Marko Hautala; Käärinliinat

Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

Anni Nupponen; Kauheat lapset

Osuuskumma 2015, 178s.

"Entä jos se onkin toisin päin? Mörkö vie vanhemmat ja jättää kauheat lapset yksin."


Taannoisilla Kirjamessuilla minuun iski pikkuruinen steampunk-villitys, eikä vähiten siksi, että sain tavata Anni Nupposen kasvotusten. Ja onhan sitä välillä nostettava raihnaiset, kovin kaavoihin kangertuneet koivet mukavuusalueelta, lähdettävä kartoittamaan jotakin uutta. Mistä steampunkissa oikein on kyse? Dystopioihin olen aivan hulluna vaikken ole kovin montaa alan romaania löytänytkään.

Kauheat lapset tyydytti nälkääni varsin mehevästi. Kehittynyt teknologia eräänlaisessa retrodystopiassa pyrkii kaappaamaan vallan tavalliselta ihmiseltä. Rattaita, höyryä, 1800-luvun tyylisiä asuja. Nousen vaunusta ja hengitän syvään. Rautakaupunki tuoksuu höyrykoneilta ja ratasöljyltä, rikkaan naisen parfyymiltä. Minäkin tunsin nuo tuoksut.

Ja ihmiset, ihmiset ovat aina ihmisiä omine ihmissuhdekiemuroineen.

Kirjailija Anni Nupponen tutustuttaa meidät ratasneron äitinsä varjossa kamppailevaan Trilliin. Trill elää Tammilehdossa yhdessä synkroniasairaan Marikin, ja hänen henkilökohtaisen hoitajansa Hannahin kanssa. On myös Kisuli, tuo ylväs ja viisas rataskissa.


Seisahdun Tammilehdon eteiseen. Sen jälkeen, kun tämä on ohi, otan Marikin ja Kisulin mukaani ja lähden. Hannah saa tulla mukaan, jos haluaa. Minun on mentävä, sillä haluan elää eikä tämä nykyinen ole elämää, tämä on jonkin sellaisen odottelua, joka ei ehkä ikinä tule.


Pieni perhe joutuu valtaapitävien silmätikuksi keskellä sisällissotaa. Siitähän Kauheissa lapsissa on kyse; salaisuuksista, vastarintaliikkeistä, ikiaikaisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä.


Romaanin maailma on tällaiselle genretietämättömälle ummikollekin helpoksi tehty. Lyhyt kirja onnistuu piirtämään kokonaisen maailman erittäin kiehtovin kuvin. Teksti soljuu kuin öljytty ratas, nappaa mukaansa turhia aikailematta. Erityisesti loppuratkaisu jäi kutkuttamaan mielikuvistani. Onkohan romaanille tulossa jatkoa, vai jäikö tämä nyt näin?


Mikäli olet aikeissa steampunkkiin tutustua, on iloni suositella tätä teosta.


En voi kertoa minne menen. Se, etten ehkä koskaan enää näe sinua, on ainoa asia, jota kadun. Rakastan sinua, Trill. Rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. En koskaan ajatellut kykeneväni tällaiseen tunteeseen, mutta samaan aikaan ajattelen että muut ihmiset osaavat rakastaa vielä tätäkin enemmän. Tiedän riipaisevan hyvin, etten ole ollut kovinkaan ihmeellinen äiti.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T, Reta Anna Maria ja Krista.

Aris Fioretos; Mary ja Håkan Nesser, Carambole

Uskaltaudun niputtamaan samaan postaukseen kaksi kirjastosta löytynyttä hyvin erilaista romaania, joita yhdistää vain se, että molemmat ovat aivan huippuja. Eri tavoin ne kertovat sitkeydestä valtavan tuskan edessä. Otetaan ensiksi

Mary 2015, suom. Liisa Ryömä ja Teos 2016, 336s.

Aiempi yksinäisyyteni oli kuin erämaa, huumaus, takki täynnä taskuja. Mutta Taivaassa huomaan että ihminen ei saa olla rauhassa edes yksinään. Vaikka vallitsee hiljaisuus, käytävästä kuuluu laahustusta ja seinistä koputusta. Pelon haju on vahvempi kuin ihmisen löyhkä. Lisäksi ajatukset jauhavat, vaikka saisikin tunnin verran nukutuksi ja heti herätessä olisi tosiaan unohtanut missä on. 


Murskattu hedelmä, kuin rikkirevitty kohtu. Unelmat, juuri toteutumaisillaan. Kuin Marylla, nuorella opiskelijatytöllä, joka ikävä kyllä sattuu elämään 1970-luvun sotilasjuntan alaisessa Kreikassa. Mielenosoitusten palaessa yliopistolla, kantaa Mary hymyillen salaisuuttaan. Kun ilta pääsisi pidemmälle, hän kohtaisi rakkaimpansa, Dimosin, joka on Marylle kuin puu. Vakaa, vahva, pisamainen vartalo, jota vasten painautua.

Kohtaaminen jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä Mary vangitaan. Poliosta kärsinyt vartalo ei silloin vielä tiedä, mikä kipu sitä odottaa, mikä julmuus. Kun kidutus alkaa, joutuu Mary tekemään aivan hirvittäviä valintoja. Kenelle olla lojaali? Kuinka pitkälle riittää rakkaus?

Kirjailija Aris Fioretosin romaani on sekä puhutteleva, että järkyttävä. Kielellisesti se edustaa kaunokirjallisuuden parhaimmistoa olematta lainkaan hienosteleva tai liian lyyrinen. Ja silti. Erityisesti loppuratkaisu mykistää lukijan. Takaa sen, ettei romaania unohda varmasti ikinä.


En selviä jollen ota etäisyyttä kipuun, mutta kun viimeinen sana kajahtaa, se ottaa minut valtaansa. Vaikka kaikki olisi levottomuutta, kaikki tuskaa, niin tulevaisuus ei ole ratkennut niin kauan kuin olemme puuta.

Carambole 1999, suom. Saara Villa ja Tammi 2006, 332s. 

Heittelehtiminen mielentilojen välillä. Toisaalta totuttu: hänen koettelemustensa kirkastama - ei erityisen optimistinen mutta silti sitkeä - uskonsa joihinkin lainalaisuuksiin pimeydessä. Kuvioihin. Myönteinen alistuneisuus, vanhan Borkmanin ilmausta lainaten. Toisaalta tämä uusi: täydellisen musta nääntymys. Toki hän oli sitä nuuhkinut monta kertaa aikaisemminkin - varsinkin ammatissaan - mutta koskaan ennen se ei ollut saanut hänestä pitävää otetta.


Ja sitten Håkan Nesser! Pimeän tullen tiedän mikä minut pitää pinnalla: tämä ruotsalainen herra kirjailija, josta uhkaa pian tulla yhtä rakas kuin Henning Mankellista. Jotain samaa miehissä onkin, enkä tarkoita pelkästään heidän saamaansa suosiota tai tuotannon runsautta. Filosofinen lämpö. Draamantaju. Kyky loihtia juonellisesti tajunnan räjäyttäviä tarinoita. Ja huumori, ehdottomasti huumori.

Carambole on teos, jota kannattaa vain ryhtyä lukemaan sen tarkemmin juonesta tietämättä. Mielelläni en siitä muuta kertoisikaan kuin alun; rattijuoppo ajaa teinipojan hengiltä. Tästä seuraa syiden ja sattumusten ketju, jolla on uskomattomat seuraukset. Kyse on valinnoista, aina siitä, kuinka ihminen päättää toimia. Minkä tien hän valitsee.

Romaani on ehdottomasti yksi parhaista dekkareista ikinä. Vaikka kirja on "vanha", suosittelen lämpimästi. Ja oi kuinka onnekas olenkaan, minua kun odottaa vielä ainakin metri kirjailijan teoksia!



- Mieleeni juolahtaa joskus, että selviydyn vielä hengissä tästäkin.


***

Maryn ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso, Mari Saavalainen.

Carambolesta en pikaisen googlauksen perusteella blogiarvioita löytänyt.

Karin Slaughter; Kahlittu

The Kept Woman 2016, suom. Päivi Paju ja HarperCrime, 495s.

Kymmenenvuotiaana: Dale Harling tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka kävi sotaa hänen ruumiillaan. Kolmekymmentäneljävuotiaana: poliisi, joka vakuutti hänelle, ettei kyse ollut raiskauksesta. Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.


Ja niin on aika jälleen Karin Slaughterin, hänen luomiensa ikirakkaiden hahmojen: Will Trentin ja Sara Lintonin. Jälleen näiden kahden rakkautta koetellaan, tällä kertaa ehkä raaimmalla mahdollisella tavalla. Arvanettekin, kenestä on kysymys. Angie, tuo inhokkimme paljastaa itsestään niin rumia puolia, ettei edes Will jaksa häntä enää puolustella. Ei edes Angie itse, sillä nyt hän joutuu miettimään kerta toisensa jälkeen: olenko minä vaarallinen. Ja toteamaan viimein: minä olen vaarallinen. Kuitenkin Kahlittu on (valitettavasti) juuri Angien tarina. Kieltämättä järkyttävää menneisyyttä kantava jäinen kaunotar osoittaa verkkoja kutoessaan, ihmeiden ihme, myös pieniä inhimillisyyden merkkejä.


"Se ei koskaan mene hänen tajuntaansa, eihän?" Will sanoi. "Se, kuinka hän satuttaa ihmisiä. Millaisia vahinkoja hän aiheuttaa."
"Usko minuun, Will. Elämä pakottaa aina maksamaan luonteenheikkouksista." Amanda hymyili Willille apeasti. "Hän tajuaa sen joka ikinen sekunti."


Rakennustyömaalla Georgian etsivätoimistoa odottaa kaaottinen näky; murhattu poliisi, verta kaikkialla. Narkkarien suosimasta tilasta on tarkoitus rakentaa rikkaiden biletysparatiisi, mutta homma joudutaan pistämään murhatutkimuksen ajaksi jäihin. Tämä ei eräitä tahoja lainkaan miellytä. Kietoutuupa Willin vastikään tutkima raiskaustapaus kierosti juuri näihin tahoihin.

Tutkimuksissa havaitaan pian suurimman osan verestä kuuluneen tuntemattomalle naiselle. Uhri on kuitenkin kadonnut, mikäli lienee enää edes elossa. Naisen henkilöllisyyden selviäminen on Willille kuin paluu takaisin menneisyyden helvettiin.

Vieläkö Sara jaksaa seistä hänen rinnallaan? Kuinka pitkälle venyy Willin lojaalisuus Angieta kohtaan?


Olen hehkuttanut Karin Slaughterin jokaista teosta imelyyden rajojen tuolle puolen. Taas mennään sinne niin että rytisee ja paukkuu. Kirjailija yksinkertaisesti hallitsee trillerit pystypäin kuin kuningatar. Kahlittu on tarina perheväkivallasta, riippuvuuksista, periksiantamattomuudesta. Mutta siinä samalla se on tarina rakkauden voittavasta voimasta. Aivan mahtavaa!


"Olin koukussa Kennyn epävarmuuteen, siihen sisintäni kalvavaan pieneen epäilykseen, joka sai minut miettimään, selviäisinkö ilman häntä. Minä luulin, että voisin korjata hänen sisällään olevan tuskan. Minulta kesti kauan tajuta, että se tuska oli minun sisälläni."

J. M. Ilves; Sorjonen - Nukkekoti

Gummerus 2016, 283s.

Hyvien ihmisten kaupunki. Niin tienvarsitaulussa luki.


Kuten takakansilärpäke kertoo, J. M. Ilves -nimen takaa löytyy kaksi ammattilaiskirjailijaa. Arvailla vain voi ja saa, keitä he mahtavat olla. Ainakin ammattimaisuus sekä tietty kepeys ovat kirjan avainsanoja. Sorjosen korkanneet saavat levätä turvallisissa käsissä. Luvut ovat lyhyitä, sisällöltään takuuvarmaa viihdettä. Sellaista, joka sopii mainiosti paljon lukeville välipalakirjaksi, taikka vielä paremmin heille, jotka eivät vietä jokaista vapaahetkeään nenä tekstissä.

Kari Sorjonen avaa uuden kotimaisen rikossarjan. Se nojaa vahvasti keskusrikospoliisipäähenkilön persoonallisuuden varaan. Miehen seurassa saa aidosti hymähdellä.


Taina katsoi minua kummissaan. Olin juuri ottanut kengät jalastani.
- Ajatus kulkee paremmin sukkasillaan, selitän.


Karin sosiaaliset taidot nostavat lukijan ja muiden kirjan hahmojen kulmakarvoja (tai rypistävät niitä, uuden pomon ollessa kyseessä), ammattillisesti hän taas loistaa. Tosin Sorjonen saa paniikkikohtauksia ruumiiden läheisyydessä.

Ja ruumiita kirja sisältääkin, luonnollisesti, onhan kyseessä sentään dekkari. Sorjonen muuttaa pienen perheensä kanssa pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan. Leppoisa Itä-Suomi vaikuttaa harmittomalta vaihtoehdolta, jos tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Vaimo on toipumassa vakavasta sairaudesta, tytär puolestaan elää hektistä teini-ikää. Rauha jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä pikkukaupungissa tapahtuu kammottavia asioita. Sitä hallitsee salaperäinen Nukkemestari.


Katsoin rannalla makaavaa tyttöä vain hetken, mutta se näköjään riitti. Näky oli kammottava. Paha maailma oli leikkinyt uudella nukellaan, kunnes oli kyllästynyt siihen ja viskannut menemään. Tunne ei ollut uusi. Se valtasi minut aina, kun eteen osui lapsiuhri, Se oli niin käsittämätöntä, luonnonvastaista. Ja ihminen piti itseään luomakunnan kruununa. Ylimielisyyden huippu.


Kyllähän J. M. Ilves melko mukavaa menoa tarjoaakin. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole luvassa, mutta perinteisten ja huumoripitoisten dekkareiden ystäville teos maistuu aivan varmasti. Minua raivostutti suuresti se, kuinka Sorjosen perhe Karia kohteli. Miehellä on puutteensa, lukijan sympatiat hän siitä huolimatta varastaa.

Kirja on startannut myös tv-sarjana.

Sami Hilvo; Pyhä peto

Tammi 2016, 354s.

Miksi emme itse saaneet päättää hetkeä. jolloin maailma sortui ympärillämme?


Niin, miksi? Mihin asti ihmisen valta ulottuu, kuinka kauas, kuinka lähelle aikana, jolloin ihmisyys murskataan aatteen alle? Kuinka pienen pienet valinnat voivat luoda niin valtaisia seurauksia. Vain yksi lusikallinen kiellettyä keittoa. Vain katse, ja jo sitten hikinen hullaantuminen, rakkaus jolla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia onnistua.


Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.


Ja silti. Poika, kohtaa pojan aivan Varsovan antautumisen kynnyksellä. Kun natsit sitten tulevat, kun ihmishenki muuttuu kauppatavaraksi ja nälkä on tunteista suurin, punnitaan ystävyyden hinta. Tuleeko ihmisistä petoja olosuhteiden ristitulessa vai olemmeko me petoja, aina ja kaikkina aikoina?


Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.


Sami Hilvon Pyhä peto ujuttautui puolihuolimatta lukulistalleni. Pelkäsin sitä ennakkoon vähäsen, tiesin sen sisältävän syvällisiä, mutta rankkoja, aina ajankohtaisia aiheita. Kirjassa toinen maailmansota on todellisuutta, silti sitä tarkastellaan yksilön kannalta. Oikeastaan vain päähenkilön silmin. Miehen, joka ottaa rakastettunsa nimen. Toteuttaa myöhemmässä elämässään haaveet New Yorkista, saa mainetta ja kunniaa. Kuitenkin häntä painaa hirvittävä syyllisyys, musertava taakka, joka on luettavissa lähinnä rivien väleistä.

Pyhä peto ei päästä lukijaa helpolla. Siinä tapahtuu lopulta hyvin vähän, mutta sen tunnepitoisuus suorastaan lamaannuttaa lukijan. Hieno teos raskaamman sarjan kirjallisuuden ystäville!


Jos Mojsze olisi löytänyt minut, olisin huokaissut helpotuksesta ja jättänyt kaiken siltä seisomalta. Se todistakoon, että millään muulla, mitä olin saavuttanut ei ollut arvoa.


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Lukuneuvoja ja Kulttuuri kukoistaa.

Aino Kivi; Maailman kaunein tyttö

Into 2016, 329s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO...


Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.


Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa...

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on

Helsingin Kirjamessut 2016

Heissun! Se on taas messuviikonloppu, tai minun tapauksessani messulauantai ohitse, toipumistakin valtaisasta kirja- ja ihmismäärästä siinä määrin havaittavissa, että on pienimuotoisten muisteloiden aika. Hurjasti kanssabloggaajani ovat jo ehtineet tapahtumasta kirjoittaakin! Minulle messut merkitsivät tänä vuonna rajusta flunssasta johtuen hyvin vapaamuotoista hengailua. Tapasin ihania, rakkaita blogiystäviä, katselimme kirjoja (no yllätys), kävimme syömässä ja parilla lonkerolla. Iltajunalla sitten hipsin haikein mielin kotiin. Ehkä ensi vuonna, paremmalla ajalla ja terveydellä jaksan panostaa vaikkapa kirjailijahaastatteluihin. Nyt seurasin niitä vain laiskana sivusta, bing Krista! ;)

Lauantai alkoi tuttuun tapaan Bonnierin bloggareille järjestetyllä brunssilla. Parhaiten minulle jäi mieleen Anja Snellmanin sekä Riitta Jalosen haastattelut. Vielä en ole Anjan uusimmaista lukenut, mutta Antautuminen riipi tiensä sieluuni. Samoin Jalosen Kirkkaus. Kirjailija kertoi kirjoittavansa kaikki romaaninsa käsin, Kirkkauden jopa useammalla käsialalla. Kirjoitustyö oli hypnoottista, kokonaisvaltaista juuri tämän teoksen kohdalla, joutuipa Jalonen ensiapuunkin... Blogikollega kysyi kuinka moneen paikalla olijaan Kirkkaus oli vaikutuksen tehnyt, ja käsiä nousi salin täydeltä.

Kirkkaimpana mieleeni jäi messuista bloggaajien tapaaminen meille merkityssä pisteessä, joka oli tänä vuonna sijoitettu suoraan sanottuna surkeasti. Hämmästyttävää kyllä, löysin paikalle, minä, joka eksyn lähikauppaankin... Oli jännittävä ja ihana kokemus saada virtuaali-ihmisille kasvot! :) Kiitos teille kaikille, etenkin uusille tuttavuuksille! Kirjapiireissä vallitsee lämpimän leppoisa tunnelma, jossa erilaisetkin persoonat otetaan avosylin vastaan.

Valitettavasti olen edelleen, ystävääni Kristaa lainaten, lumiavammainen, joten valokuvaus jäi surkean kännykkäkameran takia minimiin. Ehkä ensi vuonna tämäkin asia paremmin. Hienoisesta hömelöfiiliksestä huolimatta mahtavat messut. Ja uskokaa tai älkää, vuosi menee kuin silmänräpäyksessä, ja tapaamme taas samoissa merkeissä!


Muutama muu messupostaus:

Kulttuuri kukoistaa, Arja

Reader, why did I marry him, Omppu

Kirjakirppu, Jenni

Leena Lumi