Jax Miller; Vettä sakeampaa

Nimeni on Freedom ja vereni on hiekkaa. Siltä minusta tuntuu, kun kiihdyn liikaa, kun päässäni pyörii enkä saa sitä loppumaan. Se on pelkkää sivuvaikutusta siitä, että yritän pysyä mukana, kun maapallo pyörii akselinsa ympäri. Lääkäreiden mielestä kyse on mielisairaudesta.


Viskiä, hikeä, feromoneja. Verta, väkivaltaa, prätkiä. Baaritiski. Sen takana nainen nimeltä Freedom. Nainen todistajansuojeluohjelman turvissa, nainen vailla muuta päämäärää kuin itsetuho. Hän himoaa rangaistusta. Hän on säästänyt vaatteensa, joita käytti raiskauksen aikana. Hän on menettänyt kyttäaviomiehensä, kenties murhannut miehen itse. Hän on menettänyt kalleimpansa, verensä, sielunsa - omat lapset.

Minä ja normaali olemme kuin ruuti ja tuli. Kaksi asiaa, joita ei saisi koskaan sekoittaa.


Freedomin nihkeä itseinho, raapiva alkoholismi ja se lääkepurkki, johon tämä kaunis, riivattu nainen on kerännyt pillereitä poistaakseen itsensä lopullisesti, saa pysähdyksen joka rusauttaa lukijaltakin nenäruston sijoiltaan. Freedomin menehtyneen aviomiehen veli on vapautumassa vankilasta. Hänen, takanaan koko psykopaattinen perhe, ainoa päämäärä on kostaa Freedomille Markin kuolema. Mikään ei tule tätä pakkomielteistä miestä pysäyttämään.

Eikä mikään tule pysäyttämään tarinamme antisankaritarta, naista, äitiä, joka kuulee tyttärensä kadonneen. Rebekah ja Mason. Nyt jo aikuiset lapset, jotka varttuivat "turvassa" väkivaltaiselta ja arvaamattomalta äidiltään ns. hyvässä uskonnollisessa perheessä. Mutta kuten Freedomille selviää, perheestä kristinusko on kaukana. Raamatun sanan vääristely ja manipulointi... Yhdistelmä, jonka jäljet osoittautuvat jopa hirveämmiksi kuin Rebekahin kohtalo.


Hengitän yötä sisääni. Kylmyyttä. Pimeyttä. Luoja auttakoon kaikkia, jotka tulevat minun ja tyttäreni väliin.


Jax Millerin, tuon ihmeen kauniin esikoiskirjailijattaren Vettä sakeampaa iskee takakannen mukaan kuin olutpullo päähän (Publishers Weekly). No aamen. Parempaa teosta juuri tähän hetkeen, mielentilaan olisi mahdotonta löytää. Vahva naiskuvaus leijonaemosta, joka tekee mitä tahansa lastensa eteen, pärjää lopulta tilanteessa kuin tilanteessa olipa sitten kuinka rikki hyvänsä, sai minut rakastumaan Freedomiin.

Kirja on rankka, rujo ja niin helvetin kaunis!


Ei ole olemassa onnellisia loppuja, ei minun tarinoissani, ei todellisessa elämässä. Elämä ei halua nähdä kahta meidän kaltaistamme ihmistä yhdessä, toistensa syleilyssä. Eikä se tule näkemään. Sellaista elämä on.


***

Romaanista on blogannut ainakin Mummo matkalla.

Gillian Anderson & Jeff Rovin; Jään salaisuudet

Dream of Ice 2015, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 318s.

Toinko minä jotain mukanani Galderkhaanista? Vai onko jokin vainunnut minut kuin eläin?


Nythän on niin, että luettuani superkauniin X-Files -tähden, Gillian Andersonin Liekkien näkijät, jäin luonnollisesti odottamaan teokselle jatkoa. Näinhän sitä yleensä tuppaa käymään, kun itse tarina jää kesken. Eikä edellinen osa ollut minusta lainkaan hullumpi. Kirjoitin siitä näin;


Jos siis lievä kielellinen kömpelyys ei häiritse lukunautintoasi, suosittelen hyppäämään Gillianin kyytiin.


Jään salaisuudet jatkaakin suvereenisti siitä, mihin edellinen osa jäi. Kirjoja ei voi lukea yksittäisinä kokonaisuuksina. Alkuun olin pihalla, teemaan sopien kuin lumiukko, että keitä nämä sivuhenkilöt nyt olivatkaan, mitä Liekkien näkijät -romaanissa lopulta tapahtui. Tai sitten kärsin vain lievästä dementiasta... Joka tapauksessa.

Muistamme edellisestä osasta lastenpsykiatri Caitlin O'Haran, muistamme hänen maagisen kytköksensä ikivanhaan Galderkhaan -nimiseen yhteiskuntaan, joka hautautui vuosituhansien saatossa jään alle. Mutta jotain jäi elämään. Jotain väkivaltaisen voimallista, jotain, joka on nyt murtautumassa esiin. Ja tällä jollain on kyky tuhota koko maapallo, luoda siitä mieleisensä kohonneiden sielujen avulla (mikäli tätä kohtaa oikein ymmärsin).

Luotimme toisiimme kaikessa, hän pohti vihoissaan, mutta nyt minä saan maksaa hänen synneistään.

Muistamme Caitlinin pojan Jacobin. Pieni ressukka on saanut oman "infektioninsa" muinaisista sieluista, ja tämä tietysti herättää päähenkilömme äidinvaistot. Jacob on pelastettava. Galderkhaanista lähtöisin olevien kivien salaisuus paljastettava. Sillä kivet huutavat. Ne ovat odottaneet pitkään. Ne ovat valmiina...

Muistamme (hatarasti) myös maailmanmatkaajan, Mikelin, muistamme erään salaseuran nimeltään Ryhmä. Ryhmän ohjastamana Mikel matkustaa Etelämantereelle etsimään syytä viime aikaisiin, järkyttäviin tapahtumiin. Mikel löytää muinaisen kaupungin. Vai löytääkö se hänet?


Siinä missä Liekkien näkijät kietoi minut pelottavaan syleilyynsä, jätti Jään salaisuudet valitettavasti täysin kylmäksi. Juoni poukkoili kuin vauhko hevonen sinne tänne, olin jatkuvasti ulalla mitä tässä oikeasti nyt on meneillään. Lisäksi kielellinen tönkköys korostui entisestään.

Jään kuitenkin odottelemaan, mitä toiset kirjasta irti saavat!


"Jos et voi paeta petoa, syleile sitä."

Viiden kirjan haaste

"Nyt on hei sunnuntai, saisko vähän pidempään nukkua?"

Hei ja toistamiseen, ihanaa ystävänpäivää! Sain tähän saumaan Mustemaailmani -blogin Viiviltä mukavan haasteen. Kiitos ja kumarrus! Sen syvemmin muutamaa kohtaa miettimättä, naputtelen nyt ne kirjat, jotka tulevat salamana mieleen. Here we go!


1. Kirja, jota luen parhaillaan

2. Kirja, josta pidin lapsena (koko sarja)

3. Kirja, joka jäi kesken (en edes tällaista aloittaneeni muista, mutta olin näemmä blogannut kirjasta alaviitteellä keskenjääneet)

4. Kirja, joka teki vaikutuksen (juuri näitä on... paljon. Mutta sanotaanko että viimeisin?)

5. Kirja, johon palaan uudelleen (koko hänen tuotantonsa)

Muistattehan kaiken ystäväpäivähömpötyksen rinnalla, että tänään vietetään myös lukurauhan päivää. Siispä kirja käteen, vaahtokarkkipussi kainaloon ja rentoutumaan!

Ps.

Oli jo unohtua; haastan mukaan
Elegian
Leena Lumin
Ullan
Main.

Liane Moriarty; Nainen joka unohti

What Alice Forgot 2010, suom. Helene Bützow ja WSOY 2016, 495s.

"Mitähän me kaikki teemme kymmenen vuoden päästä", Gina sanoi.
"Olemme hiukan harmaampia, lihavampia ja ryppyisempiä", Nick oli sanonut.


Olisi vaikea keksiä sopivampaa teosta josta postata näin ystävänpäivänaattona, kuin Liane Moriartyn, tuon lähes neron huumorintajun omaavan australialaisen kirjailijattaren uusimmainen. Nainen joka unohti.

Kannessa on teemaan sopiva sydän, kyllä, mutta myös itse tarina sisältää hykerryttävän napakan juonen. On hattaramaista romantiikkaa maustettuna turkinpippureilla. On lämpöä, ystävyyttä - hämmennystä, pelkoa. On Alice, joka kaatuu aerobic-tunnilla iskien päänsä niin pahasti, että hups, hetkessä katoaa kymmenen vuotta, ja naisparka kuvittelee elävänsä vielä vuodessa 1998, olevansa 29-vuotias, eikä suinkaan pian neljääkymmentä lähestyvä keski-ikäinen nainen (mahtaisi olla melkoinen järkytys itse kullekin).

Ja kymmenessä vuodessahan ehtii tapahtua melkoisesti asioita. Mieleltään nuori Alice, leikisti esikoistaan odottava, kultaisennoutajan (miellyttämisenhaluinen, hiukan yksinkertainen) luonteen omaava Alice tajuaa sairaalassa olevansa jo kolmen lapsen äiti. Mikä sokki olla muistamatta omia lapsiaan! Muutenkin ihmiset suhtautuvat kumman nuivasti ahdistavassa tilanteessa olevaan naiseen. Jopa oma rakas sisko vaikuttaa emotionaalisesti etäiseltä. Mutta mikä pahinta, Alicelle alkaa hiljalleen valjeta, että hän on eroamassa rakkaasta miehestään:


Alice pyysi: "Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta. Siis se Nickin juttu."
"Voi, Alice."
"Mutta minä rakastan Nickiä. Rakastan häntä todella. Valtavasti."
"Rakastit häntä joskus."


Voi, Alice, todella! Sinulla on pitkä tie kuljettavana kuvitteelisista ajatuksenpätkistä aitoihin muistoihisi. Nyt kaikki on toisin. Sinusta on tullut äiti. Lauhkeasta lampaasta leijonaemo, joka osallistuu maanisella raivolla koulun tempauksiin. Suhtautuu elämään muutenkin vastaansanomattoman napakasti. Poissa ovat ylimääräiset kilot, nyt sinä treenaat liikaakin. Sinulla on kiire, kiire, kiire. Mitä vuosien aikana oikein on tapahtunut? Kuinka Alicesta tuli Alice?

Kaiken taustalla kummitelee vielä tapaus, josta läheiset vaivautuneina vaikenevat. Tapauksella, itse asiassa naisella on nimikin, Gina...

Aiemmin suomennetut Moriartyt ovat taanneet hersyviä hetkiä fiksun naiskirjallisuuden parissa. Nainen joka unohti jatkaa samaa, laadukkaan nautinnollista linjaa. Tätä kehtaa suositella, suurella sydämellä.



Avioliitto on koettelemus.
Joseph Campbell

***

Romaanista ovat ehtineet blogata jo Kulttuuri kukoistaa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus ja kirjakirppu. 

Jeff VanderMeer; Hyväksyntä

Acceptance 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 364.

Luovuit oikeudestasi kutsua mitään mahdottomaksi, kun astuit Alue X:lle.

Viime vuoden huimin, hirvein, häiritsevin spefijymistely, Eteläraja-trilogia joka oli viedä mielenterveyteni lopullisesti, on nyt saavuttanut päätepisteensä. Hävitys ja Hallinta jäävät menneisyyteen kummittelemaan, kenties ne pysyvät takaraivossani hamaan loppuun saakka. Mutta nyt on vuoro astuttaa näyttämölle Hyväksyntä. Nyt on aika sekä antautua, että vaatia vastauksia. Riipiä mysteerit päivänvaloon - vaikka väkisin. Takakansikin lupaa salaisuuksien paljastuvan.

Lunastaako Hyväksyntä tämän lupauksen?

"Mikä sitten on oleellisin kysymys?" Control oli turhautunut, yritti sulattaa ajatuksen suunnattomuudesta, ja Haamulinnun teki pahaa katsoa sitä.
"Oleellisin kysymys on", Grace sanoi, "mikä on organismin tai organismien päämäärä. Ja miten me psymme hengissä."

Hallinta jätti lukijan melko terävään koukkuun, riippumaan avuttomana ikään kuin tyhjän päälle. Nyt seuraamme Haamulinnun, Controlin sekä Gracen psykomaanisen houreista vaeltelua Alue X:llä, tuolla Lost-maisella luonnonkauniilla aluella, jota hallinnoi kuitenkin jokin hurjasti ihmisälyä kehittyneempi organismi. X-alue on laajenemassa. Se hypnotisoi, manipuloi, huijaa. Se kaivaa sinusta esiin pahimmat kauhusi. Mutta mikä sen motivaatio on?

Ja syntisen käsi iloitsee, sillä ei varjossa eikä valossa ole syntejä jota kuolleiden siemet eivät voisi armahtaa.

Tarina pyrkii manipuloimaan myös lukijaa ja onnistuu luomaan pelottavan vainoharhaisen tunnelman. Mikä on totta, mikä houretta? Miten Johtajan muistiinpanot, sekä kauan sitten "sulautuneen" majakanvartijan vaiheet liittyvät koko kudelmaan, joka vääntyilee ja saa siinä määrin uusia muotoja, että lukijalta vaaditaan erityistä tarkkuutta.


Entä ne vastaukset? Saammeko me niitä kipeisiin kysymyksiimme? Vai onko ainoa mahdollisuus Hyväksyntä.


Sanomattakin on selvää, että romaani herätti siinä määrin ajatuksia, että menetin kirjan takia paritkin yöunet. Mietin luottaako kirjailija Jeff VanderMeer liikaakin lukijan älyyn ratkoa kaavoja, selvittää tarinaa, vaikka toisaalta uskon kaiken paljastuvan suurimmaksi osaksi rivien välistä. Trilogia vaatisi ehdottomasti useamman lukukerran avautuakseen kunnolla.

Elämää suurempien mysteerien ystäville, jotka uskaltavat asettaa mielenrauhansa koetukselle (heh), romaani on omiaan viemään yöunet. Lukekaa tämä! Tahdon keskustella jonkun kanssa kirjasta.


Mutta hyväksyntä syrjäyttää kieltämisen, ja ehkä siinä on vähän uhmaakin. 

***

Kirjasta on blogannut ainakin Sunnuntaisatuja.