Päivitystä...

Ryhdyinpä viimein tahkoamaan tuonne sivupalkkiin "salassa" seuraamiani blogeja. Sivut ovat muutenkin nyt vaiheessa, koittakaan kestää! Otan mielelläni neuvoja vastaan, onko nyt esimerkiksi liian iso fontti?!

Annika

Satu Rämö, Katja Lahti; Vuoden mutsi

 

Avain 2012, 304s.

"Mä mitään raskaana ole! Työpaikalla aloitettiin ilmainen viineritarjoilu. Teillä vissiin sama homma?"

Heti ensimmäisen kerran kun kirjan kansi jostain (mitä ilmeisimmin) blogista vastaan pomppasi, päätin teoksen lukea. Kansi on kertakaikkisen suloinen, kuten myös teoksen kuvitus! Valitettavasti ajoitus ei ole tämän kirjan kanssa päivän sana. Kuopuksen vauvavuosi oli ja meni, toisaalta Vuoden mutsi olisi ollut parhautta aloittaa jo kuuluisan kahden viivan jälkeen. Toisaalta eipä tuo mitään, että vähän jälkijunassa kauhistunutta mammamaatuskaa tutkailin, sen verran on vielä tuoreessa muistissa nämä jutut. Parhaimmat tehot teoksesta toki olisi saanut irti jo esikoista odottaessa. Silloinhan se järkytys ja epätieto pahimmillaan päälle puski.

Satu Rämö ja Katja Lahti tapasivat blogimaailmassa nauraen, tykäten ja toistensa tekstejä kommentoiden. Molemmat kokivat olevansa äitiyden suhteen "yhtä kuistilla". Koska moni ensiodottaja elää samoja, naistenlehtien "photoshoppaamia" tunteita, he päättivät julkaista tämän kirjan. Tsemppaukseksi, iloksi, imetyslukemiseksi.

Kirja tarjoaa naurunpyrskähdykset miltei joka sivulla. Kaikkia sivuja ei suinkaan ollut täytetty, vaan teos toimii vastavuoroisesti kysyen "miltä asia susta tuntuu"? Tyhjät rivit on tarkoitus täyttää omilla muistiinpanoilla. Hauska idea, vauvaväsymyksen huuruissa tuhrattuja tekstejä olisi hulvatonta lueskella jälkikäteen. Ajatuksena myös tietysti se, ettei vauvavuosi kestä ikuisuutta - vaikka siltä se tosiaan voi tuntua. Aika kuluu, vaikeista vaiheista mennään eteenpäin, elämä jatkuu. Ehkei samanlaisena kuin ennen äitiyttä mutta kuitenkin mielekkäänä. Esikoisen kanssa kuvittelin, etten ikinä tule selviämään koko rumbasta. Tokan kanssa kaikki oli helpompaa, koska takaraivossa oli jo oma kokemus siitä, että vaihe kuin vaihe, kaikki on ohimenevää. Myös ne kaikkein kurjimmat "vaiheet".

Otsikolla Takaisin kotona. "Toinen viikko. Totean olevani toista viikkoa putkeen maistissa.Olotila muistuttaa nimittäin juuri sitä: tukevaa humalaa. Tässä humalassa ei tosin ole kuin se laskuvaihe. Väsymys, epätoivo, tärinä ja päänsärky seuraavat toisiaan."

Tämä on ehkä paras lukemani kiteytys infernaalisesta väsymyksestä, joka paljastaa kyntensä heti vauvan synnyttyä. Minulle esikoisen syntymän jälkeen (ja toki kaikkien kolmen lapseni, mutta ekalla kerralla kaikki tuntui kaatuvan silmille) se hirvein asia oli omien yöunien menetys. Pariin viikkoon en nukkunut juuri ollenkaan ja tästä uuvuin sen verran rankasti, etten lopulta enää saanut unta. Monille juuri tämä on kipukohta. Niin myös kirjan Katjalle.

"Ihmiset voidaan perstuntumalta jakaa kahteen kastiin: niihin jotka eivät kestä nälkää ja niihin jotka eivät kestä unettomuutta. Toivoisin kuuluvani ensimmäisiin. Olisi tosi paljon helpompaa, jos kiukutteluni olisi kuitattavissa karjalanpiirakalla. Minusta tulee väsyneenä suohirviö, joka poistuu persoonastani vain 8 tunnin yöunilla. Ja nimenomaan yöunilla, sillä käpyrauhaseni määrää niin. Vartin silmien ummistus keskellä päivää rasahteleva itkuhälytin korvalla vain pahentaa tilannetta."

Näillä naisilla on tosiaan sana hallussa, pilke silmäkulmassa niin itseä kuin koko pyhää äitiyden myyttiä kohtaan. Oma kappaleeni menee ehdottomasti jakoon, kun vain keksin kenelle sen antaisin. Teksti on sen verran roisia, etten ihan jokaiselle vastaantulevalle pallomahalle sitä käteen lätkäisisi. Kirjasta puutuu lähes kokonaan äitiyden hyvät puolet, se että nämä "kirkuvat apinat" ovat myös sydäntäsärkevän hellyyttäviä. Ei kai kukaan muuten äidiksi ryhtyisikään. Paitsi vahingossa. Ja silloinkin, vaikka kuinka synkältä näyttäisi, äitiydestä voi selvitä. Omalla tyylillä ja mieluiten tietysti niin, että lapsukainen jää myös henkiin. Ainakin mustan huumorin ystävät voivat tämän mukaansa poimia, olivatpa sitten raskaana, mammalomalla tai vaikka jälkikasvua suunnittelemassa.

Vuoden mutsit muissa blogeissa

Amma

Maria

Susa

Katja

Linnea

Villasukka

Ja tietysti kirjailijoiden omat blogit

Vuoden mutsi

Salamatkustaja

Project Mama 

Douglas Preston & Lincoln Child; Tulikivi

Brimstone 2004, Gummerus 2011, 695s.

"Alakerrassa asuva vanha nainen on silminnäkijä tai ainakin silminnäkijän paras vastine näissä oloissa. Murha tapahtui pian kello yhdentoista jälkeen. Ilmeisesti hän kuuli vainajan kouristelevan ja huutavan. Hän oletti, että yläkerrassa pidettiin juhlia". Haywardin kasvoilla käväisi hymy. "Sitten tuli hiljaista. Ja sen jälkeen, kello 23.22, hänen huoneistoonsa alkoi vuotaa katon läpi ainetta: vainajan sulanutta rasvakudosta."
Sulanutta rasvakudosta. D'Agosta alkoi kirjoittaa sanoja muistiin, mutta lopetti kesken. Tuskinpa hän niitä unohtaisi.

Olen seurannut Pendergast -sarjaa vain suomenkielellä. Kuten Kirjavinkit kertoo, Tulikivi on sarjan kolmas suomennettu osa mutta alkukielellä kuudes. Virheellisten tietojen mukaan olen kuvitellut, että sarjaa olisi englanniksi ilmestynyt useampikin osa, suomentaminen kun on fiksusti (!) aloitettu keskeltä sarjaa... Tämä ei periaatteessa haittaa. Paljoa. Pendergast on niin elegantti, charmi ja lähes yli-inhimillinen henkilöhahmo, että hänen seurassaan ei ole väliä, vaikka päähenkilön menneisyys vaikuttaakin vähintään hämärältä. Seuraava osa, Veljeni vartija onkin juuri ilmestynyt kotimaan kielellä, ja siinä kuulemma pääsemme tarkemmin kurkistamaan Pendergastin menneisyyteen. Pähkäilin aikani luenko Tulikiveä ollenkaan, koska sen teema vaikutti minunkin mittapuun mukaan liian rajulta, mutta en voinut vastustaa kiusausta... Onneksi! Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan, johon teoksessa jo viitataankin. Kirjailijaparin kerronta on valloittavaa, se pitää pihtien lailla otteessaan, mutta ei missään kohdin unohda huumoria. Pendergast tarvitseekin ehdottomasti parikseen inhimillistä verta ja se hänelle D'Agostan muodossa suodaan. Kaljuuntuva pömppövatsa, jonka avioliitto on käytännössä ohi. Kuulostaako tutulta? Pääpari sopii kuitenkin toisilleen kuin nakutettuina.

Tulikivi on täynnä vanhoja linnoja ja menneisyyden syntejä. Ensin kuolee taidekriitikko ja sikarikas Jeremy Grove. Aikoinaan uskova mies, nykyään ateisti, joka avoimesti flirtannut pimeällä puolelle. Groven löytää hänen vanha taloudenhoitajansa eikä miestä ole uskoa entiseksi. Hän kun näyttää syttyneen tuleen sisältä päin. Kaikenlisäksi lattialta löytyy palanut sorkanjälki. Mitä tästä voimme päätellä? Onko murhaaja itse paholainen? Myöhemmin samankaltaisia tapauksia tulee lisää. Keltainen lehdistö repii raflaavia otsikoita ja sen myötä ihmiset alkavat kiinnostua hengellisistä asoista. Onko kenties maailmanloppu käsillä? Toinen tuleminen? Tähän toteaa nasevasti kaunis pääpoliisimme Hayward; "Ensinnäkin on vain yksi Jeesus, ja te ette ole Hän."

Siinä missä Hayward jää New Yorkiin ratkomaan lahkotapausta omalla neuvokkuudellaan, Pendergast ja D'Agosta matkustavat Firenzeen selvittämään kuolleiden miesten mystistä menneisyyttä. Onko murhien syynä tosiaan aikoinaan solmittu sopimus itse pirun kanssa? Vai voiko kaiken takana kuitenkin olla -ihminen?

"Toivoin olevani väärässä, toivoin että kyseessä olisi pelkkä sattuma. Odotin vuotta 2004 ja arvelin, että se osoittaisi minun osuneen harhaan. Mutta enää minusta ei näytä siltä, että luonto uskoo sattumaan. Kaikessa on järjestyksensä. Meillä on täällä maan päällä moraalinen lokero aivan samalla tavalla kuin ekologinen lokero. Kun laji kuluttaa ekologisen lokeronsa loppuun, seuraa korjausliike, puhdistus. Joskus jopa sukupuutto. Se on luonnon laji. Mutta mitä tapahtuu, kun laji kuluttaa loppuun moraalisen lokeronsa?"

Preston&Child ovat molemmat yhdysvaltalaisia kirjailijoita, jotka ovat julkaisseet myös omaa tuotantoaan. Yhdessä he ovat luoneet fiksun ja ajatuksia herättävän sarjan. Vaikka tämäkin teos oli jännäri kauhuelementein, se oli myös paljon muuta. Viihdyttävä lukuelämys yllättävän syvällisin piirtein. Pendergastin tarinan jatko odottaa jo kirjahyllyssä lukuvuoroa, mutta tahdon sitä vähän tuonnemmaksi säästää.

Toisaalla Pendergastista ovat hurmautuneet ainakin

Sonja
Roz

Lisa Genova; Puolinainen

Left Neglected 2011, suom. Leena Tamminen ja WSOY 2012, 333s.

Miten se häneltä onnistuu? "Bob hoitamassa kaikkia kolmea lasta" on aivan toinen näytelmä kuin "Sarah hoitamassa kaikkia kolmea lasta". Bobin kanssa he suostuvat ilomielin olemaan itsenäisiä pikku työnjohtajia ja jättävät hänet rauhaan, kunnes hän tulee tarjoamaan heille jotain uutta tekemistä. Minä puolestani olen houkutteleva kuin suosittu rocktähti ilman turvamiehiä. He ovat kimpussani. Tyypillinen esimerkki: Linus pyörii jaloissa, inisee ja mankuu syliin, kun Lucy puolestaan karjuu "Äiskä, tule auttamaan!" toisesta huoneesta ja Charlie kysyy herpaantumatta neljätuhattaseitsemänsataa kysymystä siitä mitä roskille tapahtuu.

Sarah on melko tyypillinen esimerkki uraäidistä, jonka elämää leimaa pakahduttavan autuaallinen kiire. On ehdittävä jonglöörata sata asiaa kerralla ja suurimman osan elämästä haukkaakin työpaikka. Mieluisa sellainen. Adrenaliinin ja stressin keitos, johon on mahdutettava perhe. Aviomies Bob ilmenee myös melkoiseksi bisneshaiksi. Perhe on ihana, työ vielä parempi! Sitten on esikoinen Charlie, hurmaavassa mutta ah, niin ärsyttävässä kyselyiässä. Perheen keijuprinsessa Lucy ja ihana pallero Linus, joka on samanikäinen kuin oma kuopukseni. Sarahilla on kertakaikkiaan niin kiire, ettei hän edes tajua mitä aarteita omistaa. Työmatkalla auton ratissa hoidetaan niin sähköpostit, tekstiviestit kuin puhelutkin... Virhe. Paha virhe. Tapahtuu onnettomuus ja sen jälkeen ei olekaan enää kiirettä minnekään.

Sarah alkaa vähän sairaalassa toinnuttuaan suunnitella työhön paluuta. Pian kuitenkin huomataan jotain puuttuvan. Sarahin vasen puoli on lakannut olemassa olonsa. Kuten kirjan alkuperäinen nimi paljastaa, nainen on sairastunut neglectiin, harvinaiseen aivoperäiseen vammaan, jossa todella vasen puoli katoaa tietoisuudesta. Vamma pistää Sarahin arvomaailman vihdoin oikeaan järjestykseen -kovemman kautta. Kaikki perusasiat syömisestä kävelyyn on opeteltava uudelleen. Se ei olekaan ihan helppoa, kun kroppa ei tiedosta toisen puolen olemassa oloa. Seuraa melkoinen litannia hulvatonta tilannekomiikkaa. Lukija saa monet hyvät naurut. Vammaisuudelle ei toki itsessään naureta, vaan sen tuomille haasteille.

Niin taitava kuin olenkin (esikoululaiseksi) pukemaan alaosani, yläosan kanssa olen täysin avuton. Jos ei täydellistä toipumista oteta lukuun, en pysty kuvittelemaan päivää jona osaisin itsenäisesti laittautua rintaliiveihini niin kuin olen tehnyt joka päivä kolmetoistavuotiaasta asti.Vasen käsi läpi vasemmasta lenkistä, vasen tissi vasempaan kuppiin. Selän hakasista viis. Vammaiset aivoparkani menevät yhtä solmuun kuin sirkuksen käärmenainen jo yrittäessäni kuvitella miten tämä toimitus onnistuu. Minun pitäisi vähintään kokeilla jokaista itsekseen pukeutumisen vaihetta, mutta rintaliivien kohdalla en enää jaksa. Äiti vain pukee ne minulle, mutta emme kerro sitä terapeutille.

Luin tosiaan Puolinaisen juuri oikeaan saumaan. En tiedä, olisinko normioloissa päässyt juoneen näin hyvin kiinni. Minä todella viihdyin Genovan tarinassa! Välillä tuntui siltä kuin katselisi onnitunutta komediaa, sen verran elokuvamaista kerronta oli. Toisinaan tahti rauhottui ja vakavoituikin (hieman). Elämän perusarvot saivat Sarahin elämässä uuden merkityksen, mutta se herätti ajatuksia myös lukijassa. Minulle monet perheen arjen kuvaukset olivat niin tuttuja vaikken itse uraäiti olekaan. Kirja ei tuominnut äitien työssäkäymistä, tietenkään, mutta pisti ajattelemaan, voisiko ajankäyttöä kuitenkin normalisoida niin, että myös perhe saisi oman osansa. Romaani nosti esiin pienet asiat, suloiset rauhoittumisen hetket, joista lukija voi muodostaa keitaan oman arkensa keskelle.

Genova kirjoittaa mutkattoman suoraan, hauskasti ja sydämeen käyvästi. Kyllä tälläkin äänellä voi vaikeista asioista puhua. Kirjailijan aiempi teos, astetta vakavampi Edelleen Alice onkin saavuttanut suurta blogisuosiota. Aion ehdottomasti Alicen johonkin saumaan ottaa.

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Sanna
Susa
Tuulia
Lily
Mariel

Tunnustus ja vähän muuta

Kuten olen ystävien blogeissa valitellut, viime päivät ovat vierähtäneet leikkauksesta toipuessa (lapsiluku on nyt täynnä). Kipeänä ollessa sitä pitäisi maata huovan alla kirjapinon ja kahvimukin kanssa. Todellisuus voi kuitenkin olla toinen. Onneksi piristyksenäni on ollut tällainen villainen sydämenmurskaaja

Valitettavasti hän oli meillä vain hoidossa.

Kipeänä ollessa luin Lisa Genovan Puolinaisen ja kirja oli aivan nappivalinta juuri tähän elämän saumaan. En usko, että olisin päässyt normipäivänä samalla vimmalla kiinni kirjan tunnelmaan. Tästä myöhemmin lisää.

Tämän päivän vietimme jokseenkin teemaan liittyen keskussairaalassa, jossa todettiin, että rakkaan kuopukseni korvat eivät vaadi putkitusta ainakaan välittömästi. Pikkuinen oli tapansa mukaan rauhallinen hurmaaja.

Sairaalassa pörräämisen päätteeksi löysin kotikoneelle päästyäni tällaisen ihanan tunnustuksen Hanselmiinalta. Nöyrin kiitokseni, olen todella iloisesti yllättynyt!

Tunnustuksen säännöt menevät näin

1. kiitä tunnustuksen antajaa

2. jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle

3. ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta

4. kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Ja omat vastaukseni menevät... näin.

1.  Hanselmiinan tavoin harrastan nössöilyä :) Lukemista (oi mikä yllätys) ja lasten kanssa touhuilua (well, voikohan sitä varsinaisesti harrastukseksi sanoa)

2. Olen melankoliaan taipuva persoona, joka kaipaa hiljaisia hetkiä siinä missä sosiaalisia kontaktejakin.

3. Opin lukemisen jalon taidon viisivuotiaana, jolloin Pekka Töpöhäntä oli kova sana.

4. Nykyään luen liian paljon uutuuskirjoja. Tällä menetelmällä moni vanhempi ja merkittävämpi teos voi päästä luiskahtamaan ohi tietoisuuden. Onneksi kirjablogit ovat olemassa ja pitävät huolen siitä, että voin rauhassa nappailla mieluisimmat herkut päältä ja jättää huomiotta vähemmän kiinnostavat. Kiitos teille! Kirjabloggaaminen on yllättävän sosiaalinen harrastus!

5. Suurimman vaikutuksen minuun tekee kirja, jossa on vahva ja ravisuttava tarina, sopivasti huumoria ja inhimillisiä henkilöhahmoja. Olenkin koukussa moniin sarjoihin niiden päähenkilöiden takia.

6. Fiktiivinen ihastukseni numero yksi on Kurt Wallander - ihan totta :D Toisena tulee Jo Nesbön Harry Hole, jonka pariin jo kaipaan.

7. Koska huomaan palaavani uudelleen ja uudelleen kirjoihin, nyt jotain muuta. Musiikkia. Nuorempana kuuntelin sitä aina, nykyään lasten hälinän takia, en juuri ollenkaan. Jos asunnossa joskus on hiljaista, nautin siitä enemmän kuin mistään muusta. Mutta joskus jos jotain kuuntelen niin rokki/metalliosastolle menee.

8. Aiemmin pukeuduin goottityyliin, nykyään nautin väreistä. Basaarityyppinen sisustus, jolle olen aina elänyt, on vaihtumassa vaaleampaan, ehkä hivenen maalaisromanttiseen tyyliin. Saa nähdä mitä kodille tapahtuu, kun lapset kasvavat ja pääsen taas kunnolla sisustuksen makuun.

Ja sitten vaikein, päättää nämä kahdeksan...

Tiältä tulloo

1. Irene
2. Leena Lumi
3. Villasukka
4. Kirjanainen
5. Unni
6. Anki
7. Suketus
8. Tuulia

Kuvat by me :)

Ulla-Lena Lundberg; Jää

Teos 2012, 365s.

Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Olen lukenut romaanin saaristolaiselämästä, joka sijoittuu sotien jälkeiseen, seestyneeseen aikaan. Olen lukenut aivan arkisilla asioilla maustetun perheromaanin. Olen tutustunut Kummelin perheeseen, samoin kuin luodoilla asuvan kylän monenmoisiin persooniin. Olen haistellut tuulta, kuullut, kuinka jää laulaa, nähnyt taivaalla loimuavat revontulet yhdessä Petterin ja pikkuisen Sannan kanssa. Olen ollut Mona, joka osaa rauhoittua omaksi itsekseen vain navetassa. Olen nojannut hänenä lehmien kylkiin, haistanut rehun ja kuivatun heinän. Meri on vellonut silmieni edessä ikuisesti väriä vaihtaen. Ja kirkkosaaren laulu, virret, ne soivat edelleen korvissani.

Lundbergin Jää on jälleen yksi blogilöytö. Ilman, että se alkoi vilahdella ensin uutuusluetteloissa ja sen jälkeen hienoja arvosteluita saaneena lukijoiden blogeissa, en olisi teokseen huomiota kiinnittänyt. Kansi ei ensinäkemällä hurmaa. Mutta kun romaanin on sydän nurin vääntyneenä lopettanut, sen merkityksen ymmärtää. Juonikaan ei ole ehkä kaikkein vetävimmistä päästä. Meri ja saaristolaisuus ovat aina tosin kiehtoneet minua, mutta pelkäsin suoraan sanottuna vielä teosta aloitellessani, että se on tylsä.

Jää ei olekaan kovin tarinavetoinen vaikka siitä selkeä juoni löytyykin. Toiminnallisen kirjallisuuden ystävien kannattaa ehkä jättää tämä väliin. Jää on enemmänkin tuokiokuva yhdestä aikakaudesta, jolloin sodan muistot palavat vielä aikalaisten mielessä, toisaalta tulevaisuuden toivo nostaa vahvasti päätä. Se näyttää millaista on elämä saaristossa, säiden armoilla, alati vaihtuvissa olosuhteissa.

- Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. - Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa.

Jää on myös kuvaus avioliitosta. Teoksen päähenkilö on nuori ja innokas pappi, joka muuttaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa kirjan alussa kirkkosaareen ottaakseen haltuunsa oman seurakunnan. Ja seurakunta ottaa vastaan papin, suurella sydämellä. Niin omistavasti, että vaimo Mona joutuu mustasukkaisena jakamaan miehensä alati vaihtuvien vieraiden kanssa. Muita henkilöitä ovat mm. kauppias, suntio, lukkari, sekä mielenkiintoisen menneisyyden omaava, puolivirallinen tohtori/kätilö. Monaan kehitin ristiriitaisen suhteen. Toisaalta ymmärsin hänen hyörintäänsä, toisaalta Mona kohteli lapsiaan minusta välillä liian kova kätisesti. Kirjassa Mona tahtoi pitää välimatkaa muihin henkilöihin, paitsi tietysti miehensä, jota hän rakasti yli kaiken. Kirjailijakin antoi vain välähdyksiä Monan sielunmaisemasta ja jätti suuren osan lukijan mielikuvituksen varaan. Sama päti muihin henkilöihin, he tulivat tavallaan tutuiksi, tavallaan jäivät kuitenkin etäisiksi. Pienin piikein pääsimme tutustumaan heidän ajatusmaailmaansa, ja sitten Lundberg palasi taas arjenkuvailuun.

Perheissä asia on niin, että jotakin on aina.

Lundbergin kerronnasta huomaa, että hän pitkänlinjan kirjailija ja useasti palkintoja saanut. Lundberg kirjoittaa lämmöllä ja lohdulla. Kirjan kristillisyys on iloista ja vapautunutta, pappi edustaa edistyksellisyyttä saaristolaisten elämissä. Veneillä matkataan joka sunnuntai kirkkoon, säällä kuin säällä. Sanan kuuntelemisen lomassa vaihdetaan kuulumisia, päivitetään uutiset. Saaren postinkuljettajalla on myös oma tärkeä roolinsa, koska hän näkee enemmän kuin muut.

Taianomaisen arkinen teos teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kuitenkin vasta viimeisessä luvussa...

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Maria
Unni
Katja

Outi Pakkanen; Toinen kerros

Otava 2012, 366s.

Vilma jäykistyi paikoilleen. Sydän alkoi takoa. Hän terästi kuuloaan, venytti korvaansa eteiseen saakka. Postiluukusta kuului varmasti läähätystä. Vai kuvitteliko hän vain? Mutta koputuksista ei ainakaan voinut erehtyä. Kuuluivatko ne putkistosta? Keittiössähän kulki seinän takana ristiin rastiin kaikenlaisia johtoja ja röörejä ja...

Outi Pakkanen on oikea kovan linjan dekkarikuningatar. Hän on tuottanut päälle kaksikymmentä jännäriä, joissa on niin pääroolissa, kuin sivuhenkilönäkin vilahdellut freelancer Anna Laine ylipainoisen mäyräkoiransa kanssa. Annan naapurustossa tapahtuu, kun pitää silmänsä auki. Ja tarkkasilmäinen nainen hän onkin, suorastaan utelias, sekä intohimoinen ruuanlaittaja! Lisäksi Pakkaselta on ilmestynyt keittokirja (Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja) ja elämänkertoja. Fiksu ja tuottelias nainen.

Sain uutuuskirjan jo joitain päiviä sitten luettua, mutta postauksen tekemistä olen viivytellyt. Toinen kerros kun jäi minulle hyvin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Jotenkin tuntuu, että mahtaako Pakkasella olla ideat lopussa? Luen aina hänen uutuudet, koska pidän arkisesta tunnelmasta, johon jännitys yllättävissäkin muodoissa astuu. Pidän jokaisen teoksen itse päähenkilöstä, Helsingistä (ainakin turvallisen välimatkan päästä katsoen) ja sen sykkivästä, elävästä ja hengittävästä kuvailusta. Rakas pääkaupunkimme oli tässä(kin) teoksessa se mielenkiintoisin "henkilö". Muuten Pakkanen kierrättää vanhoja teemoja.

Anna Laineen oven taakse ilmestyy tapaninpäivän rauhaa rikkomaan taloon vastamuuttanut naapuri. Vilma Saario vaikuttaa olevan psyykkisten harhojen kourissa ja Anna pyytääkin hänet peremmälle. Hysteerisen oloinen Vilma saa puhelinsoiton, jonka nähdessään hän toteaa "hyi helvetti". Lukijalle käy ilmi, että soitto tuli Vilman isältä, johon tyttärellä ei todellakaan kovin lämpöiset välit ole. Miksi ei? Mitä on tapahtunut? Vilman äiti taas on entiseltä ammatiltaan pappi ja nykyään terapeutti. Kuitenkaan omaa tytärtään hän ei ole osannut auttaa... Pian talossa tapahtuu (jälleen) murha, ja Anna pääsee kaivelemaan synkkiä salaisuuksia esiin vielä poliisejakin innokkaammin.

Minulle jäi teoksen jälkeen aika tyhjä olo. Pakkanen heittelee ilmaan arvoituksia, mutta vastaukset jäävät puolitiehen. Oman mielikuvituksen käyttö on toki sallittua mutta vähän enemmän taustoihin pureutumista olisin kaivannut. Toisaalta tällainen on kirjailijan tyyli. Hän kirjoittaa vain otteen cityihmisten elämistä jättäen heidät lopulta "oman onnensa nojaan".  Lihomiseen taipuvaa lukijaa saattaa myös pidemmän päälle käydä ärsyttämään Anna Laineen jatkuva herkuttelu ilman, että nainen saa grammaakaan ylimääräistä...

Parasta teoksessa oli lopusta löytävät herkulliset ruokaohjeet.

Mia Vänskä; Musta kuu

Atena Kustannus Oy 2012, 295s.

Before I sink
Into the big sleep
I want to hear
I want to hear
The scream of the butterfly

The Doors: When the Music´s Over

Ruumisperhosia? Oliko sellaisia olemassa, Oksanen ihmetteli.

Kyllä on, ainakin tässä kirjassa. Mustilla perhosilla onkin aivan oma tahto, kuten myös suuri rooli tarinassa. Sen saa huomata lomamatkalle lähtenyt varsin kirjava joukko. On punatukkainen kaunotar Annukka, jonka perään kuolaa koko lomaileva miesväki. Tähän kuuluu bändi, jonka yksi jäsenistä aiheuttaa harmia koko kokoonpanolle roikkumalla jatkuvasti  raflaavissa lööpeissä. "Manageri" on päättänyt antaa kohun vähän laantua lähettämällä porukan tauolle idyllisen oloiseen mökkikylään. Järvenrannalle, keskelle metsää, keskelle Suomen kauneinta kesää... Samassa mökkikylässä lomailevat myös isä tyttärensä kanssa, sekä hiukan omalaatuisen oloinen, jo iäkkäämpi pariskunta. Muutaman mökin ja grillikatoksen lisäksi paikka on autio, vain jokunen talo ja sinnekin matkaa useampi kilometri.

Jo alkuun käy selväksi, että Annukan ja bändin jäsenen Erkan välille tulee syttymyään roihuava lomaromanssi - huolimatta siitä, että Annukan oma mies ja poika muistuttelevat pienenä omantunnon äänenä olemassaolostaan. Pian Annukka vaientaa äänen ja huomaa muutenkin joten muuttuvansa... Mitä ihmettä voi tarkoittaa kuutamo, joka kietoo pimeään välillä kirkkaan keskipäivän? Entä ne suuret, mustat perhoset? Myöhemmin, kun tapahtumat ovat lähteneet luisumaan hallinnasta, rannasta löytyy perhosten peittämä ruumis. Paikalla on traaginen menneisyys, ja nyt vanhat tapahtumat ottavat uudelleen muodon uusissa henkilöissä...

Vähän ajan kuluttua jostain alkoi kuulua lepatusta ja outoa matalaa hyrinää. Tuntui melkein kuin ilma olisi värissyt. Mä näin ylhäällä puiden välissä mustan vanan ja luulin niitä ensin lepakoiksi, mutta ne olivat pienempiä. Niiden täytyi olla sellaisia perhosia, jollaisen Iida oli löytänyt. Niitä oli varmaan satoja.

Taitavan kirjailijan lailla Vänskä kutoo varsin pelottavan oloisen seitin muinaisesta myytistä, joka kietoo pauloihinsa uskottavat henkilöhahmot. Vänskällä on ilmiselvät kertojan lahjat ja parhaimmillaan hän on varsinkin romaanin alussa, jossa tunnelmaa vasta kasvatellaan.

Koska itse en suuremmin piittää kauhugenrestä tai yliluonnollisista tarinoista, kirjan hotkaisin välipalaksi. Nopealukuinen tämä todella oli ja varsin otteessaan pitävä. Mutta en tiedä voiko kauhukirjallisuudessa uskottavuudesta edes puhua? Jos tarina on ilmeisen kummitusmainen, se on sellaisena otettava. Toisaalta henkilöhahmojen psykologiset ulottuvuudet lisäsivät mielenkiintoa ja niistä sainkin eniten irti.

Mia Vänskän esikoisteos, Saattaja on minulla vielä lukematta, mutta ehkäpä sen jossain vaiheessa näppeihini otan. Kauhunystävät, tämä on teille!

Romaanin on arvostellut ainakin Susa

Julian Barnes; Kuin jokin päättyisi

The Sense of an Ending 2011, WSOY 157s.

Siitä olen varma, että me kaikki kärsimme vaurioita tavalla tai toisella. Kuinka toisin voisi olla, paitsi maailmassa jossa vanhemmat, sisarukset, naapurit ja toverit ovat putipuhtaita? Ja sitten on kysymys, josta riippuu niin paljon: kuinka kukin reagoi vaurioon, tunnustaako sen, torjuuko sen, ja kuinka sen jälkeen suhtautuu toisiin ihmisiin.

Aika kultaa muistot - vai miten se meni?

Barnes on kirjoittanut runsaasti blogisuosiota saavuttanut teoksen erään, hyvin tavallisen, miehen elämästä. Miehen, joka katselee elämäänsä taaksepäin eläkkeelle jäätyään. Elämä on kulkenut tavanomaisia raiteta vaikka nuoruuden muistot elämänjanosta vielä nousevat mieleen.

Minun elämäni odotti elämistä. Ryhdyin siis elämään sitä.

Ja elämää on tullut eletyksi. Siihen kuuluu avioliitto, yksi aikuinen tytär, avioero, vaihtelevia työuria ja projekteja joista ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin nuorempi minä muistuttelee edelleen olemassa olostaan. Siitä, miten merkittävää oli olla teini-ikäinen, jolloin kaikki mahdollisuudet siinsivät vielä edessä. Siitä, millaista oli kuulua tiiviiseen ystäväporukkaan. Nuorten miesten filosofiset ajatukset, varsinkin Adrianin pohdiskelut muistuvat mieleen. Kun saman ikäinen tuttava teki itsemurhan, miesten eksistentiaalinen kriisi oli valmis.

Teoksen ensimmäinen osa käsittelee päähenkilö Tonyn elämää pääpiirteittään, huomioiden ne merkittävimmät kohdat. Toinen osa on nykypäivää, jossa Tonya muistetaan 500 punnan perinnöllä hyvin yllättävältä taholta. Perintöön kuuluu salaisuus, jota mies käy ratkomaan. Mieleen nousee aina vain uusia muistoja menneisyydestä, mutta muistaako hän sittenkään oikein?

Julian Barnesin hiukan lakoninen ja itseironian värittämä kerronta toi mieleen yhden suosikeistani, Henning Mankellin. Kuvittelinkin mielessäni kirjan Tonyn Henningin näköiseksi. Pieni kriisi oli puhjeta, kun kävi ilmi, että Tony olikin kalju! Teos on lyhyydessään älykäs ja ajatuksiaherättävä. Moni on pettynyt loppuratkaisuun, mutta minulle se oli erinomaisen kirjan kruunu!

Arvioita muualla;
Leena Lumi
Lukutuulia
Luettua
Oota mä luen eka tän loppuun
Kirjanurkkaus
Sinisen linnan kirjasto
Kirjainten virrassa

Satu Grönroos; Lumen syli

2012 Atena Kustannus Oy, 311s.


Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta Pekka.

Sen jälkeen kun luovuin takatekstien kopioimisesta, joka oli jäänyt vuodatus.netistä muistoksi, olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta sieltä lainauksia arvioihin. Mutta Lumen syli -teoksessa teen poikkeuksen. Takateksti on todella osuva lainaus romaanista. Tästähän kaikessa on kyse. Vajavaisesta perheestä, johon saattaa yllättäen syntyä isoveli. Isää ei ole, ja kaikki vastuu jää yksinhuoltajaäidille. Koska eletään vuotta 1960, avioerot ovat vielä kohtalaisen harvinaisia, toisin kuin "modernissa" maailmassa. Yksinhuoltajuus on varmasti asia, joka syö teoksen äitiä. Siitä huolimatta en voi ymmärtää hänen käytöstään. Rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä Helmiä ja Helmin kahta veljeä kohtaan.

Romaani on Helmin tarina. Lapsen äänellä kerrottu kuvaus yhdestä surullisesta lapsuudesta jossa epävarmuus leimaa raskaalla kädellä arkea. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ja teoksessa suloiselle Helmille tapahtuu niin paljon pahaa, että sydäntä raastaa. Ensin paras ystävä Mirjami kuolee koulun juuri alettua. Toisaalla vaanii varomattomia lapsia salaperäinen Otus. Onko hän vain Helmin mielikuvitusta, vai ahdisteleeko kaupungin lapsia oikeasti todella sairas ihminen? Lohtua elämään tuovat Viisikko -kirjat ja mukava opettaja. Mutta sitten Helmin elämään tulee jälleen muutos. "Syntyy" isoveli Pena, joka on aivan oma lukunsa. Ja ihana opettaja tuleekin raskaaksi! Voi kuinka Helmi tahtoisi olla Kaarina-opettajan lapsi. Kaarina jää pois töistä ja Helmi-parkaa kohtaa uusi koettelemus ilkeän opettajan muodossa. Tämä vanhempi tantta on päättänyt ottaa avioeroperheen lapsen silmätikukseen, ja tekee sen hyvin inhottavalla tavalla.

Melkein koko ajan tuntui kuin olisi hävittänyt lapasen. Lapaset ovat hyvä pari. Mutta kun toinen meni  hukkaan, ei toistakaan tarvittu.

Voisinpa olla vauva. Vauvan ei tarvinnut huolehtia mistään. Kun vauvalla oli nälkä ja sitä itketti, se pääsi äidin syliin.

Romaani on myös opettaja Kaarinan tarina. Toisaalta hän saa kirjassa harmittavan vähän tilaa. Kaarina huomaa teoksen alussa olevansa -pillereistä huolimatta- raskaana. Juuri työpaikan saaneelle, 50-lukulaista kotiäidin arkea kammoksuvalle tieto ei ole mieleinen. Mutta kuten usein tapahtuu, ei-toivotussakin raskaudessa rakkaus mahavauvaa kohtaan leimahtaa...

Vaikka kirjassa on paljon traagisia käänteitä, se ei ole murheellinen romaani. Päinvastoin. Helmin optimistisuus ja elämänilo kannattelee juonta antamatta sen sortua synkkyyteen. Grönroos on astunut lapsen nahkoihin ilahduttavalla aitoudella ja huomiokyvyllä. Teoksen aikuisilla on itsellään niin paha olla, että pienen tytön murheet jäävät täysin huomiotta. Silti Helmi on selviytyjätyyppiä. Ehdottomasti. Näin tahdon uskoa.

Varsinkin teoksen loppuratkaisu on herättänyt keskustelua Juonittelua -blogissa. Osoitteesta löytyy myös kattava määrä linkkejä jo kirjasta postauksen tehneiden sivuille. Olen kirjan kanssa itse vähän "myöhässä", mutta lämpimät suositukset annan. Valitsin romaanin ihan vain kirjastosta mukaan söpön kantensa takia, enkä todellakaan osannut odottaa näin mahtavaa lukuelämystä. Surullista mutta silti toiveikasta.

Uni ei tahtonut tulla.
- Voisiko joku silittää? pyysin hiljaa.
- Älä ole tyhmä, Timo sanoi. - Nuku tai Nukkumatti nukuttaa sut nuijalla.

Jouluisia turinoita

Sanna

Lokakuu on siinä mielessä häilyvää aikaa, että toisaalta mennyt syksy pitää vielä otteessaan, toisaalta Jouluun ei ole enää kuin kaksi kuukautta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä todettakoon, ne menevät nopeasti. Aina näitä aikoja elän turvallisessa kuplassa ja kuvittelen jouluun olevan pieni iäisyys. Ei mitään kiirettä valmistelujen kanssa. Siihen on vielä aikaa. Ja kuinka ollakaan seuraavan kerran havahdun joulukuun alussa, jolloin on poikani synttärit. Niitä vietetään, valmisteluineen kaikkineen, noin viikko. Seuraavat ja huomattavasti vähemmän painoarvoa saavat juhlat on omat synttärini. Ja sitten onkin jo joulu. Ja viimeisille viikoille pakkaa ohjelmaa niin että päätä huimaa ja kainalot hikoavat jouluruuhkissa... Tätä en odota. Odotan itse Joulua, jolloin on rauha (ja toivoakseni myös enemmän lunta kuin tuossa ylläolevassa kuvassa) maassa, kaunista ja miltei mystisen tunnelmallista. Oi!

Näitä miettien kysyn jo hyvissä ajoin mitä blogivieraat aikovat tulevana jouluna lukea? Toivon vastauksia, sillä saatan itselleni joululukemista kommenteista bongailla. Toisaalta kirjaruuhka on sen verran suuri, että tuskin sitä jouluksi olen vielä ratkonut... Mutta jotain ihanaa olisi kiva juhlaa varten varata. Hyvä jännäri vai tarinapainotteinen draama? Aika näyttää.

Sillä onhan sinne jouluun lopulta vielä aikaa.

Tess Gerritsen; Eloonjäänyt

Last to die 2012, Otava 2012, 348s.

"Saanko istua sinun pöytääsi?"
Claire nosti päänsä ja näki tarjotinta pitelevän Teddyn. "Sen kun, mutta tiedät varmaan, miten käy, jos istut."
"No miten?"
"Sinä et kelpaa coolien oppilaiden joukkoon."
"En kelpaisi muutenkaan."

Dekkarikuningatar Gerritsen on suunnannut uudessa jännärissään kirjallisen veitsensä sinne missä tuntuu. Kyllä kirjailija tietää, että surmatut lapset eivät voi jättää lukijoita kylmäksi. Kuten uhkaava kansi kertoo, tämä ei ole leppeä trilleri. Tämä on melkoinen keitos samankaltaisia murhia ja eloonjääneitä miljöönä synkeä linna.

Teos polkaistaan käyntiin ihanan rempseän Jane Rizzolin jouduttua pahemman sortin ruumiskeikalle.

Jane katsoi säväyttävää nelikerroksista punatiilitaloa ja sanoi hiljaa: "Vau."
"Arvo varmaan viisitoista, kaksikymmentä milliä."
Mutta se oli ennen kuin aaveet kävivät taloksi, Jane ajatteli katsoessaan komeita erkkeri-ikkunoita ja koristeellista pedimenttiä massiivisen etuoven yläpuolella.

Murhapaikan perheenjäsenet ovat kuolleet, mukaan luettuna lapset. Vain varhaisteini-ikäinen poika on selvinnyt hengissä yöllisestä iskusta. Poika, jonka omat vanhemmat tapettiin vuosia sitten. Nyt sama kirous jatkuu sijaisperheessä. Eikä siinä vielä kaikki. Pian ilmenee samanlaisia tapauksia peräti kolme kappaletta. Traagisista traumoista kärsivät kolme nuorta, eloonjäänyttä, kohtaavat vanhaan linnaan tehdyssä sisäoppilaitoksessa. Ystävystyvätkin, koska eivät coolien oppilaiden joukon kriteereitä täytä. Jo itse sisäoppilaitos on merkillinen paikka. Siellä opiskelee myös Maura Islesin "ottopoika" Julian. Maura matkustaa Jääkylmä teoksessa tapaamaansa nuorta katsomaan ja eihän ruumiit jätä Kalmankuningatarta rauhaan lomallakaan...

Siinä missä Jääkylmä hohkasi pakkasmaista kauhua, sijoittuu Eloonjäänyt samankaltaiseen suljettuun ympäristöön. Klaustrofobinen tunnelma ei kuitenkaan yllä Jääkylmän tasolle. Elonjäänyt sisältää niin paljon juonenmutkia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että lukijalta vaaditaan suorastaan päätöntä kirjailijan kyytiin heittäytymistä. Uskottavuusongelmien paino uhkaa romahduttaa romaanin. Vaikka kirjassa käsitellään vakavasti traumatioisoituneita lapsosia, mukana on niin paljon rompetta, että pääasia meinaa jäädä varjoon. Tessillä on ilmeisesti, pitkästä kirjailijan urasta huolimatta, runsaudenpula materiaalista. Ihan hyvin kirjassa olisi voitu keskittyä psykologisempaan puoleen. Lukija ei taatusti olisi pitkästynyt ilman moista tapahtumavyyhtiä.

Yksi syy kirjailijan suursuosioon on päähenkilöiden tuttuus. Maura on tosin jäänyt viimeisissä kirjoissa Janen varjoon, miksiköhän? Hänelle ei ole tapahtunut kovin paljoa sitten kipeästi päättyneen suhteen. Itsekin Maura tuskailee jämähtänyttä elämäänsä ja miettii paikkakunnan vaihdosta. Toisaalta onhan hänellä Julian, Karhu ja Jane. Janen vanhemmat taas ovat pistäneet oikein urakalla tuulemaan, tyttären riesaksi. Tess pyörittääkin tarinaa tutulla, lämpimällä huumorilla maustaen.

Minusta Gerritsenin teoksissa parasta antia on ollut hiipivä kauhuntunne. Kirjojen seurassa on saanut oikeasti pelätä! Eloonjäänyt ei varsinaisesti pelotellut, mutta toimivan paketin perusjännitystä se sisälsi. Itse viihdyin tämän seurassa mutta toivon hartaasti, että Tess vielä saavuttaisi Jääkylmä -romaanin tunnelman. Pakkasta, kauhua, äidinrakkautta...

Lue myös Leena Lumin arvio kirjasta.

Liika lukeminen on haitaksi silmille?

liika lukeminen
on haitaksi silmille, ne
alkavat nähdä tarkemmin
etenkin pimeässä, jollaiseksi
tämä maailma on
saostunut

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen (Tammi 2012)


Suloisuutta itse kunkin viikonloppuun! Minä vietän aikaa matkaten ja kerrankin jossain muualla kuin viltin alla kirjamaailmoita koluten. Mutta kun palaan, luvassa Tess Gerritsenin Eloonjäänyt -teoksen postaus. Loistavaa, lähes hillittömän jännittävää kerrontaa dekkarikuningattarelta!

Annika

ps. kuva by me ja runo luvalla Lumikarpalosta ♥

Kim Edwards; Unien järvi

The Lake of Dreams 2011, Bazar 2012, 461s.

Jonain päivänä teidän lapsenlapsenne saattavat juoda teidän kyyneliänne.

Tästä oikeastaan on kysymys koko kirjassa. Menneisyydestä, joka heijastuu väistämättä nykyisyyteen. Menneiden sukupolvien mysteereistä, jotka jäävät meidän ratkaistaviksi. Taakoiksi, ellei niitä pureta. Itkemättömät itkut on aina jonkun itkettävä.

Muistan aikoinani tykästyneeni Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni -teokseen, johon tässäkin kirjassa yhdessä kohtauksessa hauskasti viitataan. Kirja ei ollut minulle tajunnanräjäyttäjä ja mietinkin otanko tätä Edwardsin uusinta. Kirjailija julkaisee kuitenkin harvoin ja teoksesta näkee, miten tarkasti hän jokaisen sanansa punnitsee. Ja mikä kansi! Enhän voinut tällaista kauneutta sivuuttaa!

Teoksen juoni ei ole mitenkään omaperäinen. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa menneisyys on läsnä jollain tapaa. Mutta niinhän se ihmiselo menee. Menneet heijastuvat nykyisyyteen, varsinkin traagiset kohtalot. Synkillä salaisuuksilla on taipumusta nousta päivänvaloon. Korostan nyt, että kirja ei ole missään nimessä synkkä. Sen yllä on mystiikan pitsinen varjo, mutta teos on ehdottomasti hyvänmielen luettavaa. Kaunista, runollista proosaa, joka on taatusti suuren yleisön mieleen. Minulle lukuelämys jäi heppoiseksi, ei vähiten siitä syystä, etten oikein pitänyt päähenkilöstä. Maailmanmatkaaja Lucy jäi pienissä ympyröissä piipertävälle kotiäidille etäiseksi. Toisaalta Lucy oli monin tavoin elämässään eksyksissä, joten tarttumapintaa on lukijan helppo hänestä löytää.

Ympäri maailmaa matkustellut Lucy on päätynyt nykyisen avokkinsa kanssa Japaniin. Siellä nainen on jäänyt työttömäksi ja pelkää maanjäristyksiä. Yllättäen Lucyn äiti joutuu auto-onnettomuuteen ja Lucy päättää matkustaa kotiseudulleen Unien järvelle New Yorkin osavaltion pohjoisosiin. Nainen kantaa syyllisyyttä isänsä kuolemasta ja kotitalo palauttaa tuskaiset muistot mieleen. Mutta talo on kätkenyt sisäänsä myös salaisuuden, jolla on voima vaikuttaa perheen elämään. Tätä salaisuutta Lucy käy nyt innolla ratkomaan.

Teoksen kantavia voimia ovat luonnonelementit. Taivaalla hohtaa omituista valoa komeetta, toisaalla kutsuvat turkoosina hohtavat järvet. Maanjäristykset kuvaavat verrannollisesti ihmisten elämiä järisyttäviä voimia. Myös lasitaide saa vahvan jalansijan kirjassa. Kauneutta tästä ei todellakaan puutu. Vaikken itse kokenut teosta niin järisyttäväksi, kuin se olisi ansainnut, laitan tähän lainauksen:  Peikkoneidolta ei ole kirjan vika jos lukija on väärä.

Minä en voinut puhua. Minulla ei ollut sen enempää päätösvaltaa kuin Josephilla. Sitä paitsi olin täynnä vihaa ja kaipuuta. Olin kuin lintu, joka vaistoaa kissan oksien takana, mutta ei voi vastustaa värikkäitä kukkia.

Åke Edwardsson; Tapaamien Esteponassa

Möt mig i Estepona 2011, Johnny Kniga 2012, 223s.

Kaikkialla on niin hiljaista, aivan kuin kaikki pidättäisivät hengitystään. Niin hän ajattelee. Kuin kaikki pidättäisivät hengitystään. Kuin kaikki pidättäisivät hengitystään niin kauan etteivät voi enää hengittää.

Mitä sinä olisit valmis tekemään perheesi puolesta? Kuinka pitkälle olisit valmis menemään suojellaksesi rakkaitasi varjon lailla mukana kulkevalta menneisyydeltä, joka on päättänyt astua esiin pimeydestä? Kirjeen muodossa.

Peter Mattéus niminen, hyvin tavallisen oloinen mies (ainahan nämä dekkareissa ovat tavallisia) elää hyvin tavallisen oloista perhe-elämää. Hänellä on kaunis vaimo ja kaksi pientä tytärtä. Harmistuksen aihetta antaa vain sateinen kesä. Kunnes saapuu kirje. Sisältä löytyy valokuvia hänestä itsestään, vaimosta ja -mikä pahinta- tyttäristä. Lisäksi siellä on säilytyslokeron avain. Peteriä hiostaa rikollinen menneisyys, josta Rita vaimokaan ei tiedä mitään. On pakko totella pimeydessä vaanivia vainoojia, jotka antavat ohjeita. Ensimmäinen ohje on lähteä "lomamatkalle" Espanjaan, jossa Peter aikoinaan asui. Ja siitä alkaa painajainen.

Korvissa kohisee, valot häikäisevät, ajatus ei kulje. Ikään kuin Peter liikkuisi merenpohjassa. Syvällä todeksi muuttuneessa unessa, jossa on vain pakko elää toisten sanelemien sääntöjen mukaan. Tai muuten perhe tulee kärsimään.

Huoneen seinät on kalkittu valkoisiksi ja loisteputken valo on armoton ja paljas. Niin pitää ollakin. Se on sääntö 1A. Ken tästä käy, astuu paljaaseen armottomuuteen. Riistä ihmiseltä hänen pukunsa ja kuolema voi viimein tuntua armeliaalta.

Åke Edwardsson kuvaa loisteliaan pelottavasti nurkkaan ajetun ihmisen tunnemaailmaa. Hän peilaa Aurinkorannikon turistien huolettomuutta ja riemua kauhun vallassa kuljeskelevan Peterin ajatuksiin. Ihmiset nauravat, ottavat aurinkoa, viettävät lomaa. Peter ja pian hänen vaimonsakin elävät unenomaisessa tilassa, jossa välinpitämättömyys yrittää pitää sokkia loitolla. Pisteet Åkelle tunnelman luomisesta. Mutta. Jotenkin tarina oli sen verran kaukaa haetun oloinen, etten itse oikein päässyt siihen sisälle. Olisin halunnut ja yritin, mutta näin ei tällä kertaa tapahtunut. Nautin täysillä Edwardssonin runollisesta ja omalaatuisesta kerronasta mutta juoni vain oli huono. Ehdottomasti tahtoisin lukea kirjailijalta jotain muuta. Vaikka Erik Winter-sarjaa. Näin saisin paremman kuvan tämän tuotteliaan kirjailijan tarinankerronta kyvyistä. Psykologisten trillerien genre on jo kauan ollut kirjailijasta vakuuttunut, onhan hänet palkittu monin kerroin.