Stephen King; Kuvun alla

Under the Dome 2009, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi, 1366s. (pokkariversio)

"Ei tule tapahtumaan", Barbie sanoi. Mutta hän ei ollut varma. Hänestä tuntui, että jos tilanne jatkuisi riittävän pitkään, jokainen päivä Chester's Millissä olisi mitä-vain-voisi-tapahtua-päivä.

No niin. Kuvun alla, jokaisen niskahartiavammaisen painajainen ulkoiselta olemukseltaan, on nyt luettu loppuun. Kirja on edennyt pienissä pätkissä. Siinä samalla kun olen lueskellut arvostelukappaleita, olen tilaisuuden tullen karannut Chester's Milliin, pieneen kaupunkiin, jonka asukkaat ovat järkyttävässä pulassa. Eristyksissä muusta maailmasta. Kuplassa. Painajaisessa. Kuvun alla.

Ja nyt kun olen ainakin jollain tavalla pikkukaupungin niin tutuiksi ja jopa rakkaiksi tulleet asukkaat hyvästellyt puhdasta ilmaa hengitellen, en voi olla tuntematta ikävää. Näissä paksuissa opuksissa on oma tenhonsa. Niitä ei vain lueta ja unohdeta. Ne eletään, ne koetaan ja kun viimeinen sivu, viimein, koittaa, ollaan taas oman onnen nojassa. Lyhyesti; Stephen King vahvisti paikkansa tämän kirjan myötä yhtenä suosikkikirjailijanani. Hänen tyyliinsä ei voi olla hullaantumatta. Juonenkuljetukseen, mielikuvituksen nerouteen. Ja huumoriin, joka kulkee vaikkapa tähän tapaan:

Julia läimäytti sen hänen kämmenelleen ennen kuin hän ehti jatkaa loppuun. "Coxin numero on muistissa."
"Hienoa. Nyt kun vielä tietäisi, miten se haetaan sieltä."
Joe otti puhelimen hänen kädestään. "Keskiajaltako sinä olet?"

Ja huumorin pilkahduksia teos todellakin tarvitsee, sen verran on synkkää kyytiä luvassa. On pikkukaupunki Chester's Mill, jonka ylle ilmaantuu läpinäkyvä, läpipääsemätön valtava kupu. Kestävä, kuten pian huomataan, tehty kuin toisessa maailmankaikkeudessa. Asukkaat jäävät kaupunkiin vangeiksi, oman onnensa nojaan. Jokainen selviytyy tyylillään kauhun kasvaessa. Ruoka uhkaa loppua, ilmanlaatu heikentyä. Kasvit kuolevat, lämpötila nousee... Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kaupungin johtohahmo päästää huulluutensa valloille. On vain yksi mies, joka voisi tilanteeseen jonkinlaista tolkkua saada, mutta hänet vangitaan murhista, joita mies ei tietenkään ole tehnyt.

Pikku hiljaa kaupungin asukkaiden on puolensa valittava. Vanha kunnon hyvän ja pahan taistelu riehuu, eikä kukaan ole turvassa, koska salaperäisen halloweenin uhka lepää ennustuksen muodossa asukkaiden yllä...

"Näetkö?" Judy ei itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja totiset, täynnä jonkinlaista tietämystä, joka oli liian tummanpuhuvaa ja monimutkaista sanoin ilmaistavaksi. "Halloween on jo alkanut."

Oijoijoi mikä teos! Hullaannuin tähän totaalisesti! Tv-sarjaa en ole nähnyt enkä tule katsomaan, koska en tahdo minkään rikkovan omia mielikuviani henkilöistä, tapahtumista, koko katastrofista. Suurella syrämellä voin kirjaa kuitenkin jokaiselle suositella! Ja minun polkuni ihmeellisessä King-maailmassa jatkukoon.

Minne ikinä mennään, siinä sitä ollaan. Meidän aikamme suuri zen-totuus.

***

Teoksen on lukenut moni. Täältä pääsette alkuun.

Gillan Flynn; Paha paikka

Dark Places 2009, suom. Maria Lyytikäinen ja WSOY 2014, 381s.

Mutta minä olin syntynyt kilahtaneena. Näin sieluni silmin, miten olin tullut kohdusta vänkyrässä ja nurinperin. Kärsivällisyyteni kaikkoaa aina nopeasti. Sanapari haista vittu ei kenties koko ajan ole kielenkärjelläni, mutta siinä ihan lähellä kylläkin. Keskellä kieltä.

Ensin oli kiero, psykoottinen, mutta iih, niin koukuttava Kiltti tyttö. Marssivuorossa seuraavana astelee Paha paikka, ylväänä, itsevarmana, makaaberina. Ja jälleen, iih, erittäin koukuttavana. Gillian Flynn on melkoinen kirjailijatar. Harvinaisen suorasanainen, provosoivan räikeä, mutta, ainakin tämän kirjan kohdalla, suorastaan koskettava. Gillian ei kumartele, Gillian antaa mennä!

Pahan paikan juoni on loppuen lopuksi hyvin yksinkertainen. Perhe murhataan, perheen nuorin lapsi jää henkiin, koska onnistuu pakenemaan kotoaan, isoa veljeä syytetään kirveen heiluttelusta ja aseen käytöstä. Hänhän kuitenkin on saatananpalvoja. Siinä missä Ben istuu nyt tuomiotaan, Libby jatkaa elämäänsä näennäisessä vapaudessa. Kuitenkin lapsuuden traumat painavat, luonnollisesti. Libby vetäytyy laiskuuteen, itseinhoon, masennukseen. Hän elelee hyväntekeväisyyslahjoitusten turvin, mutta nyt varat ovat loppumassa. Ansiotyöhönkö pitäisi siirtyä? Libbyn?!

Onneksi nuori, vihainen nainen saa odottamattoman tarjouksen Kill Club -nimiseltä järjestöltä, joka on kiinnostunut ratkaisemattomista murhista. Mutta eikö Dayn perheen murhaaja, Ben-veli istukin tukevasti telkien takana? Voisiko syyllinen kuljeskella vielä vapaalla jalalla? Libby ryhtyy haastattelemaan asiaan liittyviä ihmisiä, penkomaan menneitä. Maksusta tietysti. Totuus valkenee pienin, kammottavin palasin. Teos liikkuu vuoroin nykyhetkessä, vuoroin putoamme kohtalokkaaseen päivään; 2. tammikuuta 1985.

Flynnin henkilöt eivät ole koskaan kovin sympaattisia, päinvastoin. He ovat traumatisoituneita, kieroonkasvaneita ja psykologisessa mielessä liikuttavan uskottavia. Paha paikka ei ole kaunis kirja. Se pitelee tiukasti otteessaan, saa lukijan pelkäämään, inhoamaan ja ehkä, lopulta myös hymyilemään.

Pakkolukemista ainakin psykologisten trillereiden ystäville!


"Kuule, minä uskon ihan täysin, että oma verisukulaiseni voisi tehdä sellaista", sanoin ja tunsin vihani kuohahtavan, pärskähtelevän kylkiluihin. "Uskon täysin, että meidän sukumme veri on pahaa. Tunnen sen itsessäni. Minä olen hakannut ihmisiä henkihieveriin, Ben. Minä. Olen hajoittanut ovia ja ikkunoita ja... olen tappanutkin. Kuljen puolet ajasta kädet nyrkissä."

***

Muita arvioita
Kirjavinkit
Sonjan lukuhetket
Norkku
Kulttuuri kukoistaa
Annami

Erik Axl Sund; Unissakulkija

Hungerelden 2011, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 400s.

Hänen isänsä oli iskenyt veitsen hänen lapsuuteensa, ja terä väpättää vieläkin iskun jäljiltä.
Victoriassa ei ole mitään mikä hymyilee.

Luettuani trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, jäin janoamaan jatkoa siitäkin huolimatta, ettei teos minua täysin vakuuttanutkaan. Siinä missä pisteyttäisin Varistytön luokkaan 3,5, saisi sarjan toinen osa, Unissakulkija täydet 5 pistettä. Varistyttö antoi ikään kuin haikuja, aavistuksia siitä painajaisesta, mitä lopulta oikein tapahtui. Tule tapahtumaan. Nyt Unissakulkija kuljettaa tarinaa yhä syvemmälle pimeyteen. Samalla täydentäen, korostaen, ja herättäen yhä suuremman janon.


Kirja jatkuu luontevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg, henkilö jonka toimintaa ohjaa oikeudenmukaisuudesta kumpuava paatos, on keskeisin hahmo yhdessä psykologi Sofia Zetterlundin kanssa. Vaikka lapsenmurhien tutkimukset ovat rahallisista syistä, kuka nyt kaipaisi tuntemattomia pakolaislapsia, lopetettu, jatkaa Jeanette yhdessä parinsa Hurtigin kanssa mysteerin selvittelyä. Murhia tulee lisää, tosin nyt aikuiset ihmiset piinataan hirvittävillä tavoilla hengiltä. Yhtymäkohtia Varistyttöön löytyy, samat nimet nousevat tutkinnassa esiin uudestaan ja uudestaan. Mikä on se sairas kudelma, joka Jeanetten pitäisi havaita? Victoria Bergman tuntuu olevan koko jutun avain, mutta häntä on mahdotonta enää löytää. Vai onko?

Ruotsin Dekkariakatemia on myöntänyt Erik Axl Sund -nimellä kirjoittaville (rikollisen komeille) Jerker Eriksonille ja Håkan Axlander Sundquistille vuoden 2012 parhaan rikosromaanin palkinnon kuvaamalla kirjaa; "hypnoottisen vangitsevaksi psykoanalyysiksi rikoskirjallisuuden muodossa." Amen! Tuohon olikin kiteytetty oikeastaan kaikki, mitä kykenen kirjasta kertomaan. Teos ei ole missään nimessä tyypillinen dekkari. Ei, se on vahva psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa syvälle hulluuteen. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on nimellisen helppoa luettavaa. Kuitenkin juuri tämä kakkososa sai minut miltei vainoharhaiseen tilaan. Kirjassa on kaikki julmalla tavalla kohdillaan.

Ja kuitenkin siitä on löydettävissä myös yksinkertaista kauneutta:

Sofia vetää syvään henkeä, ja tuoksut täyttävät hänen keuhkonsa. Jeanetten hengitystä säestää sade joka lyö ikkunapeltiä vasten.

Ehkä eniten minua kosketti se, kuinka raavaat, rokahtavat miehet kirjoittavat miltei feminiinisesti. Ymmärtäen. Naisia kunnioittaen. Vaikka toisaalta myös teoksen naiset osaavat olla julmia...

Vielä erityismaininta näistä kansista. Ne ovat ihan mielettömän hyvin sarjaan sopivia! Shokeeraavia, provoisoivia, pelottavia. Varsinkin sarjan päätösosan kannet aiheuttavat jo valmiiksi puistatuksia. Varjojen huonehan ilmestyy lokakuussa, ja voitte olla varmoja siitä, etten meinaa pysyä nahoissani kirjaa odotellessa...

...oikeastaan se taitaa olla vähän kuin sulkisi silmänsä ja pidättelisi henkeään ja olisi kuin sitä ei olisi ulkopuolella, aivan niin kuin kylmyys on olemassa, vaikka ovi pitää sen ulkona, ja voi tehdä olonsa kotoisaksi sohvalla takkahuoneessa, jossa on puupaneelit ja popcornia ja Rose's Lime -nimistä mehua, joka on oikeastaan mikseri...


***

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi  ja Krista

Karin Slaughter; Rikollinen

Criminal 2012, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2014, 426s.

"Sitä, mitä Landry teki minulle. Mitä Juice yritti tehdä sinulle. Kumma, että mies tähtää aina haarojen väliin, olipa sitten musta tai valkoinen. Muu ei meissä kiinnosta."

No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua). Jonkinlaiseen kesäfiilikseen kuitenkin pääsin suosikkikirjailijattareni myötä, hänen uusimpien ilmestyminen kun ajoittuu aina kesäkuulle. Muunkinlaisia fiiliksiä oli havaittavissa. Vihasin, rakastin, inhosin ja pelkäsin Rikollisen parissa. En malta olla kehaisematta, että Rikollinen on rikollisen hyvää luettavaa. Dekkarina, ajankuvana, naistenoikeuksien puolustajana. Sillä kuten aiemminkin, aina, ihana, rohkea, uljas Karin Slaughter pysyy heikoimpien puolella!

Kirjailijan uusin palaa vuoteen 1975, jolloin sarjasta tuttu Amanda Wagner on vasta uransa alussa. Yhdessä Evelyn Mitchellin kanssa hän ryhtyy, vastoin miespuoleisten poliisien suostumusta ratkomaan kadonneiden prostituutioiden arvoitusta. Vastusta tulee, mutta nämä tätit tai tuolloin vielä tytöt omaavat rohkeutta ja periksiantamattomuutta. Sillä kuka muukaan, oikeasti, välittäisi mitä kadonneille narkkari-ilotytöille tapahtui. Osa löydetään järkyttävällä tavalla murhattuina, osan kohtalo jää mysteeriksi. Kunnes.

Nykyhetkessä sama kauhu toistaa itseään. Naisia löytyy kuoliaaksi kidutettuina, kiitos samaisen, vasta vankilasta vapautuneen murhaajan. Amanda ja Evelyn joutuvat mukaan tuttuun painajaiseen, joka tuntuu jollain tavalla liittyvän ihanaan Will Trentiin. Williin, joka viimein on saanut elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Side Angieen, kammottavaan exvaimoon on katkennut tai ainakin katkeamaisillaan, ja suhde Sara Lintonin kanssa viimein totta. Menneisyyden aaveilla ei valitettavasti ole tapana pysyä haudoissa.


Will ei ollut ikinä käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flannigan täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien kasvojen joukossa vain vieraita kasvoja.

Karin Slaughter on kirjailija, joka ei petä koskaan! Tuntuu, että hän parantaa kirja kirjalta, vaikka aiheet toistavatkin jollain tavalla toisiaan. Mutta miksi vaihtaa konseptia, jos se toimii? Jälleen kirjasta löytyy hyvin ällöttäviä yksityiskohtia, raivostuttavia henkilöhahmoja samoin kuin heitä, joille sydämeni on lämmennyt jo aikoja sitten. Rikollisen myötä aloin ymmärtää paremmin jopa entistä inhokkiani Amandaa.

Sanomattakin lienee selvää, että suosittelen!


Holly puristi huulensa suoraksi viivaksi. "Etkö aio totella?"
"En", Amanda sanoi. "En aio. Olen kyllästynyt miesten tottelemiseen. Olen kyllästynyt pelkäämään heitä ja toimimaan nöyränä juoksutyttönä, vaikka hoidan hommat paremmin kuin he."

***

Teoksen on lukenut ainakin Jenni

Ursula Poznanski; Sokeat linnut

Blinde Vögel 2013, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2014

Runouden ystävät ovat taipuvaisia melankoliaan ja siihen, että päättävät päivänsä ennen aikojaan. Sinun sokeat lintusi saattavat nekin joskus löytää jyvän, sitäkö haluat minulle sanoa? Siinä saatat olla oikeassa. Niiden kannattaisi kuitenkin tarkistaa huolella, etteivät jyvät ole myrkyllisiä.

Vii5i oli viime kesän Tapaus, Tajunnanräjäyttäjä, Teos, jota en ole vieläkään unohtanut. Ursula Poznanski kun on onnistunut loihtimaan jotakin raikasta, tuoretta usein kaavoihin kangistuneeseen trillerigenreen. Hyvä! Siinä missä Viiden parissa jahtasimme sadistista geokätköilijää, lähdemme nyt metsästämään murhaajaa Facebookin runoryhmästä. Jokapäiväistä, arkista, ja juuri siksi niin kohtitulevaa. En voinut olla naureskelematta, että koskakohan Facebookin Kirjablogisti -ryhmässä alkaa päitä putoilemaan. Hopefully not!

Ira Sagmeister: Aina on tärkeää se, mikä puuttuu. Ei koskaan ilmeinen, vaan se, millä joudumme täydentämään sen mielessämme.

Edellisestä osasta tuttu Beatrice Kaspary, räväkkä naispoliisi, joka kamppailee yksityiselämässään hankalan exänsä kanssa, sekä uh, ihana kollega Florin saavat selvitettäväkseen norminoloisen murhan. Salzburgin leirintäalueelta löydetään kuristettu nainen ja ammuttu mies. Onko kyse intohimosta, mustasukkaisuudesta? Beatricen on vain vaikea mieltää kilttiä nörttipoikaa ja hemaisevaa kaunotarta pariskunnaksi. Pienen selvittelyn jälkeen käy ilmi, että molemmat ovat kuuluneet Facebookissa samaan, varsin aktiiviseen runoryhmään.

Beatricelle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin ryhtyä epätavalliseen murhatutkimukseen luomalla tili Facebookiin... Ja siinä sivussa Beatricen ja Florinin välillä kipinöi kivasti.

Eli. Nyt ei rampata verenmaku suussa metsässä, nyt istahdetaan päätteelle ja ryhdytään selvittämään, mikä murhaajaa voi kyseisessa, viattomassa ryhmässä kiinnostaa. Kuka käyttäjistä hän mahtaa olla. Entäpä motiivi.

Haluaisitko kohdata minut? Seisoa edessäni ja katsoa minua kasvoihin, etsiä niistä jotain, mitä et pysty käsittämään. Ja kuinka pystyisitkään? Sitä ihmistä, jota odotat näkeväsi, ei ole enää olemassa.

Voi että! Teoksen luettuani olen edelleen innoissani Poznanskista. Hän kirjoittaa pilke silmäkulmassa mukavan ironisella tyylillä. Toivon, ettei kirjailijalta lopu persoonalliset ideat kesken, vaan saamme taas pian sukeltaa mukaan Beatricen ja Florinin tutkimuksiin. Suosittelen!


Hänen kätensä jäivät kuin sokeat
linnut, jotka auringon antoivat pettää
kun muut yli aaltojen jo lentää
ja ikuiseen kesään pian entää,
suojaa tarjoo ei lehmukset korkeat
talven tuulissa pakko on kyhjöttää.

***

Teoksen on lukenut ainakin
Ulla
Irene

Vilja-Tuulia Huotarinen; Valoa valoa valoa

Karisto 2011, 175s.

Ihomme on pehmeää ja veremme kirkasta kuin kynsilakka Cover Girl.

Viime aikoina minua on piinannut (ah, ainako noita piinaajia jostain suosta nousee?) bloggausfobia. Olen lukenut huikean hyviä teoksia, elänyt niiden mukana henkeä pidätellen, toisinaan paperipussiin huohotellen. Mutta. Kun istahdan koneen ääreen, kaikki katoaa. Lukuelämys unohtuu, se mitä lopulta tapahtui, ja jäljelle jää vain tunne. Tunne. Tuntemista. Siitähän tässäkin teoksessa on kyse. Ja jos pitäisi mainita se yksi tietty tunne Valoa valoa valoa -kirjasta, se olisi kaiho. Toki myös intohimoinen sähköisyys, mutta onko se taas tunne ollenkaan?

Jäljelle jäi vain Mimi.
Takki auki ja iho auki.
Joskus puhutaan avoimesta sydämestä. Mutta oikeastaan silloinkin tarkoitetaan huokosten hengitystä ja karvojen kurottautumista. Punaisen ja lämpimän ihon alttiutta.
Sillä meidän pintamme on herkintä meissä.

Luettuani Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin, jäin peräänkuuluttamaan kiihkoa. Daniela Krienin kirjasta mieleen jäi hienous, jonkinlainen elegia. Vilja-Tuulia Huotarisen teos puolestaan on raivostuttavan räjähtävä, rähjäinen, rujo. Ja ehkä juuri siksi niin päällekäyvä, helposti samaistuttava, lähes nostalginen. Koska uskokaa tai älkää, minäkin olen joskus ollut neljätoistavuotias tyttö.

Neljätoistavuotiaana mahdottomatkin valinnat tehdään sokkona. Mansikka vai mustikka. Mustikka vai mansikka. Koko ajan märät ja tahmeat kädet.

Valoa valoa valoa on tarina kahdesta tytöstä, heidän näytellystä ystävyydestään Tsernobyl-kesänä 1986. On omaääninen kertoja Mariia Ovaskainen ja hänen ns. sisarensa, kaivattunsa, suuri rakkautensa Mimi. Teos kertoo Mimistä, köyhästä ja salaperäisestä tytöstä, jonka himo on liukasta, tuska kirkasta, Mimistä, joka säteilee valoa valoa valoa. Ja siinä valossa, säteilyssä Mariia saa yhden kuumeisen kesän viettää.

Romaani voitti vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon eikä suotta. Vaikka teos kaiken järjen mukaan on suunnattu nuorille, voin vakuuttaa, että myös me nuorekkaat vanhukset voimme romaanista nauttia. Kirjaa onkin uutterasti luettu, blogattu samaten. Katsokaa vaikka Googlesta. Minun ihoni alle nämä tytöt upposivat ja kirja kuuluu niihin aarteisiin, joita ei ihan helpolla unohda.


MISTÄ MUUSTA  voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

Mons Kallentoft; Viides vuodenaika

Den femte årstiden 2011, suom. Laura Beck ja WSOY 2014, 495s.

Hän elää omaa vuodenaikaansa.
Vuodenaikaa jossa kaikki on mahdollista eikä kuitenkaan mikään. Sisäänpäin kääntyneiden tunteiden vuodenaikaa. Kuolleiden tunteiden.
Sillä vuodenajalla on nimi, Malin ajattelee.
Viides vuodenaika.


Ruotsalaisesta Mons Kallentoftista on tullut yksi suosikkikirjailijoistani niin jännitys- kuin kaunokirjallisuudenkin saralla. Trillereitähän nämä ovat, erittäin synkkiä sellaisia, mutta kirjoitettu runollisella temmolla. Inhimillisyydellä, herkkyydellä. Kun sain käsiini Monsin uusimman, jalat olivat lähteä alta jo pelkkää kantta katsellessa. Miten kaunista, miten järkyttävää! Ja nyt teoksen luettuani olen vahvasti sitä mieltä, että tässä lepää herra kirjailijan paras romaani. Samalla rumin, vimmaisin, kuin verellä kirjoitettu. Kaikkien kautta aikojen kidutettujen, raiskattujen, sorrettujen naisten verellä.

Ja tuo, Malin ajattelee, on itsekkäiden ihmisten mantra.
Pahuuden tärkein liittolainen.
En tahdo tietää.
En tahdo nähdä.

Jo aiemmista osissa vilahdellut Maria Murvall nousee nyt pinnalle. Maria, jonka ratkaisematta jäänyt tapaus piinaa maanista rikoskonstaapelia, Malin Forsia. Entinen sosiaalityöntekijä Maria elää laitoksessa omissa maailmoissaan, täysin kommunointikyvyttömänä, itsensä metsän, pahuuden, pimeyden raiskaamana. Mutta nyt Marian olisi murtauduttava ulos mykkyydestä. Nyt Mariaa tarvitaan Malinia auttamaan, koska samanlaisia tapauksia on tullut lisää. Osa naisista löydetty kuolleina, osa sisäiseen pimeyteen vajonneina. Mikä on se hirvittävä voima, joka naisten kimppuun hyökkäsi?

Sinä Malin istut autossa Zeken kanssa. Te liikutte kohti tulevaa yötä, kohti käsittämätöntä pimeyttä.
Käärmeet ovat täällä.
Tuhatjalkaiset.

Malin Fors ja sarjan aiemmista osista tutut poliisit käyvät läpi oman elämänsä solmuja samalla kun ratkovat näitä puistattavia rikoksia. Eivät kuitenkaan häiritsevässä määrin. Tarina pysyy runsaasta sivumäärästä huolimatta taidokkaasti kasassa, etualalla, päähenkilöiden kannattelemana.

Meidän naisten, Malin ajattelee, meidän naisten kamppailu kieroutunutta miehisyyttä vastaan ei ikinä lopu, meidän täytyy taistella sitä vastaan aina kun sitä kohtaamme, muuten olemme tuhoon tuomitut.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Viides vuodenaika on parasta Kallentoftia. Herkille lukijoille en teosta taaskaan suosittelisi, vaikka se lyyrisyytensä puolesta genrerajat ylittääkin. Kuten myös rajat elävien ja kuolleiden välillä. Upea, upea teos!


Me synnymme silmukka kaulassa. Ja sitten tunnemme kuinka se kiristyy.
Luulen hengittäväni, mutta itse asiassa minä haukon henkeä.

Outi Pakkanen; Rakastaja

Otava 2013, 287s.

Mustasukkaisuus on kuvaava sana, sillä se todella tekee elämän mustaksi. Kirjaimellisesti pikimustaksi. Ja se saattaa iskeä varoittamatta, jäytää hitaasti sisältäpäin ja polttaa lopulta kaiken hiileksi.


Bestseller-hyllystä bongattu tämä Outi Pakkasen uusin. Enhän minä, tietenkään raaskinut Helsingin ylistyspakettia sinne jättää kun nyt kerran Espoossa asustan, ja Outin upeasti kuvaavat stadilaiset maisemat ovat tulossa pikku hilljaa itsellenikin tutuiksi. Juuri maisemien kuvailussa, ehdan urbaanin tunnelman luomisessa kirjailijatar on parhaimmillaan. Niin tälläkin kertaa.

Kuten kannesta ja nimestä voi päätellä, sukellamme jälleen ihmissuhteiden ryteikköön. Niistähän riittää aina ammennettavaa. Tällä(kin) kerralla henkilöittemme välit ovat raa'an tulehtuneet, eikä jännitteet purkaudu vasta kuin viime metreillä. Ei, ennen viimeistä sivua ne suorastaan rätisevät sähköä.

Teoksen päähenkilöksi nousee Veera Halme, joka näin meidän kesken on melkoinen bitch. Veera asustaa ökytalossa sisustuslehdestä reväistyssä asunnossa, jota vaalii kuin omaa lastaan. Töitä ei tarvitse tehdä, riittää kun keksii, mihin vanhempien rahoja tuhlaisi. Onneksi Veeralla on kallis maku, ja siinä shoppailun sivussa ehtii päivitellä blogiakin. Sekä tietysti ylläpitää salasuhdetta ystävänsä komeaan häntäheikkiin.

Kaikki alkoi espoolaisesta rivitaloyhtiöstä, yhteisöstä, jossa asukkaat muodostivat ystäväringin. Grillailtiin, juopoteltiin, istuttiin kesäiltoja yhdessä. Vielä nykyäänkin, kun muut ovat muuttaneet yhtä pariskuntaa lukuunottamatta muualle, ringillä on tapana kokoontua hyvän ruuan ja viinin merkeissä. Tällä kertaa on Veeran vuoro toimia emäntänä. Illanistujaiset polkaistaan käyntiin kiristyneessä tunnelmassa ja vielä pahempaa on luvassa.

Nämä Pakkasen kirjat ovat siitä jänniä, etten ikinä ole oikein pitänyt kenestäkään hänen luomastaan henkilöhahmosta. Ruuanlaittaja Anna vilahtaa useimmissa teoksissa sivuhenkilönä, niin myös tässä. Hänellä on sentään asenne kohdillaan. Kuitenkin pidän itse kirjoista. Ne ovat kevyttä ja hurjan koukuttavaa luettavaa. Teoksen tempaisee yhdeltä istumalta, ja vaikkei juoni ole kovin erikoinen, jää Rakastajastakin positiivinen fiilis. Kesälomaluettavaa tämä on, erinomaista sellaista.


Ulkona on jo lämmintä, mutta näissä hiljaisissa huoneissa on edelleenkin viileää. Se tuntuu omituisen hyvältä. Särkynyt sydän ei viihdy lämpimässä.

***

Lisää teoksesta täältä

Daniela Krien; Vielä joskus kerromme kaiken

Irgendwann werden wir uns alles erzählen 2011, suom. Ilona Nykyri ja Gummerus, 200s.

Uni valtaa minun varkain, se leijailee pilvilseltä taivaalta ja laskee raskaan kouransa rakkauden piinaamalle iholle. Hennerin kädet ovat taas tässä - karkeina, lempeinä, raakoina, vaativina, ja minä kaipaan niitä -

Vielä kerran kerromme kaiken hurmasi minut ennakkoon nimellään kannellaan tarinallaan. Päätin sukeltaa päistikkaa kesään 1990. Katsella vierestä, kuinka aurinko polttaa nuorta Mariaa, Mariaa joka on puolivirallisesti muuttanut poikaystävänsä vanhempien maatilalle. DDR on lakannut olemasta, muuri sortunut, rajat auenneet eikä Itä-Saksaa sellaisena kuin Maria sen tunsi, ole enää olemassa. Maria, joka seurustelee Johanneksen kanssa. Mutta. Naapuritilalla sattuukin asustamaan salaperäinen Henner. Henner, joka on huomattavasti Mariaa vanhempi. Henner, joka herättää Mariassa ennen kokemattoman intohimon. Hevostenkasvattaja Henner, komea, kopea, saavuttamaton.

Minä hoipun tunnetilasta toiseen, elän päivän kerrallaan, täydellisesti läsnä, täydellisesti tässä hetkessä, ja tämä hetki on Henner. Johannes ja tulevaisuus ovat hämärän peitossa.

Kuuma kesä, maatilan työt, pörräävät kärpäset, rakkaus, joka saa 16 vuotiaan tytön kuvittelemaan kaiken olevan ikuista. Karamazovin veljekset. Saksalaisen kirjailijan Danielan Krienin teos on hieno sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on kuulas kuin lasi, liukas, sellainen, josta ainakaan minä en saanut otetta. Aihe on sen verran mehevä, että tekstistä olisi voinut loihtia tulenpalavan. Valitettavasti teos ei kuitenkaan saanut minua liekkeihin. Se jäi jotenkin... etäiseksi? Odotin tajunnan räjäyttävää rakkauskertomusta, jotain kaunista ja kauheaa, mutta jäin sivustakatsojaksi, joka ei oikein onnistunut ujuttautumaan päähenkilön nahkoihin. Eipä hätiä, moni kanssabloggaaja tästä on kuitenkin pitänyt.


Rakkaudesta tuli maailman alku ja maailman valtias, mutta kaikki sen tiet ovat täynnä kukkia ja verta, kukkia ja verta.

Knut Hamsun, kertomuksesta Viktoria