Audrey Magee; Sopimus

The Undertaking 2013, suom. Heli Naski ja Atena 2015, 332s. (ennakkokappale)

"Sinä et myönnä tosiasioita."
"Tosiasioita? Tosiasia on, että minä kuolen nälkään ja palellun hengiltä tuhansien kilometrien päässä kotoa. Minkä tähden? Suuremman, vahvemman Saksan, joka on vapaa kommunistijuutalaisista. Siinä tosiasiat. Siksi olen täällä. Miksi sinä olet täällä, Faustmann?"
"Ei saatana aavistustakaan."

Ensinnäkin täysin kirjaan liittymätön tokaisu; olin ajatellut pyhittää viime viikon rästibloggauksille, mutta sitten taannuinkin yllättäen jälleen lapseksi. Olen nimittäin totaalisen hurahtanut Hay Day -nimiseen farmipeliin. Jos tahdotte säilyttää lukuaikanne, älkää ikinä aloittako moista. Ihan vain ystävällisenä varoituksen sanana heinäkoukussa riippuvalta. :)

Mutta itse teokseen. Odotin kirjaa niin kovasti, että vaikka havaitsin julkaisupäivän silloin olevan vielä hamaassa tulevaisuudessa, en malttanut olla korkkaamatta Sopimusta heti kun se postilaatikkoon kolahti. Toinen maailmansota on toki hivenen loppuunkaluttu aihe, vai onko?

Irlantilaisen Audrey Mageen teos on järkyttävän magee (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta)! Se on jotenkin tuore, arkinen, realistinen, raju, ruma. Ja kuitenkin pohjavireeltään rakkauden värittämä. Kuvitellun rakkauden, joka kantaa kahta toisilleen vierasta ihmistä läpi hirvittävien olosuhteiden.

"Me olemme helvetissä, Weiss."
"Täällä on saatana liian kylmä helvetiksi."

Sillä vieraitahan Peter Faber ja Katharina Spinell toisilleen ovat, vaikka menevätkin naimisiin keskenään. Järjestely, joka kuulostaa nykysuomalaisesta keskiaikaiselta, oli ilmeisesti siihen maailmanaikaan ihan normaalia ja kylmän laskelmoitua. Peter pääsisi rintamalta aviossa ollessaan lomailemaan, Katharina taas saisi nauttia mahdollisesta leskeneläkkeestä, mikäli puoliso sodassa kaatuisi.

Mutta vaikka olosuhteet ovat nämä, kuitenkin rakkaus leimahtaa ilmi liekkeihin sinä lyhyenä aikana, jonka nämä kaksi saavat jakaa. Sitten Peter palaa jäätäviin olosuhteisiin rintamalle, Katharina taas muuttaa vanhempineen juutalaisilta pöllittyyn loistoasuntoon. Molemmat elävät romaanin alkuvaiheessa kuvitteellisen Suur-Saksan kuplassa, tulevaisuus tulee olemaan mahtava, kunhan vain juutalaiset sun muut ali-ihmiset ovat maailmankartalta raivattu.

Realismi iskee kuitenkin molempia kasvoille mitä raaimmalla tavalla. Kun ihanteet sortuvat, muisto toisesta siellä jossain auttaa jaksamaan. Mutta kestääkö edes rakkaus kaikkea?

"Tämä on naurettavaa", Faber sanoi. "Ei täällä ole mitään elävää."
"Paitsi me."
"Me olemme puoliksi kuolleita."
"Tai puoliksi eläviä."

Sopimus on napakka, dialogeilla vahvasti pelaava kertomus tavallisista ihmiskohtaloista ylempien pelinappuloina. Se on mahtava, se on ahdistava, ja varsinkin loppuratkaisu sai ainakin minut (melkein) kirkumaan. Ai miksikö? Lukekaa teos niin tiedätte. Se kannattaa.

Toisaalla krjasta ovat postanneet ainakin

Katja
Leena Lumi
Kirsi
Ulla
Nanna
Villis

Sadie Jones; Ehkä rakkaus oli totta

Fallout 2014, suom.Marianna Kurtto ja Otava 2015, 427s. (ennakkokappale)

Hän kuvitteli naisen pehmein köysin sidottuna, kuin maalauksen neidon; miten sotilaat kuljettaisivat naisen näkymättömään pelastukseen. Niin suuri avuttomuus vaikutti Ninasta ihanalta: että joku auttaa ylös ja pelastaa.


Sadie Jonesin teos, Ehkä rakkaus oli totta tuli minulle pyytämättä, kiitos Otavan ihanan Tarjan, joka aavisteli, että kirja saattaisi olla minun(kin) makuuni. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt tovi, mutta saatan edelleen palata muistoissani kirjan päähenkilöiden seuraan. Hauraan vihreään tunnelmaan, keväiseen, kepeään, ja silti niin surumieliseen.

Ehkä rakkaus oli totta on kirja teatterista, elämänsä kulta-ajassa hehkuvista nuorista, mutta ennen kaikkea se on romaani rakkauden omituisuudesta. Kipeydestä, jota Jones kuvaa hellän kiusoittelevasti. Sillä juuri tuossa iässä (puhuu mummo -78) kaikki on niin avointa, valtavaa, ehdotonta (kunnes elämä opettaa).

Ja opettaahan se jo tässä tarinassa, itse asiassa kirjan pahan pojan/sankarin Luken koko elämä on ollut ailahtelevaista. Jo lapsesta saakka hän on viettänyt vapaat hetkensä mielisairaalassa asuvan äitinsä luona. Lapsen huoli äidistä, halu auttaa vaikkapa pakenemalla yhdessä taidenäyttelyyn, esittelee meille herkän puolen Lukesta. Hänestä kasvaa, luonnollisesti, komea nuori mies, joka saa seksiä, muttei rakkautta, työtä, muttei pääse toteuttamaan lahjojaan näytelmäkirjailijana. Kunnes tapaa eräänä sateisena iltana Leighin ja Paulin.

Nämä kaksi eivät ole pariskunta, vielä, sellainen heistä kyllä myöhemmin muodostuu, vaikka Luke onkin Leighin intohimojen kohde. Lapsekkaan innokas, täysin vastustamaton Luke. Persoonallisen kaunis Leigh puolestaan päätyy näyttämömestariksi, vaikka vihaakin itse näyttelemistä, siinä missä myös kaikenlaista naisten alistamista. Paul jää henkilöhahmona vähiten mielenkiintoiseksi, ehkä juuri piilevän insinööri-identiteettinsä takia, vaikka nuori mies teatterituottaja pyrkii olemaan. Paul on Leighille turvallinen valinta, ikään kuin suojamuurina Luken vetovoimaa ja saavuttamattomuutta vastaan.

Maaliskuu. Huhtikuu. Toukokuu. Kesäkuu. Heinäkuu. Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikaisemman elämänsä pysyvämmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään.

Sitten tarinaan kuuluu vielä Nina. Hän on vaikean äitisuhteensa haurastuttama, hento näyttelijäprinsessa, joka vain odottaa pelastajaa. Nina päätyy avioon täysin vääränlaisen miehen kanssa, äitiänsä miellyttääkseen ja uraansa edistääkseen tietysti, vaikka Ninan levoton sydän kieppuu toisaalle...

Sadie Jonesin romaani on nauttinut välittömästi ilmestymisensä jälkeen suurta blogisuitsutusta. Jokainen tuntuu rakastuneen tähän kirjaan. Ja arvatkaa mitä! Niin tein minäkin!

Jos tahdotte juopua nuoruuden ja rakkauden huumasta, antakaa tämän myötä mennä.


"Ole varovainen. Ole ovela. Älä anna minkään saada sinua surulliseksi. En minä oikeasti mene pois. Kirjoitan sinulle."

Elina Hirvonen; Kun aika loppuu

WSOY 2015, 251s.

"Me pidämme teistä huolta." Olin uskonut sen. Olin uskonut, että aikuisilla oli salainen keino, jonka turvin he pystyivät tekemään maailmasta lapsille hyvän. Nyt, katsoessani äidin käsien tärinää, ymmärsin, että niin ei ollut. Aikuiset olivat yhtä peloissaan, yhtä neuvottomia kuin lapset.

Blogini palailee jälleen kerran epäviralliselta tauolta, johon sen olen tahattomasti ajanut. Ja mikä teos olisikaan parempi postata ikään kuin uuden alun merkiksi, kuin Elina Hirvosen kolmas ja tuoreinen romaani, Kun aika loppuu. 

Kuten Hirvosen aiemmatkin kirjat, myös tämä on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään painava. Suorastaan raskas. Raskaalla en tarkoita tällä kertaa mitään negatiivista, vaan äärettömän tunnekylläistä tekstiä, riipivää, pakahduttavan surullista.

Sillä onhan kyse tapauksesta, jossa Lasipalatsin katolta ammutaan ihmisiä. Laura Anttilasta, ilmastonmuutosasiantuntijasta mutta ennen kaikkea äidistä, jota kohtaa jokaisen vanhemman painajainen. Aavasta, Lauran tyttäreistä, joka on matkustanut somalialaiseen kylään saakka pakoon veljensä varjoa.

Laura: Vaikka olin siinä iässä, että minua teititellään ravintoloissa, tunsin virallisissa tilanteissa olevani aikuiseksi naamioitunut nuori, vallattuja taloja kiertelevä mustatukkainen tyttö, joka hurmasi kaunissilmäisen pojan iskemällä humalassa hakaneulan poskesta läpi.

Aava: "Minulla ei ole tapana pelätä", sanon. Bahdoonin katse on lempeä ja asento rauhallinen, hetken haluan kertoa hänelle kaiken.
"Paitsi yhtä asiaa", sanon hiljaa.
"Mitä?"
"Sitä, että minun veljelleni tapahtuu jotain pahaa."

Kauniilla kielellä Hirvonen vie lukijansa erään helsinkiläisen perheen ytimeen. Sillä teoilla on aina syynsä, syillä seurauksensa. Kaiken taustalla sykkii henkeä salpaavan voimakas hätä. Syyllisyys, jota jokainen vanhempi jossain määrin sisällään kantaa.

Kun aika loppuu on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Välillä kirjat saavat itkemään, yleensä eivät, mutta se on jo aika harvinaista, että joka sivun myötä saa kuivailla silmiään. Kirjailijalle kiitos rohkeasta aiheesta, jota postauksessani vain hapuilen. Teos nosti pintaa liikaa, liian paljon jaettavaksi. Mutta lukekaa tämä!


Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös Krista, Sara, Katja, Amma, Maria.