Perti Karra; Pakenevat unet

Gummerus 2012, 286s.

Olen mykistynyt. Olen turta. Olen kuolemaan asti järkyttynyt. Ilahtunut. Toiveikas, ehkä turhaan. En ole varma olenko lukenut tänä vuonna, minään vuonna mitään tämän kaltaista. Joskus muistan sanoneeni (ja varmasti moni muukin on sanonut) että toiset kirjat luetaan, toiset eletään. Pakenevat unet kuuluu jälkimmäiseen. Jokainen painajainen, jokainen unelma. Kun Karra kerran vie menessään, paluuta ei enää ole. Pelastakaa minut tältä kirjalta. Jättäkää minut riutumaan. Lukekaa, jos uskallatte.

Ulkona sataa, kylmenee. Aika hupenee. Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit. Kyläilisipä enkeli, rakkaudettomuuden rampa, kahden valtakunnan siivekäs suojelija.
Ajattele kaikki näkyväksi Nadjan puolesta. Ajattele olosuhteet, ajattele kaikki mahdollisuudet. Tämän lokakuun jälkeen tulee marraskuu niin kuin aina ennenkin. Siihen voi luottaa. Siihen että selvitään jotenkin. Vai voiko sittenkään enää?

Nasta, sinä olet kirjan enkeli. 14-vuotias päähenkilö, joka elät kuin yksinhuoltajaisä. Hoidat pikkusiskoasi rakkaudella, joka nielee itse kuoleman. Hoidat amfetamiiniriippuvaista äitiäsi, mutsia, joka pilaa jälleen yhden sossotätikäynnin loistamalla poissaolollaan. Tämä kerta on erilainen. Tästä ei ole paluuta. Sijaisperhe, nuorisokoti, huostaanotto? Ei, te pakenette, sinä ja siskosi. Alkaa hengästyttävä pakomatka, jolla saat lohtua teinirakkaudestasi Veerasta ja piirtämistäsi manga-sarjakuvista. Sarjakuvamaailmassakaan ei mene hyvin. Paha Valve varastaa köyhien kyläläisten unet. Ihmiset sekoavat unenpuutteeseen, kuolleita tulee niin paljon, ettei kaikille riitä hautapaikkoja. Poltettujen savu kirveltää silmiä. Ja toisaalla parempiosaiset kyläiset säästyvät kiduttavalta valvomiselta. Parempiosaiset...

-Täälläkö me ollaan matkalla? Nadja kysyy.
- Ei, me lähdetään mun isän luo Ruotsiin, ku mä saan lisää rahaa.
- Mä en oo ikinä tavannu sun isää.
- Emmäkään oo sitä nähny, vuosiin. Se varmaan yllättyy, Nasta toteaa.
- Niin varmaan. Se ei tunne mua, Nadja tuumaa.
- Ei tunne muakaan. Samalla viivalla ollaan.

Petri Karra on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänen esikoisromaanista tehdystä Haarautuvan rakkauden talosta (2008) kuullut. Seuraavaksi Karralta on ilmestynyt Kohtalonohjaaja (2011), josta ilmestynee myös leffa. Pakenevista unistakin on tulossa niin ikään elokuva syksyllä 2013. En vain ole varma, tahdonko sitä nähdä. Koin kirjan niin voimakkaasti, että hirvittää, "pilaako" elokuva valmiit mielikuvat Nastasta, Nadjasta ja Veerasta. Teos on voimakas kannanotto lastenpahoinvointiin, siihen, kun aikuisista ei ole vastuuta kantamaan. Jonkun on kuitenkin vastuu otettava. Sydäntäsärkevän usein se lankeaa lapsen harteille. Valitettavasti Nastan ja Nadjan tarina toteutuu suomalaisperheissä - aivan liian monessa. Kuitenkaan teos ei ole pelkkää synkkyytä. Se on vahva ja runollinen kuvaus arkipäivän sankaruudesta, rohkeudesta. Välittämisestä, huolenpidosta. Mutta myös periksiantamattomuudesta.

Niinpä niin, päivät lyhenevät, päivä päivältä on yhä enemmän tilaa. Maailma vuosimallia 2011. Ihan sama, mitä mallia. Koska se on aina samalla mallilla.