Lotta-Liisa Joelsson; Vivika

2012 Art House, 196s.

"Laitan paperin pöydälle ja kääntelen sitä. Rasti vihjaisi, että kyseessä on kartta. Elämäni on vääjämättä muuttumassa 50-luvun seikkailukertomukseksi. Puuttuu enää äärimmilleen inhimillistetty lemmikkirotta, stereotyypinen naishahmo ja poika, joka lopulta tulee ja ratkaisee Suuren Timanttisalakuljetusliigan arvoituksen, jonka edessä paikalliset poliisit ovat runkanneet tyhjää koko kesän. Miettiessäni tätä skenaariota minun tulee nälkä."

Edellinen lukukokemus oli sen verran järisyttävä monessakin mielessä, että kaipasin jonkinlaista välipalakirjaa. Ajattelin, että Vivika on pikkusieväsuomalainenkauhupätkä, joten tarkoitukseen aivan passeli. Kansi viittaa söpöstelyyn, enkä jaksanut odottaa romaanilta kovinkaan paljon. Ylimielinen asenteeni kostautui kuitenkin jo alkumetreillä - niin kuin sillä aina on tapana tehdä.

Vivika kertoo tarinan kahden teinitytön ystävyydestä. Toinen heistä on Vivika, kaunis, boheemi, räiskyvä. Kuollut. Kirjan minäkertojana toimii Vivikan bestis, joka löytää romaanin alussa ystävänsä verisenä kylpyhuoneesta. Vivika ei soita hätiin ambulanssia, poliisia eikä vanhempiaan, jotka ovat ulkomaanmatkalla, vaan sulkee tyynesti oven takanaan. Jatkaa kesäpäivien viettoa, vaikka yläkerran vessassa mätänee Vivika. Kaipa kauhusta on tullut tälle nimettömäksi jäävälle tytölle tuttu tunne lapsuudesta, sillä jo koulussa tapahtui kummia. Tyttöjä alkoi kadota pikkukaupungin koulusta, ja myöhemmin heidät löydettiin mitä karmeimmilla tavoilla esille ripustettuina. Murhista ei tuomittu ketään, mutta ne loppuivat viiteen uhriin, ja asia painui unholaan. Onko Vivika nyt kuudes uhri? Onko painajaiset alkamassa uudestaan? Ja miten Opettawaisia satuja lapsille -niminen, kansansatuja rankalla kädellä muokkaava teos, liittyy tähän kaikkeen?

Vivika on hämmentävä romaani. Toisaalta viihdyin sen uhkaavassa ilmapiirissä, toisaalta lapsiin kohdistuvat rikokset aiheuttavat aina pahoinvointia. Kaipa genrelle on ominaista ja asiaankuuluvaa, että lukijaa pitääkin paikoin inhottaa. Kauhu on minulle vieras elementti, en juuri lue kirjallisuutta tai katso elokuvia. Minun on siis vaikea käydä teosta arvioimaan ihan kokemuksen puutteesta. Kuuluuko hyvän kauhukirjan ollakin näin epäuskottava? Kirjassa oli juonenpätkiä, joiden odotin teoksen lopussa nivoutuvan yhteen. Kun minkäänlaista "selitystä" ei ollutkaan luvassa, olin kimmastunut. Kävin hätäpäissäni lukemassa arviot Susalta ja Morrelta, koska epäilin etten itse vain tajunnut kokonaisuutta, mutta ilmeisesti sellaista ei ollutkaan. Ehkä Joelssonin tarkoitus oli jättää lukija piinaamaan itseään mietteillä mitä loppuen lopuksi ja oikeasti tapahtui. Tämä takaa ainakin sen, ettei kirja ihan heti painu unholaan.

Minulle romaani oli nostalginen matka omaan teini-ikään, jotkut kohdat kun olivat divari- ja kirjastoreissuineen hyvin tutunkuuloisia. Nostalgisuus olikin romaanin parasta antia. Kauhufanit saavat varmasti teoksesta, jonka kirjoittajalla on ehdottomasti sana hallussa, enemmän irti.

Pekka Hiltunen; Sysipimeä

        

2012 WSOY 362s.

"Tämä video saa meidät kaikki pois tolaltamme. Ihmiset Levelissä, täällä Studiossa, kaikkialla.
Pian se leviää koko maailman tietoon. Inhottava, sairas asia. Visuaalinen virus."

Suomalainen lontoolaistunut Lia on jälleen tapahtumien ytimessä parhaan ystävänsä Marin, sekä varsin erikoisia toimia harrastavan Studion myötä. Niin Studion väki, kuin tytöt ovat Pekka Hiltusen aiemman teoksen, Vilpittömästi sinun lukeneille tuttuja. Minulle kävi niin nolosti, että aloitin kirjailijan esikoista mutta en päässyt alkua pidemmällä. Jokin tökki. Tällä kertaa ei tökkinyt mikään. Teoksen juoni kuulosti niin omalaatuiselta, että Hiltunen sai uuden mahdollisuuden.

Teos vie lukijansa suoraan pimeyden ytimeen. Nyt ei ole kyse kevyestä jännityksestä, vaan tässä on kirja, josta todennäköisesti itsekin näen vielä painajaisia. Kaikki alkaa YouTube-videoista. Joku tai jokin käyttää viattomien brittinuorten tilejä, joille on ladattu pelkkää mustaa. Minuuttikaupalla, vailla ääntä. Videot eivät jää tähän. Seuraavaksi netistä tuijotetaan samat minuuttimäärät omaavia pätkiä, joilla potkitaan viatonta uhria erittäin raa'asti. Leikkaukset ja kuvakulmat vaikuttavat ammattilaisen tekosilta. Mistä ihmeestä voi olla kyse?

"Tämä mies. Videotappaja. Kuka hän on?
Mari kysyy äänettömän kysymyksen. Kuka sinä olet?
Kotonaan Hoxtonissa, omalla sängyllään, Mari avaa silmänsä.
Yhtäkkiä hän tietää jotain tuosta miehestä."

Salaperäinen Studio, jonka joukkoihin Liakin on päätynyt, alkaa selvittää kuka aina vain kammottavampien videoiden takana piileksii. Mikä on hänen viestinsä ihmiskunnalle? Entä motiivit?

Aihepiiriltään teos on niin tätä päivää. Netti-ilmiöistä ei vielä ole ehditty lypsää tarpeeksi jännitysmateriaalia, joten Hiltunen tietää mistä kirjoittaa. Hänen kerrontansa on perusteellista ja jopa eleganttia. Kirja vilisee oivalluksia eikä taatusti päästä lukijaa helpolla. Sopii minulle. Toisaalta pientä pilkettä silmäkulmaan, ja romaani olisi ollut vieläkin parempi. Näin rankka tarina kun vaatisi vastapainoksi koomisen henkilön, huulen heittoa tai edes sarkasmia.

Sysipimeä on tällaisenakin toimiva ja pelottava paketti. Nyt on aika heittää minunkin ennakkoluulot kotimaista kirjallisuutta kohtaan roskakoriin. Kyllä täälläkin osataan tehdä Suuren Maailman malliin toimivia jännäreitä! Aivan vähästä en itse pelästy mutta tämä ahdisti oikeasti, joten suositukset annan pienellä varauksella.

Ja toisaalta
 

"Rohkeus ei ole vain ominaisuus, Mari ajattelee. Se on myös taito. Sitä voi harjoitella ja opetella. Vaikeinta on yhdistää se tietoon: tietää mitä on vastassa ja silti mennä eteenpäin."

Tunnustus

Maanantaiaamu. Vettä tulee taivaan täydeltä. Taapero herättää lempeästi kiskomalla hiuksista.  Orastava flunssa ilmoittelee itsestään, koululaisia saa kiskoa puoliväkisin ylös sängystä... Ja sitten kun ehdin koneelle, minua odottaa Leena I♥YOUR BLOG -tunnustuksen kanssa. Voi ihanaa, kiitos päivän pelastuksesta!! ♥♥♥

Sain saman tunnustuksen myös  Nenä kirjassa Norkulta. Olen todella otettu tästä huomionosoituksesta, kiitos ja kumarrus!

Minulle tunnustus on merkittävä siitäkin syystä, että olen viime aikoina löytänyt uudelleen tämän harrastuksen. Blogiahan pidin aikoinani jo vuodatus.netin puolella mutta vuosien ja erilaisten elämäntilanteiden myötä kirjoitusinto on ollut vaihtelevaa. Lukenut olen aina, mutta toisinaan en ole jaksanut sanoa lukemastani sanaakaan. Leena on tsempannut minua ja olen siitä hänelle kiitollinen. Blogiharrastus on mennyt nyt syvälle vereen, joten olen täällä -toistaiseksi- jäädäkseni :)

Ja tässä tulee tunnustussäännöt

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Ja sitten on minun vuoroni jakaa iloa arkeen. Ihania blogeja on paljon, mutta mainitaan nyt ne viisi

Mainoskatko
Sonjan lukuhetket
Kuristava kirsikka
Pihin naisen elämää
kujerruksia

Haluan mainita myös Luetut -sivuston. Marielin blogi on dekkaripainotteinen, kuten omanikin, ja hän on aloittanut harrastuksen jo 2004. 10v. synttäribileet pian edessä :)

Kaunista kirjarikasta viikonalkua itse kullekin!

♥ Annika

Tove Alsterdal; Kadonneet

Kvinnorna på stranden 2009, Gummerus 2012, 354s.

"Sanojen mahti on suurempi kuin useimmat ymmärtävät."

Alsterdal on ruotsalainen mm. kustannustoimittajana toimiva naiskirjailija, joka on toimittanut kaikki Liza Marklundin romaanit. Marklund mainostaakin kirjaa kannessa "huippuluokan kansainvälisenä trillerinä". Teosta on kuvailtu Expressenissä sanoin "parasta Henning Mankell-luokkaa". Onko käsissäni tökeröstä nimisuomennoksesta ja tylsähköstä kannesta huolimatta syksyn kirjallinen Tapaus vaiko vain ylimainostettua huttua?

Teos kertoo kolmen naisen tarinan. On hupsun naiivi Teresa, jonka isä on vienyt Ruotsista lomamatkalle tuuliseen Tarifaan. On salaperäinen, laittomana pakolaisena Espanjaan rantautunut Mary. On lavastajana toimiva rautanainen Ally, ehdottoman kovaksikeitetty mimmi, jonka sydämen kuitenkin Patrick-niminen mies on onnistunut nappaamaan ja avioon viemään.

"Sitten olin oppinut sulkemaan hänet ulkopuolelle, keskittymään omaan kuvaruutuuni ja olemaan ajattelematta seksiä heti kun hän tuli lähelle, että tunsin hänen liikkeensä tuulahduksen, hänen hajunsa: villaa, oliivisaippuaa ja mietoa partavettä. Sitä kai sanotaan arjeksi."

Pahaksi onneksi teoksen alussa Patrick katoaa. Allyn viimeinen havainto miehestä on puhelinsoitto Pariisista, jossa toimittaja Patrick metsästi epämääräistä juttua ihmiskaupasta. Prostituutiosta ei tällä kertaa ole kyse, vaan poliitikoista, jotka pyrkivät hyötymään toisen hädästä. Tämän päivän orjakaupasta, jossa turvapaikanhakijat saapuvat laittomasti maahan ja päätyvät raatamaan lopun elämäänsä ilmaiseksi rikkaiden pussiin. Tapaus on kimurantti ja Allyllä melkoinen työ jäljittää miehensä reittejä. Mitäpä sitä kuitenkaan ei rakkaansa eteen tekisi...

Käsissäni on tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä antava napakka trilleri tärkeästä aiheesta. Kuitenkin romaani oli minulle yhtä valju kuin kantensa. Teoksesta puuttui varsinainen imu, syvyys, henki. Ally oli henkilönä epämiellyttävän tunteeton, vaikka kyseessä oli hyvänen aika hänen oma miehensä. Ja toisaalta Mary, jonka tarina teoksen aloittaa, jäi aivan liian vähälle huomiolle. Hänen elämästä minä olisin halunnut lukea. Virheellisesti kuvittelin, että kirjassa olisi enemmän kerrottu hänestä ja Teresasta. Heidät feidattiin kuitenkin kuin savuksi ilmaan. Koin myös etten saanut tarpeeksi tarttumapintaa tarinaan. Poliittiset kuviot nostettiin pienen ihmisen kokeman karmeuden yli, ja siksi kirja jäi minulle vain yhdeksi uutuustarinaksi, joka tuli luettua mutta joka pian painunee unholaan. No, näitä on välillä luettava, jotta helmetkin erottuisivat kirkkaina joukosta!

Ja hei, ihan varmasti tämäkin faninsa löytää (minä en löytänyt tästä vielä muita blogimerkintöjä, jos niitä on ja haluatte linkitystä, otan mieluusti tietoa vastaan :)!

Jo Nesbø; Aave

 

Gjenferd 2011, Johnny Kniga 459s.

"Yksi sorsista uiskenteli häntä kohti, kenties leipäpalan toivossa. Ei siksi, että se uskoi saavansa jotain, vaan koska ihmeitä tapahtui. Se katsoi, että vaivannäkö oli suhteessa palkkion todennäköisyyteen. Toivo. Musta jää."

Millä todennäköisyydellä Aaveesta lumoudun? Taikka joku blogivieraista? Jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että suurin osa täällä kävijöistä jättää tämän arvostelun lukemisen suosiolla väliin, kirjasta nyt puhumattakaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Miksi näin?

Kirjan kansi ei ole kaunokirjallisuuden ystäville paras mahdollinen. Se ruokkii mielikuvaa väkivaltaisesta tarinasta (mikä pitää paikkaansa), miehisestä uhittelusta (pitää paikkaansa osittain) sekä tekstin laadun puutteellisuudesta (ei pidä lainkaan paikkaansa). Koen siis olevani haasteen edessä, kuinka saisin edes yhden lukijan teoksesta kiinnostumaan. Minä nimittäin lumouduin tästä. Edellä mainituista ennakkoluuloista huolimatta.

Nesbø on minulle uusi tuttavuus, toki nimenä tuttu mutta kirjailija, jota olen vilkuillut kaukaa. Kun sain arvostelukappaleen romaanista, tartuin siihen hiukan vastahankaisin mielin. Kuvittelin, että teos olisi selkeästi miespuolisille lukijoille suunnattua testosteronin kyllästämää tekstiä. Kaiken lisäksi tässä on huumetarina- ja minä olen aina ollut allerginen huumetarinoille. Kuitenkin, jo ensimmäisten sivujen jälkeen Nesbø oli herättänyt mielenkiintoni. Kirjalle lämpeneminen tapahtui hitaasti mutta varmasti, ja kun sarjan aiemmista osista (joita siis itse en ole lukenut) päähenkilö Harry Hole astui areenalle, olin mennyttä naista. 

Kirja alkaa siitä, kun rotta nakertaa ruumista, joka on pahaksi onneksi päätynyt retkahtamaan juuri koto-ovelle, jonka toisella puolen nälkäiset poikaset kiljuvat. Siinäpä ongelma rotalle. Toisaalla Oslon kaduilla pyörii uusi megasuosittu huume, viulu, jonka ympärille tarina rakentuu. Sarjaa seuranneille aiemmista osista tuttu Oleg on epäiltynä nuoren narkkarin, parhaan ystävänsä murhasta. Harry on seurustellut Olegin äidin kanssa, ja poika on hänelle kuin oma. Mutta onko Oleg syyllinen ja kuka on hiuksia nostattavan raaka Dubai. Siinäpä ongelma Harrylle.

Teos on kiihkeydessään jotenkin liikuttava paketti. Vauhti ei hellitä hetkeksikään. Sivumäärästä tai paremminkin pienestä printistä huolimatta kirjan luki ahmimalla, lukulasit huurussa... Juonen käänteiden vilkas mutkittelu harhautti taidokkaasti ainakin minut. Vanha sanonta, viedään kuin sikaa säkissä sopii romaanin kuin nenä päähän. Ja yllättävän syvälliseksi, jopa pohdiskelevaksi Nesbø tekstiä paikoin vei. Hienoa.

Aivan takuuvarmasti kirjasta olisi saanut enemmän irti, mikäli sarjassa olisi edennyt kronologisesti. Valitettavasti näin ei nyt kohdallani käynyt, mutta aion lukea aiemmatkin osat, ainakin jonkinmoisessa järjestyksessä. Kerronnassa ja huumorissa on niin hurjasti samaa kuin Henning Mankellin Wallander-sarjassa (joka on minulle se kaikkein paras dekkarisarja ever), etten voi kuin kuiskata; antakaa kirjalle mahdollisuus.

Näin ovat tehneet ennen minua ainakin Päkä Unni  ja Margit

Iloisia yllätyksiä

Minä toivon nyt nöyrästi, ettei rakas veljeni suutu kun tällä tavalla mainostan, mutta koska tänä aamuna sain tietää ("hyvissä ajoin", joo) hänen pitämästään blogista (vieläpä aivan omalla nimellä kirjoitetusta), on aivan pakko siitä täällä hehkuttaa... Siis kerta kaikkiaan, mies joka pitää blogia on jo sinällään harvinaisuus, mutta entäs sitten mies, joka pitää hääblogia??!! Anteeksi miehet, teitä on ja bloginne ovat fantastisia, mutta kyllähän tämä kieltämättä naisvoittoinen ala on, eikös totta?

Joka tapauksessa käykää kurkistamassa täällä. Minä olen niin superyllättynyt, että pikkuveljestä tällaisia uusia puolia löytyy! Ja toki myös täällä, ihanan morsiammen näkemys samasta asiasta.

Jään odottamaan häitä! Suloista ja kaunista päivää hääparille sekä kaikille blogiystäville!

Johan Bargum; Syyspurjehdus

 

Seglats i september 2011, Tammi 2012, 119s.

"Me elimme elämäämme päivästä toiseen. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, elämässä on harvoin mitään ihmeellistä. Mutta arvelen, että olimme suhteellisen, hmm, onnellisia, vaikken mielelläni käytäkään niin hataria ja vaikeasti määriteltäviä käsitteitä."

Ihmeellinen on Bargumin kirja. Vaikeasti määriteltävän ihmeellinen. Minun on hyvin vaikea sanoiksi pukea teoksen tunnelmaa, sen arkisuutta ja sieltä jonnekin aivan toisiin sfääreihin nostavaa tarinaa. Jälleen kerran sanon, katsokaa ja ihmetelkää teoksen kantta. Uskomattoman kaunis, hyvin tähän tummasävyiseen romaaniin sopiva. Taivaalla on tähtiä, on siellä pieniä toivon pilkahduksia.

Olen ilmeisen huolimattomasti lukenut Syyspurjehduksen saamat blogisavut, sillä mielessäni sijoitin tarinan jonnekin kauas kotimaasta. Yllätyin, kun tajusin, että kirjailija onkin hämäävästä nimestään huolimatta suomenruotsalainen. Kartalta olen pudonnut ja kauas. Kun tutut maisemat alkoivat lainehtia ja läikehtiä, oli muutettava ennakkokäsityksiä. Myös siinä suhteessa, että lyhyt romaani ei voi kertoa tarpeeksi. Ehkä kirja olisi tavallaan käynyt puuduttavaksi, jos sivumäärä olisi ollut vaikkapa 300. Olen sen verran hitaastilämpiävää tyyppiä, etten yleensä pienoisromaaneihin pääse kunnolla sisälle lyhyen sivumäärän takia. Syyspurjehdus imaisi kuitenkin nopeasti taikapiiriinsä.

Kirja on kolmiodraama trillerimäisin piirtein. Moni blogivieras on tämän jo lukenut, joten en käy juonta sen tarkemmin tässä puimaan. On Olof ja Harald ja jo edesmennyt Elin, joka on ollut naimisissa molempien miesten kanssa, koskaan kummastakaan perinpohjin toipumatta. On meri, vene ja sen mukana tuomat maisemat ja tuoksut. Kuolemakin on, tosin hyvin salaperäisessä asussa. Mitä todella tapahtui? on vain yksi kysymyksistä, jonka tämä pienisuurikirja jättää.

"On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on."


Purjehdukselle ovat lähteneet niin monet blogiystävät, etten nyt liitä mukaan linkkiluetteloa. Google antaa vastauksia, toisin kuin tämä kirja :)

Vera Vala; Kuolema sypressin varjossa

 

Gummerus Kustannus Oy 2012

- Te surun sisaret, er Filosofo huokaisi.
- Mi scusi? Arianna kysyi ja mietti, oliko kuullut oikein.
- Tarkoitan Pyhän Sisaruuden myyttiä. Sen mukaan kukaan surun sisarista ei saa nousta toisten yläpuolelle. Nainen on naiselle susi, ainakin, jos joku yrittää rikkoa vaatimattomuuden kahleen. Eivät miehet ole naisten pahimpia kampittajia, vaan te naiset itse.





Vera Vala, meille "blogistanialaisille" tuttu nimi, avaa uuden kansainvälisilläkin markkinoilla varmasti huomiota saavan dekkarisarjan, jonka päähenkilönä toimii italialainen Arianna de Bellis. Linkkinä kotimaahamme, hänen äitinsä on suomalainen. Arianna on jäänyt leskeksi ja kolme vuotta hänen elämästään on jäänyt hämärän peittoon. Lääkkeeksi sydänsuruun kaunotar toimii yksityisetsivänä, joka saakin pian toimeksiannon Luciano nimiseltä komistukselta. Luciano asuu pienessä, sisäänpäinlämpiävässä mutta ihanan idyllisessä Tolfassa. Kuinka ollakaan, Arianna omistaa kylästä kesäasunnon ja tarttuu tilaisuuteen löytää nuoren niin ikään kauniin Lilyn murhaaja. Merkit osoittavat huutomerkkien tavoin hotellinomistajan ja samalla Lucianon omaan perheeseen, joka ei ollut ollenkaan ihastunut uuteen miniään. Päinvastoin. Naisten välinen kyräily ja kateus kuulostaa surullisen tutulta, eikä kirjan miehilläkään aivan puhtaat jauhot pusseissa ole...

Henkilöhahmojen kliseisyys naisen kipeistä häntäheikeistä Ariannan homoystävään ja kollegaan Angeloon tuntui paikoin hiukan häiritsevältä. Toisaalta, Kuolema sypressin varjossa on kirja, jonka tarkoitus lienee enemmänkin viihdyttää kuin kovin syvällistä sanomaa levittää. Teos flirttailee lukijalle avoimesti kauniiden ihmisten, maisemien ja tuoksujen kautta. Aurinko paahtaa ja läikehtii meren pinnalla, vaikka pinnan alla muhii synkkiä salaisuuksia. Jasmiini tuoksuu ja kolibria muistuttavat lintuset stimuloivat aisteja. Loppuratkaisun valitettavasti arvasin ennalta, mutta kirjassa on niin paljon ratkaisua vaille jääneitä koukkuja, että seuraavaa osaa ei voi kuin odottaa.

Suomen kesä oli tänä vuonna sen verran kalsea ja lyhyt, että Valan parissa meillä jokaisella on mahdollisuus sukeltaa takaisin lämpöön ja arjen luksukseen. Sellainen olo minulle romaanista jäi.

Kirjan on ehtinyt tutustua ainakin Kirsi

Paul Torday; Ventovieras

The Girl on the Landing 2009, Atena Kustannus Oy 2012, 315s.

"En tiedä, sanoin itselleni tuhannetta kertaa, kun kone rullasi kiitotietä ennen lentoonnousua. Lentäessämme etelään ja tummien pilvien heijastellessa kasvavan kuun hohdetta allamme katsoin ikkunasta ja hoin mielessäni: En tiedä En tiedä En tiedä En tiedä En tiedä En tiedä En tiedä En tiedä.
Kun sitten makasin sängyssäni Helmsdale Mansionssissa, sydämeni sanoi minulle: Mutta sinä tiedät. Sinä tiedät."

Paul Tordayn Ventovieras on omalaatuinen keitos niin avioliittoromaania, psykologista trilleriä kuin myös silkkaa kauhukirjallisuutta. Romaani alkaa aviopari Elizabethin ja Michaelin matkasta tuttavaperheen kodissa Irlannissa. Kodin seinällä Michaelin mielenkiinnon vangitsee taulu, jossa hän näkee ikään kuin epämääräisesti sutaistun naishahmon vihreässä mekossa. Pian käy ilmi, ettei taulussa mitään tyttöä ole. Näin käynnistyy tapahtumasarja, joka kerrotaan vuoroin Elizabethin, melko tavanomaisen ja lievästi itsekeskeisen vaimon, ja tylsän passiivisen Michaelin näkökulmia vaihdellen. Michaelissa alkaa nimittäin pikku hiljaa olla havaittavissa muutosta. Hänestä paljastuu varsin charmikas, hellä ja huomiova persoona, jopa siinä määrin, että oma vaimokin rakastuu mieheensä - ensimmäistä kertaa elämässään. Valitettavasti onni ei ole pysyvä olomuoto.

Enempää juonesta ei ole tarpeen kertoa. Teoksen näennäisen verkkainen etenemistahti kiihtyy loppua kohden lukijan ja kirjailijan hengästyttäväksi kilpajuoksuksi. Minä luin viimeiset 50 sivua pulssi normaalia korkeammalla. No, en mitannut mutta siltä tuntui... Kirja on siis erittäin lämpimät suositukset minulta saava. Erilainen, omaperäinen ja samalla miltei vanhahtavassa määrin klassinen teos. Yksi tämän vuoden tärpeistä, ehdottomasti.

Samoilla linjoilla ovat Tuulia , Susa , Leena Lumi  ja Kata

"Voimme aina valita", minä sanoin.
"Ei, emme me voi", Peter sanoi. "Emme jos haluamme pysyä hengissä."

Anna Jansson; Murhan alkemia

 

Alkemins eviga eld  2011, Gummerus Kustannus Oy 2012, 334s.

Minulla on kaksijakoinen suhde Janssoniin. Useimmat hänen jännärinsä sijoittuvat keskivertodekkarilinjalle, mutta 2009 julkaistu Hylynryöstäjä taas nousi yhdeksi parhaimmista koskaan lukemistani jännäreistä. Sen tarjoama suljettu huone-kirjallisuus muistutti Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaania ja tarina pelotti aivan oikeasti. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Murhan alkemiasta.

"Hän rakasti sinua, kaikki me rakastimme."
"Rakkaus synnyttää velkaa. Minä en pystynyt maksamaan."
"Maksoithan sinä", Tomas sanoi. "Maksoit hirvittävän hinnan."

Kaikkihan me muistamme Tomas Hartmanin. Hän on Maria Wernin ja kumppaneiden sympaattinen pomo, joka ei -yllätys- olekaan katkeroitunut ja alkoholiin kallellaan oleva perusruotsalainen poliisi, vaan kaikin puolin rehti ja reilu työnantaja. Mutta salaisuutensa hänelläkin on, ja tässä teoksessa paljastuu niin vaimo Mariannelle kuin lukijallekin uudenlainen kuva Tomasista. Teoksen alussa hänen setänsä, kuuluisa lasitaiteilija Justus Hartman katoaa sairaalasta ja vieläpä jalattomana. Toisaalla murhattuja taiteilijoita löytyy mitä kammottavimmilla tavoilla esille aseteltuina.

Jansson ei paljoa säästele, kun on kuvottavuudesta kyse. Toisalta, kun tarinassa ei ole kunnon imua, jäävät myös raakuudet jotenkin paperinukkemaisiksi. Kirjan teemoja ovat alkemian lisäksi pakkomielteinen rakkaus.

Tämä on jo kahdestoista Maria Wern -kirja ja minulle jäi sellainen mieli, että mahtaako Janssonilla olla nyt paukut lopussa. Päähenkilöiden väliset kemiat junnaavat paikoillaan ja mystiset juonenkäänteet vaikuttavat lievästi sanottuna epäuskottavilta. Lisäksi kepeä jutustelu ja huumori, joista olen Jansson kirjoissa nauttinut, jäävät melkein kokomaan puuttumaan. Mietin onko vika minussa vai ihanko oikeasti tässä romskussa, kun en päässyt kyytiin oikein yrittämälläkään. Se on Annan kunniaksi sanottava, että teoksen loppupuolella kierroksia nostettiin ihan kiitettävästi.

Jansson-fanien kannattaa murinoistani huolimatta antaa kirjalle mahdollisuus, koska ainakin Mariel Luetuista koki teoksen koukuttavaksi ja jännittäväksi.

Hyvän mielen kirjat Top 10

 

Tässä tulee pihiltä naiselta  napattu aivan ihastuttava haaste, jossa listataan kymmenen mieltä ilahduttanutta kirjaa. Eipä ole ihan läpihuutojuttu näitä nimetä, kokeilkaa, niin huomaatte!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Helpolla aloitetaan. Pahanmielen levittäjä nostaa taatusti lukijan huulille kirjan kestävän hymyn.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari. Liikuttava ja lämmin lukuromaani.

Erlend Loe: Supernaiivi. Luin kirjan henkilökohtaisessa kriisissä ja se koitu yhdeksi pelastusrenkaista.

Merja Toppi: Voe tätä rakkaaven miäree. Arkisen raadollisia ja siksi niin kohtitulevia rakkausrunoja savoksi viännettynä. Seuraavaksi voisin nimetä Toppin toisen runokokoelman, mutta ei tehdä tätä minulle niin helpoksi...

Heli Laaksonen: Pursu Ja toinen murrekolumni/ajatelmakokoelma. Tykkäsin, mutta huomaan nyt, ettei kirja jättänyt kovin merkittävää muistijälkeä.

Riina Katajavuori: Perhehytti. Äideille tsemppausta lokoisan Riinan kyydissä.

Karin Alvtegen:Todennäköinen tarina. Kertakaikkisen hyvä kirja. Nautin niin kerronnasta kuin henkilökaaresta.

S.J.Watson: Kun suljen silmäni. Trillerikin voi tuoda hyvää mieltä, vaikka aihe on rankka, taidokas kerronta ja tunnelma antaa lukijalle siivet.

Carol Shields: Ellei. Häpeäkseni on myönnettävä, että tämä on ainoa mielettömän blogisuosion saavuttaneen kirjailijan teoksista, jonka olen lukenut. Jätti yksinkertaisesti hyvän mielen.

Ja viimeinen... hmm...

Emma Donoghue: Huone. Nimeän nyt tämän. Kirja on aiheeltaan puistattava. Luin teosta kuopusta imettäessä ja vauvan läheisyys vielä lisäsi tehoja. Kirjassa äidinrakkaus ja uhrautuvaisuus (aliarvostettu hyve) teki lähtemättömän vaikutuksen. Ja toivottavasti tämä ei ole spoilausta, mutta sanon kuitenkin, että teos jätti positiivisen fiiliksen. Mitä siitä sitten voi päätellä, on harkinnan varainen juttu.

Näissä merkeissä toivotan iloa itse kunkin päivään!

Lionel Shriver; Jonnekin pois

"Shep oli aina ollut hillitty mies, mutta aamulla hän oli käyttäytynyt omallakin mittapuullaan epäinhimillisen vaisusti ja alistuneesti, niin kuin häntä itseään ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli kuin autokuski, joka tekee kaikkensa saadakseen puhtaat paperit rattijuopumustestissä, koskettaa nenänpäätään, seisoo yhdellä jalalla, laskee sadasta nollaan seitsemän harppauksin, vaikka läsnä ei ole poliisia eikä hän ole ajanut."

Jonnekin pois, So much for That 2010, suom. Seppo Raudaskoski ja Avain 2011 on paljon blogisauhuja saanut kirja. Se on minuakin pitkään jossakin takaraivossa itsestään muistutellut, ja nyt olen tyytyväisellä mielellä, kun sain teoksen viimein luettua. Monen bloggaajan tavoin minullekin Shriver on tuttu kirjailija ravisuttavan Poikani Kevin -romaanin myötä. Poikani Kevin oli kolmen lapsen äidille pysäyttävä, iljettäväkin lukukokemus, mutta ehdottomasti massasta erottuva sellainen. Kevinin luettuani olo oli järkyttynyt ja samalla kuitenkin puhdistunut. Teoksen loppu antoi paljon anteeksi. Jonnekin pois on aivan erilainen kirja ja samalla kuitenkin näissä kahdessa on hurjasti samaa. Shriverin kertojanääni on ehdottomasti tunnistettava "tavaramerkki". Hän osaa herättää lukijassa monenlaisia tunteita aina vihasta hellyyteen. Ja vaikka Jonnekin pois on vakava ja synkkäkin kirja, siinä on lämmin pohjavire. Kuivahko ja musta huumori nauratti tuon tuostakin päähenkilöiden hurmaavassa seurassa.

"Jakson vilkaisi halveksuvasti lihavaa lenkkeilijää (jonka he ohittivat kävellen). Mies kulautti vettä Evian-pullostaan ylväänä ja itsetyytyväisenä kuten pulloveden kanniskelijat aina. Ihmeellistä, miten heidän esi-isänsä olivat onnistuneet valloittamaan lännen, vaikka juottopaikkojen välissä oli monta sataa kilometriä, mutta tuo läski ja muut nykyamerikkalaiset nääntyivät viidessä minuutissa, jos eivät saaneet vesihörppyä."

Kirja kertoo siis kahdesta perheestä pääasiassa miesnäkökannalta. Shep on tunnollinen puurtaja, avulias ja säästäväinen. Suurin unelma hänellä on aloittaa Toinen Elämä Afrikassa. Toive mielessään hän säästää mm. käyttämällä halpaa vessapaperia. Shepin vaimo Glynis on teoksen alussa juuri sairastunut nopeasti leviävään syöpään. Hän on metallinen nainen, kova ja katkera. Lukijan, ainakin minun, oli toisinaan vaikea naista kohtaan tuntea sympatioita, mutta tämä lienee kirjailijan tarkoituskin. Syöpäpotilas on ihminen, kaikkia tauti ei jalosta tai nöyryytä. Parin tytär jää kirjassa sivurooliin, mutta huoneeseen linnoittunut poika Zach reagoi äidin tautiin muuttumalla entistä apaattisemmaksi.

Toisaalla Shepin paras ystävä Jackson, ikuinen yhteiskunnan kritisoija kamppailee pienen peniksen ja sairaan tyttärensä kanssa. Sympaattisen Carolin ja hänen toinen tytär Flicka on sairastanut koko ikänsä rajua tautia, kun taas nuorempi ylensyö suruunsa.

Kirjan teemoja ovat sairaus, raha ja sen puute, mutta ennen kaikkea ihmissuhteet ja avioliitto.

"Carol oli lähellä mutta lasiseinän takana, kuin rinnakkaisulottuvuudessa. Jackson arveli aaveista tuntuvan tältä - vaikka huitoisi, huutaisi ja hyppisi, toinen ei näe eikä kuule. Hän ei enää asunut vaimonsa kanssa vaan kummitteli tälle. Carol näytti toisinaan huomaavan, että voileipää oli järsitty ja sukkia käytetty, ja tällaiset seikat hermostuttivat häntä niin kuin näkymättömät paranormaalit ilmiöt vankkumatonta rationalistia yleensäkin."

Mikä mahtava kuvaus tunteesta, jonka perheriita saa aikaan!

Vastaavia napakoita oivalluksia teos aivan pursuaa. Välillä se rönsyilee liikaakin ja aiheuttaa pientä närää lukijan mielessä, mutta palaa sitten taas ladulleen ja nappaa takaisin syleilyynsä. Shriverin aatemaailma on tekstissä alleviivattua, ja vaikken hänen katkeruuteen tahdo samaistua, jäi lukukokemuksesta hymy huulille. Uskomaton teos!

Ainakin Paula on koonnut blogiinsa kattavan listan jo kirjan lukeneista ystävistä. Minä uskaltaudun nyt ajatuksen kanssa lukemaan, mitä muut ovat tästä olleet mieltä ja toivon, etten ole napannut samoja lainauksia kuin toiset. Sen peniksestä kertovan kohdan, joka Leenalla oli, päädyin jo vaihtamaan :)

 

Pelkää sinä sanoit.
Pimeä maa niin lähellä,
minä aina kuin rotkon reunalla,
pelkän tyhjyyden.
Yö minussa itsessäni,
ei sitä voi paeta.

Mutta kun puhun,
valkenee vähän.
Kun jonkun silmiin katson,
en näe pimeää.
Jos joku käsi lähellä
pysyn pystyssä
vaikka jyrkänne
askeleen päässä.

Jos vain joku lähellä -

 

Auki.

Vapaaksi.

Kaikki niin auki

että elämänpelosta olemisen ilo

sanomisen pakosta riemulaulu

Kaunista alkuviikkoa ihanan Maaria Leinosen sanoin. 

Runot kirjasta Elämän täysi, Kootut runot 1980- 1993, Kirjapaja

Loppukesän arpajaiset

Arpajaiset tuntuvat kuuluvan aika oleellisena osana blogielämään, eikös totta? Minäkin laitoin pystyyn Rakkaudesta kirjoihin -sivuston aivan ensimmäiset sellaiset ja tämähän on todella hauskaa puuhaa! Ei ihme, että ovat mokomat niin suosittuja :) Ensisijaisena palkintona on Camilla Läckbergin uusin kirja, Majakanvartija mutta mikäli voittaja ei teosta halua, on saatavilla myös täältä löytyvät romaanit.

 

Arvonnan suoritti eilen yksivuotissynttäreitä juhlinut Jasper...

 Ja arpa osui

Hannalle Sivujen välissä -sivustolta. 

Onnea sinulle!! Laita sähköpostia tulemaan, niin voin valitsemasi kirjan postiin pistää. Rachelle@live.fi

Arvonta lisäsi blogin jäsenmäärän 69, olen erittäin otetu. 

Tervetuloa uusille ja toivottavasti täällä viihdytte!

Herman Koch; Illallinen

   Het diner, 2009. Suom 2012 Siltala, 339s.


"Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä."

Näillä sanoilla alkaa tämä melko hyökkäävällä kannella varustettu kirja. Kansi on nappivalinta. Jo sitä katsomalla pääsee jyvälle, mitä tuleman pitää. Sillä luvassa ei ole leppoisaa yhdessäoloa herkuttelun merkeissä, kuten nimestä ehkä voisi päätellä. Illallinen on yhtä uhkaava kuin tuo ravun tuijotus.

Leena minulle kirjasta kertoi ja minä arvostelukappaletta pyytämään. Siltala toimitti kirjan jo parin päivän päästä kotiovelle, olen otettu nopeasta toiminnasta. Nopeasti teokselle myös lämpenin. Jo ensimmäinen lause sisälsi ripauksen sitä ironiaa, joka tekee rankka-aiheisista kirjoista lempeämpiä.

Kirja on periaattessa rakennettu hyvin yksinkertaisin aineksin. Ehkä se juuri siksi toimiikin niin hyvin. Turha kikkailu olisi voinut tylsyttää veitsen teriä. On minä-kertojana toimiva Paul ja hänen vaimonsa Claire. On Paulin poliitikkoveli Serge ja hänen vaimonsa Babette. Nämä neljä ihmistä tapaavat sen sortin ravintolassa, jonne pöytävaraus on tehtävä kolmea kuukautta aikaisemmin. Näennäisen tyynen pinnan alla kiehuu sellainen soppa, että ainakin jokainen lukija, jolla on omia lapsia, saa romaanin edetessä pidätellä hengitystä. Tätä soppaa paljastetaan lusikka kerrallaan, juonen kiertyessä auki lähes piinallisen hitaasti.

"Niin kuin huonoa kirjaakaan ei panna enää puolen välin jälkeen syrjään, vaan se luetaan vastahakoisesti loppuun, niin myös Babette on pysynyt Sergen kelkassa - toivoen, että loppuratkaisu hyvittäisi vielä jotain."

Teoksen polttavia kysymyksiä ovat mietteet onnesta ja miten sitä ylläpidetään niin avioliitossa, kuin ylipäätään perheissä. Mitä me vanhemmat olemme valmiita tekemään suojellaksemme omaa lastamme? Miten pitkälle sinä olisit valmis menemään? Tämä kysymys jäi minun mieltäni vaivaamaan.

"Mieleeni tuli se saksalainen äiti, joka oli aikoinaan ampunut oikeussalissa lapsensa murhaajan. Sellainen äiti oli Claire."

Aivan uskomattoman hyvä kirja, jossa on niin voimakkaita psykologisia latauksia, että minun kappaleeni menee psykiatriaan erikoistuvalle veljelleni. Illallisesta on lumouduttava.

Ja ainakin näissä blogeissa näin on käynytkin;

Mari A , Lukutuulia , Amma, Lumiomena, Järjellä ja tunteella

Jim Thompson; Valkoinen viha

2012, Johnny Kniga Kustannus. 274s.

Rehellisyyden nimessä enpä usko, että olisin koskaan Jim Thompsoniin tutustunut, ellen olisi arvosteltavaksi tätä teosta saanut. Kirjailija on minulle kuitenkin tuttu kirjaston palautetut-hyllyltä, miltei aina sieltä yksi Thompson löytyy. Ilmeisen suosittu tämä Kari Vaara -sarja siis on. Valkoisen vihan kanssa kävi vain samalla tavalla kuin aikoinaan Troijalaisen . En kokenut kuuluvani missään mielessä kirjailijan kohderyhmään.

Onko vääränlaista yleistämistä, jopa sukupuolista syrjintää sanoa, että tämän tyyliset teokset on suunnattu miehille? Ajatellaan vaikka Reijo Mäkeä. Uskoisin, että Mäen fanittajat ovat jo Thompsoninkin löytäneet. Minä olen lukenut Mäkeä tasan 20 sivua, ja sen jälkeen totesin, ettei ole minun juttu. Thompsonin luin kannesta kanteen, ja vaikken missään vaiheessa oikein räyhätunnelmiin päässyt, ei minulla kirjan kyydissä tylsäkään ollut. 

Yhdysvaltalainen Thompson asuu suomalaisen vaimonsa kanssa Helsingissä. Tässä linkki suomalaiseen poliisiin, Kari Vaaraan, jolla taas on ulkomaalainen vaimo Kate. Kirjailija on toiminut aiemmin mm. baarimikkona, portsarina ja sotilaana. Näistä kokemuksista hän mitä ilmeisimmin aiheensa ammentaa. Kirja on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Meno on sitä luokkaa, että muutamalla lauseella kuitataan jo melkoinen tapahtumaketju. 

Kirjan alussa Vaaralle syntyy tytär ja hän on juuri saanut kuulla aivokasvaimesta. Kasvain saadaan poistettua, mutta seuraukset ovat varsin kammottavat. Mies menettää tunteensa. Hän on myös aloittamassa työtään melko epäilyttävässä peitetoiminnassa, jonka tarkoituksena on auttaa mm. ihmiskaupan uhreja. Vai onko sittenkään? Rasismi, poliittinen kieroilu, ja poliisien korruptoituminen ovat kirjan rankkoja teemoja. Entiselle punkkarille, jonka takissa komeili "raukka on rasisti" -pinssi, juoni nostatti useissa kohdissa niskakarvat pystyyn. Onneksi Karin vaimo Kate toi teokseen moraalisen näkökannan.

Koska olen viime aikoina lukenut kauniita ja koskettavia kirjoja minulle Valkoinen viha oli kuin kylmä suihku. Toisaalta ihan virkistävä kokemus ja tästä on taas hyvä jatkaa omimpien teosten pariin.

"Viha on kuin huume. Viha tuhoaa ihmisen, jos sille antaa vallan."