tiistaina, maaliskuuta 01, 2016

Rosamund Lupton; Hiljaisuuteen hävinneet

The Quality of Silence 2015, suom. Outi Järvinen ja Gummerus 2016, 326s.

Yasmin muisti lapsuuden pimeänpelon, jonka vuoksi hän ei ollut joskus uskaltanut edes hengittää. Jotenkin pelko liittyi reunalla olemisen tunteeseen, siihen että elämän keskipisteessä oli pelkkää tyhjää siinä kohtaa, missä aiemmin oli ollut äiti.


Jäätävä, ikuinen yö. Aurinko, joka ei nouse päiviä erottelemaan. Tie, jolla kaksi epätoivoista etenevät. Yasmin, filmitähden ulkonäön omaava äiti. Ruby, kymmenen vuoden täydeltä lapsenomaista viisautta, jota tytön kuurous vain korostaa. Ruby on tottunut hiljaisuuteen. Puhumaan käsillään. Ja nyt hiljaisuus lepää mustan taivaan yllä kuin tukahduttava, tappavan kylmä peite.


Jäätie tulee koko ajan kapeammaksi. Tältä kai aikuistuminen tuntuu, taaksepäin ei voi kääntyä, vaikka kuinka haluaisi, koska pelottaa.


Yasmin ja Ruby etenevät tässä salakavalasti kylmäävässä trillerissä pitkin hengenvaarallista tietä etsien Mattia, aviopuolisoa, isää. Luontokuvaajaa, jonka jopa paikallinen poliisi uskoo kuolleen inuiittikylässä riehuneessa tulipalossa. Mutta Matt ei voi olla kuollut. Se on mahdotonta! Vaikka järki, vaikka oma äidinsydän kehottaa Yasminia kääntymään takaisin tältä helvetilliseltä matkalta, palaamaan sivistyksen pariin edes Rubyn takia, hullu kaipuu jo menetetyltä tuntuvaa miestä kohtaan saa hänet jatkaan.

Musertava kylmyys, mustaa musempi pimeys, tai edes kohti tuleva myrsky eivät kuitenkaan näitä kahta pelota siinä määrin kuin tuntematon, perässä hiipivä seuraaja...


Tiedättekö sen ulkoilmateatterin Roomassa? Sen jossa orja vietiin näyttämölle ja sitten leijona laskettiin irti? Nyt tuntuu siltä kuin me oltaisiin valtavassa kylmässä teatterissa, mutta kimppuumme ei olisi hyökkäämässä leijona vaan sellainen henkilö, joka tappaa myskihärän ja korpin ja susia ja naalinpoikasen, vaikka ne eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa.


Rosamund Luptonin Sisar on minulle yksi ikimuistoisimmista lukuelämyksistä ikinä. Hänen uusimpansa ovat aina suuria tapauksia, niitä, joita jännityksen sekaisella ihastuksella odottaa. Hiljaisuuteen hävinneet on yksinkertaisuudessaan hieno tarina. Se on toimiva trillerinä, mutta itse annoin lukijana eniten painoa äiti-tytär -suhteelle, jossa haavoitettu, herkkä nainen rakastaa lastaan yli kaiken. Silti tytär, elämäniloinen mutta vakava Ruby kokee tavallaan tukevansa ihanaa, hupsua äitiään. Tunneside on olosuhteita vahvempi. Äärimmäisen kylmyyden ja pelon keskellä se lujittuu kuin kaunein, täydellisin lumihiutale.

Erilainen, mielenkiintoinen ja puhutteleva romaani.


Juuri täällä, tässä pahassa, me tavoitamme 
hyvän tiedon viimeisen puhtauden.

Wallace Stevens

***

Romaanista ovat postanneet myös Leena Lumi,  Kaisa Reetta, Arja ja Katja.

14 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Annika, jouduin poistamaan kommenttini liian monien kirjoitusvirheiden takia:) Yritän taas:

    Waude Annika, mikä teksti!<3 Olet ihan flow'ssa tai sitten se on tuo Alaskan tähdistön säteilyä. Minusta Yasmin oli uhkarohkeudessaan aika epäuskottava, mutta Ruby ihana. Se matka...melkein kuolin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Leena kommentistasi! Tämä kirja osoittautui ehkä uskomattomimmaksi selviytymistarinaksi ikinä... Mä jollain tapaa ymmärsin Yasminin haurautta, mutta Ruby se oikea sankari oli! Ja Alaskan taikapiiri... Hyr!

      <3

      Poista
    2. ...tuli mieleen tunelmat Vannin Kylmästä saaresta. Se kirja oli Alaskan KUUMAA laavaa.

      <3

      Poista
  3. Voi miten kauniisti tästä kerrot! minullekin tuo äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli tämän kirjan parasta antia.
    Ja Alaska kiehtoo aina! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kovasti kommentistasi Kaisa Reetta! Melkoinen retki meillä Alaskassa, puistattava, mutta lopulta kaunis... <3

      Poista
  4. Olen juuri laskeutunut Alaskaan Rubyn ja Yasminen kanssa. Täällä on kylmä ja pimeä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! Toivottavasti olet pukeutunut hyvin, Mai...

      Poista
  5. Voi hitsi, minä en oikein pääse tästä kirjasta alkua pitemmälle. Ehkä palautan kirjastoon lukematta. Minua ärsyttää nämä Rubyn lapsekkaat (tietenkin, onhan hän lapsi) vuorosanat. Ja kun aina mainitaan se Yasminin kauneus, kaikki katsoivat jne.jne. Olisiko tämä enemmän sellainen "tyttöjen kirja" eikä trilleri?
    Ja miksi nämä kaksi muka lähtevät sitä isää etsimään, kylmään, pimeään, outoon paikkaan? Teki mieli katsoa lopusta, saavatko he kenties toisensa, kuten kunnon tyttökirjassa pitääkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minun tekisi mieli paljastaa sinulle, miten tässä lopulta kävi ;) Kyllä, Lupton on tällä kertaa tyttömäisellä tuulella ja ymmärrän hyvin, miksi ei välttämättä kyyti nappannut... Toivottavasti seuraava Lupton on parempi, vaikka itse tykästyin tähänkin.

      Poista
  6. Luin juuri itsekin kyseisen kirjan ja vaikka vielä päällimmäisenä on fiilikset epäuskottavista lähtökohdista (lähinnä yasminin ramboiluksi etenevä kaiken peliin laittaminen lähtiessään etsimään miestä, jonka kerrotaan olevan kuollut), mutta ehkä se tästä. Oli tarinalla ehdottomasti annettavaakin, kylmä ja yksinäinen Alaska ja joku pimeydessä vaanimassa - kyllä jännitti!

    VastaaPoista
  7. Kiva, että sinä pidit tästä!

    Minä en oikein lämmennyt, hah hah, taisi olla liian kylmää. :)Jotenkin tuli itselle sellainen tunne, että laitetaanpa nyt pystyyn ihan mahdoton maisema ja tapahtumapaikka ja kaikkea - mutta sitten se itse tarina jääkin sivuseikaksi, onttoa oli minulle, vaikka hyvin tärkeitä asioita otettiin esille. Tykkäsin lapsihahmosta, onnistunut hahmo, aikuiset olivat... no jaa. :) Tässä ei ollut minun makuuni arvaamattomuutta, kuten Sisaressa oli, se onkin edelleen Lupton-suosikkini.

    Ihmettelin sitä, että SUPER-über-eeppisen kaunis ja mahtava ja ÄLYKÄS Yasmin osaa ajaa MEGALOMAANISEN-järisyttävän kokoisella rekalla heti tuosta noin vain talvisissa olosuhteissa, siis jos on astrofyysikko (?) niin ilmeisesti tuollaiset asiat on kai sitten aivan yksinkertaisia. :) Toki minulla ei ole ajokorttia, joten en osaa suhteuttaa, mutta jotenkin tuo epäilytti... Ehkä olen täysin väärässä ja se olisi aivan eeppisen sujuvaa. =D

    Terkkuja!

    VastaaPoista
  8. :D Näin jälkikäteen ymmärrän kyllä pointtisi ja itsekin ajokortittomana ihmisenä jäin hämmästelemään tarinan uskottavuutta. Oikeastaan, nyt kun kirjan lukemisesta on jo tovi, en edes muista mikä meininki tässä oli, paitsi kylmää ja pimeää. Ei paras kirja lukea tähän vuodenaikaan :D

    Kiitos kommentistasi, saat mun aina hyvälle mielelle <3

    VastaaPoista
  9. Hiljaisuuteen hävinneet vastasi toiveitani. Pidän Luptonin tavasta luoda tarinoita.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥