Terhi Rannela; Läpi yön

Otava 2014, 284s.

Paskat. Helvetillä ei ole ääriviivoja vaan paholainen maalaa tämän talon jokaisen huoneen ja jokaisen nurkan paksulla pikimustalla.

Isä on käynyt Alkossa ja tuonut kaksi muovikassillista juotavaa. Tuli h i r v e ä riita.
"Tajuatko sinä, mitä sinä olet saanut aikaiseksi? Olet pilannut meidän kaikkien elämän!"

Voi jumalauta.

Bloggamattomien kirjojen pino sen kun kasvaa ja ruuhkan taltuttamiseksi olin jo miettinyt mistä postaan seuraavaksi ja sitä seuraavaksi ja... Mutta sitten luin Terhi Rannelan Läpi yön. Sitten jäin tuijottamaan kaukaisuuteen, omiin teinivuosiini. Olin pakahtua. Surusta, ilosta, kivusta, toivosta. Muistoista. Sillä vaikka koen olevani ikäloppu, kirjoittaa Rannela ihanasti, että jokainen meistä on edelleen 16-vuotias tyttö tai poika. Kyllä, jossain syvällä sisällä tämä varmasti pitää paikkaansa. Juuri sitä sisäistä, kauan kadoksissa piileskellyttä, ja ehkä vielä kipeää nuorta kirja kosketti. Kosketti!

En malttanut naputella muista lukukokemuksista vielä, vaan sallin iloiten Läpi yön -teoksen rynniä jonon kärkeen, etteivät kirjan aiheuttamat tuntemukset ehtisi unohtua. Toivon etteivät ne häviä ollenkaan, koska niillä selkeästi on jotain kerrottavaa nykyiselle minälleni.

Olen pahoillani. Höpisen vain itsestäni, vaikka minun piti kertoa Mariasta, jota kirja käsittelee. Kuitenkin koin Marian niin sielunsiskona (vaikkakin olen huomattavasti häntä laiskempi ja ehkä anarkistisempi yksilö), että monet kohdat voisivat kertoa omista nuoruusvuosistani:

Istun kotona, kuuntelen musiikkia ja pohdin elämää. Jos oikein heittäydyn villiksi, käyn kirjastossa lainaamassa repullisen kirjoja. (minä ennen varsinaista murrosikää)

Ilta huipentui Apulannan keikkaan Kaupungissa. Näin livenä Tonin, Sipen ja Tuukan! (minä murrosiässä)

Kissan kuolema teki minuun suuren vaikutuksen. (jossain edellisten välissä mykistyin Taru Väyrysen mahtavasta romaanista/elokuvasta)

On ihanaa saada ilmaisia arvostelukappaleita. Meinasin huutaa riemusta, kun hain postista ensimmäisen pakettini. (minä tänä päivänä)

(yms,yms)


Läpi yön on kerrottu päiväkirjamuodossa, se alkaa vuodesta 1996 ja jatkuu näihin päiviin saakka. Päiväkirjaa kirjoittaa 16-vuotias Maria, joka on juuri yrittänyt itsemurhaa. Hän asuu tuppukylässä, jota vihaa sydämensä pohjasta. Hänellä on paras ystävä Tiija, Anna-sisko, Tessu-koira ja erittäin ongelmallinen isäsuhde. Maria rakastaa kirjoittamista. Hänen suurin toiveensa on tulla julkaisevaksi kirjailijaksi. Hänen elämänsä on teini-iälle tyypillistä vuoristorataa, jossa suunnilleen joka toisena päivänä omistetaan maailma ja joka toisena kadotetaan se tyystin. Tuttua...

Päiväkirja elää ja kasvaa Marian mukana. Sille kerrotaan ensirakkaudet, mustasukkaisuudet, ryyppyreissut, ystävyydet, ongelmat kotona, kaikki. Ja sille kerrotaan kirjoista. K i r j o i s t a. Sillä Maria lukee, lukee ja lukee. Hän ei kerro harrastavansa muuta kuin istumista ja lukemista, lukemista ja istumista, eli aivan yksi yhteen menee meidän harrastukset!

Mutta miten Marian kirjoitusprosessi etenee? Entä mitä tapahtuu taustalla häämöttävälle masennukselle?

Työteliäs ja rohkea Maria ei luovuta, hän rämpii läpi yön kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kohti unelmiaan. Ja se kannattaa.

Aivan mahtava tarina, joka sai minut kiinnostumaan nuorten aikuisten romaaneista. Jos joku ystävällisesti viitsisi vinkata genreen kuuluvia must-read teoksia, olisin ikionnellinen!


Be a good girl
You've gotta try a little harder
That simply wasn't good enough
To make us proud


***

Toisaalla:
Notko
Krista

Elämykselliset Kirjamessut

(...vaiko sittenkin Eläimelliset Kirjamessut...?)

Hei! Soon nyt sellanen homma, että vuoden odotetuin tapahtuma oli ja meni. Masennukseen taipuva minäni voisi tässä kohdin todeta, että sama kai se on nyt vetäytyä muutamaksi kuukaudeksi talviunille, mutta sille puolelle ei (vielä) anneta valtaa. Muistellaan mennyttä viikonloppua, joka antoi ainakin itselleni enemmän kuin osasin odottaa. 

Osallistuin tänä vuonna toisen kerran Helsingin Kirjamessuille Pasilaan (jos joku ei messukeskuksen sijaintia tiedä), ja jo tutuksi tulleeseen tapaan hengailin ihanan kirjasiskoni Kristan kanssa. Perjantaina tosin kävimme pyörähtämässä paikan päällä kera mieheni & kolme pientä porsasta. Nuorin possuista käyttäytyi nimensä mukaisesti ja päätimmekin suoria kotiin siinä vaiheessa, kun itkupotkuraivari antoi ensi merkkejä tulostaan... Lauantaina sen sijaan pääsin messuilemaan ihan aikuisessa ja näin ollen toki paljon asiallisemmassa (tirsk) seurassa. 

Päivä alkoi kirjabloggaajille suunnatulla brunssilla (kiitos WSOY & Tammi), jossa saimme niin vatsan kuin kirjahyllynkin täytettä. Itse odotin eniten loistavan Riina Katajavuoren haastattelua, jossa hän kertoi yhdestä syksyn Kovimmista kirjasta, Wenla Männistöstä. Kiitos ihana Riina! Sinikka Nopola sen sijaan oli minulle aiemmin tuttu vain Risto Räppääjästä (joo, kirjailija mainitsikin, että ristoleimasta vaikea päästä eroon), mutta kiinnostuin valtavasti hänen teoksestaan Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Siitä myöhemmin lisää. Myös Hulluruohoon tulen piakkoin palaamaan, koska teos vaikutti kirjailija Maritta Lintusen kertomana aivan mahtavalta. Jari Järvelän sympaattinen olemus puolestaan innosti lukemaan ainakin miehen dekkariteoksen Tyttö ja pommi, jonka Krista minulle ystävällisesti Joensuusta saakka kiikutti.

Tässä vaiheessa brunssilta oli lähdettävä, ja kipitimme Lukupiirin bloggaripäivystykseen, jossa tarkoitus oli antaa mahdollisille poikkeajille lukuvinkkejä. Valitettavasti jengi olikin kiinnostuneempia takana sijaitsevasta kirjahyllystä, jonka sai ostaa huimalla 15% alennuksella. No, ihan hieno hylly kieltämättä. Meille jäi aikaa juoruilla ja moikkailla ihania blogiystäviä. Erityisesti mieleen jäi Kuutar, jonka blogia olen fanittanut siitä saakka, kun harrastuksen löysin. Eli siitä on kauan.

Tällainen oli parkissa messukeskuksen sisäänkäynnin tuntumassa. Siri Kolu on tuttu "vain" PI:n ja IP:n kautta, mutta Me Rosvolat kiinnostaa kovasti!

Siinähän myö iloiset kirjatytöt

Kristaa on kiittäminen ihanasta iltapäivätuokiosta ihanan Elias Koskimiehen seurassa. Tätä sympaattista ja rohkeaa kirjailijaa kuunteli enemmän kuin mielellään, varsinkin kun sain lukaistua juuri ennen messuja miehen esikoisteoksen, Ihmepojan. Siinäpä jälleen teos, johon palataan tässä lähiaikoina. Kirja on omakohtainen tarina nuoren ja erilaisen pojan ehkä vaikeimmasta ajanjaksosta elämässä; teini-iästä.

Valitettavasti alkuperäisestä aikataulusuunnitelmasta jouduimme hiukan joustamaan ja Erik Axl Sundin haastattelu jäi (voih) kuulematta. Onni onnettomuudesta, törmäsimme tupakkapaikalla (!) kirjailijapariin, ja minä heille englannin/ruotsin sekoitusta solkkaamaan. Miten mukavia ja hauskoja tyyppejä! Mikä moka, että kamera jäi kassin pohjalle, kun sitä kipeästi olisi tarvittu! Sen verran keskustelustamme paljastettakoon, että seuraava kirjasarja tulee käsittelemään itsemurhia ja blackmetallia. Iloiset aiheet miehillä jatkossakin... Mutta voi, miten symppiksiä he olivatkaan!

"Onko se?", "No ei se oo", "Mutta näyttää kyllä", "Mee kysyyn". Joo on se. 

Tupakkapaikka osoittautui varsinaiseksi paratiisiksi, eräälläkin tupruttelukerralla törmäsimme jotenkin tutunnäköiseen mieheen. Jonkin aikaa jahkailtuamme uskaltauduimme kysymään tuollaiselta pitkätukalta mahtaako hän olla Marraksen kirjoittaja Sami Lopakka. Ja hänhän oli! Siinä sitten fanitytöt kuolat poskella solkkaamaan tällä kertaa ihan suomea. Hyvin tulimme juttuun ja samainen mies löytyi vielä baarin puoleltakin :) Lopakalta pukkaa myös toista kirjaa ja olen tietysti tästä onnessani. Marras kun on minulle Vuoden Kirja.

Sunnuntaina olin jälleen messukeskuksessa, tosin ihan vain pikavisiitillä. Juniori ei tykännyt äidin lauantaisista riennoista, mutta en malttanut olla karkaamatta vielä Marko Hautalaa kuuntelemaan. Tietenkään! Kuokkamummo on aivan mieletön teos! Sattuneesta syystä Hautalaa kuuntelinkin kaikkein keskittyneimmin, ehkä pahin messuadhd alkoi siinä vaiheessa jo hellittää.

Komea, Suomen Stephen Kingiksikin kutsuttu kauhukirjailija tutustutti meidät paikalla olijat kirjoitusprosessin saloihin. Vaiko paremminkin kauhun ytimeen? Puhetta oli mm. siitä, kuinka Hautala osaa tuudittaa lukijan turvallisuuden tunteeseen, siihen ettei mitään hirveää tulekaan tapahtumaan, kunnes... Kunnes! Väkivallalla mässäilyä kirjailija ei teoksissaan harrasta, Kuokkamummo pitääkin sisällään vain kaksi rajumpaa kohtausta, joista varsinkin toinen on erittäin ilkeä. Lähtökohdat moiselle mies nimesi mökkinaapurin viaksi...

Kuokkamummohan oli kirjailijan lapsuudessa urbaanilegenda, johon enemmän tai vähemmän tosissaan uskottiin. Hautalan mukaan moinen pelottelu ei modernina internet-aikakautena ole samalla tavalla mahdollista, kuin 80-luvulla keskisuomalaisessa, tyhjien kartanoiden täyttämässä taajamassa, jonne tarina on sijoitettu. Kuokkiksessa vilahtelee kirjailijalle tyypillisiä toistuvia teemoja, esimerkiksi kuu, josta mies kertoo nähneensä kammottavan painajaisen. Kuulemma ihmisen suurin osa unista tutkitusti onkin painajaisia... Kauhu ei siis tule Saksasta vaan sydämestä! Lainaus henkilöltä, jota en tähän hätään muista :) Mainittakoon vielä oma kuukammoni, jota olen aiemmin lähinnä häpeillyt. Huojentavaa, etten ole yksin pelkoineni. Ehkäpä taivaalla killottavaa hopea kolikkoa on syytäkin pelätä.

Joka tapauksessa ne kammottavimmat kirjojen kohtaukset vaativat kirjailijalta tiettyä mielialaa, "puolipsykoosia", jolla saadaan lukija pelkäämään aidosti. Ja siinä Hautala onkin onnistunut kaikissa teoksissaan. Niissä on jotain epätodellisen häiritsevää, omalla logiikallaan eteenpäin kulkevia tarinoita, jotka jäävät piinaamaan mieltä.

No niin. Joskos tämä minun messuraporttini olisi tässä. Nyt lähden lukemaan blogikollegoideni tunnelmia upeasta tapahtumasta. Ensi vuotta odotellessa! Ja sitä ennen tietysti luetaan. Todettakoon vielä, että kirjojen shoppailun jätin ystävieni harteille, mutta kiitos kustantamoiden ja Kristan, mukaani sain aivan mahtavan oloisia kirjoja!

Lukukaveri

Helsingin Kirjamessut tulee - olemme valmiit!

Hei Lukijani! Vuoden odotetuin tapahtuma alkaa huomenna, kun Messukeskus täyttyy meistä kirjojen palvojista. Itse suuntaan paikalle perjantaina, mutta sen jälkeen tarkoitus hengailla messuilla koko loppuviikko. Minähän asustelen nykyään aivan Pasilan kupeessa, ainakin jos verrataan edelliseen vuoteen, jolloin puksuttelin VR:n kyydissä paikalle Kouvolasta saakka. Sen verran on kova kattaus tulossa, että paikalle kannattaa matkustaa kauempaakin!

Ongelmana on ennemminkin runsauden pula; niin paljon lavoja ja kirjailijoita ja kaikkea kivaa mahdutettuna yhteen viikonloppuun, ettei päällekkäisyyksiltä voi välttyä. On vain osattava kuoria kermat päältä. Ja toki jutustelu/hengailuaikaa olisi myös kiva varata.

Eniten odotan Erik Axl Sundin tapaamista, he esiintyvät messuilla seuraavasti:

perjantai klo 16.30 Otavan osasto
perjantai klo 17.30 Akateemisen Kirjakaupan osasto
lauantai klo 12.30 Otavan osasto
lauantai klo 15.30 Mika Waltari
lauantai klo 16.00 Suomalaisen Kirjakaupan osasto (signeeraus)

Lauantain pakollisiin kuuluu myös Lukupiirin päivystys (sali 201), jolloin minut löytää Kristan (Lukutoukan kulttuuriblogi) kanssa paikalta ainakin klo 11.00-13.00. Tulkaa ihmeessä moikkaamaan ja muutenkin saa nykäistä hihasta mikäli tunnistaa :)

Sami Lopakan, Tuomas Kyrön, Marko Hautalan, Riina Katajavuoren, Siiri Kolun ja ja ja tapaamista odotan innolla.

Varmasti ikimuistoinen ja hieno tapahtuma tulossa! Tulkaahan runsain joukoin paikalle!

Graeme Simsion; Vaimotesti

The Rosie Project 2013, suom. Inka Parpola ja Otava 2013, 333s.

Huristellessani takaisin kaupunkiin kauniin naisen ajamalla punaisella Porschella, tuon kappaleen soidessa, minusta tuntui kuin olisin seissyt jonkin aivan uuden maailman laidalla. Jos mahdollista, tuo tunne vain vahvistui, kun sade alkoi langeta ja avoauton kattoon tuli toimintahäiriö, jonka takia emme saaneet sitä ylös. Sama tunne oli vallannut minut, kun katselin kaupungin siluettia. Parvekeaterian jälkeen, ja jälleen silloin, kun Rosie oli antanut puhelinnumeronsa. Toinen maailma, toinen elämä, lähellä mutta saavuttamattomissa.


Vaimotestin voisin lukea villiksi kortiksi, joka lähti mukaan kirjastosta sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Elämä on ollut taas siinä määrin hektistä, että halusin luettavaa jonka parissa rentoutua, ehkä jopa naurahdellakin. Chick-lit on minulle genrenä melkoista rämeikköä, vielä kartoittamatonta aluetta. Ei muuta kuin saappaat jalkaan ja menoksi!

Pikaisen googlaamisen perusteella havaitsin, että kyseinen teos on nauttinut blogeissa kiitettävissä määrin huomiota (ilmankos se olikin jäänyt jonnekin takaraivoon kummittelemaan). Mitä siis tästä vielä kertoa? Tehän taidatte jo tuntea tarinan?

Sanotaanko näin, että en olisi tarkoitukseeni sopivaa lukemista voinut paremmin valita. Ns. hömpäksi tarina on sivistyssanoineen lennokkaan fiksu ja sopii sisällöltään myös miespuoleisille lukijoille. Ihan totta, kokeilkaa vaikka! Romaanin päähenkilö on ihan hivenen omalaatuinen tapaus tarkkaan ohjelmoitune aikatauluineen. Sympaattisesti hän toteaa kirjan alussa, etteivät ihmiset oikein pidä hänestä. Miehellä on vain kaksi ystävää, mutta nyt hän haluaisi lisäystä sosiaaliseen elämäänsä, ehkäpä jopa vaimon muodossa.

Mistä kaavoihin kangistunut poikamies, poikkeuksellisen älykäs sellainen, sielunkumppanin voisi löytää? Huonoilla sosiaalisilla taidolla varustettu genetiikan professori päätyy laatimaan vaimotestin. Sen perusteella toivottomat tapaukset (eli 99,9% väestöstä) on helppo kartoittaa ja poissulkea laskuista. Kunnes jäljelle jää vain Se Oikea. Täydellinen nainen Don Tillmanille!

Elämä ei kuitenkaan/tietenkään kulje valmiiksi kaavoitettuja latuja, vaan sattumoisin Donin elämään tupsahtaa räväkkä tarjoilijatypy Rosie. Täysin vaimoksi kelpaamaton Rosie, joka mm. polttaa tupakkaa...

Oi mikä herkkupaketti Vaimotesti onkaan! Se sisältää älyllistä ilottelua ja osaa naurattaa ihan aidosti. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen viihdyttävää seuraa, he hurmasivat minut täysin. Kiitos ja kumarrus upeasta lukuelämyksestä.


Tuntuu! Tuntuu, tuntuu, tuntuu! Tunteet häiritsivät hyvinvointiani.

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Et stille umaerkeligt drab 2010, suom. Aino Ahonen ja Siltala 2014, 450s.

Nina jäi istumaan hetkeksi. Hän mietti taas pitäisikö hänen hankkia uusi työpaikka. Sellainen josta ei tulisi tällaista oloa. Jotakin oli pahasti pielessä, jos kuolemanpelkoa piti lääkitä Panadolilla.

Poika matkalaukussa -teos polkaisi käyntiin mainion uuden dekkarisarjan, jossa päähenkilönä toimii sairaanhoitaja Nina Borg. Kuten usein (tai paremminkin yleensä) trillerisarjoissa, myös tässä tarinan sankari/sankaritar on jo ennestään traumatisoitunut henkilö. Nina Borgin tragedia on liiallinen auttamisenhalu, tarve pelastaa yksin koko maailma, vaikka hintana olisi oma avioliitto. Sympaattisen tarmokas Nina ei voi olla voittamatta lukijaa puoleensa, ja hän onkin koko sarjan sydän. Suuri sydän.

Tällä kertaa Ninaa pyydetään auttamaan tilapäismajoitukseksi muutetussa autohallissa majailevia romaneja. Osa heistä on sairastunut omituiseen vatsatautiin, joka tietysti lankeaa myös auttajan ylle. Paikan miehet yrittävät estää Ninan pääsyä sairaiden lasten luokse varjellaksensa jotakin. Tämä luonnollisesti herättää päähenkilömme mielenkiinnon.

Mutta kirja ei kerro pelkästään Ninasta. Se on myös nuoren romanimiehen, Sandorin tarina. Sandor tulee sotketuksi soppaan vastoin omaa tahtoaan, ja hän lähtee auttamaan liian uskaliasta pikkuveljeään kauaksi molempien kotimaasta. Pikkuveli kun on päätynyt Tanskaan myydäkseen salaperäisen, laajasti tappavan löytönsä. Miksi? Tarkoituksena pelastaa köyhyydessä elävä, sorrettu perhe. Romanien järkyttävistä olosuhteista olen jossain määrin tietoinen, mutta teos antoi nyt asiaan enemmän valoa.

Kirja alkaa Pohjois-Unkarin sotilassairaalan raunioista edeten kohti Tanskaa, joka toimii varsinaisena tapahtumapaikkana.

Täytyy sanoa, että romaani imaisi minut niin syvälle mukaansa, etten muistanut tehdä edes sitaattilainauksia (minähän olen keräilijä - keräilen sitaatteja). Jo Poika matkalaukussa lupaili hyvää, ja Hiljainen, huomaamaton murha täytti korkealle nousseet odotukset. Kirjasarja on humaanimpi kuin useimmat dekkarit, eikä se päästä lukijaa helpolla. Hätä sorrettujen puolesta, auttamisenhalu, rohkeus ovat sarjan avainsanoja. Teos ei kuitenkaan sorru sentimentaalisuuteen, päinvastoin. Se on ylpeä ja uljas, siinä missä myös äärimmäisen jännittävä.

Mukaan mahtuu muuten Poika matkalaukussa -kirjastakin löytyvä sivujuoni, josta toivottavasti voimme pian lukea lisää. Erään pienen tytön ja hänen äitinsä kohtalo jäi tätä lukijaa piinaamaan...

Lisää blogisavuja Nina Borgille toivon minä!


Henkiinjääminen, Nina ajatteli. Se meni kaiken muun edelle.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012, suom. Anna- Maija Viitanen ja Tammi 2014, 809s.

- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksistasi yksi ainoa, niin mikä se olisi?
- Esitän saman kysymyksen sinulle.
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä pudotusta. On osattava kaatua.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on teos, joka sai heti julkaisun jälkeen valtavat määrät blogisavuja. Moni kollega tähän maailmanlaajuista suosiota nauttineeseen ns. superteokseen onkin tykästynyt, osalle kirja taas on ollut pettymys. Minä ajattelin jättää suosiolla väliin näin paksun romaanin, mutta sitten ystäväni Krista onnistui kuin onnistuikin kiinnostukseni herättämään. Ja mitä mitä, reilut 800 sivua humpsahti kuin hujauksessa. Teosta aloitellessani mietin jo, että onko tässä vuoden 2014 The Kirja. Tarinan edetessä muutama seikka alkoi valitettavasti hiertää, mutta käydään aluksi läpi kirjan parhaat puolet.

- Hurjasta sivumäärästä huolimatta romaani on todella nopealukuinen ja mitä koukuttavin. Tempo ei hellitä hetkeksikään, ote ei herpaannu vaan tarina kantaa.

- Kiehtova, skandaalinkäryinen juoni.

- Yllätyksellisyys.

Teoshan kertoo nuoresta kirjailijalahjakkuudesta, jonka huippusuosittu esikoisromaani sinkautti kuuluisuuteen. Päähenkilömme Marcuksen olisi nyt aika ryhtyä kirjoittamaan toista kirjaansa olosuhteissa, jossa lukijoiden odotukset hipovat pilviä. Marcus huomaa, ettei uusi romaani ota syntyäkseen. Paniikki! Kirjailijantauti! Mies on jo epätoivon partaalla, kunnes mieleen nousee vanha opettaja, ystävä Harry Quebert. Ei muuta kuin hänen luokseen matkustamaan, pieneen Aurora-nimiseen kaupunkiin. Siellä Marcusta odottaakin melkoinen yllätys. Harryn pihalta löydetään 33 vuotta vanha ruumis. Ruumis kuuluu 15-vuotiaana kadonneelle Nolalle. N-O-L-A-lle, jonka kanssa Harrylla oli, näin mies viimein tunnustaa, yhden kesän kestävä suhde. Harry pidätetään epäiltynä murhasta, ja siinäpä sitten Marcukselle löytyykin yllättävää puuhaa: selvittää mitä vuosikymmenet sitten oikein tapahtui. Mikä on lopullinen  totuus Harry Quebertin ja Nola Kellerganin tapauksesta? Mitä tapahtui kesällä 1975?

Huonoihin puoliin lukisin

- Karrikoidut henkilöt jotka ensin hymyilyttävät, mutta alkavat jossain vaiheessa kyllästyttämään. Varsinkin Marcuksen äiti on verrattavissa myötähäpeää aiheuttavaan sketsihahmoon. Itkeskelevän Harryn, itse "pääjehun" koin vastenmielisen epämiehekkäänä. Mies rakastui rapiat kolmikymppisenä 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan, joka kesän loputtua katosi. Nolaan, jonka ihanuutta alleviivataan raivostuttavissa määrin.

Siis. Harry ja Nola viettävät yhdessä yhden ainoan kesän. Nola katoaa ja Harry jää odottamaan Nolaa. Hän odottaa 33 vuotta Elämänsä Ainoaa Rakkautta (kunnes käy ilmi, että tyttöparka on maannut murhattuna haudassa koko ajan). Oikeasti? Uskottavaa?

- Kirjailijan on kovin helppo suistua epätasapainoon, koska tunneperäinen ahdistus vaanii häntä kahdella tasolla eli kaksin verroin enemmän kuin muita: on lemmensuruja ja kirjasuruja. Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.

Ranskalaisen Joël Dickerin romaani on sekoitus murhamysteeriä, rakkaustarinaa ja perinteistä lukuromaania. Se on kertomus pikkukaupungin asukkaista ja heidän lukuisista salaisuuksistaan. Kirjoittamisen olemuksesta ja vaikeudesta. Se on koukuttava, jännittävä, hauska. Valitettavasti paikoin myös äärimmäisen ärsyttävä. Kuitenkin voin sanoa teoksesta pitäneeni. Viihtyneeni nyt ainakin.


- Marcus, avain on kirjoissa. Sinun silmiesi edessä. Katso tarkkaan, tarkkaan! Näetkö missä olemme?
- Motellin parkkipaikalla.
- Ei, ei, Marcus! Me olemme pahan juurilla! Ja tätä hetkeä olen pelännyt kolmekymmentä vuotta.

Marko Leino; Epäilys

Tammi 2004, 514s.

Me valitsemme elämämme, mutta valitsemme useimmiten väärin. Niin kuin lottonumerot ovat meidän valintamme. Valtaosa vääriä ja aina. Pitäisi olla tyytyväinen, jos elämä tuntuu edes neljältä ja varalta. Edes kerran kuukaudessa. Vuodessa.


Marko Leinon Epäilys katkaisi pitkän dekkarittoman putkeni, minä kun luin kirjan ennen Varjojen huonetta ja näin ollen bloggausjärjestys on mitä on. Järjestäytymätöntä nyt ainakin. Epäilys tarjosikin silkkaa lukemisen juhlaa. Myönnettäköön, että olin kaivannut genreä mutta myönnettäköön myös se, että Leino kirjoittaa kuin piru. Hän koukuttaa ja luo jännittäviä tarinoita, joissa on kuitenkin syvyyttä siinä määrin, että varsinkin psykologisten trillereiden ystävät varmasti kirjailijaa rakastavat. Tai tulevat rakastamaan, elleivät vielä ole häneen tutustuneet.

Minulla oli mennä Markot sekaisin, kuvittelin lukeneeni häntä jo aiemmin, mutta vasta Saastaan tutustuttuani tajusin, että Leino ei suinkaan ole Kilpi (voi nolous!). Molemmat kirjailijat ovat aivan huippuja, mahtavia, ja nyt luettuani tältäkin Markolta kaksi teosta, voin sanoa myös rakkaita.

Tavallaan Epäilys on melko perinteinen suomalainen poliisitarina, mutta siinä on myös toinen taso. Pelottava, synkkä, mystinen. Ja näistä molemmista kirjailija ammentaa melkoisen tarinan.

Teos alkaa Preludilla, joka on vähintäänkin hämmentävä. On itsemurhakirjettä, sairasta lahkolaisuutta, petollisuutta, järkyttävää lapsuuden kuvausta. Sitten teos varsinaisesti alkaa 1. luvulla nimeltänsä Helvetti. Alun linkit ja mutkat selvenevät ja kirjan edetessä palaset loksahtelevat paikoilleen.

Kirja kertoo Markus Falckista, syyllisyyden kanssa kamppailevasta sympaattisesta rikoskomisariosta, joka ryhtyy selvittämään Lauttasaaresta löydetyn kauniin naisen murhaa. Kroppa viestii rajusta väkivallasta, mahtaako kyse olla käsistä karanneesta raiskauksesta vaiko jostain ihan muusta?


"Markus, oletko sä ok?"
"En ole. Mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en mä ole koskaan ollutkaan", hän vastasi. "Mutta ei se ole oikeastaan iso ongelma. Isompi ongelma on se, ettei tämä saatanan maailma ole ok. Mennäänkö portaita?"

Epäilys kertoo myös Arto Vaarasta, melkoisen kierosta yksityisetsivästä, joka ryhtyy seuraamaan miestä, jota nainen epäilee pettäjäksi. Miten nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa? Hyvinkin arvaamattomalla ja yllätyksellä tavalla, jota edes tällainen paatunut jännärifanaatikko ei osannut odottaa.

Täytyi pitää koko ajan mielessä, että elämä nyt ylipäätään oli loppuen lopuksi kaikessa korniudessaan kuin kupillinen kauan seissyttä kahvinlitkua happamalla kevytmaidolla. Isoja asioita tapahtui ainoastaan valkokankaalla ja vammaisessa mielikuvituksessa.

Epäilys on ennen muuta kirja epäilyksistä. Siinä sivutaan monia tärkeitä aiheita perheväkivallasta uskonnolliseen alistamiseen. Kivusta, jolla on juurensa syvällä lapsuudessa. Tämänkin parissa sain ihanan lukuflow:n, jota on toisinaan vaikea saavuttaa. Mutta jos sen kyytiin pääse, on suurin piirtein taivaissa, vaikka kirjan lukujen nimet liikkuvatkin enemmän alakerran puolella. Aivan loppua lukuunottamatta.

Mielenkiintoinen ja hieno teos jälleen Leinolta! Mietin etukäteen, ettei kirja voisi mitenkään upean ja puhuttelevan Saastan tasolle yltää, mutta kylläpä vain ylsi. Näin taitava kirjailija ansaitsisi valtaisia blogisavuja!


Tai ehkä he halusivatkin kiiruhtaa halki puiston siksi, etteivät he olisi nähneet ja joutuneet pysähtymään ja myöntämään olevansa jo syntymällään tehneet peruuttamattoman sopimuksen kuoleman kanssa - ja kaiken sen kiireen olevan loppuen lopuksi yhtä tyhjän kanssa: yhtä tyhjyyden kanssa.

Erik Axl Sund; Varjojen huone

Pythias Anvisningar 2014, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 364s.

"Varjojen kodin ulkopuolella sinun täytyy olla vaatimaton niin hengeltäsi kuin ruumiiltasikin", hän sanoo. "On ihmisiä jotka eivät ymmärrä sinua ja tahtovat sinulle pahaa, he haluavat panetella sinua ja sitten vangita sinut."


Varistyttö-trilogian kolmas osa, Varjojen koti on minulle syksyn odotetuin kirja. Kun sain teoksen käsiini, luin sen (miltei) yhdeltä istumalta. Puhutaan kirjoista, jotka naulitsevat lukijansa nojatuoliin. Juuri sellainen tämä on. Mutta vaikka fyysisesti romaania ihan kotisohvalla luinkin, vei tarina minut niin pimeälle matkalle kammottavien tekojen syihin ja seurauksiin, että olo oli kuin naulojen lävistämällä. Mikään aiemmin luettu ei valmistanut lukukokemuksen raakuuteen. Lyheysti, itkin romaanin parissa. Ja samalla pelkäsin henkeni edestä sen loppuvan.

Teoksella on oma raju filosofiansa. Se kertoo asioista, joita ei ikinä saisi tapahtua punkrokahtavalla tyylillä (kts. Kirjamessuesite), tavalla joka saa lukijan vihaamaan, mutta myös rakastamaan. Ja juuri siksi päähenkilöistä olikin niin kivuliasta erota.


Hän tietää, että Jeanette on kova, mutta kuinka kova täytyy olla, ettei luhistu ihan kokonaan?


Kirjaa aloitellessa olin hetken iloisesti pihalla siitä kuka taas on kuki ja kuka mitäkin teki, mutta pienen alkukankeuden jälkeen tapahtumat palautuivat mieleeni. Varjojen huone, ja koko kirjasarja koostuu lyhyistä luvuista, pienistä palapelin palasista, joista nyt kootaan ymmärrettävä ja lukijaa tyydyttävä kokonaiskuva. Mutta miten hirvittävä se onkaan! Kirja sitoo yhteen edelliset osat ja lyö vielä löylyä päälle.


Yhdessä he muistelevat aikaa Tanskassa ja juttelevat tapahtumista sikolätissä niin kuin muut, normaalit ihmiset juttelevat lomamuistoistaan. Mutta kauniiden auringonlaskujen, hienon hiekan ja mukavien ravintoloiden sijaan he puhuvat pojista, jotka oli huumattu ja lietsottu taistelemaan keskenään, miehistä jotka hikoilivat nuorten tyttöjen päällä ja naisista, jotka kutsuivat itseään 
äideiksi ja jotka katselivat kiihottuneina vierestä.

En koe mielekkääksi kertoa juonesta tämän enempää (siis mitään). Lukekaa itse ja lukekaa koko sarja Varistytöstä alkaen. Sillä näistä aiheista ei saa vaieta. Silmiä ei saa sulkea. Vaikka teos sukelluttaa, hukuttaa lukijansa hulluuteen, lopussa odottaa katharsis. Odottaa se siellä kuitenkin.

Kaikki kunnioitus ja arvostus komeille kirjailijoille, joita lähdemme joukolla Helsingin Kirjamessuille 24.-25.10 kuuntelemaan. Niinhän?



And she gave away the secrets of her past, and said I've lost control again.

Belinda Bauer; Ruumis nro 19

Rubbernecker 2013, suom. Natasha Vilokkinen ja Karisto 2014, 427 s.

Kotona hän käyttäytyi itsepäisesti, mikä sai hänen vanhempansa huutamaan toisilleen suljettujen ovien takana. Patrickilla oli tapana painaa poski viileää maalattua puuta vasten ja kuunnella äidin ääntä, joka särkyi hysteerisenä: "...enää kestä! Kunpa hän ei olisi ikinä syntynyt!"

Patrick Fort ei ole mikään ihan perinteinen anatomian opiskelija. Aspergerin syndrooman diagnoosin saanut nuori mies hämmästyttää omintakeisella käytöksellään ruumishuoneella, jossa opiskelijat leikkelevät auto-onnettomuudessa kuollutta miestä. Ruumista nro 19. Patrickin mielestä lääketieteelle ruumiinsa testamentanneen miehen kuolinsyyssä on jotain hämärää. Auto-onnettomuus vei miehen koomaosastolle, jossa hän menehtyi. Mutta miten? Ja kuka uskoisi höperön maineessa olevaa Patrickia? Patrickia, joka menetti lapsena ymmärtäväisen isänsä. Äiti taas... ei oikein ikinä erikoista lastansa hyväksynyt.

Ruumis nro 19 kuljettaa lukijaansa kalmanhajuisista saleista lampaiden täyttämille nummille, joissa tuuli tuivertaa ja synkät perhesalaisuudet nousevat pintaan. Kirja on kerrottu pitkälti Patrickin näkökulmasta, teksti perehdyttääkin lukijan mielenkiintoisella tavalla aspergernuoren elämään. Ajatuksiin. Mieleen. Päähenkilö on riemastuttavan sympaattinen ja mielestäni teos nousee Walesissa asuvan Belinda Bauerin parhaimmaksi suomennetuksi kirjaksi. Se on samanaikaisesti humoristinen, huiman jännittävä ja koomaosastolla vieraillessaan miltei ahdistava. Kirja onnistui aiheuttamaan minulle kauan kaivatun lukuflown. Kustantajalle kiitos! Kai se vain niin on, että jännärit ovat tälle lukijalle se ainoa oikea genre, vaikka olenkin alkanut viihtyä vähän oikealla ja vasemmalla.

Suomennetut Bauerit lukeneena voin hyvällä omallatunnolla peukuttaa ja suositella tätä uusinta romaania omaperäisyytensä takia. Tarina on ajatuksiaherättävän upea, kerronta aavistuksen ironista ja silti lämmintä. Mielestäni se jättää jalkoihinsa jopa kirjailijan suosituimman (tai ainakin palkituimman) esikoisromaanin, Hautanummen, vaikka näissä kahdessa jotain yhteistä onkin. Samalla Ruumis nro 19 on aivan uniikki!



Jos minä tunnen oloni haavoittuvaiseksi niin se johtuu siitä, että te kusipäät kuiskitte minusta selän takana! Tuo lääkäri saattaa jopa olla sama tyyppi! Hän saattaa olla tappaja! Nyt hän tietää, että näin jotakin. Nyt hän tietää! Ja mitä hän tekee seuraavaksi?
Ihan 
mitä 
tahansa.

Siri Kolu: IP Ihmisen puolella

Otava 2014, 318s.

Iipeet, ihan tavalliset tyypit ihmisen puolella, tekee töitä sen eteen, ettei viha voita.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että luin Siri Kolun Pelko ihmisessä -teoksen vasta jokunen aika sitten. Näin ollen en joutunut jatko-osaa odottamaan lailla blogikollegojeni, jotka olivat kirjailijan hoksanneet heti ensimmäisen osan ilmestyttyä. PI lumosi minut täysin luontevalla, pakottomalla kerronnallaan, joka soljui eteenpäin kauniisti kuin runo. Itse tarina taas sai aikaan kylmiä väristyksiä. Niin mielikuvituksellinen se oli, ja jotenkin myös niin tosi.


Olen vaihtanut kivisen vankilan puiseen vankilaan. Olen vaihtanut kahdensadan ihmisen vankilan yksityiseen vankilaan. Sen vankilan nimi on ihminen.

IP jatkaa siitä mihin PI jäi. Nyt napakka päähenkilömme Pilvi on jättänyt luolaelon taakseen ja palannut Helsingin kaduille haistelemaan tuulia, vakoilemaan mitä maamme päättäjät ovat pihmisten varalle suunnitelleet. Onko rauhanomainen yhteiselo kahden rodun välillä mahdollinen. Vai onko tulossa sota.

Mukana ovat jälleen niin Pilvin sympaattisen höpsö veli Petri, kuin myös edellisessä osassa sivurooliin jäänyt "järjestelemähuora" Mimosa. Mimosaa kuristaa panta, ajaa viha. Mutta miten pitkälle kaunaisella katkeruudella päästään?

Teos ei sisällä juurikaan räjähtävää toimintaa, sen painopiste on ihmisten, pihmisten ajatuksissa. Pienissä teoissa. Ja kuitenkin kirja on jännittävä kuin mikä. Myös Pilvin ja salaperäisen Largon rakkaustarina jatkaa siitä, mihin se edellisessä osassa jäi. Minähän en juuri (fiktiivisestä) romantiikasta perusta, mutta näiden kahden tarinaa olen seurannut suorastaan sydän verillä.


Minä olen rakastunut mieheen, joka ei anna varmuutta itsestään. Meidän välillämme on aina sota, aina kitka, aina jännite. Se on rakkautta, joka ei koskaan toisi rauhaa.

Ihmisen puolella on kerta kaikkiaan ihana teos! Ihana Kolu! Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta enemmän siitä saa irti kun PI on ensin nautittu. Suosittelen!


Mutta hän oli. Me olimme. On mahdollista valita ihmisensä ennen kuin tekee mitään, ja on mahdollista polttaa itsensä tähän ihmiseen lopullisesti. Jo silloin.