Sarah Waters; Silmänkääntäjä

Fingersmith 2002, suom. Helene Bützow ja Tammi, 673s.

Olen tottunut ajattelemaan itseäni jonkinlaisena kirjana. Nyt minä tunnen itseni kirjaksi siten kuin hän kirjat näkee: hän katsoo minua lukutaidottomin silmin, näkee muodon mutta ei ymmärrä tekstin sisältöä. Hän panee merkille valkean lihan - "Kyllä te olettekin valkoinen!" hän sanoo - mutta ei nopeaa, turmeltunutta verta sen alla.


Varasin jouluksi kolme paksua romaania, yksi näistä loistavan Sarah Watersin ilmiömäinen Silmänkääntäjä. Mikäli saat näppyjä tai närästystä hehkuttamisesta, lopeta postauksen lukeminen nyt. Minä olen nimittäin täysin hurahtanut Watersin vanhahtavaan ja silti raikkaalla tavalla tuoreeseen kerrontaan. Hänen tarinoihinsa, jotka ovat kuin taikaa. Koukuttava ja mielenkiintoinen ovat vain suuntaa antavia adjektiiveja, itsessään liian pieniä näin suurelle kertomukselle.

Hassua, millaisia ennakkokäsityksiä sitä lukijana muodostaa. Kuvittelin Silmänkääntäjän kertovan taikureista, hahaa. Toisaalta, nimi ja kansi voisivat sellaistakin viitettä antaa. Kirja on kuitenkin jotain aivan muuta. Se on täynnänsä silmänkääntötemppuja, kyllä. Se on rakkaustarina kartanoromantiikalla, jossa kuitenkaan mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on trillerimäinen jännitystarina, kaunis, rujo, pimeä. Juuri sellainen kirja, sellainen, jonka lukemista ei kykene ennen viimeistä sivua lopettamaan.

Eletään vuotta 1862, Lontoon kadut ovat tulvillaan saastetta ja köyhyyttä. Pikkuinen Sue Tripher pelastetaan kyseenalaista mainetta nauttivaan orpolastenkotiin, jossa hän valtaa paikan omistajan, rouva Sucksbyn sydämen. Pikkurikollisten kantapaikassa Suesta varttuu nuori, napakka nainen, jolla on vikkelät kädet ja järki päässä. Kun Gentelemanniksi kutsuttu komistus, eräänlainen herrasmiesvaras houkuttelee Suen mukaansa syrjäiseen, rappeutuneeseen kartanoon toteuttamaan kieroa mutta rahakasta suunnitelmaa, huomaa Sue tilaisuutensa tulleen. Kohta hän saisi heittää hyvästit taskuvarkauksille ja sen sijaan nauttia sievoisesta summasta rahaa...

Kartanossa Suen tehtäväksi jää toimia palvelusneitona Maudille, joka on Suen tavoin nuorena orvoksi jäänyt. Näistä olosuhteista lähdetään. Kolmisenkymmentä ensimmäistä sivua hiukan pitkästytti, sen jälkeen teos tempaisi täysin mukaansa.

Okei, saatan olla heikkona kummitusmaisiin kartanoihin, 1800-luvun mielisairaaloihin, seikkailuihin, jotka nostattavat letin pystyyn. Joka tapauksessa Waters on kirinyt suosikkikirjailijoideni kärkisijoille. Uskotte varmasti, kuinka odotan hänen uusinta suomennostaan, Parempaa väkeä, joka ilmestyy ensi keväänä. Uskonette varmasti myös jos totean, että tämä teos kannattaa lukea!


"Tytöt rakastuvat helposti. Se on kirjojen ydin. Jos he rakastuisivat samalla tavalla tosielämässä, niitä kirjoja ei olisi tarvinnut kirjoittaa."


Aiemmin luetut Watersit
Vieras kartanossa
Yövartio

Joulutervehdys

Rakkaudesta kirjoihin Annika toivottaa lukumarsuineen Kirjaisaa, Rakkauden täyttämää Joulujuhlaa itse kullekin! Kiitos rakkaat lukijat, kun olette jaksaneet kyydissäni pysyä!


Sen verran jatkosta, että luin juuri mahtavan kirjan. Siis aivan upean, josta bloggaan kunhan jouluhässäkät hiukan laantuvat. Luin myös Jo Nesbön Pelastajan sekä Jari Järvelän Tyttö ja pommi tässä taanoin. Hienoja dekkareita molemmat, joista pyrin myös postaukset tekemään, mikäli kotiäidin joulukiireet sallivat. Paineita en kuitenkaan aio ottaa, koska nyt on aika levolle, perheelle, kinkulle, kävelyretkille lumisessa maisemassa... Kirjoille. 

Nautitaan!

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Sets 2011, 345s.

Tällä tavalla painajaisille altis, aaveita pelkäävä, pimeänarka ja omituisille otuksille kaikin puolin tunneherkkä ihminen ylipuhuu itsensä käymään vielä kerran rauniotalossa, jossa melkein satavarmasti kummittelee ja jossa toistakymmentä lasta kerran kohtasi ennenaikaisen loppunsa.

Ransom Riggsin esikoiteoksesta pöhistiin sen ilmestymisvuonna kiitettävästi eri blogeissa. Ensihuuman laannuttua Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on putkahdellut säännöllisen epäsäännöllisesti esiin siellä sun täällä. Sen verran on ollut ristiriitainen vastaanotto kirjalla, että päätin viimein ottaa selvää, mistä teoksessa oikein on kyse. Ihan jo pelkästään huikeiden, ja aitojen, kuten teoksen lopusta käy ilmi, tähden.

Valokuvat ovatkin kirjan parasta antia. Nyt niiden ympärille on rakennettu tarina, johon taatusti olisin lapsena rakastunut, paha vain, etten enää ole lapsi. Ei sillä, etteikö lasten/nuortenkirjoja voisi aikuisenakin lukea, mutta ennakkoasenne olisi pitänyt osata muovata kohdilleen.

Odotin ehkä mahtaisan Tuulen varjon haparoivaa jälkeläistä, goottilaista kauhutarinaa ainakin tunnelmaltaan. Kirjan alkuasetelmat olivatkin suotuisat.

On varakkaassa perheessä varttunut nörttipoika Jacob, jonka ryhtyy selvittelemään isoisänsä mystistä lapsuutta. Isoisä pakeni aikoinaan toista maailmansotaa Walesiin, pienen pienelle saarelle orpolastenkotiin. Kuten tarina kertoo, kyse ei kuitenkaan ollut mistään tavallisesta sotalastenkodista, vaan lapset omasivat kummallisia kykyjä. Todisteena kertomuksilleen pappa esitteli vanhoja valokuvia, joita Jacob epäili - luonnollisesti - väärennetyiksi. Kuten myös koko tarinaa. Eihän eriskummallisia lapsia, heitä jahtaavista hirviöistä nyt puhumattakaan, ole olemassakaan.

Vai onko?

Jacobin elämä mullistuu hänen lähdettyään painajaisten riivaamana etsimään niin saarta, kuin vanhaa orpokotiakin. Ja loppu huiteleekin iloisesti fantasian puolelle. Lasten/nuorten fantasian. Sellaisen, jossa on aikasilmukoita, muodonmuuttajia, käärmekielisiä hirviöitä. Mutta myös niitä upeitä kuvia, jotka valitettavasti eivät lukukokemusta tällä kertaa pelastaneet.

Motkotuksistani huolimatta (ehkä on vain myönnettävä olevani liian vanha kirjalle...), voin suositella romaania lämmöllä kohderyhmään kuuluvan fantasian ystäville.


Nousin märästä suosta kumpareen suhteellisen pitävälle maalle ja näin oviaukosta syvälle röykkiön uumeniin johtavan käytävän. Aukon molemmin puolin oli kiveen hakattuja ympyröitä ja kiehkuroita, ikivanhoja merkkejä, joiden merkitys oli kadonnut vuosisatojen tuuliin. Tässä lepää suopoika, ajattelin. Tai pikemmin, Joka tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Tanja Pohjola; Lintu pieni

Atena 2014, 285s.

Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa.

Lukeminen tuppaa toisinaan olemaan melko yksinäinen harrastuslaji (vaiko paremminkin elämäntapa?). Tähän ongelmaan auttaa kimppaluku, jota voisi useamminkin suosia. Olen ennenkin lukenut samaan aikaan saman teoksen yhdessä ihanan, kirjarakkaan Kristani kanssa. Päädyimme nyt ottamaan lukuun lyhyen teoksen, joka komeili koskemattomana molempien hyllyssä.

Lintu pieni tuntui varmalta valinnalta siinäkin mielessä, että se on saanut runsaasti blogihypetystä, ollut myös yksi Runeberg-ehdokkaista. Ja eipä ihme, ei. Heti romaania aloitellessa lukija tuntee olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Tanja Pohjola kuljettaa esikoisromaaniaan kuulaan kauniilla kerronnalla, eikä anna mielenkiinnon hiipua missään vaiheessa. Päinvastoin. Kirjan loppu ikään kuin kruunaa kaiken. Antaa hienovaraisia vastauksia jättämällä kuitenkin tilaa myös lukijan omille ajatuksille.

Romaanin rakenne on tuttu ja turvallinen. Joka toisessa luvussa olemme menneessä, joka toisessa nykyisyydessä, joka tarkoittaa vuotta 1953. Mennyt käsittelee reilun viikon ajanjaksoa vuodessa 1944, jossa päähenkilö Dora löytyy pikkusisarensa Marin kanssa lukittuina Viipurissa sijaitsevan kartanon vintiltä. Siellä he viruvat nälkäisinä, janoisina, hiljaisiksi peloteltuina. Sillä alakerrassa tyttöjen äiti viihdyttää miespuolista arvovierasta, joka kuulemma vihaa lapsia... Dora sepittää satua linnuista ja miehestä, saadakseen Marin huomion hetkeksi toisaalle tyhjästä mahasta. Ollapa lintu, noustapa siivilleen lentääkseen karkuun pommituksia, turvattomuutta, arvottomuutta.

Vuodessa 1953 Doroteaksi nimensä muuttanut Dora asustaa Helsingissä tuoreen aviomiehensä Oton kanssa. Eräänä päivänä he saavat vieraiksi kiertolaisia Viipurista. Pikkuinen, sairas Lahja-tyttö on yhtä avuton kuin Mari aikoinaan... Ja Doran kipeä mieli alkaa sortumaan todenteolla.


Hän haroi pimeyttä. Hän raapi siihen pitkiä syviä juovia, kynsien jälkiä, ja pimeys haarukoi hänet, vaelsi hänen lävitseen, sisälle ja ulos. Hän oli yhtä pimeää kuin kaikki muukin tässä huoneessa. Pimeässä häntä ei ollut, sillä oliko olemassa mitään, mitä ei voinut nähdä?


Lintu pieni kertoo vakavasti vaurioituneista ihmismielistä. Sen henkilöhahmoista on vaikea pitää, kenestäkään, ja juuri tämän koin lukiessa ongelmaksi. Vaikka ymmärsin esimerkiksi Doran toimintamallin, ja koin surua, vihaa kaltoin kohdeltuja lapsia kohtaan, en kuitenkaan voi sanoa suoranaisesti romaaniin rakastuneeni. Hyvä kirja, ehdottomasti, niin kieleltään, kuin vakavalta tunnelmaltaan, silti jotain jäi puuttumaan.


Ei saanut sulkea silmiä, sillä vain valppaus piti hengissä. Ei saanut koskettaa, sillä kosketukseen saattoi kasvaa kiinni. Saattoi alkaa rakastaa lämmintä ihoa ja toisen läheisyyttä. Mutta ei saanut, ei sopinut päästää liki. Menetys oli yhtä lähellä kuin lähin ihminen.

***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Ulla

Kirjakaapin kummitus

Leena Lumi

Maria

Lukuneuvoja

Mustikkakummun Anna

Kate Atkinson; Elämä elämältä

Life after life 2013, suom. Kaisa Kattelus ja Sets 2014, 595s.

Hän oli ollut täällä ennenkin. Hän ei ole koskaan ollut täällä.

Monimutkainen suhteeni tämän hetken kuumimpaan (?) brittikirjailijaan, Kate Atkinsoniin meinasi saada minut ohittamaan yhden kaikkien aikojen herkullisimmista lukunautinnoista. Olen lukenut osan kirjailijan teoksista, rakastanut hänen kujeilevan itseironista kerrontaansa, mutta jostain syystä en päässyt sisälle ollenkaan naisen edelliseen kirjaan, Eikö vieläkään hyviä uutisia. Epäilen kyllä vahvasti elämäntilanteeni yksinkertaisesti olleen romaanille väärä. Ei muuta kuin kokeilemaan uudelleen, sen verran napakan vaikutuksen Atkinsonin uusin suomennettu kirja, Elämä elämältä minuun teki.

"Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen", Teddy aprikoi, "kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisi hienoa?"
"Minä luulen, että se olisi uuvuttavaa."

Elämä elämältä pohjautuu hyvin pitkälti meille useimmista ominaiseen taipumukseen, jossitteluun. Jos olisin valinnut toisin. Jos olisin tehnyt niin ja näin, olisiko tämä ja tuo nyt eri tavalla? Entä jos pääsisin vielä vaikuttamaan menneeseen? Juuri siihen hetkeen, jolloin asiat lähtivät vyöryn lailla kohti alamäkeä?

Tietämättään, ja kuitenkin jollain tavalla, väläyksenomaisesti tiedostaen, elää Ursula Todd elämänsä elämän elämän perään. Aika kietoutuu käärmeeksi, joka syö omaa häntäänsä, pyörii, liikkuu, väreilee.

Vuonna 1910 putkahtaa pieni Ursula-vauva maailmaan, elääkseen vain hetken. Ja sitten pimeys lankeaa. Tytön elämä sammuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Kelataanpa taaksepäin tuohon samaiseen iltaan. Muutetaan hiukan asetelmia. Entä jos paikalle kutsuttu lääkäri ei jäisikään lumen saartamaksi, vaan ehtisi ajoissa paikalle synnytykseen?

Ursula jää henkiin. Kuollakseen taas muutaman vuoden kuluttua jälleen. Ja taas palaamme alkuasetelmiin, uudelleen ja uudelleen, loputtomasti, kunnes asiat saadaan sille tolalle, että Ursulalla on mahdollisuus jäädä henkiin.

Mahdollisuus muuttaa koko Euroopan historiaa salamurhaamalla Hitler...


"Ovathan Ursulan jutut vähän merkillisiä, mutta että psykiatri", Hugh sanoi Sylvielle. Hän rypisti kulmiaan. "Tyttö on vielä pieni. Ei hän ole viallinen."
"Ei tietenkään. Häntä pitää vain vähän korjailla."

Jossittelulla on yleensä vähän huono kaiku. Tämä kirja todistaa, että sen voi tehdä 100% tyylillä. Atkinson pitelee taidokkaan ohjaajan tavoin näpeissään tarinaa, joka saa jatkuvasti uusia muotoja, häilyviä, todellisia. Ja lukunautinto on täydellinen.

Elämä elämältä kuuluu kiistatta tämän vuoden kirjaparhaimmistoon, kuten tuossa aiemmin jo totesin. Teoksen rakenne oli minulle tuttu aiemmin vain elokuvista, mutta kirjanahan se toimi mitä parhaimmin. Omat tyylipisteensä toi mukaan kirjailijan jäljittelemätön huumori, joka väritti sinällään ahdistavaakin tarinaa.

Mitä voisin vielä sanoa? Nautin jokaisesta luvusta, lauseesta, sanasta. Elämä elämältä on puhdasta lukemisen riemua!

"Turha ajatella liikoja", Ursula sanoi tomerasti, "pitää vain elää elämäänsä." (Hän oli tosiaankin muuttumassa neiti Woolfiksi.) "Loppujen lopuksi meillä on vain toisemme, ja meidän täytyy yrittää tehdä parhaamme. Emme koskaan onnistu täysin, mutta meidän täytyy yrittää." (Muodonmuutos oli täydellinen.)


***

Teoksen ovat lukeneet myös ainakin

Sara
Kirsi
Liisa
Raija
Katja
Laura
Maija

Vuoden 2014 top 10 (mahdoton tehtävä)

Ystävät, tässä häilytään nyt vaikeuden ja mahdottomuuden rajamailla, kun kulunutta kirjavuotta muistellaan, ja pitäisi ne parhaimmat esiin nostaa. Tai pitäisi ja pitäisi. Tokikaan täällä ei pakota muu kuin oma sisin, mutta kivahan se on silmäillä mihin on aikaansa kuluttanut. Millä aivojaan ruokkinut. Minkä parissa virkistäytynyt, raivonnut, kaivannut, rakastunut, kuollut... Herätäkseen taas henkiin uuden teoksen myötä uudessa maisemassa, uuden henkilön nahoissa. Kyllä lukeminen sitten on mahtava harrastus! Sen myötä voi kurkistella niin moniin eri elämäntapoihin ja aikakausiin, matkustaa omassa sängyssä minne päin maailmaa tahansa. Tai vaikka toiseen todellisuuteen.

Mutta kyllähän te, kirjaviisaat ystäväni tämän tiesittekin! Sen sijaan yllätyksenä (itsellenikin?) tulevat olemaan kirjat, jotka puhuttelivat eniten. Joiden kyydissä viihdyin. Jotka koskettivat ja nostivat esiin tunteita.

Luin kuluneena vuonna about 100 kirjaa. Vuotta on vielä jäljellä, joten tarkkaa lukua en osaa sanoa. Mukaan lasken myös ne kirjat (romaanit) joista en ole syystä tai toisesta blogannut. Yleisin syy on ollut kiire.

Mutta pidemmittä puheitta, listani näyttää sattumanvaraisessa järjestyksessä tältä:



Silvia Avallone:Teräs

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia

Marko Leino: Saasta

Sami Lopakka: Marras

Stephen King: Kuvun alla

Sarah Waters: Yövartio

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Siri Kolu: PI ja IP

Kate Atkinson: Elämä elämältä (loppusuoralla kirjan kanssa, mutta tiedän jo tässä vaiheessa piteleväni käsissäni kultaa)


Loppuvuosi vierähtänee ainakin näiden romaanien parissa (niin ja Murhenäytelmä, Murhenäytelmä, kunhan saan sen käsiini!)

Kauniin kirjaisaa joulunalusaikaa itse kullekin!

Halauksin,
Annika


Oman listauksensa on laatinut ainakin Leena Lumi. Jään odottamaan kanssabloggaajilta vastaavia postauksia. Lukuvinkkien antajina ne ovat täyttä rautaa!

Anilda Ibrahimi; Ajan riekaleita

L'amore e gli stracci del tempo 2009, suom. Helinä Kangas ja Tammi 2013, 328s.

Entä mitä he sen jälkeen sanovat? Että he eivät voi elää ilman toisiaan? Se on jo kuultu. Että erossa toisistaan he kuolevat? Sekin on jo kuultu. Samalla maapallolla joka kiertää samaa aurinkoa miljoonat rakastavaiset toistelevat samaa. Ja jäävät henkiin.

Aika ja rakkaus eivät ole toimiva yhtälö - näin Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita, joka repii armotta riekaleiksi toisiinsa sitoutuneet sielut, nuoruudessa annetut lupaukset. Siitä juuri on kyse albanialaissyntyisen kirjailijan teoksessa. Siitä, kuinka julma saattaa olla tämä hetki ja sitä seuraava, aina siihen saakka, kunnes kadottaa näköpiiristään sen mikä kerran oli rakkainta. Ja lähtee hapuillen unikuvaa etsimään, löytääkseen ihmisen, joka on jo muuttunut toiseksi. Aika muuttaa, mutta niin muuttaa myös päähenkilöitämme koetellut sota. Se traumoittaa syvemmin kuin nuorena ja naiivina osasi kuvitella. Silti Zlatan ja Ajkuna tavoittelevat toisiaan vuosienkin kuluttua.


Rakkaus väsyttää sielun, sitä etsii koko ajan jotakin, koska jotakin puuttuu aina.

Nämä kaksi tutustuvat toisiinsa jo lapsina, ovathan heidän isänsä etniset rajat ylittävät ystävykset. Toinen serbi, toinen albaani, Ajkuna päätyy isänsä vangitsemisen jälkeen asumaan Zlatanin perheeseen, ja pikku hiljaa syntyi ystävyys, myöhemmin rakkaus. Sitten pari joutuukin pitkiksi ajoiksi eroon toisistaan sisällissodan kurimuksessa. Zlatanin tie vie Kosovon sotaan, Ajkunan kohtalona on jotain vielä järkyttävämpää.

Ja silti lupaus pitää. Se, että nämä kaksi vielä etsisivät toisensa. Vaikka yli maan äärien, toisten todellisuuksien ja elämien, joihin ovat kulkeutuneet. Kannattaako se lopulta? Koska mikään ei kuitenkaan pysy, mikään ei ole samaa.

Me rakastumme ihmisessä tiettyihin asioihin. Jos ne häviävät, kuinka käy rakkauden? Mitä siitä jää jäljelle? Ei voi tehdä niin kuin teurastaja: ottaa vain sen minkä tarvitsen pihviin, paahtopaistiin, lihamuhennokseen, ja loput saa myydä jollekulle muulle, minä en niistä välitä!

Ajan riekaleista on vierähtänyt jo tovi. Teosta lukiessani en kokenut olevani suuresti haltioitunut, mutta näin jälkikäteen hahmotan romaanin hienouden. Se pitää sisällään realistisen kauniita ajatelmia rakkaudesta, sen raadollisuudesta. Tietysti sijaa saa myös sota, jonka tapahtumista Ibrahimi kertoo lakonisella tyylillä.

Koin Zlatanin ja Ajkunan rakkaustarinan melko intohimottomana, ehkä suurin syy tähän oli yksinkertaisesti se, että pääpari huiteli suurimman osan kirjasta toisistaan erossa. Kirjan alussa he olivat lapsia, sitten tapahtui rakastuminen ja seuraavassa herkessä elämä jo heitti erilleen. Sen sijaan peukutin Zlatanin ja Ineksen suhteelle, joka muodostui sodan jälkimainingeissa

Romaanissa kiehtoi albanialainen tarinankerronta, toteava ja kaunistelematon tyyli, joka toimi yksikertaisuudessaan. Upea ja syvällinen tarina, vaikkakaan en täysillä lämmennyt.


Riitää kun kohtasimme kerran, 
mitä siitä jos tuuli on kääntynyt sadetta vastaan?
Riittää kun kohtasimme kerran,
aika on nähnyt sen eikä käänny takaisin.



***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Krista

Leena Lumi

Mustikkakummun Anna

Aletheia

Ulla

Joana

Jo Nesbø; Suruton, Veritimantit

Sorgenfri 2002, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2005,  506s.

Oikeudenmukaisuus on kuin vesi, oli Ellen kerran sanonut. Se löytää aina keinon toteutua. He tiesivät kumpikin, ettei se ollut totta, mutta ainakin se oli valhe joka toisinaan tuntui lohdulliselta.

Punarinta aloitti Oslo -trilogian, jota seuraavat juoniltaan löyhästi yhteen liittyvät Suruton sekä Veritimantit. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin niputtaa nämä kaksi osaa, koska joulukuu on minulle, kuten monille muillekin aina kiirekuu. Ja toisaalta, kuten pessimistisesti ajattelen, Nerböä on rummutettu ja valmiiksi joka taholla. Mitä minulla olisi kollegoiden postauksiin lisättävää muuta kuin, että kirjailija sai taas uuden fanin.

Oikeastaan hän ei edes yllättynyt. Jos panee painekattilan tulelle, tietää että jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kuitenkin toiveeni on herätellä kaltaisiani mattimyöhäsiä, jotka eivät vielä ole sarjaan tutustuneet, lukemaan ensimmäisen Harry Holensa. Voin veikata, että häkki heilahtaa, koukkuun jäätte! Nesbön kirjallinen ammattitaito ja kyky avata ikkunat suoraan pimeyden ytimeen edesauttavat asiassa, mutta kyllä se Harry vain on sarjan ydin.

Suruton keskittyy erään pankkiryöstön ympärille, jota Hole yhdessä uuden kollegansa, Beate Lønnin kanssa ratkovat. Taustalla Harryn mieltä piinaa edelleen Ellenin murha. Mitä Ellen sai selville juuri ennen kuolemaansa? Vaikka tarina on selkeästi itsenäinen ja sellaisenaankin kelpo, ylettää se juurensa Punarinnan selvittämättömiin salaisuuksiin.

"Albert Camus on sanonut, että itsemurha on filosofian ainoa todellinen ongelma", Aune sanoi tähyillen Bogstadveienin yllä avautuvaa harmaata taivasta. "Sillä päätös siitä, onko elämä elämisen arvoista vai ei, on vastaus filosofian peruskysymykseen. Kaikki muu - se onko maailma kolmiulotteinen tai jakaantuuko sielu yhdeksään vai kahteentoista kategoriaan - tulee sen jälkeen."

Marekors 2003, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2006, 464s.

Nauru jäi kaikumaan hänen korvissaan. Ja silloin hän tajusi sen. Ettei hän voinut piiloutua mihinkään, että hänet löydettäisiin kaikkialta, aivan kuten ne kolme tyttöä oli löydetty paikoista, joissa he tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Koska mitään linnaa ei ollut. Eikä panssaria.

... Ja mysteeri jatkuu viimein ratketen tarinassa, jossa sarjamurhaaja piilotta pentagrammin muotoisia veritimantteja uhreihinsa. Siinä missä Nesbön aiemmat tarinat ovat sijoittuneet vuodenajoista synkeimpiin, liikkuu kauhu nyt keskellä kuuminta kesää. Harrya janottaa. Nuoret naiset menettävät kauheilla tavoilla elämänsä. Jostain syystä numero viisi tuntuu pitävän sisällään ratkaisun arvoitukseen, vai onko sekin pelkkää mielipuolen hämäystä?

"Minun purkamani koodit ovat olleet matemaattisia, Harry. Ihmisten välisten koodien semantiikka on toisenlainen. En esimerkiksi pysty vieläkään ymmärtämään, mitä naiset oikeasti sanovat."

Harryn ja Rakelin ongelmainen on/off-suhdekin vaatisi niin lukijoiden, kuin itsensä päähenkilön helpotukseksi jonkilaista ratkaisua. Rakkautta on, mutta kestääkö se Holen fiksaatiota sekä työhönsä, että alkoholiin? Harryhan on naisnäkökulmasta ajatellen oikea renttu, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi Nesbö on tehnyt hänestä aivan vastustamattoman.

Kuolleen päärynäpuun oksat näyttivät sormilta, jotka kurkottivat kohti matalalla pihan ja asemarakennuksen yllä paistavaa kuuta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuuta sellaisena. Se näytti kuolleen miehen kasvoilta. Siniset verisuonet erottuivat valkoiselta iholta.


We wan't more!

Ps. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta...

Osallistun kirjojen myötä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Blogit inspiraationa

Ystävät! Blogeissa pyörii nyt kaunisideainen kiertopostaus, jossa saa nimetä kolme itseään inspiroinutta blogia. Tavoittipa tämä minutkin, kiitos suloisen, ihanan kirjasiskoni Kristan, jonka omaäänistä, aina niin positiivista blogia on ilo & kunnia seurata. Kiitos, kiitos, murunen! Olen saanut Kristalta, ja ylipäätään blogistaniasta niin sanoinkuvaamattoman paljon omaa lukuelämääni rikastuttamaan, että meinaa tulla, näin joulukuun herkistämänä tippa linssiin. Ilman teidän mahtavia blogejanne lukisin kapea-alaisesti, vain oman mukavuusalueeni teoksia. Mikä menetys se olisi.

Näin Krista blogistani kirjoittaa

Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikaa ei vain voi jättää mainitsematta tässä. Hän on niin sanottu blogikummini, ensimmäinen ihminen joka enemmälti kommentoi blogiini, ja josta sittemmin on tullut mitä parhain ystävä, ja kirjasisko. Hän on myös mahtava kirjavinkkaaja, ja hänen blogiinsa menen, jos tahdon löytää kirjan, joka varmasti potkaisee minuunkin. Ja kirjoittaakin vielä niin hienosti, tuo ihana nainen!


Koen äärettömän vaikeaksi mainita vain kolme (!!!) inspiroivaa blogia. Kolmekymmentäkään ei riittäisi. Ja suren jo etukäteen sitä, että tämä sympaattinen kunniamaininta jää monilta hienoilta blogeilta saamatta. Kaikki bloggaavat ihmiset ansaitsisivat tulla mainituksi vastaavissa postauksissa. Kaikki blogit ovat omilla tavoillaan juuri bloggaajansa näköisiä, ja siksi arvokkaita.

Itse voisin mainita Kristan ihanan blogin lisäksi Leena Lumin, joka saa taatusti paljon huomiota osakseen. Syystä. Leenalle kiitos ja halaus siksikin, että hän on aina tsempannut minua jatkamaan harrastusta, kun olen alkanut hiipumaan.

Tässä ne kolme

Kirjavalas

Joo, Elegia ja minä olemme sielunsisaria ja toisillemme rakkaita (muiskis), mutta en nosta hänen blogiaan nyt siitä syystä esiin. Kirjavalas, tai vanhalta nimeltään Mainoskatko, on yksi ensimmäisiä kirjablogeja, joita aloin seurata. Elegia kirjoittaa persoonallisella tyylillä valtavirrasta poikkeavista romaaneista, ja aikani häntä luettuani alkoi päässä itää ajatus oman blogin perustamisesta. Syyttäkää siis Kirjavalasta olemassaolostani. :D


Pihin naisen elämää

Pihin naisen blogi ei sisällä pelkästään kirja-arvioita, hän kertoo pirteilevän poreilevasti niin kulttuurista ylipäätään, kuin myös omista, mahtavista elämänarvoistaan. Ihanan elämänmyönteisen Pihi naisen ansiosta olen saanut tutustua moniin kiinnostaviin romaaneihin, mutta löytänyt myös mm. menovinkkejä, ruokaohjeita, sekä tietysti pääkaupunkiseudun parhaan kirppiksen... (muisk)

Lukutuulia

Myös Tuulian pitämä blogi kuuluu ryhmään, jota olen seunnut jo pitkään. Tuulialla ja minulla on hyvin pitkälti samanlainen kirjamaku, eli aivan loistava sellainen. :) Häneltä olen saanut vinkkejä suuresti rakastamalleni dekkarisaralle, joka lienee meille molemmille läheinen genre. Tuulia kirjoittaa raikkaasti ja rehellisesti lukukokemuksistaan. (muisk)


Ja te kymmenet blogit, jotka jäitte mainitsematta olette yhtä arvokkaita. Olen kiitollinen jokaiselle, joka jaksaa lukemistaan kirjoista kertoa. Kaikesta ei tarvitse eikä saa olla samaa mieltä, juuri erilaisuus on blogistaniassakin rikkautta.

Näillä eväillä joulukuu käyntiin!

Kevättä kohti jo tähyten...