A. J. Finn; Nainen ikkunassa

The Woman in the Window 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Otava, 461s. (ennakkokappale)

Lääketieteellinen kirjallisuus on diagnoosien suhteen harvinaisen kekseliästä. "Agorafobinen pelko tarkoittaa pelkoa, jota ihminen kokee -- ollessaan yksin poissa kotoa; ollessaan mukana väkijoukossa tai jonossa; seistessään sillalla." Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa. Tai entä tämä: "Istuessaan teatterissa rivin keskellä". Parhaiden paikkojen pelko.



Anna elää omien pelkojensa piinaamana mukavan tilavassa talossaan New Yorkissa seuranaan kissa ja elokuvat. Lasi, jos toinenkin, ellei peräti useampi pullo viiniä päivässä. Anna, tuo suljettujen verhojen takana viihtyvä nainen. Sillä Annan paniikkihäiriö ei ole ihan lievintä laatua, Anna ei kykene astumaan ulos ovesta liian suureen, liian hallitsemattomaan maailmaan. Taivas huikeana yllä vastaa naisen mielessä ylösalaisin käännettyä valtamerta. Trauma sen sai aikaan, trauma jäytää Annaa sisältä, näivettäen naisesta aamutakissa tutisen haamun.



Locked-in-oireyhtymä. Mahdollisia syitä aivoverenvuoto, aivorungon vamma. MS-tauti, jopa myrkytys. Toisin sanoen neurologinen tila, ei psykologinen. Mutta siinä minä silti olen, kokonaan ja kirjaimellisesti sisään lukittuna - ovet suljettuina, ikkunat kiinni, pelkään ja kartan valoa, ja puiston toisella laidalla on puukotettu nainen, eikä kukaan ole huomannut sitä, kukaan ei tiedä. Paitsi minä - viinasta turvonnut, perheestä erotettu, panee vuokralaistaan. Kummajainen naapurien silmissä. Vitsi poliiseille. Erityisen vaikea potilas lääkärille. Säälittävä tapaus fysioterapeutille. Kotiinsa suljettu. Ei sankari. Ei salapoliisi.


Erityisesti mustavalkoelokuvia rakastavalla Annalla on silti salaisuus, yksi monien joukossa. Hän vakoilee naapureitaan ja tiedottaa kadun tapahtumista puhelimitse muualla asuvalle perheelleen. Rakkailleen. Kameran zoomi vastaa parhainta kiikaria eivätkä mitkään naapureiden saloista enää yllätä Annaa. Kunnes hän näkee jotakin järkyttävää. Päähenkilömme ainoa ystävä, perheen äiti Jane vuotaa puukotettuna verta. Vuotaa hitaasti kuiviin. Kukaan ei usko, kukaan ei kuuntele, Annan on otettava sateenvarjo tukenaan ensin askel, sitten toinen kohti ulkomaailmaa...



Vaikka pseudonymin toimittajakirjailija A. J. Finnin esikoisteos voisi kuulostaa juonena melko köykäiseltä; sisätiloissa hiimaileva, riutunut mielenterveyspotilas, on tarinassa piinaavaa imua. Jo ensisivuilta asti tajusin, että nyt käsissäni on kultaa, nyt luen jotakin niin minun kirjaani. Mustan huumorin vahvasti sävyttämä tarina oman mielen syvyyksistä ja alati kasvavista vainoharhoista - mikä on lopulta totta, mihin voi luottaa - lennähti välittömästi Pienen elämän tavoin Vuoteni Kirjatapaukseksi.

Osasyy hullaantumiseeni on tietysti samantapainen diagnoosi kuin päähenkilöllä, mutta en silti jaksa uskoa Naisen ikkunassa jättävän yhtäkään psykologisten trillereiden ystävää kylmäksi. Juuri tällä tyylillä tarinat täytyy kertoa. Olen myyty!



"Hulluuden määritelmä", Wesley aina muistutti minua Einsteinin ajatuksesta, "on toistaa samaa tekoa ja odottaa, että se tuottaa eri lopputuloksen." Niinpä lakkaan ajattelemasta ja alan toimia.


***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi.

Hanya Yanagihara; Pieni elämä

A Little Life 2015, suom. Arto Schroderus ja Tammi 2017, 939s.

Elämä tapahtuisi hänelle, ja hän joutui vain vastaamaan siihen, aivan kuten hekin. Kaikki he tarvoittelivat lohtua - Malcolm taloillaan, Willem tyttöystävillään, JB väreillään, hän itse partaterillään - jotain ikiomaa, ettei maailma tuntuisi niin hirvittävän laajalta ja mahdottomalta ja etteivät sen minuutit, tunnit ja päivät etenisi niin herkeämättä.



Pieni elämä on niskavammaiselle melkoinen suoritus. Sekä itse elämä, että tämä liki tuhat sivuinen teos, johon pelon sekaisin tuntein tartuin. Niin moni on romaaniin rakastunut, minäkin halusin. Halusin antautua, halusin särkeä sydämeni.

Ymmärsin kuulopuheet aivan oikein. Kirja starttaa hitaasti, vähän tuskallisenkin verkkaisella, silti ilottelevalla tyylillä. Angsti alkaa puolivälissä, totesi oivallisesti kanssalukija. Mutta koko ajan sitä kohti mennään. Kuin kuorien ihosta suikaleita, aina vain syvemmällä ja syvemmällä kaivautuen.

Pieni elämä on läpileikkaus itse elämästä. Kirurgisen tarkka tunteiden tulkitsija, joka sisältää toki raakuuksia, mutta ennen kaikkea se sanoittaa tuskaista epämääräisyyttä. Puolet helpotusta on jo tuon kaaostilan nimeäminen.


Juuri tähän Jude ei kykene. Jude, tuo neljän nuoren miehen ystäväporukan varsinainen ydin. Rampa, haavoitettu, salaperäinen Jude. Siinä missä aina ihanan hyväsydäminen Willem pääsee loistamaan näyttelijänä, vähän homssuinen Malcolm arkkitehtinä, ja räävitön JB nousee viimein maineeseen taitelijana, työskentelee Jude asianajajana. Hän on työssään rautaa. Ystävyyssuhteissa kujeileva. Rakkaudessa epätoivoinen.

Sillä menneisyys, nuo kammottavat tapahtumat joita kaunis mies kantaa yhä kehossaan, tapahtuvat taukoamatta hänen päässään. Muisti tuo itsevihan ja häpeän. Miten väärässä, vääristynyt se onkaan.


Ja sitten vieras mutta tyynen arvovaltainen ääni puhui hänelle. Lopeta, se sanoi. Sinä voit lopettaa tähän. Sinun ei tarvitse kestää tätä. Oli niin suuri helpotus kuulla nuo sanat, että hän äkkiä pysähtyi ja kääntyi kohti pilveä, joka oli sekuntien, metrien päässä, ja odotti uuvuksissa, että kaikki olisi ohi.


Toki jokainen neljästä miehestä saa äänensä kuuluviin, mutta kuten sanottu, kohdevalo suuntautuu Judeen ja Willemiin. Lopulta myös rakkauteen. Kuinka paljon se kestää, kuinka hurjasto toivoo, kuinka äärettömästi kärsii?


Voisi sanoa rannekipujeni onneksi kirjailija Hanya Yanagiharan kirja on nyt luettu. Tiedän kuitenkin etten voi ikinä unohtaa tätä romaania. Sen pakahduttava, pakkomielteisesti jäytävä toisto tuskasta, sen hellä välittäminen ja toisen ihmisen kunnioittaminen jää elämään minussa. Kielellisesti kauniin kuulas ja toisaalta ruman rajusti kohti tuleva Pieni elämä on lukuvuoteni, ei vaan lukuvuosieni Tapaus. Voi Jude! Voi Willem! Minun tulee niin ikävä teitä kaikkia!



"Kaikki me ollaan kuolemassa. Se vain tiesi, että kuolema oli tulossa aikaisemmin kuin se oli suunnitellut. Mutta ei se sitä tarkoita, etteivätkö ne vuodet olisi olleet onnellista elämää."



***

Teos on laajalti kiitelty, linkitän tällä kertaa Kirsin.

Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Piia Leino: Taivas

S&S 2018, 249s. (ennakkokappale)

Aleksi oli lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään?


"Maailma ilman meitä." Tämä ei ole dystopinen kauhukuvaelma, pelonsekaista jossittelua. Tämä tapahtuu nyt, sekä Aleksille että Iinalle. Kaikille 2058 -lukua eläville, myös lukijalle, joka temmataan vaivattomasti Helsingin kurjuutta huutavaan maisemaan. Kerjäläiset ovat kerääntyneet neliörykelmiin Hakaniemen torille, vain vähän paremmin toimeentuleva väestö puolestaan tuntuu vajonneen jonkinlaiseen transsiin. Tämäkö on uusi uljas Valon kaupunki? Turtumuksen syömät suomalaiset saavat kuitenkin, mikäli onnekkaaseen osaan kansasta kuuluvat, nauttia Taivaasta. Tuo virtuaalitodellisuus vie mukanaan menneeseen aikaan, aikaan, jolloin kaikki oli vielä mahdollista. Miten kaunista, miten lohdullista, miten... lamaannuttavaa.


- Ehkä on parempi kadota, Aleksi sanoo. - Luulen, että tässä lajissa on virhe, jota emme voi paikata. Emme ole ikinä tyytyväisiä paitsi Taivaassa, mutta siellä emme voi pysyä. Olemme tämän pelin virus.


Aleksin työ yliopistolla ei vaadi juuri kotoa poistumista, mikä onkin hyvä, sillä sisällissodan jälkeinen Helsinki ei raittiilla ilmalla houkuttele. Päinvastoin, harvat edes uskaltautuvat ulos asunnoistaan. Lapsettomuuden riivaama, täydellisen välinpitämättömyyden valtaama kaupunki on sittemmin sulkenut rajansa. Eletään kuplassa. Paikalla, mutta ei todellisesti läsnä. Onko tämä totta jo tänään?

Eräänä päivänä Taivaassa Aleksi tutustuu oikeaan ihmiseen. Naiseen. Vuosia sitten unohdetut tunteet alkavat nousta koomastaan. Utuisuus hälvenee, tapahtuu herääminen. Entä jos tapaisi Iinan ihan tässä ja nyt?



Piia Leinon toinen romaani voitti Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016. Täytyy taas myöntää, että ahmin teoksen saman tien kun sen jokunen viikko sitten sain, mutta julkaisupäivää olemme joutuneet odottamaan.

Kirjan tunnelma elää ja hengittää hyytävänä edelleen. Voimakas yhteiskunnallinen sanoma yhdistettynä elokuvamaisesti etenevään tarinaan puhuttelee luita ja ytimiä myöten. Se herättää. Se pakottaa katseen irti ruudusta, olipa kyse sitten kännykästä taikka tietokoneesta (ja kai telkkariakin vielä katsotaan), se houkuttelee näkemään tämän todellisuuden. Tämän ruman kauniin elämän. Ja toisen ihmisen siinä vieressä.



- Maailma on niin täynnä mahdollisuuksia. Voi mennä ohi tai pysähtyä ja katsoa ja jos katsoo, siitä voi aueta uusi maailma. Voi oppia ihmisiä. Haluan oppia sinut. Kerro mitä mietit juuri nyt.

Ane Riel; Pihka

Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

I See You 2016, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2018, 413s.

Kaikkialla on silmiä. Ne katsovat minua. Seuraavat minua. Ne tietävät työmatkani jokaisen vaiheen. Juna pysähtyy, ja yritän nousta pois, mutta joku työntyy minua vasten ja painaa minut junavaunun seinää vasten.


Kulkea joka päivä samaa reittiä paikallisjunasta toiseen, metrosta seuraavaan. Katsoa saaliseläimen silmin ympärilleen vaivihkaa, sydän säikähdyksestä hakaten. Tuijottaako tuo mies hiukan liian pitkään? Onko hänen olemuksensa röyhkeän flirttaileva vai pelkästään maanantai-aamun turhauttama? Entä tuo harmaatukkainen tuolla, hän ei ole kääntänyt koko matkan aikana katsettaan sivuun, ja nyt hän nousee jäädäkseen pois samalla pysäkillä kuin minä. Nuo askeleet, normaalin, junasta toiseen kiiruhtavan työläisenkö, vai yrittääkö hän saavuttaa minua, on jo saavuttamassa, sillä en voi olla juoksematta...

Annoin sinun mennä näytti lapsensa menettäneen äidin hädän. Minä näen sinut tuo pelon vielä lähemmäksi.


"Työmatkalaiset ovat niin tyhmiä. He tulevat vastaan päivittäin eivätkä ymmärrä mitään tästä maailmasta. He kuuntelevat iPodejaan, tuijottavat puhelimensa ruutua tai lukevat lehtiä. He kulkevat joka päivä samaa reittiä, istuvat samalla istuimella ja seisovat asemalaiturilla samassa kohdassa."

"Ihmiset ovat menossa töihin", sanon. 



Kun lontoolainen, työstä kotiin palaava perheenäiti Zoe Walker selailee hajamielisesti paikallisjulkaisua, hänen silmänsä pysähtyvät erääseen seuralaispalvelu-mainokseen. Seuraavaksi pysähtyy Zoen sydän. Kuvahan esittää häntä itseään! Joku on ottanut Zoesta kuvan ja laittanut sen seksiseuraa hakevien joukkoon. Kuka? Siinä samassa naisen maailma nyrjähtää sijoiltaan. Kanssamatkustajiin ei voi enää luottaa, mutta voiko keneenkään muuhunkaan? Sillä Zoe löytää vanhemmista vastaavista lehti-ilmoituksista jopa sittemmin murhattujen naisten kuvia...


Brittiläinen, poliisinakin toiminut kirjailija Clare Mackintosh on nyt kuuma nimi maailmalla. Enkä suoraan sanottuna lainkaan ihmettele hänen suosiotaan. Kirjailijalla on kyky loihtia tavallisten ihmisten elämiin pelko alkaen hämmennyksestä, kiristäen sitten otettaan siihen pisteeseen, että päähenkilön ohessa kauhuun on tukehtua myös lukija. Minä näen sinut on vainoharhoja lietsova, erittäin uskottava ja hyytävä kirja. Aivan mahdottoman hyvä!



Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotakin lyhytkestoisempaa.
Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.
Lyhyen suhteen.
Yhdenillan jutun.
Takaa-ajon.