Sara Blaedel; Nimimerkki Prinsessa

Kald mig Prinsesse 2005, Suom. Elina Uotila, Kariston Kirjapaino Oy 2013, 369s.

Hän itki kivusta ja häpeästä. Hautasi kasvonsa ja vartalonsa märkään peittoon ja toivoi, että se imaisisi hänet sisäänsä. Kyyneleet sekoittuivat vereen, kun mies kiskaisi hänet sängyn laidan yli niin, että vain ylävartalo oli enää patjan päällä. Maailma ja todellisuus räjähtivät, kun mies tunkeutui valtavalla voimalla häneen.

Kiinnostuin tästä juuri suomennetusta Sara Blaedelin jännäristä sen aiheensa puolesta. Itse en ole nettideittailua harrastanut mutta moni ystävistäni on – osa jopa löytänyt aviopuolisonsa joltain deittipalstalta. Olen siis asian suhteen noviisi, mutta Nimimerkki Prinsessa herätti mielenkiintoni asettaessaan lukijan kiperän kysymyksen äärelle. Entä jos... Entä jos tapaisit netissä täydellisen oloisen miehen? Kirjoittelisitte. Tapaisitte ensin kahvin merkeissä, sitten ruuan, sitten... Makuuhuoneessa silmille rävähtäisikin todellinen painajainen. Raiskaus raaimmasta päästä, jopa murha. Entä jos netissä vaanisikin todellinen peto? Kysymys on retorinen, koska totta kai niiden lukemattomien joukosta, jotka etsivät seuraa netistä, löytyy myös todella sairaita tyyppejä. Tietysti. Ehkä seuraukset eivät aina ole näin dramaattisia kuin Nimimerkki Prinsessassa, mutta valitettavasti vastaavista tapauksista saamme liian usein lehdistä - tai netistä lukea.

- Ei ihmisten tapaamisessa netin kautta ole mitään vikaa. Tarkoitin vain, että pitää olla varovainen kun päättää tavata jonkun, josta on nähnyt vain profiilin.
- Äh, nyt sinä kuulostat sellaiselta tylsältä kansalaistiedotteelta, jossa varoitetaan vesillä liikkumisen riskeistä.

Sara Blaede esittelee teoksessaan kööpenhaminalaisen etsivän, Louise Rickin, jonka persoona on ehdottomasti romaanin parasta antia. Louise on äksy, tuon tuostakin tuiskahteleva nainen, josta maalautuu mukavan inhimillinen. Rick ryhtyy selvittelemään raiskaustapausta ja päätyy luomaan oman profiilin eräälle deittailusivustolle, tarkoituksena houkutella ansaan naisia saalistava psykopaatti. Mutta homma on kuin etsisi neulaa sieltä kuuluisasta heinäsuovasta. Vai onko?

Kirjailija on tuottelias tapaus, häneltä kun on ilmestynyt jo seitsemän osaa Louise Rick -sarjaan. Takalärpäkkeistä saamme lukea, että sarja todellakin nauttii suursuosiota. Sitä on julkaistu 16 maassa, Blaede on Tanskan myydyin kirjailija ja hän on voittanut Det Danske Kriminalakademinin esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2004. What?? Olen erittäin hämmentynyt.

Nythän vaikuttaa siltä, että nämä tämän kevään uutuudet paljastuvat toinen toistaan karmivimmiksi pettymyksiksi. En tiedä onko tällä kertaa vika tekstin suomennoksessa, ehkäpä tämä toimisi, on pakko toimia, paremmin tanskaksi. Minusta kun kieli oli karmean pelkistettyä, tönkköä ja täysin toimintaan keskittyvää. Edes säätä ei (muistaakseni) taidettu kuvailla, muista miljöön yksityiskohdista puhumattakaan. Myönnän tarinan olevan koukuttava ja viihdyttäväkin, mutta miksi toteutus on näin huono? Kerronta mennä paukutti eteenpäin kuin juna, ja tämän luettuani ymmärrän täysin miksi dekkarikirjallisuutta toisinaan kritisoidaan ankean ilmaisunsa takia... Aion kuitenkin todistaa teille, rakkaat lukijani, että jännäritkin voivat olla kauniin runollista proosaa pian julkaistavien suosikkieni myötä. Watch me!

Ja arvaatkaapa miten ihanalta on tuntunut lukea Susan Fletcherin Meriharakoita Prinsessan jälkeen. Täydellistä hemmottelua!

Susan Abulhawa; Jeninin aamut

Mornings in Jenin 2006, Like Kustannus Oy 2010, 351s.

Murheemme juuret ovat niin syvällä menneisyydessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka silti on sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaalaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal.

Olen tehnyt matkaa turvallisesti kotisohvalla loikoillen, mutta matkustanut kauas. Niin kauas, että ehdin jo pelätä löydänkö takaisin. Matkannut taaksepäin niin ajassa kuin inhimillisyydessä. Matkannut Jeniniin. Edelleen tunnen keltaisen pölyn nielussani, haistan auringossa kiehuvat autonrenkaat, kuulen lasten huudot. Olenhan kotoaan pysyvästi häädettyjen pakolaisten hökkelikylässä. Siellä palestiinalaiset, koko maailman vihaamat, unohtamat, kokoavat arkeaan palasista. Peläten. Aina ja jatkuvasti peläten.

Olen tiennyt, että Lähi-idässä on taisteltu aina. On ollut itsemurhapommittajia, terrori-iskuja, verta ja särkyvän lasin helinää. Ruumiita, joiden ympärillä mustakaapuiset, itkevät naiset jollottavat surusävelmiään. Nyt olen saanut astua heidän nahkoihin. Vierailla tummien silmien takana eikä näkymät sieltä katsottuna ruusuisia olleet.

Jeninin aamut kertoo tarinaa palestiinalaisesta suvusta, johon kuuluu niin komeita nuorukaisia kuin kaunis mustalaisnainen Dalia, josta kaikki oikeastaan alkaa. Dalian nilkkaketjujen kellot soivat, kun hän pakenee perheineen israelilaisten hyökkäyksiä. Koska on aika perustaa juutalaisten oma valtio. Ajaa maata ennen asuttaneet pakolaisleireille, kiduttaa, nöryyttää, tappaa. Aloittaa vuosikymmeniä kestävä kostonkierre, joka kiehuu maassa edelleen kuin mätä tomaatti.

Jeninin aamut kertoo suvusta, jonka keskushahmoksi kuitenkin nousee Dalian tytär Amal. Dalia menetti toisen lapsistaan israelilaisten tullessa, eikä koskaan toipunut poikansa katoamisesta. Siihen eivät naisen surut jääneet, vaan kamaluudet seurasivat toinen toistaan. Poika sai uuden nimen, ja päätyi israelilaiseen, ennestään lapsettomaan perheeseen. Perheen äiti ei koskaan toipunut keskitysleirikokemuksistaan. Nyt heillä oli kasvatettavana viimein "oma" poika, mutta harteilla hirvittävä taakka; palestiinalaisen äidin piinaavaa kiljunta hänen huomatessaan, että puolivuotias lapsi oli kadonnut.

Nyt, nähdessään Davidin sidotun kädetm Jolanta ei kestänyt sitä mahdollisuutta, että voisi menettää poikansa. Hän ei pystynyt estämään tämän sotilasuraa, mutta hän pystyi salaamaan totuuden. Hän on minun poikani, ja se on ainoa totuus, jonka hän tarvitsee, hän päätti ja vangitsi perhosen häkkiin.

Susan Abulhawa, jonka vanhemmat joutuivat luopumaan kodistaan yhdessä Läh-idän lukuisista sodista, kirjoittaa värikkäästi ja runsaasti. Hänen tekstinsä on selkää, mutta kirjallisesti koristeellisen kaunista. Kirjailija ammentaa palestiinalaisten surusta, vihasta, katkeruudesta. Ymmärrän, että tarina ei ole objektiivinen ja se olisi varmasti hyvin erilainen kerrottuna juutalaisen näkökulmasta.

Kirja herätti  tunteita ja vaikka tarina on rankka, se piti sisällään ihanan sanoman sukulaisten välisistä, kuolemaakin vahvemmista siteistä, rakkaudesta, joka heittäytyy luodin eteen, rakkaudesta, joka ryöpsähtää esiin vaiettujen tunteiden ja ilmeettömien kasvojenkin takaa.

Jollain tavalla Jeninin aamut ei kuitenkaan tulleet yhtä lähelle, kuin vaikkapa hiukan samantapainen Tuhat loistavaa aurinkoa. En tiedä pidinkö itse etäisyyttä kirjaan, oliko syy romaanissa, vai oliko syynä olosuhteet (flunssa, koululaisteni hiihtoloma, jonka myötä kotityöt tuplaantuvat),  mutta ymmärrän Elegiaa, jonka mukaan kirja ei tullut aivan iholle. Ei minunkaan, mutta kuitenkin uskallan aina ajankohtaisen aiheensa puolesta romaania suositella.

Teoksen ovat lukeet Elegian lisäksi mm.
Susa
Satu
Norkku

Ulf Stark, Linda Bondestam; Kaikki tämä

Teksti: Ulf Stark
Kuvat: Linda Bondestam
Suom: Maarit Halmesarka
Kustantaja: Teos 2013
Sivuja: 24

Vau mikä kirjakevät onkaan tulossa! Vau millä herkuilla kustantamot meitä hemmottelevat! Oli fiilikseni kirjakatalogeja kädet innosta täristen selaillessa. Mitäpä jos hyödyntäisin bloggausharrastusta, ja tilaisin vaihteeksi lastenkirjankin arvostelukappaleeksi? Siitähän hyöytyisi myös palleroni, joka hengailee äitinsä lailla paksulla karvalankamatolla kirjoja selaillen. Höpöttää siinä samalla, selailee ja antaa omanlaista, kuolaista, palautetta.

Hiukan kyllä hymyilytti, kun postipoika sulloi paksukantisen, aivan vauvoille suunnatun kirjan luukusta. En ollut huolimattomuuttani älynnyt ihan näin pienille tarkoitettua pakettia odottaa! Mitä ihmettä tästä nyt blogiini kirjoittaisin? Ketä kiinnostaa? Toisaalta monilla kanssabloggaajillakin on vauvoja, joten tämä postaus on suunnattu nyt nimenomaan heille :) Voin nimittäin vakuuttaa, että tästä suloisesta pikkukirjasta riittää ammennettavaa yhteisiin lukuhetkiin. Toki kirjan värien ilotulituksessa kylpivistä kuvista voi aikuinenkin nauttia. Riimittely on hassunhauskaa ja sen verran napakan lyhyttä, että pienimmätkin jaksavat kuunnella,

Kirjasta löytyy pieniä silmäniskuja myös meille aikuisille. Mikäpä sen ihanampaa, kuin hörppiä kupillista kuumaa samalla kun katselee satulehmien ja sikojen temmellystä.

 

Seuraavasta kuvasta en saanut laadultaan hääppöistä, mutta katsokaa nyt! Siinähän voisi olla kuka tahansa kirjablogistiäiti nauttimassa omasta ajastaan (ja makkarasta), samalla kun isä leikittää tenavaa sateenkaaren alla.

Kirjasta löytyy myös aivan ihana kuva, jossa vanhemmat räytyvät silmänaluset pandoina samalla kun pikkuinen riemuitsee virkeänä keskellä yötä. Valkoinen Kirahvi on onnistunut sen omaan blogiinsa vangitsemaan.

Kirjan sanoma voisi olla tämä;

Syksy ja kesä, ja siilin nuttu,
äidin varpaissa tuoksu tuttu.
Makkaraa ja mustikoita ja joki syvä,
vuori ja järvet, olepa hyvä!

Kaikki tämä on tehty sinua varten! Ole pikkuiseni rohkea ja nauti elämästä!

Mikä sitten on itse kohderyhmäläisen tuomio? Kirja on luettu monet kerrat ja sen pieniä yksityiskohtia tanakalla sormella näytetty. Näytä tähti, näytä possu, näytä vauva. Muruseni kiikuttaa kirjan hyllystä ja istahtaa syliini. Taas kerran käymme sen läpi, enkä havaitse pitkästymisen merkkejä pojassani enkä edes itsessäni. Niin taidokas ja ilahduttava teos on! Uskoisin, että mikäli pikkuiseni kiellellinen ilmaisutaito olisi riittävä, hän voisi yhtyä Hufvudstadsbladetin kirjoitukseen, joka menee näin: (kirja on) ”silmän ja korvan juhlaa, kuvat ja teksti sulautuvat yhtenäiseksi taideteokseksi. Kaikki tämä on oikea helmi kaikista pienimmille ja heidän vanhemmilleen.”

Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen

The Postmistress 2010, suom. Raija Rintamäki, Bazar 2013, 375s.

"Entä jos ihmiset meillä kotona voisivat kuulla heidän äänensä? Voisimme tehdä pakolaiset todellisiksi. Kuulisimme niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet..." Frankien kurkkua kuristi. "Hitto vie." Hän hymyili torjuakseen silmiinsä kihoavat kyyneleet.
"Ei se haitta", Murrow sanoi.
"Vai ei haittaa?" Frankie sysäsi pois miehen tarjoaman nenäliinan ja pyyhkäisi silmiä sormillaan. "Ettei haittaa?" hän toisti melkein nauraen, mutta ratkeisi sitten itkuun ja peitti kasvot käsillään.

Frankie, rohkea nainen, meille kaikille tuttu ääni radion aalloilla. Pakolaisten ääni. Pommisuojissa yönsä viettäneiden ääni. Niiden, jotka auringon valon sokaisemina kaivautuvat ulos bunkkereista vain löytääkseen kotinsa raunioina. Valtameren takaa tulevan sodan ääni, joka herättää kysymyksiä onko meren takaa tulossa jotain muutakin -vieläkin pahempaa?

Radiota kuuntelee sekä amerikkalainen postinhoitaja Iris James, että Emma Fitch, juuri samaan pikkukaupunkiin muuttanut lääkärin vaimo. Emma, joka herättää pienen kokonsa puolesta kaupunkilaisten suojelunhalun. Varsinkin kun hänen miehensä Will päättää aloittaa yhden miehen sodan toisella mantereella riehuvaa tuhoa vastaan. Will muuttaa Lontooseen hyödyntääkseen siellä lääkärintaitojaan, voidakseen auttaa pommien repimiä ihmisiä. Hän kuulee Frankien äänen - ja lähtee. Mutta vain erään surullisen kuolintapauksen takia. Ja lapsena orpoutunut Emma jää taas yksin. Kadottaa rajansa, katoaa, kun kukaan ei ole rakkaudellaan hänelle ääriviivoja piirtämässä. Iris, joka rakastaa sotaa odottavaa Harrya, kärsii Emman puolesta ja joutuu tekemään raskaan valinnan.


Radiosta kuulemme pätkiä kodeista ajettujen juutalaisten hädästä. Mutta entä sitten, kun lähetys loppuu. Mitä heille tapahtuu? Mitä näille ihmisille tapahtuu? Kirjeistä voimme lukea mitä kuuluu rakkaimmalle, hänelle joka elää sodan keskellä aina kuin aseen piippu otsaansa painaen. Kunpa hän vain olisi kunnossa. Kunpa hän tulisi kotiin.

 Kulta, hän ajatteli - hän kulki kirjoituspöydän luokse satamasta poispäin katsovan ikkunan eteen, mistä näkyi kaupungin kattojen eloisa rytmi - kulta, minä olen katoamassa. Hän vajosi tuoliin, tarttui kynään, jonka Will oli saanut valmistuessaan Franklinin lukiosta, ja veti esiin arkin kirjepaperia. Valkoinen sivu tuijoitti häntä. Hän kirjoitti kaksi sanaa: Tule kotiin.

Valitsin Bazarilta Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen -teoksen, koska kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, ja koska siinä on niin suloiset kannet. En oikein tiennyt mitä odottaa. Sotakuvauksia? Rakkautta ja ikävää, kun toinen puolisko on kaukana kotoa? Kirja ei ole oikestaan tätä kumpaakaan kuin ripauksen. Enemmän se on, kuten ihan oikein takakannesta luin, kolmen naisen tarina. Naiset elävät pelossa ja epävarmuudessa tulevasta mutta... Nyt on hyvin vaikea määritellä mikä meni pieleen. Romaanissa on periaatteessa kaikki kohdallaan. Kerronta on maalailevaa ja kaunisäänistä, päähenkilönä räväkän rohkea Frankie oikein mukava tuttavuus. Koskettavakin kirja on, kertoessaan sodan jalkoihin joutuneista ihmisistä toimittajan äänellä. Olisiko se juuri ollut tuo toimittajan ääni? Jotenkin romaani jäi etäiseksi, älkää kysykö miksi. Koin kirjan paikoin jopa tylsänä, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset nousta peräti sielukirjaksi. Aina ei näin käy, aina ei hyvänkään kirjan kanssa tapahdu todellista kohtaamista. Yrittäkää te, ja onnistukaa paremmin!


Oli olemassa surevien maa, sairauden kaltainen maa, jota terveet eivät pystyneet kuvittelemaankaan, ja sinne Emma tiesi olevansa matkalla.

Veran yksitoista

No niin palaan nyt ihanan Vera Valan kysymyksiin, jotka jäivät aiemmasta haastepostauksesta puuttumaan.

1) Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?
Paha, paha kysymys... Vastaan enempiä miettimättä Heidi Köngäs; Luvattu. Joskus teininä naputtelin novelleita tarkoituksena vangita tekstiin samaa kaihoa, jonka Heidimme on saanut useimpiinkin teoksiinsa kahlittua. Ei, ei useimpiin vaan kaikkiin.

2) Jos pitäisi valita, olisitko mieluummin palkittu ja kriitikoiden arvostama, mutta vähän myyvä kirjailija vai mieluummin lukijakunnan rakastama, hyvin myyvä kirjailija? Jos kirjoittaisin kirjan, toivoisin toki, että suuri yleisö sen omakseen ottaisi.

3) Jos saisit valita kenen tahansa elävän kirjailijan illallisseuraksesi, kenet valitsisit?
Ah, pakko vastata Henning Mankell. Hän oli nuorempana oikea komistus ja olen lääpälläni kirjailijan pohdiskelevaan sekä melankoliseen kerrontaan. Toisaalta Marko Kilpikin kiehtoisi...

4) Jos saisit puhallettua yhden illan ajaksi henkiin kenet tahansa kuolleen kirjailijan, kenet valitsisit illallisseuraksesi?
 Jennifer Worth. Hän toimi 50-luvulla kaikkein köyhimpien kätilöinä ja kuten Hakekaa kätilö! -teos osoittaa, naisen seurassa ei todellakaan tarvitsisi pitkästyä.

5) Jos sinun pitäisi valita, minkä kirjan päähenkilö olisit?
Kätilön Villisilmä. Rohkea nainen, joka tosin sai elää läpi järkyttävien olosuhteiden, mutta myös kokea veret seisauttavan intohimon.

6) Jos sinun pitäisi muuttaa jonkun kirjan ympäristöön, kuten se tarinassa kerrotaan, minkä kirja valitsisit asuinpaikaksesi?
Muuttaisin Tyrskyjen rannalle, meren äärelle taloon, jota vasten laineet iskevät. Suolan tuoksu tuntuu jo nenässä...

7) Minkä kirjan (vain yksi!) valitsisit autiolle saarelle?
Vastaan klassisesti Raamattu. Mutta jos olisi pakko ottaa nimenomaan romaani, se olisi Julie Orringerin Näkymätön silta

8) Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?
Luulin Verrosen Varjonaista aivan toiseksi. 

9) Mikä kirja on ollut suurin positiivinen yllätys?
Voi, niitä on ollut niin paljon... Yksi ihana kirja, jonka lukemista en niin suuresti osannut odottaa, mutta johon rakastuin silmittömästi, oli Kartanpiirtäjä.

 

10) Miten haluaisit lukijoiden luonnehtivan sinun kirjoittamaasi kirjaa?
Järisyttävän koskettava, lähes piinallisen jännittävä psykologinen trilleri, joka jää pitkäksi aikaa soimaan päähän.

11) Jos pitäisi valita kirjoittamisen ja lukemisen väliltä, kumman valitsisit?
Lukeminen, ehdottomasti. Tosin kyllä se riipaisisi syvältä, jos joutuisin bloggaamisen jäihin pistämään. Tästä on tullut jo elämäntapa.

Lupailin tuossa aiemmin lukea mahdollisimman pian Jeninin aamut -kirjan, jonka sain nyt viimein kirjaston varauksesta. En ole lupaustani unohtanut mutta nyt pari uutuutta on päässyt kiilaamaan tähän väliin. Pyrin lukemaan pyytämäni arvostelukappaleet mahdollisimman nopeasti, etteivät ne jäisi hyllyille hengailemaan. Vanhempien romaanien kanssa ei tarvitse samalla tavalla kieli vyön alla edetä. Ehkä siis jo tällä viikolla lukuvuorossa Jeninin aamut, mutta ennen sitä yksi Bazarin uutuus ja mahdollisesti myös Liken, mikäli sillä suunnalla pysyvät aikatauluissa.

Leppoista alkuviikkoa elämiinne, lukemisen iloa!

 ♥Annika
  

Rosamund Lupton; Mitä jää jäljelle

Afterwards 2011, Suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013, 481s.

Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisenä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin.

Eikä Grace tahdo koskaan etääntyä tyttärestään. Vaikka hänestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, kaunis ja huoleton teini-ikäinen, joka toivoo äidin jo hellittävän otettaan napanuorasta. Mutta vielä hetken Grace tahtoisi kannatella tytärtään, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti rantautumaan aikuisuuden satamaan. Varmistaa, että Grace hukkuisi. Sillä hukkumassa hän on.

Kirja alkaa tulipalolla. Ollaan varakkaan yksityiskoulun liikuntapäivässä, koulunoppilaat esikoululaisia lukuunottamatta ulkona turvassa kun palo syttyy. Eskarilaisetkin saadaan pelastettua ja sisälle savuiseen hornaan jää vain Gracen 17-vuotias tytär, joka työskentelee koululla terveydenhoitajana. Seurauksista välittämättä Grace syöksyy sisälle rakennukseen, joka on sama kuin työntäisi päänsä sisälle grillivastuksella paahtavaan pimeään uuniin ja sulkisi luukun kiinni perässään. Mutta mitäpä äiti ei tekisi lapsensa eteen.

Tämä on kirjan keskeinen kysymys, teema. Kuinka pitkälle sinä menisit omaa lastasi suojellaksesi? Kuinka varauksetonta ja pyyteetöntä rakkautesi on? Teoksen raamit ovat sen verran omanlaisensa, etten uskalla itse juonesta kertoa tässä tämän enempää. On koulupalo, joka pian ilmenee tuhopoltoksi. On kaiken yllä häilyvä epämääräisen uhan tuntu. On äidin hätä niin pahasti palaneen lapsensa, kuin toisen, pienemmän sisaruksen puolesta. Koska perheeseen kuuluu vielä Adam. Ujo, herkkä, koulukiusattu poika, jonka suurin haave on tulla ritariksi. Kun odottaa tarpeeksi kauan, pienestä hiekanjyvästä tulee hohtava helmi. Tunnen sen kädessäni, se oli pyöreä ja sileä kunnes siitä tuli helmi, Adamin käsi omassani, kun hän nukahtaa.

Ja on aviomies, jota Grace puhuttelee sinä-muodossa läpi kirjan. Mies, joka on menettämässä perheensä mitä kammottavimmalla tavalla, mutta jonka rakkaus niin ikään kestää. Rakkautemme on vanhentunut meidän kanssamme, ja myönnän että se on vähemmän kaunista - mutta se on myös lihaksikkaampaa ja karskimpaa. Se on aviorakkautta, joka on luotu kestämään.

Minulle Mitä jäljelle jää oli yksi kevään odotetuimmista kohokohdista. Rakastuin päätä pahkaa kirjailijan aiempaan teokseen, Sisareen, jonka lopusta sain Afterwardsista jo maistiaisia. Jo silloin aloin odotella teoksen suomennosta, minä kun edelleenkään en jaksa keskittyä englanninkielisiin romaaneihin.

No, nyt kirja on sitten luettu ja teitä varmasti kiinnostaa täyttyivätkö jopa kohtuuttoman suuriksi paisuneet odotukseni. Tavallaan kyllä. Vaikka kirjan juonen kanssa alkuun nikottelin samaan tyyliin kuin vaikkapa Kirjavarkaan Kuolemalle, pääsin pian sisälle Luptonin maailmaan. Ja tarinahan lähti viemään vailla minkäänlaisia jarruja! Kirjassa on äiti-ihmisen iholle puskeva aihe, lapsen kokema vaara ja epätoivoinen tarve omaansa suojella. Mieluummin äidit ottaisivat uhan omalle päälleen, kunhan lapsi vain saisi olla turvassa...

Lupton kirjoittaa näennäisen kevyesti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Kirjasta löytyy upeita helmiä ja jos ei kiinnitää pieneen naiiviuteen liikaa huomiota, saa lukuelämyksestä varsin miellyttävän. Ehkei kirja minusta ihan Sisaren tasolle noussut pelkästään siitä syystä, että rakastin Sisaren Lontoolaisia maisemia enemmän kuin Mitä jää jäljelle -kirjan sairaalamiljöötä. Teos oli silti sen verran jännittävä ja koukuttava paketti, että kyllä tätä odottaa kannatti!

Ja koska juoni liittyy todella tiiviisti rakennukseen, pääsen osallistumaan kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Mökki pystyssä, jee!

Lukekaa myös Lumiomenan Katjan upea ja perusteellinen arvio kirjasta!

Ystävänpäivänä yhdestitoista ♥

kiitos Google! ;)

Valpuri The Wonderful World of Books -blogista heitti minua hauskalla haasteella, jonka julkaisen nyt ystävänpäivän ratoksi. Kiitos Valpuri, minä en olekaan tätä haastetta vielä blogihistorian aikana tehnyt! Näillä sanoilla naputtelin postausta eilen, tarkoituksena julkaista teksti tänään. Mutta kun aamulla avasin blogini, olin saanut vastaavan haasteen myös Veralta! Kiitos teille ihanat! Nuo yksitoista viimeisintä kysymystä ovat siis Valpurilta mutta lupaan naputella vastaukset myös Veran vastaaviin tässä lähipäivinä.


Haaste menee näin

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.  
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.  
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista

kuten myös tästä

1. Minusta tuntuu, että pyöritän haastevastauksissa lähes samoja aiheita, joten yritän nyt tehdä paljastuksia, kröhm, vähän laajemmalti. Olen syntynyt vuonna -78 ja kyllä, minulla on ikäkriisi. Sen taltuttamiseksi aion lukea pian ihanan oloisen, tsemppaavan täsmäkirjan joka on arvosteltu ainakin Ammalla.

2. Olen elänyt melko värikkään elämän joka vasta viime vuosina loksahtanut uomiinsa. Nyt rakastan mahdollisimman "tylsää" arkea ja pienieleisiä ilonaiheita. Henkinen ikäni tuntuu  pomppivan (vähän seurasta riippuen) 16-60v. ikähaitarissa.

3. Opin lukemaan viisivuotiaana ja silloin kirjoitin ensimmäisen novellini Pekka Töpöhännästä, sen aikaisesta idolistani.

4. Nykyään en enää haaveile samalla tavalla itse tuotetun tekstin perään, bloggaaminen riittää. Runojen julkaisu oli vielä kymmenen vuotta sitten suurin unelmani.

5. Lapsuudessani muutimme runsaasti. Ekaa luokkaa kävin kolmessa eri koulussa. Ehkä minusta siksi tuli hiukan outo.

6. Outous on havaittavissa hienoisen hajuraon pitämisessä uusiin ihmisiin. Sivustakatsojan roolista ei ihan helpolla ulos kuoriuduta.

7. Olen rehellisen urbaani. En viihtyisi maalla vaikka luonnosta pidänkin.

8. Kun omat lapseni olivat pieniä jouduin kirjalliseen pimiöön, jonka jälkeen löysin vanhan rakkaan harrastukseni uudelleen. Vaikka lukutahti on verrannollinen muuttuvien elämäntilainteiden kanssa, enää en voisi kuvitellakaan eläväni ilman kirjoja! 

9. Jos saisin muuttaa yhden asian elämästäni, tahtoisin pois ainaisen väsymyksen.

10.Valitsen ystäväni huolella. Ei se määrä vaan se laatu.

11.Bloggaaminen on tullut entistä tärkeämmäksi, en voisi kuvitellakaan tätä rakasta harrastusta jättäväni.


 1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen? Kirjojen ja lukuilon jakamisen harmonia. Seurailin aikoinani muutamaa blogia Vuodatuksen puolella ja mietin pitkään alkaisinko itse samaan rumbaan. Minulla oli tapana kirjoittaa vihkoon lyhyesti tuntoja lukemistani kirjoista ja siitä se sitten alkoi. Siirryin pitämään julkista lukupäiväkirjaa. Nykyään bloggaamisen merkitys on muuttunut aina vain sosiaalisempaan suuntaan. Monia kanssabloggaajia voi kutsua ystäviksi, ja heiltä saa aina mainioita lukuvinkkejä.

2. Mikä on tällä hetkellä vaikeinta elämässäsi?
Hih, tuohon seuraavaan kysymykseen liittyen tekisi mieli vastata, että aikaiset aamuheräämiset! Kuopus hihkaisee viimeistään 6.30 joka aamu, täysin absurdi aika ihmisen nousta sängystä...  Aikaisten aamujen takia kärsin päiväväsymyksestä johon ei tepsi minkäänlaiset määrät kahvia.

3. Oletko yökyöpeli vai aamuvirkku? Yökyöpeli, ehdottomasti ja myös valitettavasti.

4. Mikä on suurin unelmasi? Unelmoin pienistä, suurempien aika on hamaassa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä haaveissa olisi saada kahdenkeskeistä aikaa mieheni kanssa miniloman muodossa.

5. Mikä on lempiruokasi? Tai ruoka-alueesi (esim. intialainen, italialainen jne.)  Saako sanoa homejuustot, rypäleet, hunaja? ;)

6. Millainen olet luonteeltasi? Iloinen ja helposti ihmisten kanssa toimeentuleva. Kuitenkin omieni parissa myös melankolinen pohdiskelija, helposti ärtyvä ja leppyvä.

7. Koskettavin kirja, jonka olet lukenut? Arg, tämä on paha. Vastaan nyt sen kummemmin pohtimatta Tuhat loistavaa aurinkoa, Khaled Hosseini. 

8. Mitä muuta harrastat bloggaamisen ja lukemisen lisäksi? Kävelylenkkejä. Toivon voivani pian taas ryhdistäytyä uinti- ja tanssiharrastuksessa.

9. Paras lukemasi klassikko? Rikos ja rangaistus. Rakastuin tähän kirjaan!

10. Onko sinulla ns. ikuisuusprojekteja? On, kunnonkohotus ja sisustaminen.

11. Oletko mielestäsi eniten suomalainen, eurooppalainen vai maailman kansalainen? Kyllä mä taidan suomalainen olla.

Ja tässä tulevat minun kysymykseni, jotka liittyvät yllättäen sekä kirjoihin, että bloggaamiseen.

1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi?
2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivättäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija?
3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista?
4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta?
5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista? 
6. Entäpä vastaavasi helppoa?
7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :)
8. Entä pahin floppi?
9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? Vastaavasti ellet harrasta uutuuksia; minkä kirjan lukeminen polttelee tällä hetkellä?
10. Pelottavin lukemasi kirja?
11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi?

Säännöt kertoivat, että pitäisi haastaa blogeja, joissa alle 200 lukijaa. Vedän nyt rajaa vähän alemmaksi ja haastan blogeja, joissa lukijoita n. 100 taikka sen alle. Mainitsen vain muutaman, kaikki halukkaat saavat mieluusti viedä tämän mennessään!

Irene
Aili-mummo
Maija
Krista
Kuutar
Pekka
Suvi 

Näissä merkeissä aivan suloista ystävänpäivää teille, rakkaat lukijat! Veran vastauksiin palailen myöhemmin :)


♥ Annika

Maarit Verronen; Varjonainen

Tammi 2013, 219s.

Mietin pitkästä aikaa sitä, kuinka suuri erehdys koko olemassaoloni oli. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan - mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.

Kun bongasin Tammen kevätkatalogista Varjonaisen, minulle aiemmin tuntemattomana pysytelleen Maarit Verrosen tuoreimman, sain värähdyksiä elokuvasta The Net. Tämä Sanda Bullockin tähdittämä ysäripätkä on katsottu moneen kertaan ja vaikka nimenomaan inhoan toimitaelokuvia, The Net toi takaa-ajetun, paperinsa kadottaneen naisparan aivan iholle. Mielleyhtymä takakanteen nousi heti, mahtaisiko Varjonainen vangita saman tunnelman sivuille kuin The Net valkokankaalle?

Varjonainen kerrotaan minä-muodossa lukijalle hyvin etäiseksi jäävästä naishenkilöstä. Kirjan alussa "jäniksenä laivassa" matkustanut henkilö on hypännyt, sanotaan vaikka ojasta allikkoon, kun käy ilmi, että tulossa on Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. 90-luvulle siirrymme siis teoksenkin myötä, mutta kirjassa tapaturma jää sivurooliin. Sen sijaan romaani keskittyy kertomaan paperittomasta ja epämääräisen menneisyyden omaavasta naisesta, jonka ainoa tavoite elämässä on selviytyminen. Ei niinkään henkisesti, kuin aivan konkreettisesti. Nainen toteaa, että laivaonnettomuuskin on pikku juttu verrattuna oloihin, joista hän on tulossa, mutta siinä onkin oikeastaan koko hänen historiansa.

Eikä historia tule tuon kummemmin selville kirjan edetessäkään. Nainen toimii kuin robotti. Hän on tunteeton ja erittäin älykäs, ihminen joka rakentaa uuden identiteetin täysin nollasta hajoittaakseen sen taas ja aloittaakseen alusta. Hän ei paljasta sisintään kirjan miehille, joita niin ikään käyttää, eikä hän paljasta sitä myöskään lukijalle.

Eipä silti, ei kovin paljoa olisi kiinnostanutkaan. Mietin, mitä osaisin kirjasta nätisti sanoa. Jonkinlainen ydin tästä puuttuu. Kirja on sieluton, se on kuori. Ja vaikka tavallaan jännittäväkin, jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten jättäisi mokomaa kesken. En viitsinyt, koska kyseessä on arvostelukappale, sivumäärä kohtalaisen vähäinen ja fontti väljää.


Maarit Verronen on kuitenkin tuottelias, pitkän linjan kirjailija, joten toivon tämän olevan häneltä pelkkä huti.

Next.

Muriel Barbery; Siilin eleganssi

L´Elegance du hérisson 2006, Gummerus 2010 suom. Anna-Maija Viitanen, 374s.

Mutta tätä meidän maailmaamme ei ole tarkoitettu prinsessoille.

Tästä on kysymys Siilin eleganssissa. Prinsessoista, jotka eivät ylväinä kanna kruunujaan, vaan jotka menevät piiloon. Maailmalta ja omalta itseltään. Ulospäin he näyttävät varsin erilaisilta, suorastaan huomaamattomilta. Toinen on piilossa vaaleanpunasankaisten silmälasiensa takana, hiljainen, kaksitoistavuotias Paloma. Hän tekee muistiinpanoja läheisistään ja haaveilee itsemurhasta. Toinen taas piileskelee tylsämielisen ovenvartijan roolin takana, mutta älkäämme antako Renéen nyrpeän, paksun ulkomuodon hämätä. Hänen silmänsä voivat näyttää lasittuneilta, mutta kun katsoo tarkkaan, niiden takaa avautuu kokonainen maailma. Älkäämme väsykö Palomankaan kanssa, vaan tarjotkaamme hänelle palanen ymmärrystä.

Siilin eleganssi ei ole tarinavetoinen kirja. Siinä ei ole montaa juonenkäännettä eikä edes suuremmin dramatiikkaa. Mutta se on kuin suurennuslasi, joka on käännetty kirjan sivuilta kohti lukijaa itseään. Se tutkii, esittää kysymyksiä ja myös antaa vastauksia. On lukijan oma asia mitä mieltä näistä vastauksista on, tahtooko niihin tarttua vai jääkö vain ennemmin hämmästelijän paikalle. Katselemaan elämän pieniä iloja, arjen kukkasia joista voi löytyä ihmeellinen elämänvoima. Itse Ikuisuus.

En voi väittää rakastuneeni Siilin eleganssiin varauksetta. Itse asiassa koin kirjan alkupuolen hiukan raskassoutuisena. Siinä mielessä ymmärrän lukijoita, jotka eivät ole Barberyn eleganttiin kerrontaan ihastuneet. Kirjailijan ääni on perin ranskalainen, mutta se kehrää kuin kissa niille, jotka jaksavat tarpeeksi silittää. Vasta siinä vaiheessa, kun kirjan hyvyys, pelastaja astui mukaan kuvioihin japanilaisen Kakuro Ozun muodossa, aloin ymmärtää mistä kirjassa on kyse. Ja kun pääsin loppuun ja näin kuvion kokonaisena, tajusin Siilin eleganssin varsinaisen ytimen. Joku kirjoitti vasta jossain blogissa, että alkoi pitää kirjasta vasta sen luettuaan (tai jotain siihen suuntaan). Minulle kävi täsmälleen samoin Barberyn teoksen kanssa.

Ja nyt, kun romaanin kannet on painettu kiinni ja kirja soljahtanut paikkaansa sotkuisessa kirjahyllyssäni, tiedän, että se on kotinsa löytänyt.


Parhaita paloja ja ajatelmia kirjasta:



Olen lukenut suunnattomat määrät kirjoja...
Silti minä, kuten muutkaan itseoppineet, en voi olla varma, miten paljon olen ymmärtänyt lukemastani.

***

Ahdistuksen iskiessä minä hakeudun turvaan. Kauas ei tarvitse mennä: riittää kun siirryn kirjallisten muistojeni maailmaan. Sillä mikä soisikaan ylevämpää viihdytystä, virkistävämpää seuraa tai suloisemman hurmion kuin kirjallisuus?

***

Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.

***

Taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.

Ja lopulta...

Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Katri
Linnea
Leena Lumi
Amma
Sonja
Katja
Elma Ilona


***Ja jälleen edittiä pukkaa*** Meinasin unohtaa mainita! Kirjassa on niin keskeisessä asemassa rakennus, tämä eliittien asuttama hienostokerrostalo, että luettakoon Siilin eleganssi mukaan Kiinteistöhaasteeseen. Yhtä vaille mökki :)

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

A Thousand Splendid Suns 2007, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2008, 399s.

"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät,
tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa
kätkeytyvät." - Sa'ib-e Tabriz

Kirja on saanut nimensä 1600-luvulla kirjoitetusta runosta. Runo kuvaa Kabulia, jonne kirjailija tarinan sijoittaa. Afganistaniin, sen loiston päiviin mutta myös hornankattilaan, jonne taliban-hallitus maan syöksee. Tarina valottaa tuota muun maailman unohtamaa kolkkaa rujon kauniisti, paikoin jopa hilpeästi, vaikka maan historia onkin kivusta raskas. Kuitenkaan romaani ei ole vain kertomus Afganistanista. Se on kahden vahvan, upean naisen tarina, jotka putoavat kadotukseen joutumalla erään miehen aviovaimoiksi...

Mariam on tottunut jo lapsena ymmärtämään olevansa "alempana" muita. Onhan hän harami, äpärä, tuloksena mahtimiehen pikaisesta hullaantumisesta palkolliseensa. Mies rakentaa Mariamille ja hänen äidilleen pienen talon maittensa liepeille, ja siellä Mariam viettää lapsuutensa katkertoituneen nanansa kanssa. Koska nana opettaa jo varhain mitkä ovat maailman säännöt, mikä on meidän naisten osa. Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Mariamin elämän ilo ja valo ovat isän viikottaiset vierailut, joista tyttö ammentaa voimansa. Ihailusta, nähdyksi tulemisesta.Vaikkei häntä ole kauniilla kasvoilla siunattu.

Laila taas on saanut elämäänsä huomattavasti paremmat lähtökohdat, onhan hänellä läsnäoleva isä, jonka silmäteränä tytär on saanut paistatella. Onhan hänellä kauneutensa, onhan hänellä Tariq... Ja Tariqin katse, hänen tiheään vaihtuvat ilmeensä, joissa kuvastuivat pelko, hellyys, anteeksipyyntö ja hämmennys, mutta ennen kaikkea ja kaikkein eniten halu.

Traagisten sattumien johdosta molemmat naiset naitetaan Rashidille, joka onkin oikea "päivänpaiste" mieheksi. Alkuun Mariam saa elää toiveikkaita vuosia, mutta sitten Rashidin todellinen luonne paljastuu. Sydän kurkussa hän miettii kuumeisesti, minkä tekosyyn varjolla Rashid tänä iltana kävisi hänen kimppuunsa.

Mikä tässä kirjassa, pitkälti samaa aihetta piirtävässä, kuin juuri lukemassani Hiljaisuuden tuolla puolen, on sellaista, että tahdoin siihen uudelleen palata. Luin romaanin nyt toiseen kertaan nähdäkseni, tekisikö se edelleen yhtä suuren vaikutuksen, kuin aiemmin. Muistan aikoinaan kirjan ilmestyttyä, että se jakoi mielipiteitä suurestikin. Kaikki eivät pitäneet. Näinhän se on toki aina, jokainen kirja on jokaiselle eri, mutta tahdoin nyt tutkailla vuosien jälkeen, miksi Tuhat loistavaa aurinkoa minut lumosi.

Yksi syy on kirjan päähenkilöt, Mariam ja Laila. He ovat niin inhmillisiä, niin helposti samaistuttavia jakaessaan ajatuksiaan teoksen sivuilla. Mariamin tarina on traagisempi, mutta mikä urhea, rohkea nainen hänestä burqansa alta paljastuu. Laila on teoksen ilopilleri, jota edes jatkuva pahoinpitely ei voi murtaa. Ja toisena äitiys, teema joka viiltää tällaisen emon sydäntä, niin keskeisellä paikalla kirjassa! Ystävyys ja uskollisuus, jotka sekä liikutavat, että hymyilyttävät. Hosseinin tarinan kuljetuskin on vailla vertaansa. Hän ottaa lukijan, vie mukanaan koko tunteiden kirjoon, upottamatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Aihe on päivänpolttava ja aina ajankohtainen. Samanlaisista häpeän ja hyväksynnän haluista, kuten Mariam, voimme naisina Suomessakin kärsiä. Samanlaisia pelkoja jakaa, Lailan omistuneisuuteen tukeutua... Naisenasema on aina ollut vaakalaudalla ja siksi on hienoa, että juuri mies on tämän tekstin takana!

Kyllä te tiedätte, jotka olette paistatelleet Tuhannen auringon loisteessa. Loistakoon se Mariamin ja Lailan tarinaa kaikkialle Blogistaniaan, nouskoon tämä teos yhä uudelleen luettavien listalle!

André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

The Other Side of Silence 2002, suom. Seppo Loponen, Wsoy 335s.

On vain kolkko tieto: en minä aina ole ollut tämän näköinen.

Jos tahdot, astu mukaani Hiljaisuuden tuolle puolen. Jos kestät, kuule tarina naisesta nimeltä Hanna X. Jos et pelkää, elä erään saksalaisnaisen tarina todeksi. Mutta varoitan sinua, jos olet herkkä, älä tartu tähän kirjaan. Koska jo ensisivuilta käy ilmi, ettei Hanna ole aina ollut pelikuvajaisensa näköinen. Hänellä on ollut pitkät kauniit hiukset nykyisten tupsujen tilalla. Hänellä on ollut kasvot. Hänellä on ollut kieli.

Brink ei aloita helpolla. Eikä sellaisella jatka. Hän vie lukijansa hurjaan tarinaan, jossa, valitettavasti on totuudenmaku. Luku luvulta väkivallan ja riiston määrä lyödään kasvoille, eikä yksikään sivu ole turvallinen. Lukijalle tehdään heti selväksi, ettei tämä ole kaunis kirja. Tämä on äärimmäisen ruma, ja juuri siksi niin rehellinen. Brink ei säästä, Brink antaa tulla. Ja silti, kirjan edetessä, tämän verisen seikkailun kuljettaessa meitä pitkin Afrikan aavikkoa, alkaa kirjasta piirtymään kuin kangastuksen tavoin joitan - niin - kaunista. Ensin sen havaitsee vain ääriviivoina, mutta kun pääsemme viimeiselle sivulle, on kaikki ehjää. Hengästyttävän selkeää.

Kirja on eteläafrikkalaisen kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, suurimmaksi osin. Kuitenkin se perustuu historiallisiin dokumentteihin, joita seuraten Hanna X alkaa valottua. Paljon on keksittyä, mutta kirjassa on vahva jännite, juuri noin se todennäköisesti on mennyt.

Kirja on tarina riistosta. Jo lapsesta saakka orpokodissa asunut Hanna on saanut elää turvattomuudessa. On pappi, jonka kädet hakeutuvat ties minne hänen tivatessa Hannan syntejä. On vaihtelevia piian paikkoja, joissa miehet niin ikään eivät saa pidettyä kaluaan hallinnassa. Lopulta, monen toinen toistaan kammottavamman mutkan kautta Hanna päätyy Saksan Lounais-Afrikkan siirtomaahan jonne 1900-luvun alkuvuosina lähetettiin laivalasteittain naisia. Vaimoiksi. Orjiksi. Ja sitten itseään puolustavalle Hannalle tehdään jotain sanoinkuvaamatonta ja hän päätyy oikeasti olemassa olleeseen Frauensteiniin, hylättyjen siirtolaisnaisten kotiin. Vankilaan. Porttolaan.

Mutta kuinka ihmistä voi hakata noin...? Hanna yrittää kysyä. Rintaan ja mahaan ja jalkojen etupuolelle... ja tuonne - hän osoittaa - mutta ei selkäpuolelle?
Katja kohauttaa olkapäitään. "Niin täällä tehdään", hän sanoo vaisulla äänellä. "Hererot kutsuu sitä saksalaiseksi tavaksi."

Kirjaa lukiessa en voinut olla hämmästelemättä, eikö vähempikin olisi riittänyt. Miksi yhdelle naiselle piti tehdä niin paljon pahaa? Kirja herätti todellakin tunteita. Raskain oli kaiken yllä roikkuva viha. Hannan viha sortajiaan kohtaan. Lukijan heräävä viha rasismia kohtaan. Kaikenlaista sortoa kohtaan.  Jo ns. kristillinen orpokoti on oikeastaan lasten kidutuslaitos. Niin kaukana Raamatun opeista kuin mahdollista. Kirjasta löytyykin hyvyyttä vain suurennuslasin läpi tähystellen. Ja kuitenkin lopussa odottaa vapautus. Niin Hannalle kuin lukijallekin.

Hanna muisti Kahapan lakonisen kuvauksen: Nainen soittaa. Mies hakkaa. Nainen juo myrkky. Ihmiselämä seitsemällä sanalla.

Brinkin kerronta on hengästyttävän kaunista runollisuuteen saakka. Hänen tarinansa on rujo, enkä suosittelisi sitä kovin herkille. En itsekään jaksaisi lukea näitä putkeen, mutta myöhemmin, ajan kuluessa aion tutustua myös muihin kirjailijan teoksiin. Olenhan hypännyt mukaan Afrikan tähti -haasteeseen, ja tämä on toinen siihen liittyvä teos. Huomattavasti helpompi, Sade lankeaa, löytyy täältä.

Yhdyn, kaiken jälkeen Lukuhetkien Sonjan sanoihin. Mikä hieno kirja! Mikä hieno kirja! Kirjavalas Elegia taas pitää romaania yhtenä parhaimmista lukemistaan teoksista. Kiitos naiset, te saitte minut Brinkiin tutustumaan! :)


"Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

Apua, pikainen kysymys

Luenko mä ensin Jeninin aamut (Susan Abulhawa)

vaiko Siilin eleganssin (Muriel Barbery)?

Blogihistorian ensimmäisen kerran annan lukijoiden päättää :)

***Edit*** Siilin eleganssi korkattu!

Hans Keilson; Komedia mollissa

Komödie in Moll 1947, Like 2013, suom. Ilona Nykyri, 173s.

Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän - mahdollisesti - säilyi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs.

Näin kirjamme Nico kuvailee sekä isäntäväkeään, että tilannetta johon on joutunut. Nico, joka taloon tullessaan hämmentyy sängystä ja puhtaista liinavaatteista, koska hiilikellarikin olisi hänelle kelvannut turvaksi vankilaa ja kidutusta vastaan. Elämmehän natsien miehittämässä maassa, jossa luottamus kaikkein läheisimpiinkin ihmisiin on syytä tarkasti punnita.

Marie ja Wim ovat tavallinen, vielä lapseton pariskunta, jotka nousevat monien kaltaistensa tavoin hiljaisesti vastustamaan juutalaisten karkoituksia, päättämällä pelastaa edes yhden. Valitettavasti luonto on toista mieltä ja korjaa omansa pois, varsin arkisesti. Nico sairastuu ja kuolee. Mutta mitä olisi tehtävä ruumiille? Miten hankkiutua eroon aikuisen miehen kropasta, jota ei saisi olla olemassakaan?

Jännite tuodaan lukijalle heti kirjan alussa, ja sitten ryhdytään hitaasti kerimään auki tiukkaan tilanteeseen joutuneen pariskunnan, ja heidän piilottamansa juutalaismiehen viimeksi kulunutta vuotta. Juutalaiselle myös viimeiseksi jäänyttä. Teoksessa on painava annos hirtehishuumoria, kuitenkin se on luettavissa lähinnä rivien väleistä. Tragikomiisudelta ei voi välttyä tässä absurdissa tilanteessa, jossa ruumis köllöttää viimein puistonpenkin alla.

Kerronta on äärimmilleen riisuttua mutta siitä löytää helmiä. Miltä kuulostaa vaikkapa termi kosminen masennus. Kirjailija itse, Saksalais-hollantilainen Hans Keilson on elänyt aiheen todeksi ja kertookin kaikissa kirjoissa omakohtaisista kokemuksistaan. Kuvittelin tämän pienen ja omaperäisen teoksen olevan hänen ensimmäinen suomennoksensa, mutta kiitos kirjaston tietokannalle, opin jälleen uutta. Viime vuonna häneltä on nimittäin ilmestynyt Vastustajan kuolema -niminen kirja, joka hienovaraisesti nyt herätti mielenkiintoni.

Hienovaraisesti nimenomaan. Komedia mollissa on nopeasti luettava välipalakirja ja virkistävä tuulahdus usein varsin samankaltaisella äänellä kerrotuista holokaustikuvauksista. Tässä keskiöön nousee kolmen ihmisen subjektiivinen kokemus kammottavasta maailmanajasta, jossa turvattomuus leimaa arkea. Marie kiintyy Nicoon syvästi ja myös Wim ystävystyy miehen kanssa. Toisaalta psykologiset mittasuhteet eivät voi olla mitenkään tasapainossa tilanteessa jossa Nico on täysin isäntäväen armoilla. Toisaalta Nico kokee kiitollisuutta, toisaalta kiukkua. Ihmisen ei ole tarkoitus viettää kokonaista vuotta neljänseinän sisällä vain harvoin öisin ulkoilemaan päästen. Ihmisyys hapertuu ja murenee ja jäljelle jää epämääräisen katkeruuden leimaama kiitollisuus. Ja sitten Nico kuolee, eikä mikään ole niin kuin ennen...

Hienovaraisuuteen palatakseni. Vaikka kirja puhutteli, minulle se jäi välipalateokseksi ja, uskallan sanoa, melko yhdentekeväksi. Voi johtua myös siitä, että luin ja luen parhaillani niin suurten tunteiden kirjoja, jotka jyräävät alleen kaiken.

Romaaniin on tutustunut ainakin Kirjavinkkien Irja.

Kymmenen hyvää ja yhdeksän...

Helmikuun ratoksi otan itseäni niskasta kiinni ja vastailen Aili-mummolta saamaani iki-ihanaan haasteeseen. Jälleen kerran, Aili-mummo, pelastit päiväni ja sinulle siitä kiitos ♥
Säännöt tulevat tässä

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2.  Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3.  Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Todettakoon alkuun, että näitä lempiasioita on erittäin terveellistä miettiä juuri tähän saumaan. Kevät kun on kaltaiselleni "vuodenaikamasentujalle" aina vähän haasteellinen monessakin mielessä. On tietysti ihanaa mennä kesää kohden! Ennen lapsia nautin suuresti Suomen syksystä mutta nyt olen, kolmenkymmenenvuoden viiveellä, ymmärtänyt kesän taian. Elämä on yksinkertaisesti silloin helpompaa ihan siitä syystä, ettei tarvitse pukeutua vaatevuoreen ulkoilujen yhteydessä. Ja toki nautin myös lämmöstä, mutta vain kohtuullisissa määrin. Ilolla otan siis vastaan tulevan valon ja vihreyden. Valon lisääntymisessä on kuitenkin toinen puolensa, kuten asioilla aina. Kevään varjo on väsymys, joka paisuu joinain päivinä kuin pullataikina lamaannuttaviin mittakaavoihin. Juuri siksi ne kymmenen itselle mieleistä asiaa nyt ylös. Ja sen jälkeen ulos.

1. Helpoimmalla aloitetaan eli kirjoilla, kuinkas muuten! Ei ole ihanampaa kuin käpertyminen huovan alle oikein vetävän romaanin seurassa. Helmikuussa ilmestyy muuten kaksi kevään odotetuimmista uutuuksista, Kishwar Desain Postimyyntilapset ja 

Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää. Nämä kun saan käsiini, hypin riemusta. Ihan oikeasti.

2. Valokuvaaminen. Okei, olen asiassa täysin amatööri ja teknisesti lahjaton, vieläpä kännykkäkameran varassa... Silti rakastan kuvien ottamista, erilaisten kuvakulmien sommittelua, tilanteiden ja tunnelmien taltiointia.

3. Uiminen. Ette usko miten vähän käyn uimassa siihen nähden, miten paljon vesi elementtinä minulle merkitsee. Rauha, ja vapautumisen tunne, jonka kokee painuessaan veden alle on vailla vertaansa. 

4. Some. Sosiaalinen media. Helppo tapa pitää yhteyttä netissä uhkaa paikoin syrjäyttää  livetapaamiset. Onhan se helpompaa istahtaa koneen ääreen kuin sumplia kalentereiden kanssa kahvittelusta, jonka sponttaanin jutustelun lapset todennäköisesti omivat itselleen. Se etteivät he osaa puhua, on toisarvoinen seikka.

5. Pinkkejä asioita. Sisustuksessa nyt ainakin.

6. Kauneuden häivähdyksiä arjessa. Tällaisia asioita ovat esteettiset elämykset yllättäviltäkin tahoilta, vaikkapa se miten aurinko kimmeltää kuolleessa oksassa. Nämä auttavat muistamaan, ettei kaikki ole tässä.

7. Sponttaani ilo. Esimerkkinä isompien lapsien sutkautukset ja pienemmän uudet opit, jotka lisääntyvät päivittäin.

8. Rakkaiden läheisyys.

9. Eläimet. Meille saapui viime viikolla tällaiset pötkylät (marsut) poikien riemuksi. Hoitokoiramme Kiki, jonka valokuvilla olen suorastaan blogini kyllästänyt, vierailee meillä myös säännöllisesti.

10. Romaanien lisäksi runot. Hyvä runo on sellainen, jonka sisältö tai tekstimuoto lyö arjen rikki ja sulaa rintakehän kohdalle. Viimeisin löytöni on Rainer Maria Rilke, tässä maistiainen.

Tätä on kaipaaminen: aaltoilua
kotia vailla ajan meressä.
Ja tätä toiveet: vuoropuhelua
hetken ja ikuisuuden välillä.

Tätä on elämä. Kunnes päiväin mennen
hetkistä yksinäisin vyörähtää
ja hymyilen kuin yksikään ei ennen
Ikuista vastaan vaiti jää.

Das ist die Sehnsucht

kirjasta Rainer Maria Rilke, Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908
WSOY, suom. Anna-Maija Raittila

Kymmenestä mukavasta haastan nyt  kertomaan

Leena Lumin
P.S. Rakastan kirjoja Saran
Kirjakirpun Jennin
Mari A:n
Villasukan.

Muistetaan näistä asioista ja monista muista nauttia!

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta

2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen & Atena Kustannus Oy, 322s.

Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Alussa on lukija. Hämmentynyt, kaunishuulinen, romumunasarjainen lukija. Ella Amanda Milana, opettaja tarkastamassa erään kurittoman oppilansa esseetä. Poika käsittelee siinä Rikosta ja rangaistusta ja väittää kirjan loppuvan dramaattiseen kohtaukseen, jossa Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen. Me Dostojevskiä lukeneet tiedämme, ettei tarina pääty näin. Asiasta on melko varma myös opettajamme Ella, joka tosin ei ole koskaan päässyt kyseistä teosta yli sivun 52.

Mistä oikein on kysymys? Voin paljastaa, että kyse ei ole onnettomasta "uhrista", joka on napsahtanut ansaan luettueen plagiointia vastaan liputtaneen kirjablogistin hämäyspostausta. Kyse on paljon, paljon muusta.

On nimittäin olemassa kirjailija, Laura Lumikko nimeltään. Hän kirjoittaa maailmanlaajuista suosiota nauttivaa Otuksela-nimistä kirjasarjaa. Lumikko on tuonut kirjan tapahtumapaikan, Jäniksenselän maailman kartalle, ja siitä onkin tullut suosittu turistikohde. Japanista asti tullaan ihastelemaan mytologisin patsain koristeltua Jäniksenselkää, jonne Ellakin on töihin päätynyt. Jos vain sattuisi näkemään edes vilauksen kuuluisasta kirjailijasta. Kirjailijasta, josta tiedämme niin vähän. Hän karsastaa kameroita, ja olemassa olevat haastattelut sipaisevat vain Lumikon huolella pystytettyä julkisivua. 

Tiedossa on kuitenkin Lumikon johtama Seura, jonka hän perusti vuosikymmeniä sitten. Seuraan pääsi mukaan yhdeksän lahjakasta lasta, pieniä onnekkaita, joista Lumikko pyrki koulimaan mahdollisimman loistavia kirjailijoita. Hinnalla millä hyvänsä. Nyt vuosia myöhemmin Ella saa kutsun liittyä Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Miksi juuri Ella, miksi juuri nyt? Seurahan on elänyt hiljaiseloa niin pitkään.

Eikä aikaakaan, kun Ella haastetaan Seuran ikiomaan Peliin. Peliin, joka kerran pyörähtäessään käyntiin on mahdoton enää pysäyttää. Se vyöryy läpi Ellan ja lukijan tajunnan ja vie aivan toisennäköiseen todellisuuteen. Sillä mikään ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

Jääskeläinen vie kerronnallaan meidät syvälle kirjallisuuden ytimeen. Se, miten lukeminen ja kirjat pyörivät jatkuvalla pauhulla juonen ytimessä, lyö tällaisen lukutoukan polvilleen. Se, miten Jääskeläinen tarjoaa mahdollisimman realistisen, fantasia pohjaisen todellisuuden, saa katsomaan maailmaa toisin silmin. Kirjailijalla on kyky herättää henkiin lapsuuden sadut (ja pelot) miltei huomaamattomalla taikasauvan heilautuksella ja hän viihdyttää joka sivulla aivan viimeiseen, huikeaan loppuratkaisuun saakka. 

En ole varma kuinka monta vanhaa suosikkia aion teemalukemisella käydä läpi, Lumikko ja yhdeksän muuta on kuitenkin kirja, jonka uudelleen lukua odotin eniten. Ensimmäisellä lukukerralla moni nyanssi jää huomaamatta kun oli kiire kääntää sivua eteenpäin saadakseen tietää mitä tuleman pitää. Nyt ehdin rauhassa nauttia maisemista ja tunnelmasta ja yksinkertaisesti viihtyä. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on ehkä suosikkini, vaikka kirjailijan toinen, Harjukaupungin salakäytävät lumosi yhtä vahvasti, vain hiukan eri tavalla. Aivan mahtavia teoksia molemmat. Koskas saadaan kuulla lisää kirjailijasta?

Todistus mytologisesta kartoituksesta

Kirjan ovat lukeneet monet, mainittakoon nyt

Susa

Zephyr

Kirsi

Katja