Joulupäivinä luin...

Joulua ystävät! Näinä huurteisen tunnelmallisina pyhäpäivinä on tullut luettua melkoisella urakalla. Ajattelin, ettei kinkkuvatsalla jaksa blogata eikä edes lukea hirmuisen syväluotaavia arvioita, joten vaikka omatunto hiukan painaa, niputan nämä kolme varsin erilaista romaania yhteen postaukseen.

Kaikki kolme tarjosivat omilla tavoillaan unohtumattomat lukuelämykset. Kaikki nämä sisälsivät persoonallisen kerronnan lisäksi mitä kiehtovimmat tarinat. Ja mitä muuta hyvältä kirjalta voi odottaa?

Mennään lukujärjestyksessä ja aloitetaan

Nordbooks 2015, 335s.

Jonna Mononen; Hiljaa pimeässä

"Me olemme nyt kaikki vähän sekaisin, mutta meidän on nyt yritettävä pysyä kasassa. Kukaan ei ole syypää siihen, mitä sattui, ymmärrätkö?"
Nyt Benjamin alkoi itkeä. Ääni sai Boriksen ihon nousemaan kananlihalle. Hän pudotti aseeksi tarkoitetun kiven ja istuutui muiden taakse.
"Nyt me istumme tässä hetken ja mietimme, mitä..."


Nimestään huolimatta, tässä joululahjakirjassani (kiitos Krista!) ei hiljaa hyssytellä, dialogeilla kun on merkittävin osuus itse kerronnassa.

Jonna Monosen esikoisromaani vie lukijansa sinne, missä päivä ei paista. Se suorastaan huutaa, kirkuu paniikkia, kuolemanpelkoa. Se tuo klaustrofobisen tunnelman aivan kasvoille. Koska mitään et näe, pakoon et pääse.

Ryhmä saksalaisia turisteja on juuri tutustumassa kansainväliseen nähtävyyteen, tippukiviluolaan, kun luolan suuaukko yllättäen sortuu. Onnenkantamoisena luolasta löytyy sentään järvi, joten aivan heti ei olla janoon kuolemassa. Ruuan kanssa onkin vähän pahempi juttu; on tultava toimeen niiden rippeiden varassa, mitä taskuista sattuu löytymään. Pimeys, keskinäiset riidat, hitaasti kasvava paniikki ja mielen sortuminen luovat aivan omanlaisensa tunnelman. Lukeminen oli välillä pakko keskeyttää ja ottaa happea. Hengittää syvään raitista ilmaa.

Upea ja toimiva kokonaisuus jätti nälän kirjailijan seuraavaa teosta kohtaan.


Kaikki saattoivat nähdä toistensa pudistelevan päitään. Viimeinenkin oljenkorsi pelastumisesta tuntui huuhtoutuneen pois Gernotin sanojen mukana.

MaddAddam 2013, suom. Kristiina Drews 2015, 559s.

Margaret Atwood; Uusi maa

"Alaspäin elämän partaterällä."
"Anteeksi mitä?" Toby sanoo. Hänen tekisi mieli kokeilla Jimmyn otsaa. Onko miehellä lämpöä?
"Vanha sanonta", Jimmy sanoo. "Tarkoittaa, että ihminen on veitsenterällä. Ja joku voi viiltää pallit irti."


Voi voi minua! Kapinoiva ja hätiköivä lukija leikkii lukukokemuksensa uhalla! On nimittäin niin, että luin alku vuonna jumalaisen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian ensimmäisen osan Oryx ja Crake, johon pakahduttavasti ihastuin. Trilogian toinen osa, Herran tarhurit odottaa hyllyssä lukematta arg, mutta kun tämä viimeinen osa, Uusi maa hyökkäsi vastaansanomattomasti päälle kirjastossa, en voinut vastustaa kiusausta oikaista vähäsen...

Kyllähän trilogiasta saisi enemmän irti, luonnollisesti, jos sen järjestyksessä lukisi. Mutta toimii näinkin. Toimii todella.

Uusi maa on hykerryttävän hilpeä kirja varsin vakavasta aiheesta. Ihmiskunta on kuollut ruttoon ja jäljellä sinnittelee pieni selviytyneiden joukko ihmisiä, seuranaan lapsenomaiset, suloisen täydelliset crakelaiset. He ovat eräänlaisia mutaatioita, itsensä Craken (varsinainen kusipää, jäljelle jääneiden ihmisten mielestä) näkemys täydellisistä oloioista, jotka voisivat maata asuttaa ja hallita, kun pahat, itsekkäät ihmiset on ensin saatu raivattua pois tieltä.

Tarina keskittyy Tobyn ja Zebin rosoiseen rakkaustarinaan, itseensä selviytymiseen mahdottomissa olosuhteissa, sekä kertomukseen siitä, kuinka maailma tähän pisteeseen päätyi. Mukaan mahtuu verenhimoisia mutanttisikoja ja väkivaltaisa verikuulaveteraaneja.

Uusi maa on lempeä ja silti pelottava dystopia aivan ainutlaatuisella kerronnalla, jonka vain Atwood taitaa.

(Ja joo, Herran tarhurit on pakko lukea, koska en tahdo näistä ihanista tyypeistä vielä irti päästää.)


Elämä on sairasta. Minä vain sopeudun olosuhteisiin.

Gummerus 2011, 377s.

Iida Rauma; Katoamisten kirja

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.


Oh my mikä romaani. Uskomatonta, että teos on ilmestynyt jo vuonna 2011, ja vasta nyt, kun kirjailijan seuraava romaani jo pyörii blogeissa (jonka taatusti luen, mutta se on eri tarina), sain suositusten siivittämänä Katoamisten kirjan luettua. Ja kuten ystäväni aavisti, tämä oli aivan minua, aivan minulle.

Voisin turista Katoamisten kirjasta loputtomiin, mutta useimmat teistä ovat sen jo lukeneet, ja te jotka ette, onnitelkaa itseänne - teille on luvassa huikean melankolinen lukuelämys.

Tarinan toi erityisen lähelle päähenkilön selkeä masennus, väsymys elämää itseään kohtaan, vieraudentuntu, vaikeus rakastaa sitä kaikkein läheisintä, haaveet ruohosta, joka aina näyttää vihreämmältä aidan kielletyllä puolella, univaikeudet, työ vanhainkodissa (jossa itsekin pakersin viime kesänä). Koulukiusaaminen. Väkivalta.

Kielineron Iida Rauman teksti ryömi iholle jo ensimmäisellä sivulla, ja nämä varsin arkiset aiheet kävivät raivoisasti ytimiin.

Kadota voi niin monella tavalla. Kadota voi, ehkä helpoiten, omalta itseltään.

Mutta


Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä.


***

Ja seuraavaksi voisin lukea... vaikkapa Kingiä!

Miina Supinen; Mantelimaa

WSOY 2015, 316s.

"Sä näytät elämänkielteiseltä. Mä olen kuule kokenut elämässä niin paljon, että mä tiedän, että tää on elämää ei sen enempää ja joulu on kerran vuodessa vaan paitsi jos sä päätät että se on aina."

Näin aatonaattona, kun ilta pimenee (jo klo 14), vatsa ähkyää suklaa etkoista (yök, ei enää ikinä), juolahtaa mieleeni naputella sittenkin vielä blogia. Luinhan tässä männä viikolla varsin jouluisen, vai pitäisikö sanoa paremminkin antijouluisen kirjan.

Miina Supisen Mantelimaa ilmestyi muistaakseni jo kesällä, ja sain sen mukavana yllärinä WSOY:ltä (kiitos). Pitkin syksyä lueskelin kirja-arvioita romaanista mietiskellen, mahtaako teos olla passeli tällaiselle jouluihmiselle kuitenkaan. Toisaalta Supisen kieron humoristinen kerronta veti imun lailla puoleensa.

Nyt Mantelimaassa on vieraillut joulufani, eikä fiilis jäänyt ollenkaan negatiiviseksi. Pienet piikit itse juhlaa kohtaan saattoi jättää omaan arvoonsa. Oikeastaan Mantelimaa ei ole jouluvastainen romaani. Se nauraa ennemminkin itse juhlan ympärillä pyörivälle ylikaupallisuudelle.

Sillä Mantelimaa on joulumaa. Se on eräänlainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys, kaikille kaikkea, joulupiparista ihmispipariin K-18 aluetta unohtamatta. Ja Mantelimaassa on ikuinen joulu! Tontut liikkuvat ympäri vuoden, joululaulut raikaavat ja värikkäät ledit vilkkuvat migreenimäisesti.

Tarinamme sankaritar, Molli Nieminen joutuu kuin kohtalon sanelemana (aviomies koomassa) aloittamaan työt Mantelimaassa, vaikka tuntee suurta inhoa koko valtaisana sädehtivää rakennusta ja sen ällöiloisuutta kohtaan. Molli, jolla oli nuoruudessa hetkensä pop-prinsessana ja joka vielä keski-ikäisenäkin vannoo taiteellisuuden nimeen.

Suuri Mantelimaa todella onkin, niin valtaisa, että sen syövereihin voi vaikka kadota. Sieltä voi löytää ruumiin. Siellä tontut hiipii alta sillan, tontut, joita tehdään syvällä maanalaisissa onkaloissa. Sillä kellariverkostoissa lymyää hyönteismäinen Nukentekijä, henkilö, hahmo, olento, jonka nimeäkään ei saa ääneen lausua...


"Maan alla on vain pahoja asioita", Anna-Maija sanoi yhtäkkiä. "Niitä ei saisi koskaan tuoda ylös sieltä. Salaisuudet ja ruumiit haudataan ja niin se pitää olla, niitä ei saisi ikinä..."
"Lopeta noi jutut."


Ihana Miina Supinen, kuten jo aiemmin mainitsin, taitaa ironisen irvokkaan, itselle naureskelevan kerronnan. Ja kaiken lisäksi Mantelimaa on häpeilettömän viihdyttävä kirja! Tarinasta voi löytää lohtua, mikäli oma joulutunnelma hiukan hakusessa, mutta sen voi lukea ihan vain kauhua hipovasta juonesta nauttien.


Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.

Vuosi 2015 (kirja)paketissa

Joulu se tulla jollottaa, kuten sillä on tapana, aina tähän aikaan vuodesta. Leppeän rauhan laskeuduttua tämän juhlanalusajan kammottavan tuseeraamisen jälkeen (miksi aina tulee kiire, miksi, miksi on raahauduttava paniikkikohtaus kurkussa automarkettihelvetteihin?), on aika suudella rakkainta, aikaa kirjoille. Kuitenkin tahdon rauhoittaa myös blogieloa pyhäpäiviksi, ja näin ollen naputella ne vuoden parhaimmat talteen jo ennakkoon.


Vaikka tehtävä on joka vuosi vaikea, tänä vuonna se on ehkä vaikeampi kuin koskaan. Ovathan kustantamot (kiitos!) tarjonneet meille aivan mahtavan lukuvuoden! Paljon on julkaistu tuttujen sarjojen uusimpia osia, uutuuksia tutuilta kirjailijoilta. Mutta tämä vuosi on ollut minulle nimenomaan löytöjen vuosi. Olen yrittänyt laajentaa kohtuu suppeaa lukumakuani, lukea vähemmän jännäreitä, enemmän kaunoa, enemmän dystopioita, jopa kauhua... Suosittelen jokaista lukijaani tekemään toisinaan loikan mukavuusalueeltaan - se kannattaa.


Mutta, koska ne pahuksen joulukiireet hönkivät tässä ja nyt niskaan, mennään asiaan. Minähän olen melkoinen tunnehuuru persoona, mikä tietysti heijastuu myös siihen, kuinka kirjat koen, ajattelin TOP 10 -listan sijaan kokeilla jotain muuta.


Tässä kirjalliset tärpit

Vuoden 2015

* koskettavin lukuelämys

* positiivisin yllättäjä

* huimin suomalainen jännäri


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään. (Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit)


* ehjin avioliittoromaani

* pelottavin käännös jännäri

* rohkein lukuromaani


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin. (Saul Black - Tappamisen pitkä oppimäärä)


* koukuttavin trilleri

* hyytävin trilogia

* sydämenmurskaaja

* vuoden paras kirja


Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin. (Elina Hirvonen - Kun aika loppuu)

Rauhallista ja kirjaisaa joulua teille kaikille, pitäkää villasukat jalassa ja lukulasit kätösten ulottuvilla!


Rakkaudella,

Annika

Asko Sahlberg; Irinan Kuolemat

Like 2015, 155s.

Päivät olivat harmaita. Ne lojuivat pimeän ja pimeän välissä kuin kuluneet matot. Kun avasi aamuisin silmänsä, näki jo miten joutuisi kulkemaan koko pitkän päivän kauhtuneen maton peittämää ylämäkeä.


Irina rakastaa öitä. Päivät ovat hänelle valjuja kopioita toisistaan, eilisen uusintoja, taukoja kahden pimeän välissä. Öisin Irina elää, uskaltaa hengittää. Vaikka juuri öisin tapahtuvat ne pahimmat asiat. Öisin pudottavat kuoleman linnut pommejaan hautausmaaksi käyneen Helsingin ylle. On juostava turvaan kellariin, kunnes äiti käy liian kalpeaksi ja isä ilmoittaa että Irinan uusi koti tulisi olemaan Ruotissa.

Öisin narisevat uuden mahtavan kotikartanon portaat, viereiseen huoneeseen ja takaisin. Seinän takaa kantautuu perheen tyttären, Hedvigin huilumainen ääni. Ja vielä pahempaa on luvassa. Irina kuolee, uudestaan ja uudestaan, mutta enkelit eivät huoli pientä tyttöä mukaansa. Kerta toisensa jälkeen hän palaa, elääkseen öille, ollakseen vihdoin vapaa.


Asko Sahlbergin Irinan Kuolemat kuuluu jälleen niihin kehuttuihin teoksiin, jotka pomppaavat ihan yllättäen silmille kirjaston hyllystä. Tämä lyhyt romaani pitää sisällään oikeastaan kaiken oleellisen. Se on sotalapsen kivulias kasvukertomus, jossa itse kerronta hohtaa epätodellisen kaunista, kuulasta valoa. Se pysähdyttää lapsen pelkoihin, kauhuun, jota aikuinenkaan ei pystyisi käsittelemään.

Irinan kuolemat käy empimättä hirvittävällä suoruudellaan luihin ja ytimiin. En muista aiemmin lukeneeni (minähän suhtaudun ylipäätään varauksella "liian" lyhyihin kirjoihin) näin täyteläistä pienoisromaania.

Joululahjaksi mitä mainioin, heille jotka eivät pelkää pimeää.


Öiden rauha oli silti päivien väliin pystytettyjen hautausmaiden rauhaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kaisa Reetta T, Kulttuuri kukoistaa Arja ja SUOMI LUKEE Krista.

Jeff VanderMeer; Hävitys, Eteläraja-trilogia 1 ja Hallinta, Eteläraja-trilogia 2

Annihilation 2014, suom. Niko Aula ja Like 2015, 222s.

Tähän paikkaan oli aikojen saatossa valunut ihmishenkiä, vapaaehtoisesti maanpakoon tai pahempaan lähteneitä. Kaikkea väritti loputtomien epätoivoisten taisteluiden tuntu. Miksi meitä edelleen lähetettiin tänne? Miksi me yhä lähdimme? Niin paljon valheita, niin vähän kykyä kohdata totuus. Tunsin, miten X-alue mursi mieliä, vaikka omani olikin vielä kunnossa. Päässäni pyöri laulun säe: Kaikki tämä turha tieto.


Liken julkaisema Eteläraja-trilogia hiipi lukulistalleni varkain, toisten suosituksia seuraamalla sen löysin, kuten näemmä parhaat kirjat aina. Fraasinomaisesti voisin todeta jonkin liikahtaneet minussa kun näin nämä kannet. Luin takatekstin, jossa viitataan, ah, ikisuosikki tv-sarjaani Lostiin.


"Ainutkertainen ja kaunis, häiritsevä ja loistokas."
- Warren Ellis

"Karmiva ja kiehtova."
- Stephen King

(Takakannesta)

Erityisesti alleviivaisin sanaa häiritsevä. Alue X:ssä on jotain paranoidisen kiehtovaa, liejuisen koukuttavaa, sellaista, mikä tai joka herättelee niin teoksen henkilöiden, kun lukijankin pakkomielteet. Sen imussa on vastenmielisen viehättävää edetä, Hävityksestä Hallintaan, Hallinnasta ensi vuonna ilmestyvään Hyväksyntään.

Hävitys aloittaa sarjan vimmaisen viisaalla tyylillä, järein asein. 12. retkikunta on lähetetty X-alueelle ottamaan tarkemmin selkoa tuosta salaperäisestä (lostmaisesta) paikasta. Aluetta kierää vielä enemmän hämmennystä herättävä raja. Mikä tai kuka tuon säkenöivän rajan pystytti, jää arvoitukseksi. Kuten koko alue. Sillä, kuten retkikunnan jäsenet saavat huomata, mikään ei ole luonnonkauneudessa ja -kauheudessa rehottavalla alueella kuten ennakkotiedot ilmoittivat. Mitkään säännöt eivät päde täällä, paitsi alueen omaan, hirvittävään logiikkaan nojaavat lait.


Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä on sinne tulen tuomaan kuolleiden siemenet jaettavaksi madoille jotka...

Authority 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2015, 382s. 

"Normaali ihminen luovuttaisi. Se olisi täysin normaalia."
"Luovuttaisitko sinä?" Control kysyi.
"En. Mutta minä en olekaan normaali."
"En minäkään."
"Mitä se tarkoittaa meidän tapauksessamme?"
"Samaa kuin aina."


Kun ensimmäisessä osassa liikutaan Alue X:n arvaamattoman liukkailla poluilla, keskittyy Hallinta rajan tälle puolen, "meidän" puolellemme, jossa hallituksen salaama laitos, Eteläraja on juuri saanut uuden johtajan. Agentti nimeltä Control pääsee ensitöikseen kuulustelemaan X-alueelta palanneen retkikunnan selviytyjiä. Anti jää kuitenkin oudon laimeaksi, ja ainoa henkilö, joka pystyisi kertomaan mitään tarkempaa, onnistuu herättämään Controlissa nimettömän pelon.

Jo itse rapistuva, valtaisa rakennus kätkee sisäänsä mysteerin, jota mies yrittää jatkuvasti kasvavan uhantunteen varjossa ratkoa. Miksi hänelle annetaan selkeästi väärää tietoa Alueesta? Kuka salaa, mitä ja miksi? Ja voisiko pitää paikkaansa, että raja on jatkuvassa, laajenevassa liikkeessä?

Hävitykseen verrattuna Hallinta starttaa tuskastuttavan hitaasti, kuin kiusoitellen jakamalla turhan tuntuisia faktoja päähenkilöstä, ja hänen haparoivasta tutustumisestaan uuteen työpaikkaansa. Jossain vaiheessa lukija huomaa tulleensa kuin hypnotisoiduksi hitauteen, ja juuri silloin aletaan raotella hirvittäviä asioita...

Eteläraja-trilogia on kokonaisuutena niin toimiva, niin piinallisesti alitajunnan mörköjä herättelevä, että sitä on luettava mietiskellen, ajatuksen kanssa. Se onnistui herättämään minussa jonkin alkukantaisen pelon, jollaiseen en aiemmin ole kirjallisuuden parissa törmännyt. Kertakaikkisen loisteliaan mahtavan sarja, jonka tainnuttavaan koukkuun jää vailla puolustautumisen mahdollisuutta.

Tammikuuta ja Hyväksyntää odotellessa...


***

X-alueella ovat seikkailleet ainakin MarikaOksa, Kirjavinkit Mikko, Krista ja Niina T.

Douglas Preston & Lincoln Child; Pimeyden pyörä

The Wheel of Darkness 2010, suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki, Gummerus 2015, 535s.

Olento, jolla ei ollut nimeä, eteni verkkaisesti varjojen verhoamassa tyhjyydessä. Se asutti epämääräistä välitilaa, joka sijaitsi Britannian konkreettisen olevaisuuden ja puhtaan ajatustason keskelle jäävässä metamaailmassa. Olento ei ollut elävä. eikä sillä ollut varsinaisia aisteja. Se ei kyennyt kuulemaan, haistamaan, tuntemaan eikä ajattelemaan mitään.
Se tiesi vain ýhden asian: himon.


En voi röyhistellä (tällä kertaa) rintaani sillä, että olisin kaikki suomennetut Pendergastit lukenut. Valitettavasti edellinen osa jäi kesken. Ja sitä edelliset ovat vain tavoitelleet haparoiden niitä "ensimmäisiä" teoksia (sarjan kääntäminenhän aloitettiin jostain kumman syystä (muistaakseni) osasta 5.), jotka puistattivat, pelottivat ihan aidosti. Kuoleman asetelma on minusta edelleen parasta "Penderiä". Siinä maalaismaisemaan, maissipellolle ujuttautuu itse pahuus.

Pahuudesta on kyse myös Pimeyden pyörässä. Tarinan alussa Pendergast matkustaa yhdessä suojattinsa, Constancen kanssa läpi karun, tiibetiläisen maiseman kohti muurien suojissa, maailmaa piilossa lepäävää muinaista munkkiluostaria. Kaksikko saa pian kuulla luostarin tarkoin varjellun salaisuuden: koko valtaisia rakennus pystytettiin aikoinaan suojaamaan Agozyen-nimistä esinettä. Kukaan ei oikein tiedä, mikä tuo salaperäinen, laatikkoon kätketty kapistus on, laatikon avaaminen kun on munkeilta ehdottomasti kielletty. Seuraukset moiseen huolimattomuuteen voisivat olla maailman laajuiset. Ja nyt Agozyen on varastettu!


Jos dharman tahdot pahuudelta säästää
etkä tuskaa loputonta sille sois
niin älä pimeyden pyörää päästä
sä sinetistä murtumaan pois.


Luostarissa meditointi jää vain haaveeksi kaksion päätyessä tuon mokoman esineen perässä valtamerialukselle, loisteliaimmalle risteilijälle, mitä kuvitella saattaa. Alus on kuin rikkaiden hallinnoima maailma pienoiskoossa. Ja kuten nokkelimmat jo arvelivatkin, eiköhän varas mene avaamaan Agozyenin suojaaman laatikon. Sitten onkin kirjaimellisesti piru irti.

Kuten Kirjan vuoksi -blogissa todetaan, Pimeyden pyörässä ja Sarah Lotzin Neljä -romaanissa on hyvin pitkälti sama teema. Neljä on minulla edelleen kesken, Pimeyden pyörän taas luin ahmimalla. Tämä kertonee jotakin. Vaikkei romaani yletäkään aivan samalle tasolle kuin ne hehkuttamani ensimmäiset suomennokset, edustaa Pimeyden pyörä kauhulla leikittelevää jännityskirjallisuutta varmalla tyylillä.

Mystiikkaa, rituaaleja, klaustrofobiaa, vainoharhoja... Verisiä murhia ja itse päähenkilön charmia unohtamatta. Yhdysvaltalainen, huippusuosittu kirjailijapari Preston ja Child osoittaa taas kuinka lukija kiedotaan pikkusormen ympärille.


Suurimman osan ajasta valtamerialuksen ohjaaminen on tuhottoman tylsää, mutta loppu aika kuluukin sitten kauhun vallassa.

Saara Turunen; Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,

Sari Pöyliö; Ihmisen veri

Atena 2015,  205s.

- Mitä Suomi-Filmin negatiiveille tapahtui?
- Kysykää elokuvamuseosta.
- Voisivatko negatiivit todella olla tallessa ja niin helposti saatavilla? Asta henkäisi.


Bloggaus järjestys heittelee jälleen niin postattavien kirjapinojen, kuin mielialojeni vaihteluiden mukaan. Sari Pöyliön Ihmisen veri hiipi lukulistalle kuin varkain, ja luin teoksen... Jonkin aikaa sitten ennen Stoneria, joka kieltämättä aiheutti mahtavuudessaan pientä lukujumistusta. Lääkitsen tätä lukemalla nyt jotain aivan erilaista, aivan muuta (Hävitystä), mutta siitä myöhemmin lisää.

Ihmisen veri on pienisuuri romaani skenarioista, eräästä elokuvasta ja vanhenemisesta. Sari Pöyliön teksti houkuttelee mukaansa mustalla huumorilla ja älykkään napakalla kerronnalla, jossa piilee taustavireitä, haikuja syvemmältä. Sieltä jostain, ihmisyyden notkelmista, joita värittää tarve hallita, ohjata mahdotonta; elämää itseään.

Kulo Taival, tarinamme rosoinen vanha herra elelee rauhallista, säännönmukaista elämää, jossa ei enää huomiselta suuria odotella. Kuitenkin, yläkerrassa asustava, kookas ja urheilullinen Ansa herättää miehessä vielä... No, miehisiä tunteita. Ja miten arki muuttuukaan, kun Ansa eräänä päivänä törmää 83-vuotiaaseen pyörällään. Vielä enemmän se tulee muuttumaan Ansan soitettua ovikelloa kädessään päivän lehti, lehdessä Kulon kuolinilmoitus.

Tragikoomiset tapahtumat saavat alkunsa tämän epäsuhtaisen parin ryhtyessä Ansan ohjastamana selvittämään Kulon menneisyyttä. Vuonna 1950 hän nimittäin ohjasi elokuvan nimeltä Ihmisen veri. Ja tämä elokuva katosi mystisesti juuri ennen ensi-iltaa.

Ihmisen veri, tuo jo syntessään huomiota herättynyt teos nousi aikoinaan kulttimaineeseen juuri katomaisensa takia.

Mitä oikein tapahtui ja miksi?

Ansa on täynnä palavia kysymyksiä, Kuloa itseään koko juttu ei enää niin kiinnosta, hänhän ryhtyi pian epäonnistuneen ohjaajayrityksensä jälkeen lääkäriksi, mutta Ansalla on sen verran hehkeä kroppa, että mies tahtoo pitää naisen lähellään. Vaikkakin se tarkoittaisi suomifilmin vielä elossa olevien henkilöiden jahtaamista.

Sari Pöyliön kirja on hilpeän oivalta, ja varsinkin loppuratkaisu takaa sen, ettei tässä ole kyse mistään tavisvälipalaromaanista, vaan teoksesta, joka jättää oman, hienon muistijälkensä.



Tilanne vastasi Kulon käsitystä elämästä: hankaluuksien jälkeen vastoinkäymisiä, vaivojen välipalana harmeja ja harvojen ilon hetkien väheneminen iän myötä, kunnes kuolema pelasti ihmisen suuremmilta onnettomuuksilta.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä ja Suketus.

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...

Dare Talvitie; Epäsoinnun periaatteet

Myllylahti 2015, 277s.

"Tältä siis tuntuu olla kolmikymppinen ja pelätä graffitia", Eikka jatkoi odotettuaan hetken turhaan että Krista saisi sanaa suustaan.


Tältä siis tuntuu olla pian nelikymppinen kirjabloggaaja, joka on lukenut kirjan, hyvän kirjan, mielenkiintoisen ja hiukan pelottavankin, mutta ei oikein osaa sanoa ymmäriskö lukemaansa. Minulla on hurja tarve paneutua tekstiin, tarinaan, henkilöihin, ja jos koen jääväni vähän ulkopuoliseksi, harmistun. Ehkä tämän kirjan ollessa kyseessä kysymys on siitä, etten ole itse koskaan opiskellut yliopistossa. Jotkut termit jäivät vieraiksi. Ohitin ne kuitenkin pystypäin, ja annoin erittäin viisaan, mutta samalla letkeän kerronnan kuljettaa.

Dare Talvitien esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet on jääskeläismäinen reaalifantasiatarina kahdesta hyvin erilaisesta opiskelijasta. Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi yhteen yöhön, jolloin matemaattiseen tutkimukseen keskittynyt Eikka ja humanistisen alan opiskelija, anarkistinen Krista päätyvät samoilemaan valtavan yliopiston valtaviin kellariverkostoihin.

Krista etsii epätoivon vimmalla oraakelia, jolle hänellä on esitettävänä painavia kysymyksiä. Eikka ei usko moisen kellareissa asustavan, mutta päätyy maanisen Kristan järkeväksi seuralaiseksi. Pian kaksikko huomaa kannoillaan jotain häiritsevää. Kammottavaa. Mörön.

Tuo hirviökö yrittää kaksikon salaperäistä matkaa hidastaa, vai piileekö taustalla vielä jotain muutakin? Ja mikä on hirviön perimmäinen olemus?

Jäin miettimään takakannen tekstiä; "Yhdessä yössä Eikan ja Kristan kanssa lukija käy läpi yliopisto-opiskelun ylä- ja alamäet," Varsinaisen juonen taustavireenä on aistittavissa koko ajan syvempi stoori, joka aukesi itselleni vain ajoittain.

Pienistä epäluuloistani huolimatta romaani on loistavaa tekstiä teille, jotka olette opiskelleet yliopistossa. Teille, jotka pidätte maagisesta realismista, sujuvan kipakasta sanailusta ja gootahtavan spefistä tunnelmasta, unohtamatta tietenkään huumorin pilkahdusta silmäkulmassa.


"Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta."
"Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle." 
"Mä harkitsen lähteväni vaihtoon jonnekin, missä on hyvä kokemuspohjaisten mielenhäiriöiden osasto. Mä luulen että se vois olla mun juttuni. Voisin ottaa sivuaineeksi vaikka hermoromahdukset ja unettomuuden."



***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Arja, SUOMI LUKEE Krista ja Taika.

Sofi Oksanen; Norma

Like 2015, 303s.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.


Kuunneltuani erään rakkaan kirjasiskon kanssa (kahvimukeista viiniä nauttien, hups, lipsahti) Kirjamessuilla Sofi Oksasen haastattelua hänen uutukaisestaan, Normasta, häipyivät kaikki Kyyhkysten (jäi kesken, toinen paljastus) aiheuttamat epäluulot. Olin varma siitä, että Normaa ei saa missata. Missataan ennemmin joku muu, mutta tämä, maagisen realismin värittämä dekkarimainen ja naisellisia aiheita käsittelevä romaani minun ON luettava.

Onneksi samainen ystäväni sai kirjan kolmannelta rakkaalta ystävältä, luki sen, suositteli, ja postitti minulle.

Normaa on markkinoitu etukäteen ihastuttavan anonyymisti. Ilman Sofin haastattelua, ja oi miten upea nainen hän onkaan, en olisi tiennyt kirjan juonesta tuon taivaallista. Mielsin tarinaa lukiessani Norman alitajuisesti Sofin alter egoksi. Molemmat ovat salaperäisellä tavalla mystisiä naisia, molemmilla on huikeat hiukset. Joskin epäilen Sofin hiusten kasvuvauhdin olevan aivan Norman tasoa; hänellä tukka venähtää vuorokaudessa yli metrin.

Kaikki alkaa Norman äidin, Norman elämän tukipylvään hautajaisista, jonne nainen on saapunut Diapamien ja Postfanejen voimin. Laukussa vauvaöljyä kiharoihin, hiuslakkaa kutrien kuritonta käytöstä taltuttamaan. Norman äiti on tehnyt itsemurhan syöksymällä päin metroa. Mutta onko lopulta kyse itsemurhasta, vai piileekö takana jotain salamyhkäisempää, pelottavampaa.

Norman tie vie potkujen jälkeen töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä vielä eläessään työskenteli. Jossa aitohiuslisäkekauppa kukoistaa. Pian käy ilmi äidin sotkeutuminen johonkin vaaralliseen, joka vetää pimeän imun tavoin puoleensa myös Normaa.

Miten kohtukauppa liittyy koko soppaan? Mikä osuus kauan sitten hulluksi tulleen Helenan aikuisilla lapsilla on petokseen?


Enemmän kuin hiustesi hallitsematonta käytöstä pelkään jotain muuta, jotain mitä yksikään nainen ei ole pystynyt hallitsemaan: sydämen viettelyksiä. Ennen pitkää kohtaat jonkun, josta haluat muutakin kuin hetkellistä seuraa. Ennen pitkää oma sydämesi pettää sinut kuten se on pettänyt edeltäjäsikin. Siksi tämä kaikki on välttämätöntä. Luotan järkeesi, mutta sydämeesi en.


Norma on mielestäni viehättävän naisellinen rikostarina siitä, kuinka hyväosaiset rikkaat tulevat aina sortamaan puutteenalaisia. Normasta on vaikea olla pitämättä, mutta häneen on samalla vaikea rakastua. Sama pätee koko romaaniin. Tuo hiuslakantuoksuinen, kauniskantinen kirja pitää sisällään ruman kertomuksen, ja onkin saanut melko ristiriitaisen vastaanoton. Minulle lukukokemus jää silti ehdottomasti plussan puolelle.

Pakko vielä todeta, ettei ole Puhdistuksen voittanutta. Ei ikinä!

***

Toisaalla Normasta ovat bloganneet ainakin SUOMI LUKEE Krista, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Elegia , yms yms (sori, laiska linkittäjä)

Oneiron ja Kudottujen kujien kaupunki

Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)

Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.


Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!

Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.

Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.

Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.


Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?


Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!

Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.


***


Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)

Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.


Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin


Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.

Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.


Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena


Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.

Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.

Kuva elokuvasta The Shiníng

Gard Sveen; Raskaat varjot

Den siste pilegrimen 2013, suom. Arja Kantele ja Bazar 2015, 556s.

"Se tapahtuu pian. Enää pari viikkoa, ehkä vain muutama päivä."
"Ja sitten?" Agnes kysyi hiljaa.
"Heti kun Hitler hyökkää Puolaan, on piru irti. Jos Britannia mielii säilyttää kunniansa, Saksalle on julistettava sota."
Agnes oli vaiti. Veri suussa maistui makealta, jospa se olikin hyvää. Jospa veri oli hyväksi.
"Ja silloin joututaan sellaiseen kurimukseen, josta selviävät ainoastaan hullut."


Norjan puolustusministeriössä työskentelevän Gard Sveenin romaani vie meidät vuoteen 2003, jossa rikostutkija Tommy Bergmann setvii kahta lyhyellä aikavälillä sattunutta murhatapausta. Bergmann, joka omaa mukavasti särmää, mutta joka erosi hakattuaan vaimoaan liian monta kertaa. Ei siis ihan meikäläisen ihannemies kuitenkaan. Ensin löydetään kahden aikuisen ja yhden lapsen luurangot, about vuosimallia toinen maailmansota. Pian kotiavustaja tekee niinikään karmivan löydön, hänen hoidokkinsa, aikoinaan vastarintaliikkeessä toiminut, ja siitä kuuluisaksi tullut Carl Oscar Krogh makaa kuoliaaksi raadeltuna omassa kodissaan.

Etsintä vie menneeseen, koska Bergmann ei usko sattumiin. Luurankolöydön ja vanhan veteraanin kuoleman on pakko liittyä toisiinsa. Mutta miten? Tutkintaa ei helpota tietenkään se tosiasia, että lähes kaikki Kroghin tuttavapiiriin kuuluneet ovat jo siirtyneet mullan alle.

Ja vuoroin taas liikutaan toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Siellä päähenkilöksi nousee kuvankaunis Agnes Gerner, joka on liittynyt hetken huumassa vastarintaliikkeen vakoojaksi. Agnesista löytyy kuitenkin potkua. Nuori nainen on kaikessa inhimillisyydessään selviytymistyyppiä, vaikka joutuukin elämään jatkuvasti syanidi kapseli käsilaukussaan, lamaannuttava pelko jäsenissään, käyttäen kuitenkin sujuvasti ulkonäköään vietelläkseen juuri ne vaarallisimmat miehet...


Raskaat varjot on romaani, joka on voittanut sekä vuoden 2014 Lasiavain-palkinnon, että Rivertonprisenin vuonna 2013. Kirjaa luonnehditaan kansilärpäkkeessä esimerkiksi näin: "Jos aiot lukea vain yhden rikosromaanin tänä vuonna, sinun täytyy lukea tämä." (Bokbloggeir.com)

Kiusausta en tietenkään voinut vastustaa, vaikka kirjan paksuus vähän nikotuttikin. Aivan suotta! Teosta luki ahmimalla, sydän vimmatusti jännityksestä vispaten. Toinen maailmasota on - kyllä kyllä - ollut paljon esillä tämän vuoden julkaisuissa, mutta aiheesta riittää ammennettavaksi loputtomiin. Sen osoittaa Raskaat varjot. Lisäksi pohjoismainen pilkesilmäkulmassa-tyylinen kerronta, henkilöiden elävyydestä puhumattakaan, vei jälleen kerran tältä lukijalta jalat alta.

Kyllä me vaan täällä osassa maailmaa osataan!


"Hei, mitä siellä tapahtuu? Oletko jossain sirkuksessa?"
Bergmann seurasi katseellaan karhunpoikaa, joka vähän kompuroituaan vetäytyi tiimellyksestä. Nyt vahvempi rymisti huolissaan perään, meni katsomaan ettei toisen ollut käynyt huonosti.
"Eläintarhassa", hän vastasi Reuterille.
"Ole kuin kotonasi."
"Minkä vitsiniekan maailma sinussa menettikään."



***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista,  Kirjavinkit, Lukuneuvoja. Ulla ja Mummo matkalla.

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.

Arttu Tuominen; Muistilabyrintti

Myllylahti 2015, 448s.

Missään ei ollut enää järkeä, maailma oli hajonnut - muuttunut lasiseksi patsaaksi ja särkynyt asfalttiin. Kolme viikkoa poliisina, kolme ruumista, kaksi viimeisintä samana päivänä. Montako niitä vielä tulisi?


Paahteista Poria koetellaan Arttu Tuomisen esikoisjännärissä oikein urakalla; leikkipuiston viemärikaivosta löydetään rajusti runneltu ruumis, joka kuten myöhemmin käy ilmi, kuului kauniille toimittajanaiselle. Samanaikaisesti Liisantorilla kuohuu. Nuoret mielenosoittajat ovat vallanneet alueen palvotun johtohahmonsa kannustamana, aikeina saada teollisuusneuvoksen patsas muualle maisemaa pilaamasta. Rähinöidenkään uhalla kaupungin johto ei moiseen suostu.

Toisaalla terveystarkastaja Jarkko Kokko elää elämänsä kokoista painajaista. Avioeron jälkeen mies ei ole malttanut pitää korkkia kiinni, ja laahustaa päivästä toiseen krapulaisessa masennushuurussa. Nyt on kuitenkin viimeinen aika Jarkkomme ryhdistäytyä, sillä Ulvilan uimarantoja piinaavat tuhoisat kalakuolemat. Vesi on kuin myrkkyä, myrkytettyä, mutta kenen toimesta?


Pelko oli selittämätön tunne. Se nukkui jossain ihmisen sisällä, mutta kun se heräsi, se täytti koko ruumiin. Se oli kuin sairaus, joka tarttui kiinni hampaillaan, eikä halunnut päästää irti.


Muistilabyrintti on jälleen niitä kirjoja, joita en välttämättä olisi tullut löytäneeksi ilman blogistaniaa. Takakannen perusteella en osannut odottaa muuta kuin keskinkertaista suomalaista dekkaria. Mutta sitten tulivat Kirjamessut, ja muutama ihana suorastaan pakotti minut tähän tarttumaan. Kiitos vain ystävät, sillä synti ja häpeä olisi ollut kirja missata!

Nostan hattua Tuomiselle, joka on kirjoittanut näin elävän, realistisen romaanin poliisin arjesta, mutta vielä suuremman kiitokseni annan päähenkilöiden persoonille. On vaikeaa, uskaltaisinko sanoa mahdotonta, keksiä dekkarihahmo, joka ei väkisinkin muistuttaisi jo jota kuta toista genren laajassa säleikössä. Mutta Janne Rautakorpi on aivan omaa luokkaansa! Tehän tiedätte kuinka paljon luen jännäreitä, eikä koskaan aiemmin vastaani ole marssinut mitään vastaavaa. Tuo kivulias mies saattaa nousta kaikkein aikojen suosikikseni tällä saralla - no, Wallanderin jälkeen.

Jannen lisäksi myös muut henkilöt kimurantteine kemioineen ansaitsevat pelkkää plussaa. Tuntuu, että romaanin myötä heistä tuli kuin vanhoja ystäviä, jotka joutui viimeisellä sivulla nieleskellen hyvästelemään. Onneksi erosta ei tule pitkä, sillä romaanille on tulossa jatkoa ensi vuonna. Sitä odotellessa!

Arttu Tuominen on ansainnut paikkansa maamme huippudekkaristien joukossa tyyliin Marko Leino ja Marko Kilpi. Minä kiitän!


"Vielä yksi askel Janne, vielä yksi askel. Älä jumalauta jätä hommaa kesken!"


***

Romaanista ovat postanneet myös Amma, Krista, Norkku, Jonna, Elegia.

Alice Hoffman; Ihmeellisten asioiden museo

The Museum of Extraordinary Things 2014, suom. Raimo Salminen ja Gummerus 2015, 447s.

"Ellei meillä olisi kärsimyksiä ja syntejä, olisimme enkeleitä, ja enkelit eivät pysty rakastamaan siten kuin miehet ja naiset."
"Entä hirviöt?" Coralie halusi tietää. Nyt hänenkin kasvonsa olivat kyynelten viiruttamat; hänen sielunsa oli vereslihalla. "Pystyvätkö hirviöt rakastamaan?"


Täytyy todeta heti alkuun, että Ihmeellisten asioiden museon lukemisesta on kulunut lähemmäs kuukausi. Mietin häijysti toisinko teosta ollenkaan blogiini, koska kyse ei ole arvostelukappaleesta ja niin... Välttämättä minulla ei ihan hirveästi uutta ole sanottavaa tästä romaanista. Mutta koska kauniit kannet ovat koristaneet blogini sivupalkkia Tulossa-osiossa sen verran kauan, päätin temmata itseäni niskasta kiinni.

Friikkisirkus, outojen rakkaustarina, aikuisten satu. Jotain tämänkaltaista odotin kirjaan tarttuessani. Kaipasin hyvää lukuromaania, ja sellaisen sainkin. Alice Hoffmanin kirjassa on outoa, taianomaista vetovoimaa. Se houkuttelee vuoteen 1911, piirtää kuvan New Yorkista, joka hengittää tapahtumapaikkana kaikissa tivoliväreissä. Se vie myös vakavampien asioiden äärelle pohtimaan köyhien ja rikkaiden välisiä eroja jatkuvasti kasvavassa miljöössä. Entä sitten tavallisten ja vähän oudompien ihmisten erot?

Kuten esimerkiksi sellaiset, joita tapaa tarinan päähenkilön, Coralien isän omistamassa ja hallinnoimassa Ihmeellisten asioiden museossa. Paikalle virtaa kesäisin heitä, jotka eivät rujon ulkomuotonsa, taikka erikoisten kykyjensä takia muuta työpaikkaa saa.

Pienenä tyttönä Coraliella ei ollut museon puolelle asiaa, mutta vartuttuaan isäpappa tekee tästä yksinäisestä, vakavailmeisestä tytöstä koko paikan vetonaulan; Coraliesta tulee merenneito. Sellaiseksi hänet on kasvatettu armottomilla uintireissuilla, kylmillä kylvyilla ja niin - onhan Coraliella kädet kuin kalan.


"Pitäisi - se on jotain mitä ihminen ei halua tehdä mutta tekee kuitenkin. Minä en ole sellainen."
Coralien huulillä värähti heikko hymy. "Et niin. Olen varma ettet ole."
"Ja rohkenen sanoa, ettet sinäkään ole."


Ja sitten meillä on Eddie, juutalaistaustainen nuori mies, joka päällisin puolin näyttää ihan tavalliselta, tavallista paremmalta, mutta jonka sisimmässä riehuu. Eddie kantaa sydämellään raskaita varjoja äitinsä kuolemasta katujen heikoimpien hätään. Valokuvaus on miehen henkireikä, tapa kohdata maailma turvallisesti linssin takaa. Mutta kameran varjoista on väistyttävä viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä kaksi kohtaavat...


Himo oli liian typerä ja moukkamainen sana kuvaamaan sitä, mitä tunsin. Minä halusin Coralien omakseni. Ei ihme, että olin sulkeutunut kuoreeni. Sellainen rakkaus nieli sisäänsä kaiken.


Ihmeellisten asioiden museo on korumaisen kaunis romaani. Itseäni jäi häiritsemään tässä aavistuksen sievistelevä ote sekä se, kuinka loppumetreillä pääpari vasta toisensa tapaa. Kirjassa tapahtuu paljon hätkähdyttäviä asioita, jopa rumia sellaisia, mutta vanhahtava kerronta takaa sen, ettei herkempikään lukija säikähdä. Positiivinen, satumainen lukuelämys.


***

Täältä lötyy muita bloggauksia kirjasta.

Tua Harno; Oranssi maa

Otava 2015, 336s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.
Ja siksi Raldan ei olisi pitänyt ottaa minua mukaansa. Hän luuli, että voi muuttaa minut. Mutta aavikko voi muuttaa kaiken.


Silmissä hiertävää hiekkaa, auringon kuorimaa nahkaa, maisema, joka voisi sijoittua kuuhun, mikäli maanpinta siellä hohtaisi oranssia. Kaupunki kuin toiselta planeetalta, miesten ja dumppereiden asuttama. Aavecity. Viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelisi kohtaavansa rajat rikkovan rakkauden. Ja toisaalla varjo, naisenmuotoinen, ensin ystävä, sitten persoona, jota seurattava sinne missä ei ole mitään.

Näistä aineksista on kudottu Tua Harnon toinen romaani. Ensimmäinen, Ne jotka jäävät, elää edelleen mielessä vahvatunnelmaisena, niin haikeana, että rintaa rutistaa. Mutta tämä toinen, tämä Oranssi maa, tässä on kaikki mitä juuri nyt tarvitsen. Tämä on autiomaa, joka tarjoaa arjen keskelle keitaan. Tämä on romaani, joka riipivän hellästi tulee suoraan silmille. Pidin esikoisesta, rakastuin kakkoseen.

Oranssi maa on kirja Sannasta, naisesta, joka on tönäisty tyhjän päälle. Sanna on raskaana, mutta monen vuoden takainen suhde päättynyt. Työtönkin hän on, ja suvun miesten mielestä saa syyttää siitä itseään. Isukki tulee kuitenkin avuksi, nyt, viimein, ja järjestää tyttärelleen gradun teko matkan kauas Australian kaivoskaupunkiin. Poissa silmistä, poissa mielestä? Sanna lähtee, mutta vanhat pelot eivät hellitä. Ympäristökään ei varsinaisesti ole omiaan masennusta poistamaan. Tietysti vaalea kaunotar saa miesten päät kääntymään paikassa, jossa vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat joko kotiäitejä tai huoria.

Mutta sitten Sanna tapaa Martin, eikä mikään ole entisellään.


- Sinä osaat rakastaa, et sinä siihen tarvitse aavikkokurssia, Martti katsoi suoraan silmiin, Sanna halusi uskoa nuo sanat. Mitä sinä tarvitset? Sanna kysyi, kun nenät jo koskivat toisiaan.
En mitään. Sinut.


Sanna haluaa kuitenkin oppia tuntemaan itseään paremmin, saada piinaavan ahdistuksensa kuriin. Tämä onnistuu Raldan, jonkinlaisena elämäntaitoguruna itseään pitävän naisen mukaan vain aavikkovaelluksella. Vain keskellä polttavaa hiekkaa ihminen voi olla sinut oman minänsä kanssa. Martin varoituksista huolimatta Sanna lähtee...

Oi miten hemmotelluksi koenkaan itseni tämän kaltaisten kirjojen parissa. Ensin Pekkola, nyt Harno ja vielä yksi lumoava lukunautinto (postaus tulossa pian) aivan peräjälkeen. Ihanaa! Oranssi maa on melankolisella tavalla hirvittävän rehellinen, samalla aseistariisuvan kaunis. Kiitos Tua Harno, kiitos!


Ei ole totta, että tulemme maasta, hän mietti, me tulemme toisista ihmisistä.



***

Romaanista ovat postanneet ainakin Lumiomena, Tiina, Maisku, Jonna, Mai ja Krista.

Pasi Pekkola; Lohikäärmeen värit

Otava 2015, 459s.

Katso minua, baba, katso tytärtäsi, sillä tällainen minä olen, tällainen minusta on tullut. Se ei ole sinun syytäsi. Se ei ole kenenkään syy. Sellainen tämä maailma vain on. Sellainen tämä maailma on minun kaltaisilleni tytöille.

Pasi Pekkola, Lohikäärmeen värit. Romaani, jonka myötä pyörrän kaikki aiemmat puheeni vuoden kirjasta, vuoden parhaimmasta kirjasta, vuoden koskettavimmasta kirjasta. Lohikäärmeen värit ei vain tullut iholle. Se imeytyi verenkiertooni, tunkeutui joka soluuni, jotka vapisevat edelleen lukuelämyksen mahdista. Teos on uskomaton varmasti monen lukijan mielestä. Minulle siitä muodostui niin intiimi, etten oikein tiedä miten päin olisin. Mitä kirjasta kertoisin. Romaani käsittelee sitä elämänvaihetta jossa elän, pienin osin, kipein, ja ei kuitenkaan. Mutta tämä minusta.

Sen sijaan tahdon kertoa enemmän Kimistä. Kimi on kolmikymppinen uratykki, mies joka elää rahasta, rahalle. Muuta hänellä ei oikeastaan, työn lisäksi olekaan. Vaari alkaa olla jo iäkäs, isä matkustellut koko nuoren miehen (sillä nuoriahan kolmikymppiset vielä ovat, right?) elämän ajan. Ihmissuhde päättynyt.

Mutta kipeintä kaikista; Kimin äiti hävisi, katosi, jätti poikansa hänen ollessa vielä vauva. Äidin puuttuva muisto elää aavesäryn tavoin miehessä. Nyt hän matkustaa Kiinaan selvittääkseen, mitä äidille oikein tapahtui.

Mutta vielä palavammin tahdon kertoa Xiaolongista, Kimin kadonneesta äidistä, joka on tarinan toinen päähenkilöistä. Teoksen kipeän sitkeä sydän. Kiinalaisnaisen elämä on lapsuudesta saakka täynnä riipiviä salaisuuksia ja millaista syyllisyyttä nainen kantaakaan! Tulee kantamaan.

Xiaolong kun päätyy, oman tuskaisen valintansa, lapsensa vuoksi kahdeksankymmentäluvulla Suomeen. Mutta hänellä on edessään vielä yksi, elämää suurempi valinta...


Ei sellainen rakkaus kuole. Sen voi yrittää tukehduttaa, sen voi yrittää hukuttaa, mutta jostain se kerää aina voimia uuteen henkäykseen. Se sinnittelee, vaikka välissä olisi vuosia ja meriä ja vuoria ja tuhansia kilometrejä ja valtioita ja vieraita ihmisiä. Se löytää aina perille. Jotenkin se löytää reitin.

Kipinän romaanin lukemista varten sain ystäviltäni, mutta erityisesti Kirjamessuilta, jossa sain olla kuulemassa ihanan Pekkolan haastattelua. Miehen letkeä charmi teki vaikutuksen, kuin myös itse tarinan juoni. En kuitenkaan osannut odottaa tunnemylläkkää, jonka romaani sydämessäni nostatti. Mykistyneenä voin enää huokaista Kiinantyttärien, äitien puolesta. Suuren, kirjallisen rakkauteni tähden.


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään.

***

Romaanista ovat postanneet ainakin Krista, Kirjakaapin kummitus, Mari A, Kaisa Reetta T, Kirjapolkuni.