Fiona Barton; Lapsi

The Child 2017, suom.Pirkko Biström ja Bazar 2019, 428s.

Joskus toivon, että he vain tulisivat. Päästäisivät minut tuskistani. Mutta ketään ei tullut. Seison ikkunassa yritän pakottaa itseni palaamaan työhön yläkertaan. Ruumiini ei tottele. Olen juurtunut tähän paikkaan. Häpeään. Takaisin alkuun.

Kolme naista, yhdistävänä tekijänä vastasyntyneen vauvan luut.

Emma on nainen joka pelkää. Itse asiassa hän on pelännyt koko elämänsä ajan, ja nyt uutinen ilkkuu tässä, hänen edessään, lehdessä. Rakennustyömaata möyhittäessä on löydetty lapsen ruumis, mitä ilmeisimmin jo pitkään haudassa maannut. Tältä painajaiselta Emmaa ei pelasta edes hänen aina kadoksissa pysytellyttä isäänsä iältään muistuttava aviomies.

Angela on nainen joka suree. Millainen määrä huolta ja tuskaa mahtuukaan tuohon perheeseen, jonka vauva varastettiin suoraan synnytysosaston sängystä. Kukaan ei tiedä tekijää, kukaan ei tiedä mitä tapahtui pienelle tytölle. Vielä vuosienkin päästä musertava kaipuu syö äidin sydäntä


Monesti sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Niin sanotaan silloin, kun ihminen on kokenut jotain kauheaa. Äidilläni Judella oli tapana sanoa niin. Mutta ei se vahvista. Se rikkoo ihmisen luita ja ytimiä myöten, pirstaleiksi, jotka pysyvät koossa nuhruisilla siteillä ja teipillä.



Toimittaja Kate Waters puolestaan ryhtyy metsästämään mehukasta tarinaa. On hänen missionsa selvittää vauvan kohtalo ja kirjoittaa siinä sivussa elämänsä uutinen. Juuri Katen mukana kuljemme läpi tarinan, välillä vieraillen tapaukseen liittyvien henkilöiden mietteissä.


Kirjailija Fiona Bartonin esikoisteos Leski nosti ihoni kananlihalle. Lapsi ei aivan samoja sfäärejä tavoita, vaikka loppuratkaisu tyydyttää vaateliaankin lukijan. Välillä rönsyilevä paketti on hajota käsiin, välillä tarina tuntuu liian ilmeiseltä. Ja kuitenkin Barton pysyy vahvasti ohjaksissa suunnaten lukijansa huomion juuri sinne minne haluaa... Välipalatrillerinä varsin mainio.



Tunnen itseni gnuuantiloopiksi, joka hiipii rantaan sillä välin kun krokotiilit odottavat joenmutkan takana kita valmiiksi auki. Mietin lähtisinkö pakoon. Piiloon. Pysäytän kuitenkin itseni heti. Tässä iässäkö? sanon itselleni. Älä ole naurettava. On aika katsoa totuutta silmiin.

Teen aikuismaisen suunnitelman. Tämän nukkuvan karhun minä herätän.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä.

Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.

Anna Ekberg; Uskottu nainen

Kærlighed for voksne 2017, suom. Katarina Luoma 2019, 416s

Christianin vapaa käsi pitää yhä tiukasti kiinni puhelimesta, valheen fyysisestä ilmentymästä. Kuka olisi uskonut? Että yhtenä kauniina päivänä valhe aineellistuisi suorakulmaiseksi muovista ja metallista valmistetuksi, kämmenelle mahtuvaksi esineeksi? 


Uskottomuudesta on kirjoitettu paljon, aivan syystä, sen tuhovoima riehuu yhä kahlitsemattomampana maailmalla. Meissä itsessämme. Enää harvat parit "ilmiöltä" säästyvät. Kuitenkin pseudonyymi Anna Ekberg, takanaan kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa, onnistuu loihtimaan loimuavan tarinan, jonka loppuratkaisu jättää lukijan aivoihin poltinmerkin.

Uskottu nainen on tarina urallaan etenevästä Christianista ja oman uransa puolestaan uhranneesta Leonorasta. Nainen teki ratkaisunsa Johanin, jo aikuistuvan pojan sairastuttua vakavasti. Leonora vaihtoi viulun öihin poikansa sairasvuoteella, kuten jokainen vastuuntuntoinen äiti olisi varmasti hänen tilassaan tehnyt.

Mutta millaisen palkan nainen tästä saa?


Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole enää koskaan iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin lopunelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat hänet tuhonneet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä.



Yölliset testiviestiäänet voivat kaataa monen ihmisen maailman. Sillä Christian, tuo arkielämäänsä kyllästynyt mies on rakastunut, hullaantunut, menettänyt melkein järkensä Zeniaan. Nuoreen, söpöiseen Zeniaan, joka painostaa nyt miestä jättämään perheensä. Jättääkö vai eikö jättää?


Viha velloo hänen kehossaan, voimattomuus, nöyryytys. Hän tahtoisi mieluiten vain kääntyä ympäri, jättää talo niille sijoilleen, lähettää viestin, että on lähtenyt töihin. Mutta hänen on vaihdettava vaatteet. Syvä hengenveto. Hän miettii miten hullua on yhtäkkiä asua talossa, jossa pelkää törmäävänsä omaan vaimoonsa. Tuntuu siltä kuin hulluus olisi muuttanut taloon. Ei, vaan häneen.


Vaikka naislukijana olenkin Leonoran puolella, tässä kirjassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Siitä suuren suuri plussa. Harmaalla alueella liikkuu pariskunnan molemmat osapuolet, ja kysymys kuuluukin kumpi lopulta jää henkiin. Leonoran silmille kun ei noin vain hypitä, ei ainakaan sen jälkeen kun nainen näki Zenian katseen...


Uskottu nainen on tavallaan kevyt, tavallaan raskas teos. Varsinainen The Juonenkäänne sai minut lopullisesti hullaantumaan romaaniin. Viihdyttävän viiltävää menoa raakoja jännäreitä kaihtaville lukijoille.



***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Mai/Sähkökäyrä ja Leena Lumi.