Alex North; Kuiskaaja

The Whisper Man 2019, suom. Irmeli Ruuska ja Otava 2019, 396s.

Siitä ei tule helppoa ja heti alkuun minun on pyydettävä anteeksi. Sanoin sinulle usein vuosien mittaan, ettei mitään pelättävää ollut. Että hirviöitä ei ole olemassa.
Anna anteeksi, että huijasin.



Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kuin ehkä ikinä. Mutta teokset joihin minut on johdatettu, joihin olen uponnut mielenääriäni myöten, ovat olleet puhdasta kultaa. Tuntuu siltä että jokaisen lukuelämyksen kohdalla tulen miettineeksi että tämä on sitten The Vuoden Kirja, tämä jää elämään, ehkä jopa kummittelemaan sydämeeni ja konkreettisemmin sanottuna, asumaan kirjahyllyssäni pysyvästi. Juuri nyt luen teosta joka on hyvin paljon Kuiskaajan kaltainen. Eipä kuitenkaan hätäillä, vaan matkustetaan Tom Kennedyn ja hänen poikansa Jaken kanssa Featherbankiin (unelias pikkukaupunki, luonnollisesti),


"Jos yksin menee leikkimään, ei kohta kotiin pääsekään."
"Jatka."
Nyt tytön ääntä tuskin kuuli.
"Jos raolleen jää ikkuna, niin mörkö lasiin koputtaa."
"Entä sitten?"
Se sanottiin niin hiljaa, että se olisi voinut olla pelkkä henkäys. Jake nieleskeli. Hän ei halunnut sanoa sitä, mutta hän pakotti itsensä sanomaan, puhui yhtä hiljaa kuin tyttökin äsken.
"Jos lapsiraukka yksin lie, niin Kuiskaaja hänet vie."



Pientä perhettä riepotellaan oikein urakalla. Äiti on kuollut ja 7-vuotias Jake käyttäytyy yhä sulkeutuneemmin, yhä etäisemmin. Tomin aikeet aloittaa uudella paikkakunnalla uusi elämä tuntuu tyssäävän alkumetreillä; talon rötiskö johon he muuttavat, talo, jonka Jake niin kovasti halusi, vaikuttaa vihamieliseltä. Featherbankissa riehui 20 vuotta sitten pieniin poikiin erikoistunut sarjamurhaaja, lähes yliluonnollinen Kuiskaaja. Ja tuo kirottu loru, mistä Jake sen oppikin, kuka on näkymätön tyttö, jolle poika tuttavallisesti juttelee? Perhoset. Herra Yö.


Nyt ei puhuta mistään perusdekkarista, nyt mennään synkkyyden ytimeen erittäin korkealla laadulla. Kirjailija Alex Northin Kuiskaaja on tarina menetyksestä, epätoivoisesta yrityksestä päästä lähelle rakkaintaan, aloittaa alusta vaikka sielu murtuneena surusta. Samalla se on kauhukertomus lapsuudenaikaisista painajaisista, jotka puistattavat lukijaa. Suhtaudun aina hiukan varauksella romaaneihin, joiden pelottavuutta hehkutetaan etukäteen. Mutta jos on aivan hiljaa, voi melkein kuulla kuiskauksia... Upea, raadollinen, ja kyllä, oikeasti pelottava teos!



"Kirjat on pantava hyllyyn", Rebecca sanoi kerran. "Vasta silloin sitä kotiutuu."

Antti Rönkä; Jalat ilmassa

Gummerus 2019, 224s.

Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Olemme muutenkin tuhon partaalla.



Koulun käytävillä haisee pelko. Sydän hakkaa askelten tahdissa, oh well, siinä on luokkani, siellä he ovat, kiusaajat. Yritän luimia paikoilleni näkymättömänä mutta en voi olla vilkaisematta heidän suuntaansa. Nuo ilmeet; täynnä pilkkaa, ylenkatsetta, inhoa, vihaa. Koulun käytävillä haisee häpeä. Eikä sitä katkua karkoiteta parfyymillä, se seuraa uskollisesti aikuisikään, sen leima on painettu otsaan, tatuoitu sieluun.

Kirjailija Antti Rönkän esikoisteos harhautti mieleni muistoihin tarjoten lujaa vertaistukea tähän päivään. Noinhan minäkin ajattelen ja koen. Noin ahtaalle häpeä ajaa tahraten tämän päivän kauneuden. Epävarmuus omasta itsestä, koska totta helvetissä se, että ihmisarvoni on herkässä murrosiässä riistetty, ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaan.


Naputtelen Bob Dylanin tahtiin, tuijotan ovea, toivon että Matias tai Tino tulisivat tänne. Sanoisin niille haistakaa vittu. Olisi pitänyt sanoa se äsken kassalla. Mutta kun en sanonut. Enkä sanoisi, vaikka he tulisivat tänne. Tiedän sen helvetin hyvin. Ja koska en voi sanoa sitä, minun pitää sekakäyttää. Tämä on minun tapani sanoa kaikille haistakaa vittu. Tämä on minun tapani näyttää: minä en piittaa. Minua ei voi satuttaa koska teen sen itse. Lyökää potkikaa haukkukaa tehkää saatana ihan mitä tahansa mutta minua se ei koske koska minä satutan itseäni vielä pahemmin.



Mutta nyt Aaro on aloittamassa yliopistossa täysin uuden elämän täysin uusissa piireissä. Uutta Aaroa pitäisi markkinoida mahdollisimman mielenkiintoisesti, pitäisi tutustua, ystävystyä, tuntea kuuluvansa porukkaan. Miten vaikeaa se menneisyyden takia onkaan! Nuori mies kamppailee aina vain jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa. Ja kun hän rakastuu, ovi omaan sisimpään tuntuu lukkiutuneen. Kuinka uskaltaa luottaa koska elämä ei ole siihen aihetta antanut.


Luettuani jäätävän vahvan Jalat ilmassa romaanin, minun oli suorastaan syöksyttävä koneelle. Ehkä kohta vuoden kestänyt bloggauskammoni alkaa helittää, kiitos näin hurjan teoksen! Omakohtainen ja alastoman avoin tarina nostaa pintaan valtavan tunnemyrskyn. Raadolliset murhatrillerit kalpenevat oivaltavan taidokkaan tekstin rinnalla. Me kiusatut emme ole yksin. Käymme läpi pelottavan samankaltaisia ajatusvääristymiä. Mutta meillä on, aina sitä kuitenkin on, toivoa.

Nöyrin kiitokseni mahtavasta lukuelämyksestä!



Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa, koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole."

Jane Harper; Kuiva kausi

The Dry 2016, suom. Mari Hallivuori 2019, 381s.

Falk ei tiennyt mikä sai hänet epäröimään. Eukalyptuspuut muodostivat hänen eteensä varjoisan muurin. Oli täysin liikkumatonta. Levottomuus nousi selkäpiihin. Linnutkin vaikenivat yhtäkkiä. Se tuntui typerältä, mutta hänen oli pakko vilkaista olkansa yli.



Eittämättä myös Suomessa juuri vallitsevaan ilman alaan sopiva teos tämä Kuiva kausi. Koska bloggaustahtini (josta näemmä nillitän joka postauksessa) laahaa pahasti lukuvauhtia jäljessä, luin kirjailija Jane Harperin ensimmäisen rikosromaanin joskus kesäkuun tienoilla. Silti tuoreessa muistissa väreilee auringon paahtama Kiewarran kaupunki Australiassa. Hiekka pöllyää, paahtunut ruoho katkeilee askeleen alla, paikallinen perhe on brutaalilla tavalla surmattu.


Luke Hadlerin kotona oli ollut aina valo päällä ja joku odottamassa, mutta pahuus ja synkkyys olivat päässeet hiipimään tähän taloon kutsumatta. Nyt valo oli sammutettu iäksi.



Poliisina työskenteleva Aaron Falk ei tietenkään voi kieltäytyä makaaberista hautajaiskutsusta. On palattava menneisyyteen, on kohdattava ne salaisuudet, joita ei ääneen lausuta, on antauduttava repaleiseen tuskaan.

Nykyisyydessä vasta kestämistä onkin. Aaronin lapsuudenaikainen ystävä kun on murhannut perheensä ja viimein itsensä, jättäen henkiin vain kuopuksen, pikkuisen vauvan. Myös perheen kouluikäinen poika on kokenut kammottavan kuoleman...

Olisiko Lukesta oikeasti tekemään jotain näin hirvittävää? Julman auringon alla Aaron tekee päätöksensä, hatarien todisteiden perusteella hän päättää selvittää mitä Hadlereille tuona kohtalokkaana iltana tapahtui.



Kuiva kausi leikittelee sujuvasti varsin perinteisin arvoituksin. Tarinan sijoittaminen Australiaan tuo mukaan omanlaista hehkua; kaikkien rikostapausten ei tarvitse tapahtua Ruotissa. Siinä missä haltioiduin itse juonesta, jäi Falkin persoona minulle vähän etäiseksi mutta eipä hätiä, lisää on luvassa. Kesälomakirjanahan tämä on vallan mainio, tavallaan syvällinen menemättä kuitenkaan varsinaisesti ihon alle. Se mitä tapahtui kauan sitten, se tyttö ja joki... niitä on mahdotonta unohtaa.



Ratkaisevaa on kuitenkin vain se, että veikkaa oikeaa hevosta.

Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Then She Was Gone 2017, suom. Karoliina Timonen ja WSOY 2019, 407s.

Laurel tiesi, että hän ylireagoi ja toisaalta taas ei ylireagoinut. Ylireagointia ei ollut ollenkaan, kun oma lapsi on lähtenyt yhtenä aamuna vartin matkan päässä olevaan kirjastoon opiskelemaan reppu täynnä kirjoja eikä ole koskaan palannut.



Brittikirjailija Lisa Jewellen uusin romaani on pilkahdellut vastaan monissa blogeissa. Minulle kansista tulee hauskasti mieleen purppuraisen timanttista, kammottavaa tähtipölyä. Kun pääsin teoksen kimppuun totesin ennakkoaavistukseni oikeaksi sillä jotain taianomaista näinkin tyypilliseen aiheeseen, kuin teinitytön katoaminen, on saatu. Ja lopulta psykologisille trillereille tyypillinen rujous jää päällimmäisenä mieltä hyytämään.


Kaikki asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä eilen, eivät ole tärkeitä enää. Tärkeää oli enää saada avattua se valtava uuden informaation solmu, joka on nyt vallannut Laurelin ajatukset. Osaset ovat sotkeutuneet yhteen, ja hän on varma, että kokonaisuus tarkoittaa jotakin, mutta se on niin kaukaa haettua ja karmivaa, ettei hän tiedä, mistä alkaisi.



Sitten hän oli poissa tarjoaa kihelmöivän mystisen lukuelämyksen. On kaunis 15-vuotias teinityttö, komea poikaystävä, rakastava perhe... oikeastaan juuri Ellie kolmesta lapsesta se äidille kaikkein läheisin. Hunajainen, nuoruutensa loistossa kukoistava neito on vain matikassa huono. Ellielle palkataan yksityisopettaja, tietenkin tyttö saa tahtonsa läpi, ja pian aineen salat alkavat aueta. Ellie tekee yhden ainoan virheen, sen kaikkein kohtalokkaimman, ja sitten hän on poissa.


Syyttely oli uuvuttavaa. Syyttely saattoi viedä järjen... kaikki mitättömät sattumat, jokainen polku haarautumassa miljoonaksi lisäpoluksi aina kun niistä huolettomasti valitsi yhden, joka sitten johti taipaleelle, jolta ei ikinä enää löytäisi takaisin.



Lapsen menetyksestä kituva Laurel katselee vierestä kuinka hänen perheensä hapertuu ja hajoaa - mies ottaa eron ja jatkaa elämäänsä uuden naisen kanssa. Jäljelle jääneet lapset muuttavat kotoa heti kuin mahdollista... Vasta vuosia myöhemmin myös Laurel on vihdoin valmis ja silloin nainen rakastuu. Mysteeri astuu mukaan kuvoihin piinaavana ja hämmentävänä Laurelin tavattua uuden miehensä nuorimman tyttären. Kuinka kummassa tuo tyttö voi muistuttaa niin paljon Ellietä?


Valitettavasti luin vahingossa eräältä keskustelupalstalta aika ratkaisevan juonipaljastuksen (varokaa ihmiset tekemästä niitä!), eikä tämä tietenkään voinut olla vaikuttamatta kirjalliseen nautintoon. Siitä huolimatta ihastuin tarinan omaleimaiseen hulluuteen, lähelle tuleviin henkilöhahmoihin ja tietysti itse tunnelmaan.

Toimii mainiosti kesälomakaverina!

Arttu Tuominen; Verivelka

WSOY 2019, 408s.

Ja koko ajan outo ajatus vaivasi häntä. Jokin, joka tuli unen ulkopuolelta, jostain kaukaa ja jonkun toisen lähettämänä.
Kosmista kohinaa.
Ettei unessa ollut aikaa, että kaikki oli pysähtynyt - ja ainoa, mikä liikkui, oli hän.
Koska hän matkusti ajassa.



Olen vehdannut Arttu Tuomisen uusimaan bloggauksen kanssa jo aivan liian pitkään. Mitä pidemmäksi kirjoitustaukoni on venynyt, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen on tullut. Ehkä kaikista harrastuksista tarvitsee välillä pitää taukoa, ja ehkä tauon voisi päättää vaikka vähemmän ravisuttavalla teoksella, mutta mitä suotta, mennään suoraan sydänvereeni. Sillä sellaiseksi Verivelan koen.

En ole uskaltanut lukea yhtäkään postausta kirjasta mutta huhu kertoo kanssalukijoideni romaaniin rakastuneen. Minä, kuten varmasti moni muukin, empi hiukan uuden edessä. Onhan tämä ihan luonnollinen ilmiö. Labyrintti-trilogian henkilökaartin hyvästeleminen otti koville. Mutta nyt meillä on käsissämme jälleen tarina, joka jokaisen pitäisi lukea.


On kulunut viikko kohtauksesta Antin kotona, päivästä, jona he kohtasivat Rami Niemisen kumppaneineen jokirannassa. Vaikka he ovat nähneet Antin kanssa pari kertaa tuon päivän jälkeen, tuntee Jari, että he ovat lipuneet kauemmas toisistaan kuin sumussa seilaavat laivat, jotka hitaasti loittonevat. Jollain tasolla Jari ymmärtää, että se on luonnollista. Antin vanhemmat eivät enää koskaan näytä hänestä samoilta kuin ennen. Taas yksi lapsuuden ohuista säkeistä on katkennut.



Mökki, puukotettu mies, änkyräkännissä hoippuroiva "juhlakansa". Poliiseille tuttua kauraa, näitähän nähdään jatkuvalla syötöllä ja syyllinenkin on jo tiedossa. Vaikkei silminnäkijöiden havaintokyky paras mahdollinen olekaan, paikalta paennut verinen mies takaa sen, ettei juttuun kannata tuhlata enempää aikaa. Mutta. Murhaaja on Antti! Murhattu taas Rami! Poliisimme Jari tuntee kosmista kohinaa, hän matkustaa ajassa taakse päin ja on esiteini jälleen...


Verivelka on äärimmäisen vahva rikostarina, mutta vielä väkevämmin se kuvaa nuoruuden karuutta ja toisaalta ystävyyttä. Niitä valoja, jotka vannottiin vuosikausia sitten, sitä uskollisuutta, jota mikään ei voi murtaa. Lukiessa voi kyllä murtua, sen välttäminen on aika mahdotonta.


Arttu Tuominen tuntuu kehittyneen kirjailijana ihan hurjasti; tarinan eloisuus, sen kammottava syvyys, puhdas lukemisen riemu... niitä Verivelka tarjoaa. Ja jotain vielä enemmän. Minä kiitän.



Aaveet eivät olleet yliluonnollisia kalmoja, vaan jälkiä menneisyydestä. Arpia ja haavoja - stigmoja, jotka saattoivat milloin tahansa alkaa vuotamaan.

X


***


Lisää postauksia löytyy Googlesta.

Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa

Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.

Hanna-Riikka Kuisma; Kerrostalo

Like 2019, 332s.

"Tämä on sellainen villi länsi, täällä on tuo korttelipoliisikin", pieni vanhus kommentoi kirjaston edessä. "Sanotaan, että tilanne on hallinnassa, mutta kyllä minua pelottaa käydä kaupassa."



Hanna-Riikka Kuisma on jo vuosikaudet lukeutunut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Rakastan hänen ravisuttavia aiheitaan, tyyliä, jossa todellisuus pysyttelee hiuksen hienosti realismin puolella. Värejä, hajuja, makuja, äärimmäisiä tunnetiloja.

Arki iskee tässä uusimmassa lukijalta hampaat kurkkuun. Aikoinaan mahtava lähiö, oma uljas maailmansa, on riisuttu loistostaan. Lamakauden lapsista on kasvanut uuden lamakauden nuorisoa. Leikkikentät ovat tyhjentyneet, huumekauppa ja rikollisuus kukoistaa. Ja tietysti vitsauksista se yleisin; alkoholismi.


Silloin kun hän saa nukuttua, hän näkee unia kapakoista, ruotsinlaivoista, diskojen värivaloista ja ennen kaikkea kimaltelevasta nesteestä, joka maistuu suussa samaan aikaan suloiselta ja kirpeältä. Unia siitä, miten kauniilta sirpaleet näyttävät, kun pullo särkyy pirstaleiksi sateen kastelemaan asfalttiin, miten nyrkki osuu kasvoihin ja kallossa kuuluu luun särkymisen rahina, kuinka pitää puukkoa tytön kurkulla samalla kun panee tätä perseeseen, miltä tuntuu herätä kädet veressä muistamatta, kuka on.



Siinä missä Kuisman aiemmat teokset ovat keskittyneet vain muutamiin henkilöihin, kurkistellaan Kerrostalossa monenlaisiin ihmiskohtaloihin. On asukkaita kaikista ikäryhmistä. On onnen hetkiä, mutta myös valtaisasti inhimillistä hätää. On arkea harmaan kaikissa sävyissä, krapulan heikentämiä aamuja tai jos hyvin käy, nousuhumalaan voi päästä jo ennen aamukahvia.


Betonibunkkeritarina huumaa kuin parhain dekkari nostattaen esiin dystopisia kauhuja. Alueella sijaitsevassa tornitalossa joku vahtii Sauronin silmän lailla; pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa, vai onko lopulta kuitenkin kyse vain rahasta?


Kerrostalo edustaa raikkaasti uudistunutta Kuismaa ja suosittelen teosta koko sydämestäni.



Jami ojentaa heille pari pamia. Jessica huuhtelee omansa alas lämpimällä kaljalla ja jää tuijottamaan leskenlehteä, joka on murskannut asfaltin ja työntynyt näkyviin kuin pieni aurinko. Hän hoitaisi vielä asiat kuntoon, tavalla tai toisella ennen kuin poika menisi kouluun. Hän on päättänyt niin.

Fiona Barton; Lapsi

The Child 2017, suom.Pirkko Biström ja Bazar 2019, 428s.

Joskus toivon, että he vain tulisivat. Päästäisivät minut tuskistani. Mutta ketään ei tullut. Seison ikkunassa yritän pakottaa itseni palaamaan työhön yläkertaan. Ruumiini ei tottele. Olen juurtunut tähän paikkaan. Häpeään. Takaisin alkuun.

Kolme naista, yhdistävänä tekijänä vastasyntyneen vauvan luut.

Emma on nainen joka pelkää. Itse asiassa hän on pelännyt koko elämänsä ajan, ja nyt uutinen ilkkuu tässä, hänen edessään, lehdessä. Rakennustyömaata möyhittäessä on löydetty lapsen ruumis, mitä ilmeisimmin jo pitkään haudassa maannut. Tältä painajaiselta Emmaa ei pelasta edes hänen aina kadoksissa pysytellyttä isäänsä iältään muistuttava aviomies.

Angela on nainen joka suree. Millainen määrä huolta ja tuskaa mahtuukaan tuohon perheeseen, jonka vauva varastettiin suoraan synnytysosaston sängystä. Kukaan ei tiedä tekijää, kukaan ei tiedä mitä tapahtui pienelle tytölle. Vielä vuosienkin päästä musertava kaipuu syö äidin sydäntä


Monesti sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Niin sanotaan silloin, kun ihminen on kokenut jotain kauheaa. Äidilläni Judella oli tapana sanoa niin. Mutta ei se vahvista. Se rikkoo ihmisen luita ja ytimiä myöten, pirstaleiksi, jotka pysyvät koossa nuhruisilla siteillä ja teipillä.



Toimittaja Kate Waters puolestaan ryhtyy metsästämään mehukasta tarinaa. On hänen missionsa selvittää vauvan kohtalo ja kirjoittaa siinä sivussa elämänsä uutinen. Juuri Katen mukana kuljemme läpi tarinan, välillä vieraillen tapaukseen liittyvien henkilöiden mietteissä.


Kirjailija Fiona Bartonin esikoisteos Leski nosti ihoni kananlihalle. Lapsi ei aivan samoja sfäärejä tavoita, vaikka loppuratkaisu tyydyttää vaateliaankin lukijan. Välillä rönsyilevä paketti on hajota käsiin, välillä tarina tuntuu liian ilmeiseltä. Ja kuitenkin Barton pysyy vahvasti ohjaksissa suunnaten lukijansa huomion juuri sinne minne haluaa... Välipalatrillerinä varsin mainio.



Tunnen itseni gnuuantiloopiksi, joka hiipii rantaan sillä välin kun krokotiilit odottavat joenmutkan takana kita valmiiksi auki. Mietin lähtisinkö pakoon. Piiloon. Pysäytän kuitenkin itseni heti. Tässä iässäkö? sanon itselleni. Älä ole naurettava. On aika katsoa totuutta silmiin.

Teen aikuismaisen suunnitelman. Tämän nukkuvan karhun minä herätän.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä.

Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.

Anna Ekberg; Uskottu nainen

Kærlighed for voksne 2017, suom. Katarina Luoma 2019, 416s

Christianin vapaa käsi pitää yhä tiukasti kiinni puhelimesta, valheen fyysisestä ilmentymästä. Kuka olisi uskonut? Että yhtenä kauniina päivänä valhe aineellistuisi suorakulmaiseksi muovista ja metallista valmistetuksi, kämmenelle mahtuvaksi esineeksi? 


Uskottomuudesta on kirjoitettu paljon, aivan syystä, sen tuhovoima riehuu yhä kahlitsemattomampana maailmalla. Meissä itsessämme. Enää harvat parit "ilmiöltä" säästyvät. Kuitenkin pseudonyymi Anna Ekberg, takanaan kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa, onnistuu loihtimaan loimuavan tarinan, jonka loppuratkaisu jättää lukijan aivoihin poltinmerkin.

Uskottu nainen on tarina urallaan etenevästä Christianista ja oman uransa puolestaan uhranneesta Leonorasta. Nainen teki ratkaisunsa Johanin, jo aikuistuvan pojan sairastuttua vakavasti. Leonora vaihtoi viulun öihin poikansa sairasvuoteella, kuten jokainen vastuuntuntoinen äiti olisi varmasti hänen tilassaan tehnyt.

Mutta millaisen palkan nainen tästä saa?


Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole enää koskaan iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin lopunelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat hänet tuhonneet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä.



Yölliset testiviestiäänet voivat kaataa monen ihmisen maailman. Sillä Christian, tuo arkielämäänsä kyllästynyt mies on rakastunut, hullaantunut, menettänyt melkein järkensä Zeniaan. Nuoreen, söpöiseen Zeniaan, joka painostaa nyt miestä jättämään perheensä. Jättääkö vai eikö jättää?


Viha velloo hänen kehossaan, voimattomuus, nöyryytys. Hän tahtoisi mieluiten vain kääntyä ympäri, jättää talo niille sijoilleen, lähettää viestin, että on lähtenyt töihin. Mutta hänen on vaihdettava vaatteet. Syvä hengenveto. Hän miettii miten hullua on yhtäkkiä asua talossa, jossa pelkää törmäävänsä omaan vaimoonsa. Tuntuu siltä kuin hulluus olisi muuttanut taloon. Ei, vaan häneen.


Vaikka naislukijana olenkin Leonoran puolella, tässä kirjassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Siitä suuren suuri plussa. Harmaalla alueella liikkuu pariskunnan molemmat osapuolet, ja kysymys kuuluukin kumpi lopulta jää henkiin. Leonoran silmille kun ei noin vain hypitä, ei ainakaan sen jälkeen kun nainen näki Zenian katseen...


Uskottu nainen on tavallaan kevyt, tavallaan raskas teos. Varsinainen The Juonenkäänne sai minut lopullisesti hullaantumaan romaaniin. Viihdyttävän viiltävää menoa raakoja jännäreitä kaihtaville lukijoille.



***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Mai/Sähkökäyrä ja Leena Lumi.

Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Stephen King; Ulkopuolinen

The Outsider 2018, suom. Ilkka Rekiaro 2019, 543s.

Protokolasta poiketen haluan lisätä tähän henkilökohtaisen kommentin. Olen tutkinut paljon murhien veritodisteita, mutta tämä on ylivoimaisesti pahin rikos, jota minut on kutsuttu tutkimaan, ja syyllinen on saatava kiinni mahdollisimman pian.

Sanellut Tohtori Eward Bogan klo 11.


Flint City, tuo pikkuinen kaupunki, jossa jokainen tuntee toisensa, piirtyy nyt maisemaksi pahuudelle. Tapahtuu 11-vuotiaan pojan murha, niin brutaali, etten käy sitä tässä sen enempää avamaan. Hämmästyttävää kyllä, jäljet osoittavat kiistatta Terry Maitlandiin, onhan niin moni tavannut hänet verisissä vaatteissa murhailtana. Mutta kuinka tuo lempeä perheenisä, opettaja ja urheiluvalmentaja saattaisi tehdä jotakin näin epäinhimmillisen raakaa? Jopa syödä lasta?


Terry liukui penkin toiseen päähän. Hän piti kätensä sylissä. Hän näki tuulilasista pelikentän ison sähköisen tulostaulun. Hänen vaimonsa oli kaksi vuotta vetänyt kampanjaa, jolla siihen oli kerätty rahat. Nyt Marcy vain seisoi paikallaan, eikä Terry koskaan unohtaisi hänen ilmettään. Sellaisen ilmeen saattoi kuvitella kehitysmaassa naiselle, kun tämä näkee kylänsä palavan. 



Ja miten on mahdollista, että Terryllä on pitävä alibi aivan toisessa kaupungissa juuri tuolle illalle? Voiko sama ihminen olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Etsivä Ralph Anderson ei tiedä enää mitä uskoa. Vedenpitäviä todisteita on olemassa sekä Terryn puolesta että vastaan, ja pidätys tehdään varsin näyttävästi kesken kaupunkiliigan turnausottelua.

Siitä alkaa Ralphin painajainen; todellisuuden rajojen hapertuminen, tuntemattoman pahan aina vain selkeämmiksi piirtyvät kasvot. Avukseen etsivämme saa Mersumiehestä tutun, ihanan omalaatuisen Holly Gibneyn. Hollyllahan on kokemusta myös yliluonnollisista asioista, eikä hän hätkähdä brutaallin omalaatuista tapausta. Naisen ainoa ongelma on saada tutkijat uskomaan mahdottomaan.



"Ralph, ei sitä tiedä, vaikka vielä ratkaisisimme tämän jutun, mutta voi olla, ettei ratkaisu ole meille mieleen. Tämä on aika syvä metsä."
Ei niinkään metsä, Ralph ajatteli puhelun päätyttyä, vaan cantaluponmeloni. Ja se kuhisee toukkia.


Luettuani Stephen ja Owen Kingin Ruususen unen (josta lisää myöhemmin), tartuin Ulkopuoliseen puolipakolla. Tarina yhdistelee kuitenkin niin vastustamattomalla tavalla perinteistä dekkaria ja omintakeista kauhua, että menin rakastumaan miltei heti ensi lehdiltä. Tarina on raaka, puistattava, hirveä, mutta samalla perin inhimillinen ja jopa lämmin. Ulkopuolinen näyttää taas Kingin parhaat puolet, eikä herra kirjailijan ote ole todellaan lipsumassa. Loistavasti alkanut tämäkin lukuvuoteni.


"Se, miltä sinusta tuntuu... ja miltä minusta tuntuu... on normaalia. Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta lopussa. Me putosimme jäihin, mutta autoimme toisemme ylös. Ja autamme edelleen."

Liina Putkonen; Jäätynyt tyttö

Johnny Kniga 2018, 311s.

"Niiden kulttuurissa tytöt ovat saaliita, ja sitten on tätä kunniamurhaakin pinnalla, että pitää olla oikeasti varuillaan. Juuri sellaisella riskialttiilla silmällä se poikakin tytärtäni katseli. Minun oli pakko puuttua asiaan kielellä, jota nekin ymmärtävät", isä perustelee hyökkäystään paikallislehden verkkosivuilla.



Keleihin sopivalla teemalla mennään, joskin teoksessamme eletään jo takatalven piinaamaa pääsiäisenaikaa. Eikä lumentulo tietenkään ole tarinan ainoa ongelma. Se on koulunpihalta löytyvä teinitytön valkoiseen hautautunut ruumis. Ongelma on myös tytön eettinen tausta, jolla media pääsee saman tien mässäilemään. "Avuliaat" oppilaat kun lataavat someen kuvia jäätyneestä kädestä. Onko kyseessä Suomen ensimmäinen (tietoon tullut) kunniamurha?

Ja kuitenkin Jäätynyt tyttö on selkeästi Linda Forsin tarina. Rikoskonstaapelin, jonka oma elämä puristuu kiehtovasti yhä tiiviimpään solmuun. On tytär, jolle poliisiäidiltä jää liian vähän aikaa. On alkoholiin menevä, mutta muuten mukava aviomies. Siinä vaiheessa kun Lindan kerrottiin fanittavan Apulantaa, koin sielunsisaruutta tätä räväkkää naista kohtaan. Ja sitten peliin astuu vielä kipeä varjo menneisyydestä...


Linda muistaa vieläkin sen tunteen, kun kaksi ihmistä sekoaa toisiinsa niin, että muu maailma jää pyörimään sumuisena ja merkityksettömänä ympärille.



Espoolaisen toimittajan, Liina Putkosen esikoisromaani voitti Rikos-Kniga-kilpailun vuonna 2017. En hämmästele moista ollenkaan. Sen sijaan minun on vaikea käsittää kuinka näin eheä ja eläväinen paketti voi olla Putkosen ensimmäinen. Koukutuin välittömästi puistattavan arkiseen aiheeseen; tällä tavalla todella voisi tapahtua ihan kotikulmillakin. Äitiys, sen raskas mutta kallis taakka loistaa tarinan pinnalla. Oman tyttären menettäminen mitä julmimmalla tavalla.

Innolla jään odottamaan saavani lukea lisää Lindan tutkimuksista. Nyt mennään lujaa ja huimalla tasolla!



- Miten ihminen selviää lapsensa kuolemasta? Miten sellaisen jälkeen voi hengittää, syödä tai nukkua enää koskaan, hän huokaa ja painaa päänsä miehen kylpytakkiin.
- Eivät kaikki selviäkään, ja nekin jotka niin sanotusti selviävät, eivät hekään koskaan pääse takaisin entiseen, Paulus sanoo ja halaa vaimoaan.

Mattias Edvardsson; Aivan tavallinen perhe

En helt vanlig familj 2018, suom. Taina Rönkkö ja Like 2018, 472s.

Äiti: Ei ole pahempaa petosta kuin se, ettei ole lapsensa apuna.


Minäpä taisin olla aika liekeissä luettuani ruotsalaisen Mattias Edvardssonin tuoreimman julkaisun. Valitettavasti liekki ehti jo hieman hiipua kuukauden (!) vierähdettyä, mutta nyt sukelsin taas sisään tarinaan sitaattimerkintöjen avulla. Siis kirjahan on täyttä kultaa! Vaikka kyse on draaman asuun puetusta rikostarinasta, Aivan tavallinen perhe ui syvälle vanhemmuuden ytimeen. Moraali vastaan rakkaus, usko vastaan suojelunhalu.


Tytär: Heti, kun pääsen selliin, kirjoitan esseeni ensimmäiset virkkeet.
Millainen ihminen tahansa on kykenevä murhaamaan.
Sellaisella ihmisellä ei ole minkäänlaisia rajoja, jota on satutettu tarpeeksi syvältä.
En vain usko niin. Minä tiedän.



Kun isä on pappi ja äiti asianajaja, ei 19-vuotiasta Stella-tytärtä osaa oikein vankisellistä hakea. Siellä hän kuitenkin istuu. Potkii armotonta ovea, itkee, kirkuu, mutta vartijat pysyvät järkähtämättöminä. On odotettava tuomiota. On palattava muistoihin, siihen vanhempaan mieheen, siihen, jonka Stellan oletetaan murhanneen. Vielä syvemmälle menneeseen... ja Aminaan. Aina Aminaan.


Isä: Olen järkähtämättä sitä mieltä, ettei mikään voi olla niin vaikeaa kuin vanhemmuus. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on hätäuloskäyntinsä. Rakkaansa voi jättää, useimmat tekevät niin jossakin vaiheessa jos rakkaus kuihtuu, jos toisesta kasvaa erilleen tai jos sydämessä ei enää tunnu hyvältä. Matkan varrelle voi jättää ystäviä ja tuttavia, myös sukulaisia, jopa sisaruksia ja vanhempia. Voi jättää ja jatkaa eteenpäin. Omasta lapsesta ei voi kuitenkaan koskaan luopua.



Melkein tosi tarina oli hyvä kirja, kyllä, mutta Aivan tavallinen perhe nostaa lentoon. Luin kirjaa kuin noiduttuna ja niin syvästi eläytyen, että taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää. Juoneen kadottaa helposti itsensä, kuten loistaviin romaaneihin kuuluukin kadottaa, mutta henkilökuvaus vasta riipaiseekin.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään suojellaksesi lastasi?



****


Teoksesta on blogannut moni, esimerkiksi Leena Lumi.

Vuosi 2018 ja paluu tauolta

Hei,

ilman varsinaisia aikomuksia ajauduin lähes kuukauden mittaiselle blogitauolle. Lukenut kyllä olen, ja bloggatavien pino kasvanut yhdessä paniikin kanssa. Nyt syvään hengitellen menemme kuitenkin viime vuoteen, joka oli kirjallisesti yksi elämäni surkeimmista. Syy ei suinkaan ollut itse kirjoissa, päinvastoin, vaan lukutahdissani. 

Ehkäpä vuosi 2019 tuo mukanaan jotakin aivan uutta. Toki lukulistaltani löytyy myös vanhojen suosikeiden teoksia. Bloggaamista helpottaisi kauan kadoksissa ollut rennompi ote ja armollisuus itseään kohtaan tässä(kin) asiassa. Jokaisesta kirjasta ei tarvitse kirjoittaa yhtä "pitkästi". Arvostelun voi naputella myös tiivistetympään muotoon. 

Mutta tässä viime vuoden parhaimmat lukuelämykset:



Simo Hiltunen; Ihmisen kuoressa


A. J. Finn; Nainen ikkunassa


Ane Riel; Pihka


Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Arne Dahl; Rajamaat


Kristina Ohlsson; Sairaat sielut


Arttu Tuominen; Leipuri


Lars Kepler; Lazarus



Erityismaininta vielä Tarita Ikoselle hänen jatkuvasti puhuttelevasta runoteoksestaan.


Tarita Ikonen; Kylmyyden monologi

Lumen lempeyttä ja arvoituksellista kauneutta vuoteen 2019!



Annika