Carlos Ruiz Zafón; Marina

Marina 1999, suom. Antero Tiittula ja Otava 2013, 282s.

En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon iltapäivän muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava.

"Kirjoitustyön edetessä tarina alkoi kauttaaltaan maistua jäähyväisiltä, ja kun olin viimein päässyt loppuun, minusta tuntui, että jotakin sisimmästäni, jotakin, josta en vieläkään aivan tiedä mitä se oli mutta jota yhä päivittäin kaipaan, jäi ainiaaksi tuohon tarinaan." Näin Carlos Ruiz Zafón esipuheessaan, jossa hän mainitsee Marinan olevan yksi henkilökohtaisista suosikkikirjoistaan. Jokaisella kirjailijalla tällainen suosikki on, myönsi hän sitä tai ei, - kuulemma.

Tottahan toki herra Zafónin lupaus jostakin henkilökohtaisesta saa lukijan odotukset saman tien pilviin. Teosta lukee syvemmin, makustellen, tunnustellen. Siihen haluaa uppoutua kuin kannen tyttö aavemaiseen utuun.

Melkoisen onnistunut on muuten tämäkin kansivaihtoehto. Kuvaavan mystinen. Ja mystistä menoa me Zafón-fanit osaamme odottaakin. Kauhu- ja rappioromantiikkaa kalpeiden neitojen, vakavien sairauksien, rapistuvien kartanoiden ja lahoavan köyhyyden muodossa. Ja sateen. Aina jonkin tumman, joka häilyy epäselvänä, mutta uhkaavana yllä.

Astukaamme siis jälleen Barcelonan unohdettuihin osiin, aavekortteleihin, joissa menneisyys on jäänyt leijumaan painostavan taivaan lailla katujen ylle. Välitilaan, joka ei ole oikein tätä päivää, muttei vielä mennyttäkään. Ja tutustukaamme Óscariin. Sillä hänellä on kerrottavanaan tarina, melkoinen tarina onkin.

Marina sanoi minulle kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut.

Niin ja tietysti Marina. Marina, joka on kertomuksen kaunis prinsessa, prinsessa joka asuu miltei pystyyn romahtaneessa kartanossa erakkoisänsä kanssa. Äiti on kuollut - tietysti. Naapurusto vaipunut omiin hautoihinsa - tietysti. Eräänä (synkkänä) päivänä läheisessä sisäoppilaitoksessa asuva Óscar uskaltautuu kurkistamaan aidan sisäpuolelle. Hän näkee kaksi keltaista silmää, kuulee kulkusten helinää. Tutustuu siis ensin omalaatuisen pikkuperheen kissaan ja myöhemmin itse Marinaan.

Marinan ja Óscarin välille muodostuu ystävyys, rakkaus, yhteinen salaisuus. Salaisuus, joka ratkeaa pala palalta koko raadollisuudessaan, erästä mustiin itsensä verhonnutta naista seuraamalla.

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo on eräs kulttikirjan maineeseen nousseista teoksista. Voisiko sitä sanoa jo klassikoksi? Tuulen varjo on aivan omaa luokkaansa, uniikki tarina, joka toistuu hiukan eri nyanssein kaikissa Zafónin kirjoissa. Juoni on tietysti jokaisessa eri, tunnelma sama. Vaikkei kirjailijaa voi kehua psykologisten henkilökuvien taitajaksi, on hänellä hallussaan taika luoda nimenomaan tunnelmia. Mies ei pelkää myöskään kliseitä, vaan käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kaikki eivät ehkä tästä tykkää, mutta minulle Zafónin uusin on aina luettavien listalla. Näissä romaaneissa on jotain sopivan sadunomaista ja kaunista sielunmaisemaani ravitsemaan. Eihän kirjan aina tarvitse olla rautaisen realistinen. Kyllä välillä on lupa haaveilla, haahuillakin, kunhan sen tekee tyylillä. Kuten tämä kirjailija.

Kuvat nimihaulla Googlesta

(P.s. Kuvittelin Marinan olevan jatko-osa Taivasten vangille, joka jäi harmittavasti kesken. Mutta tarinahan on täysin eri! Tämä taitaa olla kirjoista ainut, jossa ei edes mainita Unohdettujen kirjojen hautausmaata. Olin jäänyt sellaiseen käsitykseen, että neljäs "osa" olisi kirjailijan teoksista viimeinen, ei kai? Pakko ottaa nyt Otavaan yhteyttä ja selvittää mieltä raastava mysteeri :)

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Blogeissa aikoinaan paljonkin pyörinyt Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste on täällä taas! Ihana Annami päätti puhaltaa henkiin Marjiksen loihtiman haasteen, joka on, minun mielestä, yksi Blogistanian mukavimmista. Haasteen tarkoitus on sekä rakastua, että rakastuttaa, leikkimielellä tietenkin. Säännöt ovat monille tutut mutta kerrataan ne tässä

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Herkulliselta kuulostaa, eikö totta? Koska minä sain haasteen Annamilta, vastahaastan hänet Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjolla. Rakastuin itse vuosia sitten kirjan salaperäiseen, goottilaiseen tunnelmaan. Kauhurakkaustarinaan, joka on saanut jo useammankin ns. jatko-osan. Tarinat ovat itseänäisiä kertomuksia, jotka liittyvät toisiinsa vain utuisella kauneudellaan... Mutta jos Annami on kirjan lukenut, ei hätää, mietitään hänellä joku toinen romaani.

Heitän haasteen myös Kirjasähkökäyrän Maille, sekä Pihille naiselle.

Mai, haluaisin kuulla, mitä sinä olet mieltä Paul Tordayn Ventovieraasta. Mikäli olet teoksen jo lukenut, kokeile Emma Donoghuen Huonetta . Pihi nainen, tiedän, että tykkäät Peter Høegista. Mutta erityisesti minua kiinostaisi tietää, miten Lumen taju sulle aukeaa. Kuulutko niihin, jotka eivät kirjasta pitäneet, vai meihin, jotka rakastuimme :)

(apua, nyt taustalle tapahtui jotain)

Koska päivästäni on tulossa kiireinen, vastustan kiusausta jutustella tämän pidemmästi. Olemme menossa poikieni kanssa ratsastamaan, tai no, itse en tällä reissulla satulaan kiipeä, mutta ainakin pääsen silkkiturpia suukottelemaan. Laitan myöhemmin kuvia, jos onnistuvat. Mutta yksi suloisuus nyt tähän lopuksi kera mainoksen; kolme bichon bolognese poikaa etsii edelleen kotia. Minulta saa lisätietoa näistä pehmopalloista! :)

Onnellinen emo ja vastasyntyneet

tässä kullanmurut jo isompina

 Rakkaudella
Annika

P.s. sori, en osaa tehdä taustamokalle mitään - koittakaa kestää :)

Gillian Flynn; Kiltti tyttö

Gone Girl 2012, suom.Terhi Kuusisto ja WSOY 2013, 447s. (ennakkokappale)


"Hän oli oikea unelmatyttö", sanoi Sharonin ääni taustalla. "Kaunis, älykäs, innostava ja hyvin varakas."
"Hän taas oli ihailtu mies..."
"...komea, hauska, fiksu ja filmaattinen."
"Mutta heinäkuun viidentenä heidän täydellinen maailmansa romahti, kun Amy Elliot Dunne katosi heidän viidentenä hääpäivänään."

Poika tapaa tytön, pari menee naimisiin, tyttö katoaa. Siinä yksinkertaistettuna kirjan juoni. Ja oikeastaan, (valitettavasti) tässä kaikki mitä kirjasta kannattaa kertoa. Kilttiin tyttöön tarttuessa lukijalle on parempi mitä vähemmän hän romaanista ennakkoon tietää. Ei muuta kuin kirja käteen ja hyppy kohti tuntematonta. Voin luvata, se kannattaa.

Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pielessä, pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. 

Itse tiesin romaanin raamit ja sen verran, että odotettu teos on/tulee olemaan jonkinasteinen sensaatio. Tieto tuli englanniksi kirjan lukeneilta ystäviltä ( Annami Minna Jaakkola Norkku ), heidän postaustensa perusteella tämä jännärifriikki pysyi tuskin hameessaan. Onpa kirjaa luonnehdittu Financial Timesissa näin jopa: "Lue tämä kirja ja pysy sinkkuna."

Vahdin haukan lailla posteljooniparkaa, ja en voinut olla tanssimatta pientä voitontanssia, kun The Kirja viimein luokseni luukusta luiskahti. Kyse on siis ennakkokappaleesta, mutta kaupoista tätä saa jo ensi viikolla.

Kiltin tytön etusivulla pitäisi olla varoitus sen koukuttavuudesta. Oikeasti, kirja varasti minulta alkuyön tunnit, mikä ei ole ollenkaan hyvä yhtälö tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa; kuopus herättää 5-5.30 (täysin epäinhimillinen ylösnousuaika!). No minä varoitan nyt tässä teitä; romaani on koukuttava sanan varsinaisessa merkityksessä. Siihen jää satimeen kuin pieni eläin, eikä teos päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Jos senkään jälkeen.

Alku saattaa vaikutta melko tavalliselta avioliittotarinalta, mutta vauhti kiihtyy sivumäärän myötä ja on viedä lukijalta kyvyn hengittää. Psykologisesti viiltävän tarkkanäköinen kertomus tämä on, kuitenkin väkivallaton, vaikka tekstiltään paikoin melko roisi. Minusta pelottavinta ei ollut lopultakaan mitä tapahtui, vaan se missä tapahtui - pään sisällä.

Kesälomalukemista metsästäville aivan helmi!

Hetken ahdistaa - kaikki kadonnut ilmestyy ennemmin tai myöhemmin näkyviin...

Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat

And the Mountains Echoed 2012, suom. Katariina Kaila ja Otava 2013, 411s. (arvostelukappale)

Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas, ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoriketju, joka katoaa horisonttiin.

Hämmentynyt. Epäröivä. Kuinka kuvailla tuntemuksiani nyt, kun yksi vuoden odotetuimmista uutuuksista päästy päätökseen? Jätin kirjan muhimaan pariksi päiväksi, mutta edelleenkään en ole varma, millaiset fiilikset teos jätti. Oliko se kaiken odotuksen väärti? Olen nimennyt monissa yhteyksissä kirjailijan edellisen teoksen, Tuhat loistavaa aurinkoa parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Niin se on. Tuhat loistavaa aurinkoa on voittamaton. Mutta entä tämä kirjailijan maailmanlaajuisesti odotettu uutuus, joka luonnollisesti on aivan eri?

Niille, jotka ihastuivat Elif Shafakin Kunniaan, uskallan jo ennen kuin edes pääsen kunnolla vauhtiin Ja vuoret kaikuivat -romaania suositella. Minusta näissä kahdessa on hurjasti samaa. Liikutaan eri aikatasoilla ja eri puolin maailmaa, henkilöillä on kaikilla oma tarinansa, joista kuitenkin nivoutuu yhtenäinen punainen lanka. Teoilla on seurauksensa, ja nämä seuraukset ulottuvat toisinaan uskomattoman laajalle. Joskus sormi on leikattava irti, jotta käsi pelastuisi. Ja kuitenkin, kirjan keskiössä, sodan ja levottomuuksien ytimessä komeilee uljas ja periksiantamaton Afganistan. Ystävyys ja lojaalisuus, perheen merkitys. Ne ovat kirjan kaunein aarre.

Ja kun näistä teemoista punotaan tarina, se henkii tunnepitoisuudellaan suoraan lukijan kasvoille. Minusta Khaled Hosseinin kerronassa onkin parasta lämmin inhimillisyys ja tarinavetoisuus. Arkipäivän sankaruus, joka usein jää huomiota vaille.

Kirja alkaa tarinalla, jonka eräs isä kertoo Afganistanissa vuonna 1952 pojalleen ja tyttärelleen. Kertomus hirvittävästä menetyksestä ja valinnan vaikeudesta. Kaikessa, mitä tapahtuu myöhemmin, on pohjimmiltaan kysymys tästä sadusta, sadusta jossa...

Pojan nimi on Abdullah ja pikkusisar Pari. Perheen äiti kuoli Parin synnytykseen ja siitä lähtien Abdullah on toiminut Parin huoltajana. Vaihtanut vaipat, syöttänyt tuttipullosta, tuudittanut pikkuisen uneen. Olisi väärin sanoa, että nämä kaksi olisivat vain tavallinen sisaruspari. Ei, heidän välillään on side, tiivis ja ikuinen kuin vanhemman ja lapsen. Mutta se side katkotaan heti ensimetreillä väkivaltaisesti. Molemmat jatkavat elämäänsä, sisällään toisen ihmisen kokoinen aukko. "Koko elämäni minusta tuntui kuin hän olisi antanut lapion ja käskenyt minun täyttää sisällään oleva aukko." Näin Pari, mutta ei suinkaan itsestään. Sillä kuten yleensä tapana on, tässäkin tarinassa suru ja elämän traagisuus monistavat itseään.

Herra Boustouler, olen lukenut että jos joutuu lumivyöryn hautaamaksi, ei tiedä enää mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Haluaa kaivautua ulos, mutta valitsee väärän suunnan ja kaivaa itsensä tuhoon.

 Joudumme kuitenkin pian hyvästelemään Abdullahin ja Parin, ja seuraamaan heitä joko läheisesti tai etäisesti, puun vuosirenkaan tavoin kiertäviä henkilöitä. Talo, johon pikkuinen Pari päätyi, toimii pääasiallisena näyttämönä. Pääsemme kulkemaan Nabi-enon jalanjäljissä, tuntemaan millaista on olla taloon myöhemmin avustustyön merkeissä muuttava lääkäri Markos. Adeliakaan emme saa unohtaa, poikaa jonka isä on kaupungin rakastetuin hyväntekijä - vaiko sittenkin vihatuin mies? Paikkansa tarinassa on myös sairaalassa viruvalla Roshilla, jonka pään haavaa tullaan kuvamaan ja kauhistelemaan aina toiselta mantereelta saakka. Thalialla, jolta koira söi kasvot.

Kuten Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittivat, Hosseini ei pelkää tuoda kammottavia yksityiskohtia tarinoihinsa. Kuitenkaan hän ei mässäile, vaan realistisesti osoittaa tämän ja tuon epäkohdan. Kirjassa pohdiskellaan avustustyön moraalia, ja mieleen tulikin, tuomitseeko kirjailija itse itsensä. Henkilöinä on useampikin lääkäri, jotka lähtevät maailmaa parantamaan, ja Hosseini toimii niin ikään itse lääkärinä. Hänet on myös palkittu vuonna 2006 YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdon lähettiläänä (liepeestä). Kaiken takaa voi silti aistia miehen lojaalisuuden ja rakkauden kotimaataan kohtaan.

Köydestä jolla ihminen kiskotaan vedestä voi tulla hirttosilmukka.

Totuuden hetki; rakastuinko kirjaan. En. Minusta tämä ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset. Koin runsaan henkilömäärän puuduttavaksi, en olisi jaksanut tutustua aina vain uusiin ihmisiin, kun koko ajan kiinnosti, mitä Parille ja Abdulahille tapahtui. Mutta ihastuinko kirjaan? Kyllä. Lukisinko sen uudelleen? Ehdottomasti. Nyt tuntuukin siltä että kepeydestään huolimatta teos vaatisi toisen lukukerran, jotta paremmin avautuisi. Minun makuuni tarina rönsyili liikaa, selkeämpiä rajauksia jäin kaipaamaan.

Ellei tämä olisi ollut nimenomaan Hosseinin kirjoittama, olisin suhtautunut lukuelämykseen armollisemmin ja voinut antaa hyvinkin 5 pistettä (siis jos kirjoja pisteyttäisin). Mutta kun kyseessä oli täydellistä laatua kirjoittava kirjailija, jää oletetut pisteet tasolle 4. Näin ne odotukset vain vaikuttavat...

Mutta hei, ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!


Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)


P.s. Yritän elvyttää kirjan myötä henkiin jo unohtamaani Kiinteistöhaastetta. Passeli siihenkin tarkoitukseen!

Ne kotimaisista parhaat

Hei! Monissa blogeissa on nyt listattu Hesarin innoittamana viisi parasta 2000-luvun kotimaista kirjaa. Päätinpä myös minä kantaa korteni kekoon, osallistua äänestykseen ja naputella nämä tarkoin punnitut teokset tännekin. Voi valinnan vaikeutta! Toisaalta minulle tämän pitäisi olla siinä mielessä helppoa, että olen pitänyt blogia vasta 2000-luvun lopulta asti. Sitä aiemmat lukukokemukset ovat peittyneet enemmän tai vähemmän sakeampaan sumuun. Listalleni tulee siis auttamatta uudempia teoksia, niitä, jotka olen omakseni tavalla tai toisella ottanut. Mutta yksi sentään helmenä pohjalla aivan vuosituhannen vaihteesta...

Tälläinen on minun listani:

1. Sofi Oksanen; Puhdistus

Onko listaa, jolta Puhdistusta ei löytyisi? Kuten Kirjanainen totesi, se tulee olemaan äänestyksen voittaja. Täysin samaa mieltä - ja syystä!

2. Markus Nummi; Karkkipäivä

Tämä voisi tapahtua naapuritalossa, viereisessä rapussa, seinän takana... Surullisuudessaan lumoa tarina tosielämän sankaruudesta.

3. Johanna Sinisalo; Linnunaivot

Vastustamattomasti mukaansa imaiseva, tärkeä romaani maailmamme tilasta.

4. Antti Tuomainen; Parantaja

Huima mutta uskottava dystopia, joka risteyttää romantiikan ja trillerin. Tuomainen - yksi Suomen parhaista mieskirjailijoista

5. Heidi Köngäs; Luvattu

Köngäs taas edustaa minulle rakkainta kotimaista naiskirjailijaa. Luvatussa on kuvattu tarkkanäköisesti se maailmankuva, jota olen itsekin tarkkaillut. Pakahduttavan kaunis kirja!


Nyt en uskalla ajatella yhtään ajatusta tähän liittyen, taikka koko lista saattaa kierähtää uusiksi, kun mieleen nousee se ja se ja se... Näillä mennään! Lähden blogikierrokselle napsimaan huimat määrät lukuvinkkejä, joita vastaavista tempauksista aina löytyy. Hiekkakehto nyt ainakin komeilee lukulistani kärjessä.

Ja voi että olen täpinöissäni! Sinnikäs postiluukun bongailu tuotti tällä viikolla huiman saldon; tuli Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat (loppusuoralla), Gillian Flynnin Kiltti tyttö (se josta olen hössöttänyt jo pitkään), Carlos Ruiz Zafónin Marina (Tuulen varjon "jatkis"). Hyvänen aika, mitä hemmottelua! Kesäkuu on muutenkin jännäreiden ystäville yhtä juhlaa, sen verran paljon ilmestyy jatkoja tuttuihin trillerisarjoihin. Mutta eihän tuo toisaalta ole ihmekään, kyllä kustantamot tietävät, mitä Suomi kesällä lukee.

Kaunista viikonloppua!

Rakkaudella
Annika


*** edit: Voi ei. Listalta puuttuu Mielensäpahoittaja ja Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset, arg! Miksi vain viisi kirjaa...?

George Orwell; Vuonna 1984

Nineteen Eighty-Four 1949, suom. Raija Mattila ja WSOY 1999, 329s. (kirjastosta)

SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

Luettuani 1Q84 minun oli aivan pakko tarttua myös tähän dystopia klassikkoon, joka toimi Haruki Murakamin innoittajana hänen kirjoittaessaan edellä mainittua "rakkauspakkausta". Toki myös monissa muissa, niin dystopia kuin scifi -kirjoissa/elokuvissa on pitkälti George Orwellilta lainattu rakenne. Ja kummakos tuo, onhan Vuonna 1984 varsinainen kulttikirja. Kukapa ei olisi kuullut termiä "Isoveli valvoo" jo ennen Big Brother -aikakautta? Muistan jopa (kahdeksankymmentäluvun lapsena), että jossain yhteyksissä peloteltiin tv-laitteiden turmiollisuudella (ihan totta!). Kukapa tietää, ehkei tv toimikaan niin yksiulotteisesti kuin olemme tuudittautuneet kuvittelemaan, ehkä se onkin käytössä joka kodin valvovana silmänä...

Paranoidinen, uljas on tämä teos, joka herättää hurjasti tunteita. Oikeastaan, vain negatiivisia sellaisia. Teos suorastaan kylpee epätoivossa, pelossa, harhoissa. Toisaalta se on myös voimakkain koskaan lukemani puheenvuoro yksilönvapauden puolesta. Kirjassa on sanoma, se on varoitus, se on kahden ihmisen tarina Isoveljen hampaissa.

Kirjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan varsin karmeaan "tulevaisuuteen". Romaanihan on kirjoitettu heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, jolloin sen luoma kammottava dystopinen maailmankuva taatusti aikalaisia pelotti. Pelottaa se vieläkin, mitäs väliä vuosiluvuilla lopulta on?

Kirja kertoo Winstonista, joka asuu Oseanian Lontoo -nimisessä kaupungissa. Hän tekee pitkää työpäivää menneisyyden muuttajana. Kirjoittaa historiaa uusiksi, väitteitä, joiden mukaan kaksi plus kaksi onkin viisi. Ihmiset uskovat sokeina, heidän on uskottava, koska teleruudulla Isoveli valvoo jokaista liikettä, kasvojen ilmettä, sanaa, ajatusta... Ellei sitten tahdo "kadota", joka voi olla kuolemaa pahempi kohtalo. Ja silti katoamisia tapahtuu päivittäin, ihmiset haihtuvat ilmaan, eikä heitä ole koskaan olemassa ollutkaan.

Salaa Winston kapinoi Puoluetta ja Isoveljeä vastaan. Hän hallitsee taitavasti ilmeensä, mutta epäilys kalvaa miestä sisältäpäin. Voiko todellisuuden muokkaaminen olla oikein? Ovatko asiat kuitenkin joskus olleet paremmin, vaikka Puolue tämän ehdottomasti kieltää? Onko olemassa salainen vastarintaliike, Veljeskunta? Onko toivoa paremmasta?

Vapaus on vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa mukana.

Kirja kertoo myös Juliasta, nuoresta (salaa) kapinallisesta naisesta, joka sujauttaa kerran Winstonin käteen viestin Minä rakastan sinua. Elämässä, jossa ei ole juuri muuta huvia kuin Isoveljen palvonta, työ, huono ja puutteellinen ruoka, nämä kaksi löytävätkin jotain sulostuttamaan arkeaan. Jotain ehdottoman kiellettyä, salaista mutta väistämättä julkitulevaa.

"En minä ole kiinnostunut seuraavasta sukupolvesta. Olen kiinnostunut meistä."(Julia)
"Sinä olet kapinallinen vain vyötäröstä alaspäin". (Winston)

En ole varma olenko koskaan lukenut mitään yhtä synkeää ja surullista. Verrattuna 1Q84:ään, Murakamin teos on huomattavasti valoisampi ja viihdyttävämpi. Vuonna 1984:n rakenne on puuduttavan saarnaava, yksipuoleisen kauhea. Silti olen tyytyväinen, että tämä kauan lukulistallani kummitellut teos tuli nyt viimein luetuksi, vaikka saatankin olla sen jälkeen hivenen aiempaa vainoharhaisempi...

"Terve järki ei ole tilastollista". 

Romaanin ovat lukeneet ainakin Hanna Mikko ja Sonja

Haruki Murakami; 1Q84 osat 1 ja 2

1Q84 2009, suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 782s. (kirjastosta)

Aomame pani kädet suun eteen ja tuijotti yhä kahta kuuta. Jotain on tekeillä, ihan varmasti, hän ajatteli. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?

Vau. Kertakaikkiaan vau.

Ennenkin toki jokin lukuelämys on vetänyt hiljaiseksi, mutta nyt postauksen tekeminen tuntuu todella haastavalta. Miten kertoa teille tästä Haruki Murakamin uutuudesta, joka varmasti piakkoin komeilee ainakin jokatoisessa blogissa? No, te jotka kirjaan olette tutustuneet tai olette tutustumassa, tiedätte. En haluaisi upottaa juttua ylisanojen marinadiin, mutta miten hehkutusta välttääkään. Olen lukenut The Kirjan. Eeppisen, kansainvälistä suosiota nauttineen romaanin, Murakamin pääteoksen. Olen lähtenyt mukaan seikkailun, ja yhtäkkiä, viimeisen sivun jälkeen, tullut heitetyksi tarinasta ulos. Okei, jatkoa on luvassa syksyllä, mutta millä elän sinne asti?

Idea on suurin piirtein tämä. On päähenkilöt, Aomame ja Tengo. Lapsuudessa nämä kaksi kohtasivat, mutta sen jälkeen Aomame vaihtoi koulua ja hävisi Tengon elämästä. Jälki kuitenkin jäi. Jälki, rakkaus, jota kumpikin kantavat tahoillaan. Ammentavat siitä voimaa. Rakkaus, jolla on oma painava merkityksensä tässä tarinassa. Aomame toimii nykyään liikunnanohjaajana, mutta hänen sivubisneksensä on murhata perheväkivaltaa harjoittavia miehiä. Nainen vaikuttaa alkuun melko kylmältä ja persoonattomalta tapaukselta mutta ei hätää, se on pelkkä kuori. Ja tätä kuorta Murakami raottaa hitaasti mutta perusteellisesti.

Tengoon lukija (ainakin minä) taas tykästyy nopeammin. Isokokoisessa matematiikanopettajassa on jotain sympaattista ja lämmintä, vaikka sisällään hän kantaa pitkälti samankaltaisia haavoja kuin Aomame. Tarina alkaa siitä, kun kirjallisesti lahjakasta Tengoa lähestyy tuttu kustannustoimittaja. Hän pyytää Tengolta melkoista palvelusta; miehen olisi haamukirjoitettava erään Fuka-Eriksi kutsutun teinitytön käsikirjoitus. Tarina on huiman mielikuvituksellinen ja saavuttaa hetkessä suursuosion. Fuka-Eri ammentaa kertomusta omista kokemuksistaan mystisen lahkon jäsenenä, josta hän kuitenkin pakeni. Mikä lopulta on todellisuutta, mikä fiktiota? Millaisen voiman Tengo ja Fuka-Eri kirjallaan vapauttavat?

Todellisuus ei ole enää sama. Ihmiset, suurin osa heistä kuvittelee elävänsä vuotta 1984, mutta muutama harva tietää, että maailma on nyrjähtänyt radaltaan. Kutsutaan tätä toista todellisuutta vaikkapa 1Q84:ksi, kuten Aomame sen nimeää. Hän nimittäin soljahtaa samalle raiteelle hätäpoistumistikkaita kiivetessään. Uusi maailma vaikuttaa arkiselta ja tavanomaiselta, mutta sen taivaalla loistaa kaksi kuuta...

"Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin."

Huimaa, eikö totta? Murakami hallitsee maagisen realismin, tarina on kummallisen uskottava. Se nojaa  George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (jonka haen kirjastosta tänään). Valitettavasti en voi nyt näitä kahta verrata, koska olen jahkannut liian pitkään Orwellin romaaniin tarttumisen kanssa. Kuitenkin, nyt on aivan pakko saada tutustua tarinaan, joka on toiminut jonkin näin mahtavan innoittajana.

Ettei menisi ihan ilotulittamiseksi tämä postaus, on kerrottava, etten heti ollut kirjan vietävissä. Päinvastoin, minua pelotti (jo ennestään kipeiden hartioiden puolesta) romaanin järkälemäinen koko. Teoksen alku vaikutti arkisuudessaan jopa pitkästyttävältä. Kirja pitää sisällään melko paljon seksikohtauksia, jotka tuppaavat kirjallisuudessa minua haukoituttamaan. Niin, ja Aomame tuntui alkuun vaikeasti lähestyttävältä. Mutta reilun sadan sivun jälkeen juoni imaisi minut mukaansa aina vain kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka kerronta on rauhallista ja realistista alusta loppuun saakka, taustalla häämöttää jotain uhkaavaa. Samalla kirja on ilahduttava, hauska, ajatuksiaherättävä. Siinä on niin runsaasti vertauskuvallisia merkityksiä, etteivät ne kaikki mitenkään ensimmäisellä lukukerralla aukea. Niin ja pahinta tässä tietysti on se, että väistämättä tulee aika kääntää viimeinen sivu, ja jäädä odottelemaan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa.

1Q84 on ihana, ihana kirja, ja sillä on paikkansa minun kaikkien aikojen Top 10-listalla!


Tämä voisi olla kuvaus omasta elämästäni;

Tengo luki ja kuunteli musiikkia. Se oli päivän parasta aikaa: sai lukea mielin määrin ennen nukkumaanmenoa. Väsyttyään lukemiseen hän yleensä nukahti.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Minna Vuo-Cho Norkku Helmi-Maaria Pisara 

Main 11

Lukupaikka

Moikka! Sateinen mutta odotettu viikonloppu edessä. Korkkasin toissapäivänä Murakamin 1Q84, josta riittääkin ammennettavaa vähäksi aikaa. Alku oli sen verran verkkainen että meinasi tulla tuskan hiki, mutta kyllä se tästä, juoni on jo lähtenyt vetämään. Parasta teoksessa on kirjailijan hymyilyttävän syvällinen tyyli.

Ihana Mai Kirjasähkökäyrästä (kiitos!) muisti minua kysymyksillä, joihin oli aikomukseni naputella vastaukset kera kuvien mieluisasta lukupaikasta ja kirjahyllystä.Valitettavasti minulla on paha tapa kylvää kirjoja ympärilleni, niitä löytyy ikkunalaudoilta, lattialta sängyn vierestä etc. Kuvassa kämpän "siistein" hylly. Kuopus on muuten omaksunut samat töllön työt ja intoutuu välillä kuljettelemaan romaaneja hyvinkin moninaisiin paikkoihin. Marsujen häkistä en ole pelastanut onneksi vielä muuta kuin leluja, pleikkariohjaimia, kännyköitä...

1. Miltä vuosisadalta on vanhin lukemasi kirja? 1866 (Rikos ja rangaistus)

2. Kuka kirjoitti tämän vanhimman kirjan? Dostojevski

3. Mistä edellämainittu kirja kertoo? Erään nuoren miehen kasvutarinaksi sitä voisi sanoa. Kirja on vakuuttava kuvaus mielenpimennosta ja sen ilmenemismuodosta. Syyllisyyden pakottavasta taakasta, joka helittää vasta kun mies tunnustaa (täysin järjettömän) tekonsa. Armo ja rakkaus esiintyvät prostitoidun Sonja muodossa.

4. Saat yhden kirjan autiolle saarelle. Saat valita joko dekkarin, rakkausromaanin tai runokirjan, mikä se niistä on? Nyt kun asiaa aloin miettimään, voisin ottaa tuon edellä mainitun romskun mukaan. Siitä on jo aikaa kun kirjan luin, mutta muistan teoksen tehneen vaikutuksen. Toisella lukukerralla voisin saada enemmän irti eri nyansseista.

5. Mitä aihetta et siedä kirjoissa? Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Välillä lukulistalle lipsahtaa tällaisiakin teoksia, ja niistä jää vihaisen huono olo.

6. Mihin maahan sijoittuu paras lukemasi kirja ja mikä se kirja on?  Hyvänen aika miten vaikea kysymys! Täysin mahdotonta vasta yhtä ehdottomasti parasta kirjaa, mutta eräs mieleenpainuvimmista lukuelämyksistä oli (okei, silläkin uhalla että toistan itseäni) Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirja sijoittuu Afganistaniin.

niin se kirjahylly...

7. Kerro ihmeessä meille muillekin, miksi se kirja on paras? Ensinnäkin rakastan Hosseinin runsasta, eloisaa ja tarinavetoista kerrontaa. TLA jätti pysyvän muistijäljen sen aiheensa takia. Perheväkivallan uhriksi joutuu kaksi naista, saman miehen vaimoja. Mutta vaimot eivät lannistu ahdistavassa tilanteessa, sisäisissä ja ulkoisissa paineissa, vaan ystävystyvät. Teoksessa on melkoinen tunnelataus ja se vetosi minuun ehkä eniten äitinä. Ja vaikka aihe on raju, teos ei ole missään nimessä toivoton.

8. Mikä kirja oli lapsuutesi tai nuoruutesi rakkain kirja? Ensin oli Pekka Töpöhäntä, sitten Dana-tytöt ja Neiti Etsivä, Nummelan ponitalli ja mitä näitä nyt oli.

9. Minkä kirjan ostaisit rakkaallesi/läheiselle ihmiselle lahjaksi? Kenelle tahansa rakkaista voisin ostaa Tummanhopeisen meren.

10. Mistä syystä ostaisit juuri kyseisen kirjan? Koska kirja on täydellisen ihana, lumoava, toiveikas

11. Saat valita itsellesi kirjaston, kirjakaupan tai kustantamon, minkä valitset ja miksi? Kirjakaupan tietysti - rohmisin sieltä kaikki kiinnostavat uutuudet omaan hyllyyn (en tuohon täyteen tupattuun vaan yhteen toiseen. Ties vaikka joskus esittelisin senkin :)


Hei, minäpäs haastan nyt teidät, joita yhtään valokuvaus innostaa ottamaan kuvia mieluisimmasta lukupaikasta ja/tai kirjahyllystä! Vapaasti saa viedä idean (joka ei siis todellakaan ole omani) mennessään! Esimerkiksi Elegian lukupaikka löytyy täältä,  Katri puolestaan esittelee kirjahyllyään täällä.

Lukuisaa viikonloppua!

Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen ja Avain 2010, 239s. (kirjastosta)

Hän oppi kaiken sinä yönä, kun täti oli kuollut ja setä painoi hänen selkänsä raapivaa kaislamattoa vasten, avasi lantiolle käärityn kankaan solmun ja sanoi: "Sinä olet nyt minun vaimoni." Hän oppi,  että se mikä tapahtui, oli hänen syytään. Että hänessä asui jokin paha ja holtiton, joka sai miehet raiteiltaan. Että hänen ruumiinsa sai miesten silmät kiiltämään ja housut pullottamaan, hien nousemaan heidän iholleen. Hän oppi, että sellaiselle ruumiille saa tehdä mitä tahansa.

Hänen nimensä on Bessy ja kerran hän teki valinnan, valitsi käppyräisen käärmeennahan, isoäitinsä siskon jättämän taikuuden kuoren. Sillä isoäidin sisko oli noita, ainakin noitana pidetty. Sama kohtalo on nyt Bessyllä, Bessyn päällä lepää kirouksen aura, vai onko aura vain tuhkaa niiden miesten hartioilla, jotka käyttävät Bessyä hyväkseen? Viisitoistavuotias Bessy, kaunis ja juuri kauneutensa tähden kaikkien sylkykuppi. Tai pikemminkin sperman.

Esther, afrikkalainen nainen, Bessyn läheisin ystävä. Esther, joka ei lakannut etsimästä kylästä karannutta Bessyä. Syytä tytöllä olikin lähteä, kyläläiset olivat nimittäin kyllästyneet hänen kasvoihinsa, vartaloon, joka imi miesten katseet. Tuomio; viilletään kasvot. Mutta Bessy karkasi, eikä Esther unohtanut häntä koskaan. Myöhemmin, jo elämänsä tuskaisuuteen kyllästynyt Esther jätti kotikylänsä ja rakastui Mieheen. (Olin hullu, kun uskoin siihen. Että sinä olit totta. Sellainen onni. Olin hullu, hullu, hullu nainen, että päästin itseni onnen lämpimään, käärmeettömään metsään, ja minua pitäisi lyödä, viiltää kasvot veitsellä ja iskeä pää seinään siitä hyvästä, että täällä, tämän kaiken keskellä olin niin omahyväinen, niin itseäni täynnä että voin mennä sellaiseen halpaan.)

Kuitenkin, mies palasi takaisin kotimaahansa ja makaa siellä nyt koomassa. Ainoa asia, joka linkittää Estherin tähän pölyn ja kurjuuden tuoksuiseen maahan on pieni tyttö. Tyttö, Susan, jota Esther on luvannut suojella omalla hengellään. Hyväksikäytön uhri hänkin, hän, jolla on uskomattoman kauniit kasvot...

Tarinaan mahtuu myös Paul, mies joka haluaa kuolla. Paulilla oli onnensa, joka lipui ohi aivan hänen omaa huolimattomuuttaan. Exvaimo ja oma natsihenkinen poika, isästään täysin vieraantunut. Ja on eräs tapahtuma, pojan lapsuuden Afrikassa, joka nitoo myöhemmin Paulin ja Estherin polut yhteen. Afrikan armottoman auringon alla, jossa lapsikauppa kukoistaa, ihmiset ovat köyhiä ja elävät nälässä.

Aiemmin lukemani Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ei valmistanut minua tämän toisen teoksen raakuuteen. Eikä kirja oikeastaan edes ollut raaka muutoin kuin aiheeltaan. Hirvonen kirjoittaa tällä kertaa pikkuisen edellistä romaania epätasaisempaa proosaa kuitenkin lähes runollisin äänenpainoin. Kerronta on kaunista mutta kyynistä. Ehkä on mahdotonta kirjoittaa rankoista aiheista, joita näin lyhyeen kirjaan mahtui muutama liikaa, vaipumatta vihamielisyyteen. En ihastunut kirjaan yhtä paljon kuin Että hän muistaisi saman, jossa oli jotain hyvin sympaattista. Silti Kauimpana kuolemasta -teoksessa on sydäntäsärkevä ja aina ajankohtainen aihe, joten olen tyytyväinen siihen, että sain viimein kirjaan tartuttua.

Viime aikoina Afrikka on ollut esillä blogissani (ei vähiten Afrikan tähti -haasteen vuoksi), voisinpa sanoa mantereen vasta nyt löytäneeni. Kauneudessaan ja hirvittävyydessään. Jos joku ei ole tätä vielä lukenut, uskallan suositella!

 Hän tiesi, että hyppäisi lapsensa puolesta ihmisten, norsujen ja autojen eteen, tappaisi jos niin pitäisi tehdä. Hän levittäisi itsensä siiviksi lapsen ylle ja suojelisi tätä kaikelta mitä maailmassa voi tapahtua, kaikelta mitä hänelle oli tapahtunut. Se oli ehdotonta, viiltävää, kaikkinielevää rakkautta, joka sai kaiken aikaisemman hänen elämässään muuttumaan haaleaksi. Ja se oli rakkautta, joka herätti hänessä ennenkokemattoman, puhdistavan vihan.

Pöllityt kyssärit & kuvailuja osa 2

Hei! En jaksanut ryhtyä tänään laatimaan TTT-listoja, eikä kirjojakaan ole postaamatta. Mutta en myöskään malttanut pysyä poissa blogistaniasta, sen verran tiiviisti olette te, rakkaat lukijat, minut tähän puuhaan koukuttaneet! Kuljen Elma Ilonan viitoittamaa tietä ja pöllin Opuscolossa julkaistut yksitoista kysymystä, ihan vain siitä syystä, että ovat niin mainioita.


1. Millaisia oireita lukemattomuus saa sinussa aikaan? Hermostuneisuutta, hikoilua, käsien vapinaa... :) Ehkä ennen kaikkea väsymystä - akkuni latautuvat lukiessa

2. Missä tilanteessa et kykene lukemaan? Kovassa metelissä, tai oikeastaan minkäänlaisessa metelissä. Keskittymiskyky on heikompaa päiväsaikaan, eli luen mieluiten illalla kun lapsoset unilla

3. Mikä on rakkain tämänhetkinen lukupaikkasi? Vastaan tylsästi sohva tai oma sänky

4. Missä paikassa haluaisit lukea, jos saisit valita? Järven/meren ranta

5. Mikä sana kuvaa sinua lukijana parhaiten? Itsepäinen hulivili (ups, siihen tuli nyt kaksi sanaa)

6. Mikä sana kuvaa kirjahyllyäsi parhaiten? Värikäs

7. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit? Carlos Ruiz Zafón; Tuulen varjo - älkää kysykö miksi

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi kirjan aihe? Todennäköisesti se olisi runokokoelma.

9. Missä, mitä ja miten luit viimeksi? Sohvalla tyynyjen varassa löhöillen, käsissä Hirvosen Kauimpana kuolemasta.

10. Mikä on kirjoihin tai lukemiseen liittyvä paheesi? Hiirenkorvat omissa kirjoissa.... Kirjaston kirjat merkkaan post-it lapuilla joita olen kyllä maailman laiskin käyttämään

11. Mistä kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä asiasta et suostuisi luopumaan? Vaikka pyrin aina vain monipuolistamaan lukutottumuksiani ja tutustumaan uusiin kirjailijoihin, en pääse mihinkään siitä, että taidollisesti laadittu psykologinen trilleri on minulle se kaikkein mieluisin kirjakaveri.




Muutama otos äitienpäivältä, kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa!

Loppuviikosta elämme jännittäviä aikoja; erään kauan odottamani kirjan pitäisi kolahtaa postiluukusta. Lisäksi saan viettää lauantaita totaalisessa yksinäisyydessä - mies lähtee matkalle, pojat mummulaan joten kotiin jää vain minä ja kirjat! Juhuu!


Rakkaudella,
Annika

Deon Meyer; Kuolema päivänkoitteessa

Dead at Daybreak 2000, Madeleine van Biljonin englanninnoksesta suomentanut Marja Luoma ja Gummerus 2013, 511s. (ennakkokappale)

Aina kun kuulen uudesta elokuvasta, jossa pelottomat amerikkalaiset sankarit pelastavat meidät joltain virukselta, meteoriiteilta tai ulkoavaruudesta tulleilta ja ihmiskuntaa uhkaavilta vihollisilta, ihmettelen, miksi elokuvantekijät eivät älyä käyttää juoniensa aineksena paljon mielenkiintoisempia, pieniä mutta elämää mullistavia tapahtumia esikaupungeissa.

Sain Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa -teoksesta ennakkokappaleen, kirja ilmestyy myyntiin viikolla 21. Enpä tiedä, olisinko tullut romaaniin tarttuneeksi ilman tätä mahdollisuutta. Minulla oli kirjaa kohtaan vuoren kokoisia ennakkoluuloja, ennen kuin erään ystävän kannustamana aloin teosta yksinkertaisesti lukea. Kuvittelin, että tämä on nyt tällaista testosteronin kyllästämää toimintaa, aseet räiskyvät, autojen jarrut kirskuvat ja veri lentää.

Siksipä olikin valtaisa yllätys huomata lukevani jotain ihan muuta. Kyllä, onhan tässä jonkin verran väkivaltaa ja eräitäkin tappelunnujakoita, mutta mässäily-fiilikseltä kuitenkin vältytään. Koska vastapainona Meyer tarjoilee jotain syvällistä. Hän tutustuttaa meidät perin pohjin päähenkilö van Heerdeniin, aina miehen lapsuuden traumoja myöten. Vaikka tämä van Heerden vaikuttaa ensi alkuun öykkäröivältä ex-poliisilta, miehen lyijyisen ulkokuoren takaa paljastuu mies, joka kuuntelee klassista musiikkia, lukee kirjoja, nauttii ruuanlaittamisesta. Ja toisaalta poliisina ollessaan voi pahoin rikospaikoilla. Mitä sitten tapahtui? Miksi mies kasvatti muurin itsensä ja muun maailman ympärille? Muutti asumaan äitinsä piharakennukseen, äidin, joka ei kertaakaan, missään vaiheessa sanonut "Ryhdistäytyisit nyt."

Kapinallisen ja syrjäytyneen miehen houkuttelee piiloistaan lakinainen Hope Beneke, joka tarvitsee apua vain parhaimmalta. On nimittäin kiire. On ainoastaan seitsemän päivää aikaa löytää eräs testamentti, ratkaista antiikkikauppias Johannes Smitin murha. Smit löydettiin toimistosta murhattuna ja puhalluslampulla kidutettuna. Ja tietysti kuvioihin kuuluu myös ryövätty kassakaappi. Kun van Heerden saa selville, että uhrin henkilöllisyys on väärennetty, alkaa pinnan alla kuplia. Jotain valtavaa, likaista, raakaa, on nyt vuosikymmenten jälkeen nousemassa kaikkien nähtäville.

Miten menetellä, kun metsästettävänä oli tuollainen saaliseläin? Miten menetellä, kun saalis ei paennut eikä mennyt piiloon? Miten menetellä, kun saalis metsästi metsästäjää?

Siinä missä aiemmin lukemaani Menneisyyden hintaa kehuttiin Ruotsin parhaimmaksi dekkariksi, pistää tämän teoksen takakansi vielä paremmaksi Mail on Sundayn sanoin: "Planeetan parhaita rikoskirjailijoita." Ymmärrän kehun. Deon Meyer, afrikaaniksi kirjoittava eteläafrikkalainen kirjailija niittää mainettaan maailmalla. Hänen teoksiaan on käännetty 20 kielelle, ja nyt viimein, 13 vuotta Dead at Daybreak:n ilmestymisen jälkeen, myös Suomi pääsee Meyeriin tutustumaan. Voisinpa sanoa, että oli jo aikakin! Kirjailijan tyyli on huumoripitoista, ja paikoin hyvinkin pohdiskelevaa. Teksti koukuttaa välittömästi, eikä viidensadan sivun lukemisessa mene kauaa.

Juuri syvällisyytensä takia romaanissa oli jotain vetoavaa. Väkivalta ei ole se elementti, mikä minuun jännäreissä vetoaa, päinvastoin, se on ikään kuin pakollinen "paha" joka kuuluu tietyssä mielessä genreen. Nautin taidollisesti rakennetuista juonista - sellaisista kuin tässä kirjassa -, kerronnan koukuttavuudesta, uskottavista päähenkilöistä ja tietysti myös siitä, että dekkareiden lukemisessa on jotain hyvin rentouttavaa. Onhan niiden tapahtumat erittäin kaukana tavallisen kotiäidin arjesta...

Lue myös Elegian vakuuttava arvio kirjasta

Koska kertomus sijoittuu Afrikkaan, Afrikan tähti -haaste naksahtaa taas yhden pykälän eteenpäin.

Virpi Pöyhönen; Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen ja WSOY 2013, 190s.

En minä ole odottanut, odottanut kuuta päivää, sataaneljääkymmentäneljää tuntia, kahdeksaatuhattakuuttasataaneljääkymmentä minuuttia, tarkistanut jatkuvasti sähköpostia, miettinyt miten Harri viettää iltaa perheensä kanssa. En ole soittanut Terhille vain saadakseni ajatukseni hetkeksi pois Harrista, tarkistanut jälleen tekstiviestejä, ajatellut että juuri nyt hän kirjoittaa minulle viestiä, pian se tulee, aivan kohta.
Ei, en minä ole odottanut, aika vain on kulunut.

Kaksi naista, kaksi tarinaa, joilla ei ole muuta yhteistä kuin että ne pakahduttavat. Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingin vuoden jälkeen, ympyröihin, joista on kerran riuhtaissut itsensä aivan toisenlaiseen maailmaan. Siellä kaukana, hevosten ja cowboyden maassa Kiira koki omalaatuisen suhteen, joka vei hänet hämmennyksen linkoon. Oli Sheena, oli Jon, molempiin tyttöihin rakastunut. Jonkin aikaa kolmikko onnistui pitämään ystävyyttään yllä, mutta sitten Sheenalle tapahtui jotakin. Vuosi kului loppuun, Kiira palasi Turkuun, mutta itsensä perin pohjin kadottaneena.

Krista taas on menestyvä ja kaunis nainen. Häneltä puuttuu vain se mitä hän eniten kaipaa - perhettä. Kristan sydämen on vienyt varattu Harri, ja Harrista Krista elää. Laskee sekunteja lyhyisiin tapaamisiin. Odottaa tekstiviestiä, sähköpostia, edes jotain... Kärsii. Kunnes elämä kulminoituu vain ja ainoastaan Harriin.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa, ei saa vaatia.

Hän rakastaa minua on niin kiihkeällä temmolla rytmitetty tarina, että siinä on jotain lähes sekopäistä. Kristan pakkomielteinen rakkaus, joka muistuttaa neuroottisuutta, tuodaan lukijaa tuskaisen lähelle. Tai sanoisinko, onnistuneen lähelle! Aiemmin lukemassani Annamari Marttisen kolmiodraamassa oli hyvin paljon samaa trillerin tuntua, mutta siinä missä Lilja lähinnä ärsytti, Kristasta ei voinut olla pitämättä. Hänelle toivoi järjenvastaisesti parasta, vaikka kaikki merkit osoittivat kohti varmaa syöksykierrettä.

Kiiran tarina on myös traaginen. Hän elää muistoissa, uppoaa niihin ja siinä samalla syvälle masennukseen. Eräänä päivänä Kiira löytää jonkun hukkaaman punaisen käsilaukun, ja tuijottaa laukusta löytämäänsä kuvaa. Passikuvan kauniita kasvoja - Kristan.

Hän rakastaa minua kiinnitti huomioni jo kannellaan. Kansi on aivan nappivalinta tähän teokseen, jossa on hätäisyyden tuntua, epätoivoista rytmiä, joka jää kaikumaan mieleen kansien sulkemisenkin jälkeen. Hienoa, että Suomesta löytyy näitä Virpi Pöyhösiä, jotka uskavat sanoa ääneen, aivan omalla keksimällään äänellä. Kuten liepeistä on luettavissa, kirjailija tekee Turun yliopistossa psykologian väitöskirjaa koulukiusaamisesta. Psykologisen pätevyyden kyllä huomaa tekstin ja henkilöiden syvyydestä. Hieno kirja mutta pientä miinusta tarinan lyhyydestä, olisi tästä löytynyt ainekset täyspitkäänkin romaaniin!

Kurkkaa myös Sannan ja Main arviot kirjasta.

Pieni tuoksu- ja makukirja -arvonnan voitti...

Hei! Lupasin arpaista toisen kappaleen saamistani Pieni tuoksu- ja makukirjasta. Ja arpa osui tällä kertaa P. S. Rakastan kirjoja Saralle. Onnea ystäväni ♥

Tarkoitukseni oli liittää postaukseen pari otosta eiliseltä "kuvauskävelyltä", mutta Bloggerpa päätti, että yksi kuva riittää ;) Minä jatkan varsin lupaavan oloisen dekkarin parissa ja pyrin lähipäivinä naputtelemaan (viimein) arvioni myös Hän rakastaa minua -teoksesta.

Auringon koristamaa viikonloppua teille!

 ♥ Annika

John Green; Tähtiin kirjoitettu virhe

The Fault in Our Stars 2012, suom. Helene Bützow ja WSOY 2013, 338s.

"On sekin sota", Augustus vähätteli. "Mitä vastaan minä sodin? Syöpää. Omaa syöpääni. Ja mikä minun syöpäni on? Se on osa minua. Kasvaimet ovat lähtöisin minusta. Ne ovat minua yhtä varmasti kuin aivoni ja sydämeni. Tämä on sisällissota, Hazel Grace, ja voittaja tiedetään ennalta."

Kummalla kannella varustettuun teokseen sinä mieluummin tarttuisit?

Itse en voinut ensi tapaamisellamme kuvitellakaan, että tuo pääkallohökötys joskus ajautuisi lukulistalleni. Niin vain kävi. Innostuksen sain, jälleen kerran, kanssabloggaajilta. Kiitos ja kumarrus Laura, Norkku ja Minna.

Sillä onhan teoksessa varsin pakahduttava aihe; kaksi syöpäsairasta nuorta kohtaavat, rakastuvat, ja loppuratkaisu ei voi olla siirappia. Tai voisi olla, jos lähtisi tietyllä tavalla aiheella revittelemään, mutta sellaiset notkot John Green näppärästi kiertää. Näppärä onkin hyvä sana kuvaamaan Tähtiin kirjoitettua virhettä. Kerronta nojaa huumoriin, sarkasmiin, ironiaan aivan sillä ja rajalla, jonka toisella puolin päähenkilöt menettäisivät lukijan sympatiat.

Kaikki alkaa, kun Hazelin äiti päättelee tyttärensä olevan masentunut. Hän lukee kerta toisensa jälkeen samaa kirjaa, viettää aikaa neljän seinän sisällä, syö epäsäännöllisesti... Ja tietysti siinä on myös se, että Hazelilla on syöpä. Hän on kuusitoistavuotias ja hän on kuolemassa. Hazel päätyy vertaistukiryhmään jonka miehitys vaihtuu koko ajan - kuoleman sivuvaikutusta sekin. Eräällä kerralla Hazelin ystävä Isaac, harvinaista silmäsyöpää sairastava poika, tuo mukanaan kokoontumiseen Augustus Watersin. Augustuksen, jolta luusyöpä on vienyt toisen jalan, mutta nyt ennusta vaikuttaa hyvältä. Augustus ei ole kuolemassa, Hazel on. Hazel, joka kokee olevansa pian räjähtävä kranaatti, ja kranaatistahan on pysyttävä mahdollisimman kaukana, ellei halua haavoittua. Augustus ei kuitenkaan lannistu Hazelin torjunnasta ja niinhän siinä sitten käy, että nuori lempi leiskahtaa.

Siinä missä sairaus yhdistää nuoria, he molemmat kiinnostuvat myös eräästä Viistoa valoa -nimisestä teoksesta. Kirja on juuri se, joka on kaivertanut reittinsä Hazelin ytimeen. Nyt tyttö tahtoo päästää sinne myös pojan. Kirjan kirjailija, sittemmin hiljaisuuteen painunut unohtunut nimi asustaa Amsterdamissa ja sinne myös erottamattomaksi muodostunut kaksikko päätyy.

Millaista on elää, kun tietää pian kuolevansa? Millaista on elää, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Tähtiin kirjoitettu virhe räjäyttää suoraan lukijansa naamalle karun todellisuuden, jossa ei juuri toivoa ole. Tai jos on, se on haettava tästä nimenomaisesta hetkestä. Seuraavaa ei ehkä tule.

Mietin jo tekisinkö romaanista ollenkaan postausta, sen verran vähän minulla taitaa olla kirjasta sanottavaa. En tokikaan kuulu romaanin kohderyhmään, enhän ole enää nuori aikuinen, joten ehkä jo tämä tosiseikka tarinasta etäännytti. Toisaalta Laura Saven Paljan jaloin jälkeen syöpäteema jäi niin vahvasti sydämelle, että jo Saven kirjan kannustamana minun oli tämäkin luettava. Eikä Tähtiin kirjoitettu virhe ollut missään nimessä huono! En vain kokenut Paljain jaloin -teoksen kaltaista tunnemyrskyä, en tuntenut kirjan parissa oikein mitään.

Koska kirjablogeja osoitellaan sormella niiden yhdenmukaisten mieltymysten takia, ryhdyn nyt tässä vastarannan kiiskeksi. Minulle romaani jäi tasolle keskinkertainen, mutta hei, edellä mainituista linkeistä löytyy toisenlaista näkökantaa. Käykäähän kierroksella, kirjasta kiinnostuneet!

Kuka minä olen sanomaan, että mikään niistä ei kestä ikuisesti? Kuka Peter Van Houten on vannomaan todeksi sitä ajatusta, että ponnistelumme on väliaikaista? Tässä puistossa on kaikki, mitä tiedän taivaasta ja kaikki mitä tiedän kuolemasta: alituisesti liikkuva kaunis maailmankaikkeus täynnä raunioituneita raunioita ja kiljuvia lapsia.

Olle Lönnaeus; Menneisyyden hinta

Det som ska sonas 2009, suom. Salla Kopela, Minerva 2013, 332s.

"Sinun täytyy itse selvittää totuus", hän sanoo ääneen ja kuulee sanojen lepattavan auton ikkunasta kilpaa Springsteenin laulun kanssa.
Mikä totuus?
Totuus siitä, kuka murhasi Hermanin ja Signen, tietysti.
Mutta Konrad ihmettelee sitä, että mielensä pinnalle pyrkii koko ajan toinenkin arvoitus.
Pienenpieniä vihjeitä, muiston repaleita, jotka hitaasti muotoutuvat kokonaisuuksiksi hänen aivoissaan. Kuvat ovat edelleen epäselviä, tuskin erottuvia. Mutta Konrad alkaa aavistella, että jonain päivänä hän vielä tajuaa, mitä ne esittävät.
Minne katosit, Agnes?


Hyvänen aika millainen aarre kirjahyllystäni löytyikään! Kuten kannesta näkyy, kyseessä on ennakkopainos romaanista, joka julkaistaan suomeksi viikolla 23. Olin jo unohtaa saaneeni kirjan, kun eräs lomaileva ystäväni vihjaisi, että saattaisin siitä pitää. Ja aivan totta! Ehdin sairastaa vieroistusoireita minulle rakkaimmasta genrestä, jännäreistä, kun en ollut viikkokausiin niitä lukenut. Vanha koira ei opi uusia temppuja... Joka tapauksessa Olle Lönnaeus sieppasi minut mukaansa kaikkea muuta kuin idylliseen pikkukaupunkiin sopivan raflaavalla, mutta kuitenkin melko väkivallattomalla tarinalla. Mahtavaa!

Hiukan hymyilytti takakanteen painettu teksti "Vuoden paras ruotsalainen dekkari". -Västerbottens Folkblad. Paljon sanottu, koska Ruotsistahan ne parhaat nimenomaan tulevat; Läckberg, Mankell, Wennstam, Alvtegen, Kallentoft... Ja kuitenkin, eipä jäänyt Olle ollenkaan näiden mestareiden jalkoihin! Minun on liityttävä niiden kriitikoiden sanoihin, jotka lupaavat Lönnaeuksen löytäneen aivan uudenlaisen näkökulman koko genreen.

Tässä nimittäin ei ole poliiseja kuin pienissä sivurooleissa. Päähenkilö on pääepäilty, mutta lukija tajuaa heti häntä epäiltävän aivan syyttä. Joku on kuitenkin murhannut niskalaukauksella toimittaja Konrad Johnssonin adoptiovanhemmat. Mitä syytä kenelläkään voisi olla hyvin vaatimatonta ja hiljaista elämää viettävän pariskunnan murhaamiseen? Miksi Herman ja Signe ylipäätään päätyivät adoptoimaan Konradin, jonka puolalaissyntyinen äiti Agnes hävisi täysin jäljettömiin? Mikä osa kaikessa on Hermanin ja Signen biologisella pojalla, pikkuöykkärillä, joka uhittelee omalle varjolleenkin?

On eräs kidnappausdraama, joka syö Konradia sisältäpäin. Ja nyt hän joutuu palaamaan pieneen Tomelillaan ja kohtaamaan menneisyytensä tuskat. Kadonneen äidin, rasistisen ilmapiirin, jossa ei ollut helppoa varttua puoleksi puolalaisena. Eivätkä vanhat asenteet näytä vieläkään puhdistumisen merkkejä...

Luettuani teoksen takakannen en osannut odottaa suuria. Murha ja katoaminen, perussettiä siis dekkarikonkarille. Kuitenkin Lönnaeuksen kerronnassa on jotain aseista riisuvaa. Kirjailija ei kikkaile, vaan kuljettaa tarinaa alusta loppuun tyylipuhtaalla tavalla. Pieni, hyljätty Konrad-poika ei voi olla sulattamatta lukijan sydäntä ja seuraavaksi hänen puolestaan saa jo pelätä.

Suosittelen!

Hanns Hatt & Regine Dee; Pieni tuoksu- ja makukirja

Suom. Veikko Ahola, Docendo 2013, 200s.

Haistaminen ja maistaminen - mistä niissä oikein on kysymys

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Docendon kanssa, ja jokaisen kommentoineen kesken arvon yhden Pienen tuoksu- ja makukirjan. Teos on mukava omaan kirjahyllyyn, mutta myös erinomainen lahjaidea. Myönnän, varsinkin talvi- ja kevätaikaan minulla on nenä kroonisesti tukossa. Siksi hiukan hymyilytti lukea tätä suloista pikkukirjaa, joka johdattaa meidät niin tuoksujen kuin makujenkin saloihin.

Omppu - hyödyllinen väline haistamisleikissä

Hajuaisti oli pitkään tutkijoiden ja filosofien hyljeksimä. Sitä pidettiin eläimellisenä, vietinomaisena aistina, jota laiminlyötiin, koska se oli vain kemiallisen tiedon lähde. Se oli alempi aisti verrattuna "älykkäämpiin aisteihin" kuten näköön ja kuuloon. Nykyään hajuaistin merkitys tunnustetaan: lähes päivittäin törmäämme sellaisiin lauseisiin kuin "jasmiinin tuoksu auttaa nukahtamaan", "hyvät tuoksut lisäävät tanssihaluja" tai "miehentuoksu lohduttaa naisia".

Kaikki rakastavat vaniljaa!

Teos koostuu lyhyistä luvuista jotka on jaoteltu alaotsikoihin tähän tyyliin; Kaikki rakastavat vaniljaa!, Lohturuoka tekee hyvää, Hulluna suklaaseen, Lumottu - tuoksut jotka tekevät riippuvaiseksi, Mitä jo vauva tietää tuoksuista, Haistaako koirani, miten minulle menee? Mutta myös ajalta ennen nykyistä hygieenia; Kaikki haisevat, kukaan ei haise, Napoleon piti pesemättömästä, Karjapaimenen kutsu, Nenän kautta naisen sydämeen.

Mutta miksi kaikki sitten rakastavat vaniljaa? Hanns Hatt, joka tunnetaan yhtenä maailman arvostetuimmista hajututkijoista ja journalisti Regine Dee, vastaavat näin. Vanilja on seurannut meitä lapsuudesta lähtien, sillä jo äidin maito tuoksuu luonnostaan hiukan vaniljalle. Se maustaa myös vauvanruokaa ja -voidetta, koska kaikki äidit pitävät sen tuoksusta. Elinikäinen turvan ja onnentunteen muisto syntyy jo kehdossa, eikä se koskaan unohdu.

Kukatkin tuoksuvat

Erilaiset herkkuhajut ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia. Siinä missä japanilaiset rakastavat kalantuoksua, amerikkalaiset eivät voi sitä sietää. Yleismaailmallisiakin hajuja lötyy niiden luomien positiivisten mielikuvien takia. Tällaisia ovat esimerkiksi appelsiinintuoksu, metsäntuoksu ja meren pärskeet.

Entäpä jos on saanut riesakseen tällaisen allergisen nuhanenän, ja on kadottamassa sen myötä kosketuksensa, kuten tämä teos osoittaa, varsin viehkeään nenäaistien maailmaan? Ei huolta! Teoksen lopusta löytyy yksinkertaisia harjoituksia, joiden avulla voi hajuaistia "jumppauttaa". Ja kun haistaa paremmin, myös makuaisti terävöityy. Lupaapa kirja opastaa lukijansa viinien saloihin otsikoilla Jokaisesta voi tulla viinintuntija ja Harjoituksella viinintuntijaksi. Lapsillekin on olemassa omat haistamisleikkinsä, ehkäpä kokeilemme näitä esikoisen pian lähestyvillä 9v. synttäreillä.

Hatt & Dee ovat laatineet mukavan tuoksupaketin, josta löytyy paljon asiatietoa, mutta selkeästi se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Siksi en vetänyt hernettä nenään kirjan paikoittaisista karkeistakin yleistyksistä. Kaipa näissä, hajuasioissakin, on yksilöllisiä eroja.

Mutta nyt taas romaanien pariin. Jos haluat osallistua kirjan arvontaan, laita kommenttia! Arvon kirjan perjantaina 10.5. aamupäivästä.

Ja nyt en malta olla sen verran keväisistä kirjasuunnitelmista mainitsematta, että loppukuu on melkoista sutinaa uutuuksien kanssa! Gillian Flynnin Kiltti tyttö ilmestyy joko vielä tässä kuussa, tai viimeistään seuraavassa, Khaled Hosseinin Ja Vuoret kaikuvat on merkitty julkaistavaksi 21.5., Camilla Läckbergin Enkelintekijä taas 31.5. Saas nähdä miten hyvin ennakkotiedot paikkaansa pitävät, joka tapauksessa hienoja romaaneja tulossa!


Postauksen kuvat omia otoksiani

Kuvauksia

Heippa! Olen niin täpinöissäni uudesta järkkäristä, etten ole ehtinyt edes lukea! Jonkinlainen lukujumi vaivaa ihan muutenkin. Aloitan kirjan, jätän kesken. Tuskailen. En jaksa keskittyä. Tämänhän piti olla takuuvarma tapaus ja en pääsekään juonesta kiinni, en sitten millään. Odotan paria uutuutta, saan ne, kiinnostus lopahtaa.

Ehkäpä nyt on vain aika nauttia auringosta, siitä että kelit tuntuvat viimein lämmenneen

Ja uusista hiuksista - enää ei synkistellä mustissa

Vaikka toisaalta, mihinpäs pinttynyt lukutoukka kirjapinoistaan pääsisi

Syömään!

Valokuvaaminen on ollut pienen (pitkän) ikäni välillä löyhemmin, välillä tiiviimmin mukana seurannut harrastus. Kunnon kameroista olen vain haaveillut, mutta nyt ihana mieheni päätyi viimein hankkimaan varsin messevän järkkärin. Ainakin minun vaatimattomista lähtökohdistani katsoen. En aio muuttaa blogia lukupäiväkirjasta mihinkään, mutta kuvia täällä tulee jatkossa vilisemään varsin vilkkaasti.

Lämpöistä ja jumitonta viikonlopun jatkoa!

♥ Annika

Inka Nousiainen; Kirkkaat päivä ja ilta

Siltala 2013, 125s.

Elias vihlaisi äkillisesti kuin kipeä hammas kesken minkä tahansa arkisen puuhan, kun hän letitti jonkun auki purkautunutta lettiä tai korjasi kirjoituksia tai kun hän oli oppilaiden kanssa jäällä napakelkkailemassa. Hän mietti: mitä jos kipu ei lakkaa koskaan? Jos aika ei muuta mitään vaan aina on ikävä?

Auringon kiehuttama heinäkuu vuonna 1938 leväyttää Iidalle kutsuvasti helmansa auki. Hän on muuttanut juuri pois kotoa, jättänyt taakseen kolme sisartaan, isän, ja äidin tunkkaisena häilyvän muiston. Ja nyt oma elämä tuoksuu kilpaa hehkeän kesän kanssa, onhan Iida pian aloittamassa työt leppoisalta vaikuttavassa kylässä opettajana. Mutta sitten Iidaa puree kyy. Hän ottaa pyörän alleen ja lähtee hakemaan apua apteekista. Matkan varrella, sadunomaisella sillalla kaikki pysähtyy. Takertuu siihen yhteen ainoaan hetkeen, kun kahden ihmisen silmät tapaavat toisensa, ja se on kuva, taideteos, josta he eivät tule irti pääsemään.

Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.

Toisaalla Iidan sisko Edla, jo vanhaksi ehtinyt nainen avaa silmänsä vuoteessaan - mitä minä täällä enää teen. Kuten usein vanhuuden hiipiessä käy, Edlakin on jäänyt yksinäisyyteen, asuntoonsa surujen vangiksi. Elämän rajaviivat puristuvat seinien sisään, hyvin kapeaksi käyneen elämän. Vaikka onko se koskaan Edlan kohdalla muuta ollutkaan? Eräänä päivänä Edla uskaltautuu ulos ja tapaa nuoren palomiehen, Viljamin. Viljamin, jolla on oma lukunsa kirjassa, Viljamin joka on juuri saanut maailmaa mullistavan viestin... 

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin kuin heiluriovet, suoraan päin naamaa.

Pian nämä kaksi huomaavat miten tiiviisti kohtalon köydet voivat sitoa vuosikymmentenkin takaa. Eikä pelkästään huonolla tavalla.

No niin. Tässä on taas tällainen pienisuuri kirja, jota tuskin olisin löytänyt ilman tätä ja tätä blogiarviota. Varsinkin kun Sara meni suosittelemaan Kirkkaat päivä ja ilta -teosta Heidi Köngäs -faneille, en jossitellut romaanin kanssa hetkeäkään. Ja kyllä vain, minäkin löysin näistä kahdesta kirjailijasta paljon samaa. Molemmat tulkkaavat juuri suomalaista sielunmaisemaa kohtitulevalla tavalla. Realistisesti, mutta samalla äärettömän kauniisti. He huomaavat ja näyttävät taian arkisuuden piiloista. Ja itse arkikin on kaunista, kun sitä vain pysähtyy katsomaan.

Jotain pysähtynyttä Inka Nousiaisen tekstissä juuri onkin. Se on kuin taulu, jota voi katsella monista eri näkökulmista. Se mitä tapahtui kerran sillalla, tuli muuttamaan useamman ihmisen elämän. Juuri pienten asioiden suuruus, siinä on sitä jotakin, joka minuun lukijana vetoaa.

Nousiaiselta on ilmestynyt useita pienoisromaaneita, joista olen tainnut aikoinani ainakin Karkkiautomaatin lukea. Nyt kun kirjailija on taas palautettu tietoisuuteeni sieltä jostain, luen varmasti häntä jatkossakin. Suosittelen maalaisromantiikan ystäville tai teille, jotka nautitte kielellisistä taideteoksista!

Eikös kuulostakin lupaavalta

Sitten sade loppui, aivan yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Pihakoivut tyyntyivät ja musta pilvi  rullautui syrjään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iidan oli pakko mennä yöpaidassaan hetkeksi portaille, vetää keuhkonsa täyteen sateenjälkeistä raikkautta ja katsella uutta voimaa uhkuvia kukkia jotka oikaisivat jo käpristymään päässeet terälehtensä pöyhkeinä, vimmatusti tuoksuen.