Marjo Vilkko; Vilpitön sydän

2018 S&S, 588s.

Miettiessäni kuinka kummassa osaisin maalata sanoiksi juuri kokemaani lukuelämystä, katselen ensimmäistä kertaa kunnolla teoksen kullanhohtoista kantta. Siitä löytyy kuin löytyykin härkätaistelijat, kiihkeään tanssiin tempautuneet henkilöt, joiden romanssi on hehkuvan kuuma laavaa. Se alkaa niin monen vuoden ystävyyden jälkeen, niin monien sähköpostiviestien, joiden jokaista pilkkuakin on tutkittu suurennuslasilla. Viittaako tämä siihen, että myös toinen tuntee samoin? Mitä hän yrittää vihjailla siimaa antaen, ja heti samalla hengenvedolla unelmat romuttaen.

Sillä eräänä päivänä keski-ikäinen Franka (Kutsumukseni oli selvästi elämän pimeällä puolella syntynyt, sukua kiroukselle. Se joka kaipaa - etsii eikä koskaan odota löytävänsä perille, on ansainnut sen mitä etsii: ristiriitoja.) yksinkertaisesti tajuaa rakastaneensa jo pitkään nuorempaa ystäväänsä Alvaria (Ehkä hän oli sellainen poika, joka aina vähän rakastui saadessaan suudelman.). Ystävyys säilyy kuitenkin sellaisenaan vielä vuosia, toivo muuttuu odotuksesi, sitten rauhalliseksi toteamukseksi rakkauden olemassa olosta ilman sen kummempia vaatimuksia. Alvarin tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, onhan hän Patologinen Ihastuja, ja lopulta myös Franka eroaa lapsensa isästä. Elämä on valtava muutosvoima, mutta näiden kahden keskinäinen luottamus, sympaattinen vilpittömyys toista kohtaan, pysyy ennallaan. Kunnes he myöntävät hahmottoman todeksi; antautuvat romanssille.


Kun ystävästä tulee rakastettu, suhteeseen tulee uusi aines, josta on ennen ollut täysin vapaa: valta. Uusien rakastavaisten välille laskeutuu romanttisen rakkauden lohduton laki: toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen.


Frankan ja Alvarin tarina voisi olla onnellinen ja tyyni, sopivathan he niin hyvin toisilleen. Mutta aina tulee mutta. Kun Alvarin toiveet isäksi tulosta vahvistuvat, asettaa se omat paineensa parisuhteelle. Biologinen kello tikittää, onko jo liian myöhäistä? Alvar ehdottaa monen pettymyksen jälkeen avointa suhdetta löytääkseen äidiksi suostuvan naisen, joka kuitenkin hyväksyisi myös Frankan olemassaolon. Kuinka paljon rakkauden nimissä on hyväksyttävä? Voiko sielunkumppaniaan jakaa? Selkeästi näiden kahden välillä leimuaa ympäristön paineista, sisäisistä paineista huolimatta niin, että lukijakin liekehtii.


Vilpitön sydän on hämmästyttävä romaani. Säikähdin alkuun sen paksuutta ja pientä fonttia, mutta tekstin taianomainen imu kiskoi hypnoottisella tavalla puoleensa. Romanttisten tunteiden pilkkominen näin hienoiksi säikeiksi vaatii sivutilaa. Sen tarkasteleminen samanaikaisesti täysillä mukana eläen, ja silti itsensä kuin tunnetilojen ylle nostaen, takaa ainutlaatuisen lukuelämyksen. Mitään vastaavaa en ole aiemmin kokenut. Paitsi ehkä jossain määrin omassa elämässäni. Vilpitön kiitokseni kirjailijalle valtavasta avoimuudesta!



Koira haukkui yhä itsepintaisesti ulkona kuin vaatien jotain ratkaisua, jota ei tullut, kuin vaatien vastausta siihen, miksi vuode vierelläni oli tyhjä. Se haukkui hänen nimeään, vaati minua kertomaan, vaati saada tietää, missä hän oli ja mitä teki; miksi asunnossa, kadulla - sillä kadulla jolla hänen askeltensa olisi pitänyt kaikua (nyt, juuri nyt, ei vieläkään) - oli niin hiljaista.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Arne Dahl; Rajamaat

Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.

- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.

Rupi Kaur; Maitoa ja hunajaa

milk and honey 2015, suom. Riikka Majanen ja Sammakko 2017, 204s.

kun olet rikki
ja hän on jättänyt sinut
älä kysy
olitko riittävä
ongelma oli
että olit niin paljon enemmän
kuin hän pystyi kestämään

s. 103


Kanadalaisen, Intiassa syntyneen ja Torontossa varttuneen, niin kovin nuoren runoilijan Rupi Kaurin ilmiömäistä suosiota olen seurannut somessa. Mutta kirja on aina kirja, ja kun sain Maitoa ja hunajaa käsiini, se suorastaan imeytyi minuun. Niin yksinkertaisia sanoja, niin syvällisiä oivalluksia naiseuden perusytimestä. Maistoin runoista nuoruuden, antauduin muistojen maidolle ja nyt keski-ikäisyyden hunajalle. Sillä jotain ikiaikaista näistä henkii, jotain sykähdyttävän hyrisevää, mausteena muutamalla viivalla luotuja piirroksia. Ne kertovat samaa tarinaa. Ne kuljettavat lukijaa läpi neljän luvun; Satuttamisen kautta Rakastamiseen, siitä Hajoamiseen ja viimein Paranemiseen.


saatan 
itseni aina 
tähän sotkuun
annan hänen
kertoa minulle että olen kaunis
ja puoliksi uskonkin sen
hyppään aina ajatellen
että hän ottaa minut
kiinni
olen toivoton
rakastaja ja 
uneksija ja se
koituu kuolemakseni

s. 81


Kiitos kirjakustantamo Sammakolle sekä itse kirjasta, että luvasta raottaa teille lukijani maistiaisia tästä maanläheisestä runoteoksesta, josta nyt yritän omia suosikkeja esiin nostaa. Se on kuulkaas vaikeaa, koska sivumerkintöjä kirjassa riittää... Muutamia kirjoitin itselleni ylös voimalauseiksi kalenteriini, kuten esimerkiksi tämän


vaatii ylväyttä
pysyä myötätuntoisena
julmissa oloissa

s. 160


ja


tiedän että se on rankkaa
usko minua
tiedän että se tuntuu siltä
kuin huomista ei koskaan tulisi
ja tästä päivästä selviäminen
tuntuu mahdottomalta
mutta lupaan että sinä selviät
kipu helpottaa
niin kuin aina
jos annat sen jäytää aikansa
anna sen olla
anna sen
mennä
hitaasti
rikotun lupauksen lailla
päästä siitä irti

s. 168


puhumattakaan tästä


olemme kaikki syntyneet
niin kauniiksi

suurin tragediamme on
tulla vakuuttuneiksi
ettemme olekaan

s. 183


Rupi Kaurilla on mahtava tulevaisuus edessään niin runoilijana, kuin kuvataitelijana. Esitekstissä hän kertoo suloisesti halustaan auttaa muita naisia, siskojaan, juuri kirjoittamalla. Kaikki me naiset tarvitsemme muistutusta omasta ainutlaatuisuudestamme. Jatkoa siis odottamaan jääden.


***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Laura, Niina T, Maija, Ruskeat tytöt ry ja Sirri.

Malin Persson Giolito; Suurin kaikista

Störst av allt 2016, suom. Tarja Lipponen ja Johnny Kniga 2016, 414s. (ennakkokappale)

Olen eristyksissä lukuunottamatta ulkoiluja Doriksen kanssa. "Oman turvallisuuteni takia." Mutta tiedän, että ne vain sanovat niin. En istu yksin selissäni, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, istun siellä siksi, että kaikki ihmiset vankilan ulkopuolella tuntevat olonsa turvalliseksi, koska tietävät, että olen varmasti lukkojen takana.



Voi hurjaa. Nyt kun arvostelukappaleryöppy on toistaiseksi laantunut, minulla on ollut aikaa lueskella "vanhempia" hyllyyn kertyneitä teoksia. Kirjailija Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kuuluu näihin. Tuskan hiki suorastaan vuotaa kun mietin sitä mahdollisuutta, että tällainen aarre olisi voinut luiskahtaa lukematta käsistäni. Tässä teoksessa, johon toiset lukijat ovat hullaantuneet, toiset eivät niinkään, oli jotain joka iski ja täysillä. En ajatellut kirjaa jännärinä vaan ennemminkin lukuromaanina, hirvittävän koukuttavana sellaisena. Jo kannet näyttävät olennaisen.

Tarina kertoo siis Maria Nordbergin, tuttavallisemmin Majan oikeudenkäynnistä. Tämä juuri 18 vuotta täyttänyt teini, hyvin pitkälti vielä lapsi, kuuluu Ruotsin vihatuimpiin henkilöihin. Maja on kouluampuja, hän yhdessä rakkaansa kanssa teloittivat kylmästi sekä koulutovereitaan, että opettajansa. Vai miten tapahtumaketju kulkikaan?


Äiti on niin kalpea, että näyttää kuin olisi teatterimeikeissä, isän otsa kiiltää. Sander on täydellisen rento, hän voisi yhtä hyvin hengailla olohuoneessaan jutustelemassa kutsumiensa vieraiden kanssa. Mutta tähän cocktailpartyyn minua ei ole kutsuttu. Makaan täytettynä buffettipöydässä. Minut he aikovat syödä, upottaa lihaani jälkiruokahaarukkansa.



Sebastian, tuo Majan lapsuuden rakastettu, sittemmin poikaystävä, oli yksi maan rikkaimpiin kuuluvan miehen jälkeläinen. Sebastianin bileet olivat vailla vertaa, hänen kainalossaan myös Maja nousi luokkatovereidensa silmissä arvoon arvaamattomaan. Niin, luokkatovereiden, jotka tulivat hyvinkin epäsuhtaisista olosuhteista. Mutta mitä löytyikään, kun raaputti pintakerroksia aina vain syvemmälle? Minä olin pelkkä statisti. Me olimme statisteja. Niin ihmisille kävi Sebastianin rinnalla.


Kirjailijan kykyä astua teinitytön oikutteleviin aivoihin aivan uskomattoman stressaavissa olosuhteissa ei voi kuin ihailla. Hän tekee lukijasta Majan. Tuon pelätyn ja niin kovin peloissaan olevan tytön, jonka päivät kulkevat oikeussalista eristysselliin, syytetyn penkiltä vankilan seinien sisälle. Ja ne seinät ovat paksut.

Suurin kaikista kertoo rikkaista ja vaikutusvaltaisista sekä köyhistä ja oloihinsa tyytyneistä varmalla otteella. Psykologinen jännite kiristyy sivu sivulta samalla kun Majan tarinaa keritään auki. Koin teoksen rinnalla, siihen uponneena, lukemisen aitoa riemua. Tätä ei voi muuta kuin suositella!



Ehkä onni on sillä tavoin samanlaista kuin epäonni, sen tajuaminen vie aikansa. Ensin ei tunnu miltään. Tunne tulee myöhemmin, ehkä vasta sen jälkeen, kun sen syy on kadonnut.


***


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus ja moni muu.

Laura Manninen; Kaikki anteeksi

WSOY 2018, 321s.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.

Michael Katz Krefeld; Sopimus

Pagten 2017, suom. Päivi Kivelä ja Like 2018, 390s.

Kello oli yksitoista illalla ja sataa tihuutti. Ravn ajoi autojonossa Vesterbrogadea. Suussa tuntui adrenaliinin kuiva maku. Kaikista kehnoista ideoista, joita hän oli elämässään saanut, tämä lähenteli huippua. Jos hän jäisi kiinni Kaminskin seurassa, hän joutuisi itsekin telkien taakse. Tuntui kuitenkin ettei hänellä ollut vaihtoehtoja, aivan kuin reitti olisi ollut valmiiksi viitoitettu.



Luin tässä taannoin erään supersuositun, mutta minulle aiemmin tuntemattoman amerikkalaisen dekkarikirjailijan uusimman. Teos oli niin raakile, etten viitsi sitä edes blogiini tuoda. Sen sijaan nämä pohjoismaiset, nämä tarinoihinsa jännityksen lisäksi syvyyttä tuovat kirjailijat ovat mitä miellyttävintä seuraa. Michael Katz Krefeld, hänen luomansa etsivä Ravn yhdessä ruman, lihavan, mitä sympaattisimman Moffe-koiransa kanssa... Näitä en kerrassaan voi vastustaa.

Todettakoon, että takakannessa juonesta paljastetaan vain hippusia ja vähän epäillen kirjaan tartuin.Tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna yhtä kiinnostavalta kuin aiemmat Ravnit. Samalla Jyllands-Posten hehkuttaa juuri Sopimuksen olevan sarjan paras romaani. Ja tiedättekö mitä, samaan lopputulokseen päädyin minäkin.


Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Ravn, joka on vaihtanut alkoholin kivennäisveteen muttei luopunut, onneksi, nahkatakistaan, veneestään eikä omalaatuisista ystävistään, tulee nyt entistä tutummaksi. Ja samalla rakkaammaksi. Hän on hissukseen päässyt yli avovaimonsa selvittämättöksi jääneestä murhasta, mutta tietysti juuri silloin menneisyyden aaveet pääsevät vapaiksi. Ne hiipivät kotiveneeseen Evan entisen työtoverin muodossa. Hänellä on Ravnille tarjous.


Muistot Evasta tulvivat esiin. Hän oli tehnyt väärin kun oli tyytynyt jättämään asian taakseen. Se oli itsepetosta. Hän oli vain uskotellut itselleen niin, että pääsisi elämässä eteenpäin. Ja ettei hänen sisällään asuva hirviö pääsisi vapaaksi.



Evan arvoituksellisen kuoleman ratkaisemiseksi etsivämme joutuu vastakkain vanhan vihollisensa, linnassa istuvan gangsterikuningas Kaminskin kanssa. Sovinnaisuussäännöt sikseen, Ravnilla on aina ollut oma tapansa ratkoa rikoksia. Ja kun kyse on rakkaimman kuolemasta, ei mikään voi astua etsivät eteen.


Ihailen Sopimuksessa ennen kaikkea tanskalaisen kirjailijan tilannetajua ja sen mukana tuomaa tragikomiikkaa. Dialogit hersyvät, Ravn paahtaa omassa elementissään Moffea unohtamatta. Mahtavuutta!



"I'm taking a ride
With my best friend
I hope he never lets me down again
He knows where he's taking me
Taking me where I want to be."

- Martin Gore/Depeche Mode

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

K. K. Alongi; Pakenijat

Otava 2018, 334s.

Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.



Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?

Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?



Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...


Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.



Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!


***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.