Haaste: Unpopular Bookish Opinions

Aiheeseen täysin liittymätön kuvatus pikkuölliäisestä, jonka Minttu-marsumme pari viikkoa sitten synnytti. Hänellä on neljä sisarusta.

Hei! Minut on haastettu mitä mielenkiintoisimmalla haasteella, kiitos ihanat blogiystäväni Mai Laakso ja Leena Lumi! Luin innolla teidän vastauksenne ja olen ihan täpinöissäni, kun pääsen samoihin itse vastaamaan. Nyt huomaan tuijottavani ruutua hämmentyneenä. Apua! Tämähän onkin yllättävän vaikeaa!


Haasteen säännöt menevät näin

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.


ja tässä tulevat ne kysymykset, jotka pistävät miettimään, muistelemaan, tunnelmoimaan. Menoksi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 

Kauhea kauhea minä! Siis... Rakastuin aivan päättömästi jossain vaiheessa Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjalla alkavaan Claire-sarjaan. En oikein ymmärrä mitä tapahtui. Hyydyin muistaakseni kolmannen tai neljännen suomennoksen kohdalla, ja maailman parhaasta sarjasta tuli niin yhden tekevä, että jätin sen kesken.


 2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Jax Miller; Vettä sakeampaa. Okei, teos ilmestyi vasta tänä keväänä, mutta se on mielestäni, mur, saanut aivan liian vähän huomiota. Minulle teoksesta tuli sydänverikirja koska...

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Hetkinen. Näitä on paljon. William Stonerin ja Katherinen olisi ehdottomasti pitänyt päätyä yhteen, mutta elämä päätti toisin.


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Chick lit on ainakin yksi. Kirjat, joissa romantiikka pääaiheena. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö luonteeltani olisi romantiikkaan taipuvainen runotyttö, tarinoissa vain täytyy olla säröä ja särmää tai minä en syty.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Harry Potter. Sori, mutta olet yliarvostettu.


6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Luen melkoisesti jännäreitä, genrerajoittuneeksikin olen itseni kokenut, mutta tästä hiljalleen toipumassa, tämän seurauksena blogissani vilisee kymmenittäin dekkaristeja. Nostetaan esiin Jussi Adler-Olsen. Olisi kunnianloukkaus sanoa, etteikö herra tanskalainen olisi suosittu, mutta suositumpikin saisi blogistaniassa olla. Eikö?

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Voi, näitä on paljon. Minähän rakastan dystopioita, ja varmasti nuorille aikuisille suunnatuissa teoksissa voisi olla itseänikin kiinnostavia tapauksia, silti vähän vieron suurinta osaa na-romaaneista. Koska en ole nuori aikuinen. Olen nuori keski-ikäinen.

Sovitus

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Nyt on pakko yhtyä Leena Lumin vastaukseen, Sovitus on elokuvana yksi ikisuosikeistani, ja olenkin nähnyt sen lukuisia kertoja. Tähän ei tietenkään, mitenkään vaikuta miespäähenkilön ulkonäkö... Sen sijaan Ian McEvanin kirjaa en ole ikinä päässyt loppuun saakka.

James McAvoy, lääh

Minulla oli kivaa, toivottavasti teilläkin ja nyt haasteloita eteenpäin. Mukavaa lauantai-iltaa!

Haastan

Irenen
Kristan
kirjakirpun
Leilan.

Niina With; Lähettäjä tuntematon

Myllylahti 2016, 282s.

Ilmoitukset olivat sanomalehden Kuolleita-osastolla allekkain. En tiedä, miksi kiinnitin niihin huomiota, ehkä jokin niiden sommittelussa ja asemoinnissa sai minut havahtumaan. Tai syntymävuosi, molemmissa 1978. Eikö jokainen lue tarkemmin nuoren henkilön kuolinilmoituksen? Mihin kuoli, oliko onnettomuus vai vakava sairaus? Jäikö perhettä? Onko työnantajakin jäänyt kaipaamaan?


Kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä. Mystisen totuudenmukaiseksi käyvä käsikirjoitus. Toimeksianto, jolla palauttaa perheen talous jälleen raiteilleen, mutta joka aiheuttaa omantunnon tuskien lisäksi alati kasvavaa uhantunnetta. Kirja, joka aiheuttaa omaperäisen ideansa ja hurjan imunsa puolesta rajun lukuflown. Istuin yhden lauantain sohvaan liimautuneena Niina Within vietävänä tiuskien kaikille lähestyville, että ÄITI LUKEE NYT!

Tarina lähtee liikkeelle entisen asuinpaikkani maisemista, kun kustannustoimittaja Laura Sirola asioi heti alkajaisiksi Espoon keskustan kauppakeskuksessa. Sitten nainen pyöräilee viikonlopun viettoon rivitalokotiinsa, mukanaan Kolmastoista päivä -niminen käsikirjoitus. Onko Laura löytänyt uuden Finlandia-palkinnon voittajan? Ainakin teksti kiehtoo naista itseään, varsinkin kun salaperäisyyden verhon taakse jäävä kirjailija puhuttelee kustannustoimittajaa varsin tuttavalliseen sävyyn.

Seinäjoella pakertaa puolestaan toimittaja Sami Vilén, mies vaikeassa tilanteessa. Vaimo on jäänyt traumaattisen kokemuksen takia vuoteen omaksi, lapset ja koti riippuvat työstään väsyneen miehen harteilla. Millä maksaa laskut, kun tulot putoavat äkkiä puolella, ja se pesukonekin menee hajoamaan... Samin eteen pudotetaan kuin lahja taivaasta, vaiko sittenkin helvetistä, työtarjous, jossa niin ammattietiikan, kuin oman mielenrauhansakin saa unohtaa.


Kiehtovista asetelmista lähdetään liikkeelle tässä espoolaisen kirjailijan, Niina Within teoksessa, eikä juoni herpaannu hetkeksikään. Lähettäjä tuntematon tarjoaa hiipivästä uhantunteesta nauttivalle lukijalle aseistariisuvan maanläheisen romaanin. Trillerimaanikko oli hihkua ääneen innosta erityisesti taiturimaiselle juonenkuljetukselle. With on kirjoittanut aiemmin mm. chick lit -kirjoja, genrehän ei ole minulle mitenkään omin, mutta nyt kyllä jäi himo lukea lisää Niinaa.


Hetken ajan kaikki olikin hyvin, mutta sitten tajusin, ettei hän ollutkaan päässyt aiemmasta elämästään eroon avullani. Hän ei päihtynytkään minusta vaan niistä typeristä asioista, joita toiset tarjosivat. Syyssateen läpi näin savukkeiden hehkuvat päät, kuulin soraa raapivat renkaat ja haistoin alkoholin halvan lemahduksen. Ja sittenkin, jos kaikki olisi jäänyt tähän, olisin voinut hänet ehkä vielä pelastaa.

***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Lumiomena/Katja ja Mari A. Krista on myös haastatellut Niinaa.

Tess Gerritsen; Joka tulella leikkii

 

Playing With Fire 2015, suom. Natasha Vilokkinen ja Otava 2016, 238s.

Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Ei kukaan kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: Kohta minusta ei ole mitään jäljellä.


Kuten olette varmasti huomanneet, Tess Gerritsenin, tuon bestsellerlistojen kuningattaren uusin romaani Joka tulella leikkii, on keikkunut blogini sivupalkissa jo hyvän tovin. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt aikaa. Jotenkin... Tämä trilleri, jonka takateksti lupaa: Musiikkikappaleen selittämätön voima saa äidin pelkäämään omaa lastaan, oli hieno, ja aiheeltaan persoonallinen. Joskus bloggarille tulee tarinasta riippumatta blackout, eikä kirjasta jää oikein mitään varsinaista sanottavaa.

Aloitetaanpa alusta. Viulisti Julia Ansdell viettää viimeisen lomapäivänsä Roomassa kaupungin mukulakivikaduilla leppoisasti kuljeskellen. Tie vie, kuin kohtalon ohjaamana ikivanhaan antikvariaattiin. Julia on jo ammattinsakin puolesta ollut aina kiinnostunut unohdetuista nuottivihkoista. Täällä vanhojen kirjojen tuoksun keskellä silmiin osuu Incendio...

Nuottivihko lähtee melkoisen kalliilla hinnalla mukaan, ja kotiin päästyään Julia ottaa viulunsa esiin. Kaunis, melodinen valssi valuu yhtäkkiä sekasortoiseen, ahdistuksen täyteiseen sävelkulkuun. Ja siinä samassa naisen silmäterä, oma rakas tytär hyökkää kuin riivattuna äitinsä kimppuun.

Toisaalla seuraamme 1940-luvun Italiassa elävän muusikkopoika Lorenzon vaiheita vuosina, jolloin juutalaiset joutuivat hitaasti, mutta varmasti hiipivän vainon kohteeksi.


Kuulivatko he ohi kulkevan junan vaimean kolkkeen? Pysähtyikö haarukka puolimatkassa suuhun kun he jäivät pohtimaan keitä juna kuljetti? Vai jatkoivatko he vain ateriaansa, koska se mitä kotiseinien ulkopuolella tapahtui ei kuulunut heille eikä sille muutenkaan mitään voinut? Tämä juna menisi menojaan, niin kuin kaikki edellisetkin, joten he murtavat leipää ja juovat viiniä ja jatkavat elämäänsä. Samaan aikaan me kuljemme ohi kuin aaveet yössä.


Lorenzo päätyy jäämään Italian ainoalle tuhoamisleirille, Risiera di San Sabbaan, jossa hänen oli tarkoitus vain poiketa matkallaan kohti Auschwitzia. Mutta jopa natsit huomaavat nuoren miehen muusikonlahjat. Lahjat, joita mies joutuu käyttämään peittääkseen kuolevien huudot.

Gerritsen kertoo kirjan lopusta löytyvästä Historiallista taustaa -osiossa innoitteestaan kirjoittaa juuri tämä kirja. Kiitokseksi, muistoksi heille, historian havinaan hiipuville arjensankareille, joita on, aina heitä on, olipa aika sitten kuinka pimeä tahansa.

Sivumääränsä puolesta vain pintaa raapaiseva, mutta silti koskettava ja tärkeä romaani. Erilaista Tessiä.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Susa.

Katri Lipson; Detroit

Tammi 2016, 375s. (ennakkokappale)

Kuka menee töihin saamaan turpiinsa, kuka menee töihin ja pomo sanoo: Tänään otat sitten turpiisi. Ja menet töihin ja joku tulee ja survoo hampaat kurkkuun, keräät hampaat jäältä ja jatkat peliä. Kuka menee töihin vuotamaan verta, ottamaan munille, hakatuttamaan aivojaan? Minä menin ja rakastin peliä, eikä se rakkaus kuollut, vaikka siitä maksettiin paljon.


Kirjakevättäni 2016 voi kuvailla vain sanalla yllättävä. Olen löytänyt tässä viime kuukausien aikana sellaisia romaaneita, joiden ennakko-odotukset olleet vähintäänkin laimeat, että melkein huimaa. Pyörryttää. Kuumottaa. Yksi tällainen on Katri Lipsonin Detroit. Kirja juuri nyt ajankohtaisesta aiheesta - jääkiekosta. Kyllähän minä muun perheen pelejä seuratessa saatan lätkää silmäillä, mutta mitenkään aiheeseen hurahtanut en ole. Ja silti. Millä draivilla Lipson lyö tarinansa läpi!


Niin turhiksi tulevat kaikki muut selitykset paitsi liikkumisen turhuus kohdassa, jossa kaikki on läsnä. Timothyn liikkumattomuuksista uskalian, iho joka päättää jäädä tuleen. Niin haaskaavat energiaa kiertoilmaisut, joista jokainen kiertää tätä yhtä ilmiötä. Poikkeuksellisen vahva side. Tulenkin läpi. Silmät selässä. Minä vain tiedän aina, missä hän on. Äärimmäisen fyysisen kokemuksen vuotaminen erogeenisille alueille. Ylitsevuotava malja.


Voi Timohty! Voi Nathan! Voi elämä, jonka armottomaan balettiin nämä nuoret urheilijat joutuvat. Timothy halvaantuu kaulasta alaspäin pelissä Detroitissa. Kysymysmerkiksi jää, miksi mies antaa kohtalokkaalla hetkellä huomionsa herpaantua. Onnettomuuden jälkeen, kun parhaasta ystävästä, peliveljestä on jäljellä enää pelkkä pää, menettää myös NHL:n tähtipelaaja Nathan kontrollinsa. Huumeita, huoria, pakoilua siinäkin vaiheessa, kun pelisopimus uhataan purkaa.

Mutta Timohtya hän ei mene katsomaan. Ei vaikka, se on ainoa asia, mitä vammautunut nuorukainen enää elämältä haluaa.


Valkoiset pinnat eivät pysty sitä vastustamaan ja kaikki muutkin värit taipuvat punaisen alle. Punainen värjää läpi, leviää kuin veri, varjoissa hyytyy mustanpunaiseksi. Timohty katsoo punaista vuodettaan, punaisia lakanoita, punaisia käsivarsiaan. Nathaninpunaisia. Nathaninlämpimiä.


Jäällä kaikki oli toisin. Jäällä he olivat yhtä, samaa verenkiertoa, samat silmät edessä ja takana. Hikeä valuvia hiuksia, äärimmilleen kuumentuneita lihaksia. Samaa sykkivää sydäntä.

Mutta nyt. Nyt...

Sivuosissa loistavat Timothyn huipputeknisen ja huippuhintaisen hoitolaitoksen omahoitaja Nellie, Timothyn snobi, mutta edelleen poikansa paranemista toivova äiti Emily, ja Nathanin ostama sokea stripparityttö Janet. Pieni, hoikka Janet, jonka kieli käy kuin myrkkykäärmeellä.

Kovia ihmiskohtaloita, jäätävää peliä, niin painavaa tunnelatausta, että se salpaa hengityksen... Intohimon katkua, polttavaa kärsimystä, sujuvana soljuvaa dialogia. Verisiä hampaita. Niistä on aivan huikaisevan Katri Lipsonin teos tehty.

Detroit. Sinä veit minut sinne, minne en ole aiemmin uskaltanut.


Älä anna periksi. Mitä ikinä haluat. Mitä tahansa. Kunhan vain hengität.

***

Muita postauksia ja arvosteluja kirjasta.

Katri Rauanjoki; Jonain keväänä herään

Atena 2016, 249s.

Ja sitten oli riippakoivun lailla käyristynyt, lyhytaskelinen mies lapsuuden pihakadulla. Hän, joka ketjupoltti elämäänsä sivuilleen vilkuilematta ja vaelsi lähikaupan muovikassi kädessään hoitokodin ja kaukaisuuden väliä.

Sitä minä pelkäsin - että minusta alkaisi näkyä, kuinka lyhyeksi askel oli käynyt.


Kerttu on keski-ikäinen nainen, opettaja, vatsamakkaroita tursuava, kipua, liian ahtaaksi käyneestä elämästä hiljalleen pakoa tehden. Ensin sohvalle, viltin alle maailmaa piiloon. Sitten jo kuolemaa kaihoten, viimeistä pysäkkiä tukahduttavalle ahdistukselle. Mutta miten tappaa itsensä? Mikä on sopiva päivä kahden lapsen äidille, yhden miehen vaimolle lähteä?


Miten, mietin, miten, pelasta, miten, miten, miten helvetissä, älä lopeta, kävele, sinä olet äiti, tämä on velvollisuus, sinulla on pakko, on pakko olla keinoja, mieti, kävele...
Äiti suojelee pahalta. Äiti antaa omastaan. Äiti ei tuo kuolemaa lapsensa elämään. Ajatus painoi metallista korkoaan kurkunpäätäni vasten.


Milloin, missä vaiheessa tie alkoi hapertua jalkojen alla? Aamuista tuli ylivoimaisen raskaita avata silmät, nousta tekemään perheelle aamupalaa. Puhumattakaan töihin lähdöstä! Työtovereiden kohtaamisesta, ja sitten hänen joka...

Kerttu jää sairauslomalle ja alkaa täyttää unikkokuosista vihkoa. Siihen nainen vuodattaa kaiken masennuksensa, suoranaisen hätänsä. Vihan. Sillä kuinka rakastaa pian teini-ikäistä tytärtä, nuorempaa poikaa, aviomiestä, joka ei huonokaan ole, muttei myöskään mikään rock-tähti, kun jo oma itseys herättää inhoa.

Hämärä hiipii Kertun perheeseen, pimeys, taas hämärä, ja viimein, viimein ehkä metsän siimeksessä vilahtava valo.


Oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva matka masennuksen ytimeen. Väsymiseen. Suoranaiseen uupumiseen. Koskettavasta tarinasta oikein huokuu se mitä on niin vaikea sanoiksi pukea. Ja kuinka loistavasti Rauanjoki tässä onnistuukaan. Jäin ihmettelemään erityisesti tekstin jättämää vahvaa jälkimakua. On kuin Kertun hyvästelemisen myötä joutuisi sanomaan näkemiin läheiseksi tulleelle ystävälleen. Pärjääthän sinä? Jaksatko nyt varmasti? Mutta tahdon uskoa että hän, me, osaamme tarttua hetkessä häivähtävään toivoon.

Jonain keväänä herään -romaanissa on paljon samaa, kuin aiemmin keväällä julkaistussa Pauliina Vanhatalon niin ikään omakohtaiseen masennuskokemukseen perustuvassa kirjassa, Keskivaikea vuosi. Kuitenkin nämä kaksi teosta käsittelevät aihetta aivan uniikeilla tyyleillä, jonkin verran eri näkokulmistakin. On hienoa, rohkeaa ottaa tämä päivänpolttava aihe esille. Minä kiitän, jälleen.



- Tuu, sohvalle.
Muuta ei sanottu, eikä tarvittu. Ehkä se ei ollut sellaista kuin elokuvissa, siinä ei ollut yhtä siloista ihoa eikä sulavaa liikettä. Mutta maksimikokoisista alushousuista, pitkistä kalsareista, selän alle jäävästä lelupyssystä, jenkkakahvoista ja tennissukista huolimatta se oli tarpeeksi. Tarpeeksi syvälle, tarpeeksi useasti, tarpeeksi kaikkea.


***

Romaanista ovat postanneet ainakin Kirjakaapin kummitus, SUOMI LUKEE/Krista, Lukukausi,  ja Ulla. 

Kati Hiekkapelto; Tumma

Otava 2016, 300s.

- Kuka hänet olisi voinut tappaa? Ja miksi? Me haluamme selvittää tämän asian.
Mies tuhahti pilkallisesti ja pyyhki valuvaa räkää ja kyyneleitä likaisilta kasvoiltaan.
- Ette te saa sitä ikinä selville.
- Miksei saataisi? 
Mies katsoi Annaa kuin vähäjärkistä.
- A kurva életbe, koska meidän elämämme ei ole minkään arvoista. Meitä syytetään ja tuomitaan rikoksista, joita me ei olla tehty, mutta jos meille tehdään vääryyttä... Paskanko väliä. Ketään ei kiinnosta.


Tisza, tuo villinä virtaava, kukinnoilla koristettu joki. Miljoonat sudenkorentomaiset hyönteiset valtaavat vedenpinnan pariutuakseen, muniakseen, kuollakseen pois. Kukinta on ihmeellinen elämän ja kuoleman karnevaali, jota kaupungissa odotetaan ja johon osallistutaan ilolla. Hetken maisema on kuin satukirjasta reväisty, siitä saavat nauttia niin rikkaat kuin köyhätkin.

Paitsi että nyt rannalla makaa nuoren miehen ruumis.

Tänä keväänä Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja saa tuoksuisan jatko-osan, jossa sankarimme jättää Suomen aina yhtä hyisen kesän vieraillakseen kotiseudullaan Serbiassa. Ongelmat eivät valitettavasti (tai lukijan onneksi) jätä Annaa kesälomallakaan, vaan heti reissun alussa naisen käsilaukku varastetaan. Nuoren tumman miehen nähdään pakenevan mustalaisalueelle. Ja jossain, näkökentän rajamailla häivähtää pieni punainen hame.

Pian varas löydetään mystisen Tisza-joen rannalta, kuolleena. Paikallinen poliisi ei syystä tai toisesta tahdo ottaa tapausta vakavasti, ja on aika Annan, joka ei sattumiin usko, aloittaa omat salaiset tutkimuksensa.

- Kuulostaa tylsältä. Ja ankaralta. Sinähän olet kuitenkin lomalla.
Anna mietti miehen sanoja. Péter oli onnistunut kiteyttämään kahteen sanaan jotakin olennaista hänen elämästään: tylsä ja ankara.


Anna huomaa kuitenkin jonkun hengittävän niskaansa, olevan koko ajan askeleen häntä edellä. Ja jollain kummallisella tavalla koko hässäkkä tuntuu liittyvän Annan kuolleeseen poliisi-isään...


Kuka minä olen? Mistä ihmisen minuus koostuu? Kielestä, minulla on niitä kaksi. Kodista, niitäkin on kaksi. Työstä, ystävistä, harrastuksista - aivan liian pinnallista. Suvusta, juurista. Mitä niistä on minulla jäljellä? Isän muisto. Muisto, jota oli yllättäen sohaistu hehkuvalla raudalla, painettu poltinmerkki niin, että siitä nousi haiseva käry.

Hiekkapellon kaksi edellistä romaania, Kolibri ja Suojattomat edustavat minulle suomalaista jännityskirjallisuutta parhaimmillaan. Myös Tumma käsittelee viihdyttävyytensä ohessa vakavia aiheita vierauden- ja kodittomuudentunteesta kärjistyneeseen pakolaistilanteeseen. Silti mielestäni tämän kertainen Hiekkapelto jää otteeltaan liiankin kepeäksi. Romaanista saa oivallista auringonpalvontaseuraa, vaikkei se edellisten osien huiman korkealle tasolle yletäkään.


***

Romaanista on blogannut ainakin Kirja hyllyssä ja Ulla.

Sadie Jones; Kotiinpaluu

The Outcast 2008, suom. Marianna Kurttu ja Otava 2016, 361s.

Kukaan ei ollut tullut häntä vastaan.

Näin alkaa Ehkä rakkaus oli totta -kirjan kirjoittajan, Sadie Jonesin tänä keväänä suomennettu esikoisromaani. Noihin sanoihin kilpistyy teoksen koko sanoma. Nuori mies on istunut vankilassa kaksi vuotta, ja nyt hänen eteensä avautuu puhdas tie kulkea. Vapaus. Värit näyttävät aiempaa kirkkaammilta, naiset kauniimmilta. Mutta kukana ei ole tullut häntä vastaan.

Näin on ollut kautta aikain, koko nuoren Lewisin elämän. Mies menettää äitinsä, ja vapautuu nyt yhdeksäntoista vuoden iässä vankilasta. Mitä noiden kahden, merkittävän asian välillä tapahtui? Mitä tulee tapahtumaan?

Järkyttävän viisas brittikirjailija lähestyy aihetta psykologisesti, mutta vieläkin enemmän tunteella. On trauma, vakava trauma johon kymmenenvuotias Lewis joutuu. Tuolloin eletään 1940-lukua. On sodasta palannut, etäinen isä, jota kohti poika, mies niin epätoivoisesti pyrkii. Mutta hän oli luvannut isälleen että tulisi paikalle, ja vaikka Gilbert ei uskonut lupauksen merkitsevän Lewisille mitään, se kuitenkin merkitsi. Gilbert nappaa uuden nuoren vaimon, eikä kykene näkemään lapsensa hätää.


Taustalla oli aina tämä; se jokin mikä Lewisia vaivasi. Hän ei itsekään tiennyt mistä oli kyse, mutta jotakin se oli.


Ja se jokin, käsittelemätön posttraumaattinen stressireaktio jää pinnan alle elämään. Tekemään tuhojaan Lewisin kautta koko pikkukaupunkiin, jossa mädännäisyys jo valmiiksi loisi koroean pinnan alla.

Kotiinpaluu alkaa siis siitä kun Lewis palaa kotikaupunkiinsa, isänsä ja äitipuolensa liian suureen taloon, liian piinaavaan hiljaisuuteen, jonka täyttämiseen tarvittaisi kokonainen ihmiselämä. Kaupungin asukkaat kokoontuvat edelleen joka sunnuntai kirkkoon silmäätekeville pyllistellen. Syödään perhelounas. Säilytetään oma maine siinä missä kauhistellaan koko kaupungin syntipukkia, häpeätahraa; Lewisia.

Mutta joku toinenkin kärsii, hiljaa, pystypäin...


Ensimmäistä kertaa elämässään hän olisi halunnut antautua; hän olisi halunnut antautua Lewisille ja tämän syleilylle, ja hän halusi antaa itsensä olla heikko. Hänen täytyi saada tuntea se: Lewisin syleily. Hän halusi suojaa.


Kotiinpaluu on niitä teoksia, joista en olisi halunnut postata olenkaan. Ensinnäkään siksi, että tästä on kirjoitettu jo niin paljon ja viisasti, ja toisekseen siksi, että tämän olisin tahtonut pitää itselläni.

Lewisin tarina lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, erilaisuuden ja turtuneisuuden tunteet, kaikki se tukahdutettu hätä ja raivo... Ne tulivat liian lähelle. Lewis tuli. Katsoi lasittuneilla silmillään jotenkin toiveikkaasti. Ja kaikki ne ihmiset, kuinka väärin, kuinka epäreilusti he poikaa kohtelivat! Voisi sanoa, että vuosin verta yhdessä Lewisin kanssa.

Jotain pelkistettyä ja samalla aivan älyttömän maagista näissä Sadie Jonesin kirjoissa on! Olen rakastunut, ja viimeisen sivun jälkeen täydellisen tyydytetty.


Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.