Riitta Tiitu; Vanilla brocante chic

Lumenvalkean sunnuntain sulostuttamiseksi tarjoilen, väriskaalaan sopien, Riitta Tiitun (2012, 153s.) uskomattoman kauniin Vanilla brocante chic -teoksen. Tämä vaniljainen herkkupala pitää sisällään 399 kuvaa, jotka saavat sinut henkäämään ihastuksesta. Kirjassa sanat eivät ole pääasia, vaan sielua ruokkiva esteettinen ilotulitus. Maltillinen, tottakai, mutta syvälle sydämeen käyvä.

Minä, joka ennen sain ahdistuskohtauksia sisustusteosten parissa, olen nyt päässyt sisälle genreen muutamin oivalluksin. Ei ole tarkoituskaan masentua oman kodin resuisuuteen tai muuttaa kerralla koko yleisilmettä paremmin sivuja vastaavaksi. Tärkeintä on antautua kauneuden vietäväksi ja katsoa samalla lempeydellä omaakin kotia. Okei, olen sen verran boheemi, etten saa pidettyä yllä vain yhtä teemaa per huone. Puhumattakaan kliinisestä siisteydestä. Eikös jokin tutkimuskin tehty tässä vastikään pölypalleroiden tärkeydestä lasten allergiakynnyksen nostattamiseksi...? Mutta mekin, jotka uhkaamme hukkua tavarapaljouteen, lasten rojuihin, parittomiin sukkiin, mainoslehtisiin, tyhjiin kahvimukeihin, voimme nostaa jalat ylös ja upota Tiitun maailmaan. Napata sieltä pieniä vinkkejä, joilla tehdä omasta kodista astetta ihanamman.

Tämä valkoinen unelma johdattaa meidät suomalaisiin maalaisromanttisiin koteihin. Yllättäen intouduin ehkä eniten Bohemian chic -osiosta, jossa persoonallinen pukusuunnittelija esittelee värikästä kotiaan. Oranssina hehkuva kivitalo kätkee sisäänsä varsinaisen aarreaitan.

Hiukan perinteisempää ilmettä lähdemme etsimään White Living Outin kerrostaloasunnosta. Raikkaan valkea yhdistettynä puisiin yksityiskohtiin takaa ihanan kodikkaan elämyksen.

 

 

Rustic Charm House edustaa myös vaaleapintaista, remontoitua, viihtyisää kotia. Wanhalla puutaloalueella sijaitsevassa talossa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Tätä postausta tehdessä tulin itsekin hyvälle tuulelle. Toivottavasti olen onnistunut välittämään edes hippusen siitä lumosta, jonka kirjan kannet sisäänsä kätkevät. Epäilemättä tässä olisi varteenotettava joululahjavinkki, jonka kuvissa riittää yksityiskohtia lukemattomiin katselukertoihin. Sydämelliset suositukset!

Ihanan Riitta Tiitun sisustuspuotiin pääset täältä ja hänen blogiinsa täältä. Ainakin Leena Lumi on lumoutunut teoksesta, tässä hänen postauksensa.

Haruki Murakami; Norwegian wood

Noruwei no mori 1987, suomennos Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian wood 2000. Tammi 2012, 436s.

"Kyllä minä tiedän sen, että elämä alkaa rullata, kun ottaa rennommin. Mutta mitä järkeä on kertoa se minulle? Minä hajoaisin, jos ottaisin nyt rennommin. Ymmärrätkö? Olen aina elänyt näin, enkä osaa enää muuttaa tapojani. Jos ottaisin vähänkin rennommin, kadottaisin itseni."


Kuten kirjan liepeestä käy ilmi, Guardian-lehti on valinnut Haruki Murakamin Norwegian woodin listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Blogisauhujakin teos on jonkin verran niittänyt. En tiedä, itse suhtaudun aina nuivasti romanttisiin romaaneihin. Kuitenkin Kartanpiirtäjä ja Senor Peregrino elvyttivät minussa jo kuolon korahduksissa vääntelehtivän romantikon. Ja silloinhan on taottava kun rauta on kuumaa, joten ei muuta kuin uutta love storya putkeen.

Beatlesin biisistä nimensä saanut kirja vie erään keski-ikää hipovan miehen muisteloihin. Aina Norwegian woodin kuullessaan hän palaa muistoissaan opiskeluvuosiin Tokiossa. Silloin Torua pyörittivät kaksi hyvin erilaista nuorta naista. Vaiko ehkä sitten kolme... Pohjimmiltaan näissä naisissa saattoi olla enemmän samaa, kuin ensitapaamisella uskoisi. Naoko on hauraan enkelin stereotypia. Hän seurusteli aiemmin Torun parhaan ystävän, Kizukin kanssa. Kunnes Kizuki tappoi itsensä. Tragedia yhdisti Torua ja Naokoa, mutta voisiko uusi, turvallinen rakkaus korvata Kizukia? Olin aistivinani julmuutta Naokon  näennäisen hauraan pinnan alla... Toki nuorena kuuluukin olla hiukan pihalla. Mielipiteissään säälimättömyyden rajoille saakka ehdoton.

Naokon päädyttyä eräänlaiseen hoitolaitokseen hämmentynyt, yksinäinen Toru tutustui paremmin opiskelutoveriinsa Midoriin. Midorillakin oli taustalla omat traumansa ja vain Torun kaltainen herttaisesti pihalla oleva nuori mies kykeni olemaan huomaamatta Midorin ihastusta. Kumman naisista Toru lopulta valitsi, ei ehkä kuitenkaan ollut romaanin punainen lanka. Enemmänkin teos on minusta tuokio kuva kipeästä nuoruudesta, jossa varma on epävarmaa. 

Tavallisesti nuoret naiset eivät yleensä välitä siitä, onko jokin reilua vai ei. He miettivät vain sitä, mikä on kaunista tai tekee heidät onnelliseksi. "Reilu" on ennen kaikkea miesten sana, mutta nyt tuntuu siltä että se sopii minullekin mainiosti. Koska kauneudesta ja onnellisuudesta on tullut minulle kovin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä, arvioin kai nykyään asioita toisenlaisten mittapuiden mukaan - esimerkiksi sen perusteella, mikä on reilua tai rehellistä tai yleisesti totta. (kirjoittaa Naoko)

Tuskaisen Naokon vastapainoksi Murakami on onneksi loihtinut Midorin, joka tuo tarinaan huumorin pilkahduksia. Midori on hauska, seksikäs, hulluna Toruun, mutta Torun sydän kuuluu Naokolle. Kipuilusta huolimatta Norwegian wood ei ole synkeä teos, kaikkea muuta! Se on räväkkä, melankolisella tyylillä hauska, uskomattoman taidokas. Kirjaa luki ahmimalla enkä usko aivan heti tätä kolmikkoa unohtavani. Ehkä minäkin muistan aina Beatlesin biisin kuullessani Tokioon sijoittuvan rakkausdraaman. Varmaa on ainakin, että kirjan perusteella minusta tuli Haruki Murakami -fani. Jään odottamaan keväällä suomeksi julkaistavaa teosta nimeltä 1Q84.

Mitä sille romantikkoparalle sitten tapahtui? Se elää, hengittää, voi hyvin. Kiitos Norwegian woodille.

"Miksi sinä pidät aina sellaisista - tai siis tällaisista ihmisistä? Tällaisista kaheleista, jotka ovat hukkumaisillaan. Niin kuin minä ja Kizuki ja Reiko. Mikset voi pitää normaaleista ihmisistä?"
"En minä näe teitä kummallisina", sanoin mietittyäni hetken. "En pidä sinua, Kizukia tai Reikoa mitenkään kaheleina. Ne joita minä pidän kaheleina kulkevat vapaina."

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Katja/Lumiomena
Sara
Tessa
Peikkoneito
Jami
Sanna

"En minä tahdo pullaa."

Kiki ♥ Tulevan pentumme emo

Minulla on tapana kierrättää blogissani erilaisia listoja, haasteita, hauskutuksia. Tällä kertaa nappasin Kirjanaiselta meemi-tehtävän, jonka säännöt menevät näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä
2. Avaa kirja sivulta 123
3. Lue kuudes lause
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera
5. Laita löytämäsi lause juttusi otsikoksi.

Koska kädenulottuvilla ei, hämmästyttävää kyllä, ollut muita kuin kuopuksen kuvakirjoja, menin kirjahyllylle sokkona, ja sieltä irtosi Hjorth & Rosenfeldtin Oppipoika. By the way, kyseinen teos kisaa loppuvuodesta tekemässäni Vuoden Top 10 -kirjat dekkariosastossa. Mainio jännäri! En malta olla naputtamatta lauseeseen jatkoa.

"En minä tahdo pullaa."
Nuorukainen loi Sebastianiin tutkivan katseen ja hymyili merkitsevästi ja oivaltaen.
"Raskas yö vai?"
"Ei kuulu sinulle paskan vertaa."

Sellainen "hurmuri" on meidän Sebamme...

Mutta asiaan. Väite etten tahdo pullaa ei pidä paikkaansa sitten ollenkaan. Minä tahdon pullaa! Ennen keliakian toteamista ja sen myötä gluteenittomaan ruokavalioon siirtymistä, pulla oli suosikkileivonnaiseni. Ehdottomasti. Valitettavasti gluteeniton pulla on aika ankea makuelämys, vaikka kohtalaisen hyviä sellaisiakin olen saanut maistaa. Jos tietäisin kuolevani illalla, söisin tavallista pullaa ja ruisleipää - kaksi tärkeintä asiaa, jotka keliakia on minulta vienyt. Mitään muuta en oikeastaan "tavallisesta" ruokavaliosta kaipaakaan. Kuvaan liittämäni söpöläinen (bichon bolognese) vierailee meillä hoitokoirana melko usein ja hänkin rakastaa pullaa. Onneksi makkara on melkein yhtä hyvää. 

Näissä "syvällisissä" fiiliksissä lopetan ja lähden ulos kuvaamaan iki-ihanaa lumen lumoa. Heti kun kuopus herää päiväunilta ja on siinä kuosissa, että pääsee mukaan. 

Lumihiutaleiden leikkiä päiväänne ♥

Annika

Ps. Meemin saa viedä mennessään!
 

Cecilia Samartin; Senor Peregrino

Tarnished Beauty 2008, Bazar 2010, 382s.

Se ei ollut suinkan ensimmäinen kerta, kun tyttö vatsansa pyöristyttyä väitti tulleensa raiskatuksi.

Näin alkaa latinosiirtolaisten äänenä toimivan Cecilia Samartin teos. Kirjailija työskentelee myös psykoterapeuttina sekä sosiaalityöntekijänä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Minulle kirja päätyi arpajaisten yhteydessä anomani lukusuosituksen kautta. Osallistun teoksella Elegian taannoiseen haasteeseen. Kiitos ystävä, ilman sinua en olisi tätä(kään) romaania löytänyt ♥

Ensialkuun kiinnitin huomiota Samartin kerrontaan. Koska olen viime aikoina lukenut hiukan postmodernimpaa tyyliä, oli mukava palata taas melko kikkailemattomaan tekstiin. Kirjailija on loistava tarinankertoja ja hän tekee sen jotenkin hyvin perinteisesti. Välillä tulee pitkiäkin jaksoja ilman dialogeja ja muutamalla sivulla ohitetaan vuosia. Tarinahan alkaa päähenkilömme Jamiletin syntymästä. Hänen kaunis äitinsä joutuu kohtaamaan melkoisen elämänmuutoksen. Tulevaisuuden suunnitelmat menevät uusiksi raiskauksen ja siitä syntyvän lapsen takia. Jamilet on äitinsä silmäterä. Häpeä. Sillä Jamilet ei ole pelkästään suloisilla kasvoilla siunattu lapsonen. Hänen selkäänsä peittää hirvittävä, verenvärinen, yhteen kietoutuneita käärmeitä muistuttava syntymämerkki. Paholaisen merkki, sanovat taikauskoiset kyläläiset. Jo pienestä pitäen Jamilet saa kokea olevansa erilainen.

Varsinainen tarina alkaa mielestäni siitä kohdin, kun Jamilet ylittää laittomasti Yhdysvalojen rajan ja päätyy asumaan tätinsä Carmenin luokse. Pohjoiseen, jossa lääkärit ovat parempia, jossa häämöttää mahdollisuus päästä merkistä eroon.

Kesti hetken ennen kuin Carmenin kasvot paljastivat hänen todella ymmärtäneen Jamiletin paljastuksen. Mutta jokaisen silmänräpäyksen myötä hän muisti paremmin. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän ollut todellakin unohtanut koko syntymämerkin. "Ai sekö", hän sanoi lopulta. "Vaivaako se sinua yhä?"

Mutta merkin poisto ei ole Pohjoisessakaan ilmaista. Jamilet päätyy töihin mielisairaalaan ja saa vain yhden holhokin. Viidennen kerroksen, toisissa hoitajissa kauhua herättävän vanhan espanjalaismiehen. Senor Peregrinon. Yllättäen nämä kaksi elämän ja olosuhteiden murjomaa persoonaa löytävät toisensa mitä kauneimmassa mielessä. Heistä tulee ystävät. Peregrino ryhtyy kertomaan Jamiletille tarinaa järisyttävästä pyhiinvaellusmatkasta, jonka jälkeen miehen elämä ei ole ollut sama.

Samartin käyttää teoksessa voimakkaita vastakkain asetteluja. On Jamiletin kaunis mutta surunmurtama äiti ja hänen sisarensa, räväkkä ja myöhemmin muodottomaksi paisuva Carmen. Häpeällistä syntymämerkkiä kantava Jamilet, joka vertaa itseään unelmiensa poikaystävän tyttöystävään Pearlyyn. Kaunotar hänkin ulkonäöltään, mutta millainen mahtaa olla Pearlyn sisin? Sitten on tietysti itse Senor Peregrino, uhkaavanoloinen vanhamies, joka paljastaa myöhemmin piilossa olleen lempeytensä. Peregrinon vastapari löytyy menneisyydessä ulkonaisesti moitteettomassa mutta sisäisesti petollisessa Tomasissa.

Minulle lukuelämyksestä tuli varsin värikäs. Pääsin mukaan pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan mutta myös Jamiletin sisimpään. Elegian tavoin eläydyin tarinaan täydestä sydämestä! Jamiletin ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet tulivat kohti. Näin minä itsestäni ajattelen. Kannan omaa merkkiäni joka on aikoinaan tehnyt kipeää, mutta jonka kanssa olen vuosien saatossa oppinut elämään. Tarinan opetus sisäisestä kauneudesta puhutteli.

Teos on kuin hellä halaus, todellista hyvänmielen luettavaa!

"Mikä ikinä polkuni onkaan, en aio juosta sitä kohti vaan kävellä hitaasti niin, etten ohita mitään tärkää matkalla."

Teoksen on lukenut minun ja Elegian lisäksi Leena Lumi, jonka takaa löydät lisää linkkejä.

SusuPetal; Goottiemon kauhujen lipas

2012 SusuPetal, BoD - Books on Demand

Kill your darlings or yourself

Monilahjakkuus, ihastuttava SusuPetal on ehtinyt julkaista Pellen muotokuva -nimisen teoksen sillä välin, kun minä olen pihdannut tätä teosta. Ohkainen romaani uhkasi kadota lihavien uutuuskirjojen lomaan kirjahyllyni alati vallitsevassa kaaoksessa... Sieltä sen kuitenkin pelastin, ja avasin Goottiemon kauhujen lippaan.

Minun oli aika uudistua, minun piti syntyä reippaaksi, aikaansaavaksi, tehokkaaksi, luovaksi ja, ja, ja... no minun piti olla vain ihan erilainen kuin nykyään. 

Korviini oli kantautunut jo aiemmin huhu siitä, ettei kyseessä, nimestään huolimatta ole kauhukirja, vaan tarina aivan tavallisesta kotiäidistä. Äidistä, joka on väsynyt turruttavaan tavallisuuteen, ja pakenee arkea kirjoittamiseen.

Kirjoittaminen... sitä tarvitsin kaksosten hoidon lomaan. Omaa aikaa sukeltaa täysin eri maailmaan, jossa ei ollut kakkavaippoja, ei uhmakohtauksia, ei karstaksi kuivunutta räkää poskilla. Kirjoitin kuumeisesti psykologisen jännärin, jossa tapahtui täydellinen murha. Käsikirjoitus ei sijoittunut mitenkään kilpailussa.
Ehkä se murha ei ollutkaan niin täydellinen.

Nyt kaksoset ovat kasvaneet ja hipovat jo aikuisuuden kynnystä. Kirjailijamme on selkänsä takia sairauseläkkeellä. Hän on jumittunut kotiin, pieniin ympyröihin ja vaatimattomaan elämään. Tähän elämään on kuitenkin tulossa varsinainen muutos. Pitkään ristipistotöitä ja kirjoittamista harrastanut Kirjailija on huomattu Trooppisen Hillan -kustantamossa, josta tarjotaan sopimusta. Taviksesta tuleekin Ihan Oikea Kirjailija. Ja kuten meille pieniin ympyröihin tottuneille yleensä käy, myös Kirjailijalle iskee kauhu muutoksen edessä. Kirja tullaan oikeasti julkaisemaan! Se saa julkisuutta ja huomiota ja voi millaista teksti onkaan...

Kotonani vallitseva kaaos kertoi yleensä rautaisista hermoistani

mutta nyt ovat Goottiemon hermot pettämässä.

SusuPetal on loihtinut tarinan Kirjoittamisesta isolla K:lla. Millaista tekstin työstäminen on, millaisissa paineissa kirjailija joutuu elämään. Tekstin myötä kirjailija antaa aina jotain syvältä itsestään. Pelko vastaanotosta on kouriintuntuva. Vaikken minä ole kirjailija ja lapsenikin ovat vielä Kaksosiin verrattuna kakaroita, saatoin samaistua Kirjailijaan aivan täysillä. Teos on itseironinen ja hauska ja se jättää lukijalle hymyn huulille. Kirjojen suurkuluttajana minun oli valaisevaa päästä kurkistamaan kirjalijan pääkopan sisälle. Kirjoittaminen on täyttä työtä, verta, hikeä, kyyneliä. Editoimisesta nyt puhumattakaan.

Jälleen kerran olen vakuuttunut Susun kirjoittajan lahjoista. Hän kirjoittaa nokkelan viihdyttävästi aivan tavallisista ihmisistä, tavallisesta arjesta suloisen inhimillisesti. Ja täysin vailla pelkoa.

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Irja ja Mainoskatkon Elegia

Lähdin etsimään vessaa rakkoani ja peiliä rucolan poistoa varten. Olin vahvasti käytännön ihminen, elintoimintojen piti olla vakaat. Se antoi turvallisuutta arkeen.


Ps. Muistattehan te, jotka lasten- ja nuortenkirjallisuutta luette, osallistua Saran Kirjat -blogin emännöimään kisaan. Valitettavasti itse olen lukenut sen verran vähän tänä vuonna lanua (uskomatonta sinänsä, minullahan on kolme pientä lasta...), etten pääse skabaan mukaan. Ensi vuonna on terästäydyttävä

 

Kaj Korkea-Aho; Tummempaa tuolla puolen

2012 Suom. Laura Beck. Teos & Schidts & Söderströms, 436s.

Mitä se - Raamt - on muuta kuin tumma hahmo ullakolla katonlappeen alla, lähes näkymätön sille joka hehkulampun valossa etsiskelee jotain pahvilaatikoiden ja lehtipinkkojen seasta, varjo jonka silmät voivat välkähtää pimeydessä ja saada niskakarvat nousemaan pystyyn?

Ennen tiivis, nyt vuosien ja elämän erilleen ajama ystävänelikko. Surusta särkynyt Benjamin, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Homoseksuaali Christoffer, joka on muuttanut kotikonnuilta jo aikoja sitten Turkuun. Siellä hän työstää lopputyötä merkillisestä kansantarinoihin perustuvasta varjo-olennosta. Änkytyksestä kärsivä Loke. Radio ja tv-työläinen. Uskonsa menettänyt pappi Simon.

Näillä mennään, ja kovaa mennäänkin. Tämä on miesten tarina, hämmästyttävän herkkä ja kauniskin kaikessa rujoudessaan. Kun törmäsin ensimmäisen kerran kirjan kanteen, tiesin tarinan lukevani. Se on yhtä omalaatuinen kuin tämä uniikki teos. Kauhun värittämä, kyllä, mutta enemmän kuitenkin jonkinlainen selviytymistarina. Psykologinen trilleri ystävyksistä, jotka palaavat kotiseudulleen hyvin synkissä merkeissä.

Benjaminin rakas ja Loken sisko Sofie on kuollut auto-onnettomuudessa. Sofie, joka yleensä ajoi pikemminkin ali- kuin ylinopeutta. Muutama päivä Sofien kuoleman jälkeen Benjamin saa valvontakameran näpäyttämän kuvan Sofiesta. Kuinka mautonta lähettää tässä tilanteessa ylinopeussakko! Mutta miehen katse nauliutuu viereiseen penkkiin. Kaiken järjen mukaan Sofien olisi kuulunut olla autossa yksin. Mutta hän ei ollut. Vieressä istui jotain mystistä...

Kirjan alussa pidettävät paikalliset juoksukilpailut saavat nolon käänteen. Ystävärinkiin kuulunut Simon, kansalaisluottamusta nauttiva pastori, jää kiinni aivan älyttömästä huijauksesta. Miksi ihmeessä hän ryhtyi oikomaan? Iltapäivälehdistö kiinnostuu tapauksesta joka uhkaa paisua yli äyräiden.

Ja Christoffer päätyy takaisin kotiin mukanaan keskeneräinen tutkielma ja kihlasormus. Mikä oikein on tuo Raamt, joka näyttäytyi miesten lapsuudessa monillekin kyläläisille raa'an murhan jälkimainingeissa? Mielikuvitusta vai todellinen hirviö?

Henkilökohtainen suosikkini tästä miesporukasta on Loke. Änkyttäminen on kuin jäävuori, jossa ulkomaailmalle näkyvät oireet ovat vain pieni osa ongelmaa. Hänen kamppailussaan sanojen muodostamisen kanssa on aitoa, inhimillistä tragediaa. Radiosta, tv:stä ja musiikkimaailmasta tuttu Kaj Korkea-Aho kirjoittaa aiheesta niin riipivästi, etten voi olla miettimättä onko aihe hänelle henkilökohtainen. Korkea-Ahon kertojanääni on miellyttävä ja vakaa. Siinä on vahva omaleimaisuuden merkki, joka saa lukijan epäilemään onko koskaan lukenut mitään kirjan kaltaista.

Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

"Joillekin se on artikkeli aikakauslehdistä. Toisille se on koko elämä." Simon muisteli miten Ingerid nousi uima-altaasta Bergdahlin uimahallissa ja kiiruhti märän laattalattian yli kuin kuolonkalpea kummitus. Hänen käsivartensa olivat kuin luurangon, kasvot kalpeat ja sinertävät. "Ja toisilta se vie hengen."

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Mikko

Sunshine award

Olen jälleen kiitollisella mielellä! Sain nimittäin tällaisen suloisen tunnustuksen Valkoiselta Kirahvilta ja Jamilta.Vastaavan postauksen olenkin jo tehnyt, mutta yritän nyt hiukan vastauksia väännellä. Ihanaa, että teitä jaksaa kiinnostaa myös ihminen blogin takana.

1) Mistä unelmoit?

Kolmen lapsen äiti unelmoi omasta ajasta, kuinkas muuten! Siitä, että saisi olla KOTONA aivan yksin. Lukea rauhassa ja kuunnella hiljaisuutta. Haaveilen myös bolognese -rotuisesta koirasta, ulkomaanmatkasta ja pitkälankaisesta kermanvalkoisesta olohuoneen matosta.

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

 Oma perhe ja rakkaiden läheisyys. Armo. Se, että tulee rakastetuksi omana itsenään, ilman minkäänlaista pingottamista.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Irlantihan se olisi.

4) Elämäsi parhain saavutus?

Lapsoset. Se, että olen säilynyt hengissä. Tämä ei tietenkään ole itsestäni kiinni.

5) Suosikkiharrastuksesi?

Nyt en mene siitä mistä aita on matalin, eli lukemista ja bloggausta ei lasketa. Harrastan ihmisten bongailua. Eli ulkona liikkuessa (no, se on yksi harrastus myös) mietin tarinoita vastaantulevista ihmisistä. En aina. Silloin kun olen sillä päällä. Paikasta toiseen haahuilua. Koska olen kroonisesti väsynyt, en aina muista mitä milloinkin olen tekemässä. Päiväunia. Hyvien gluteenittomien (keliakia) reseptien löytämistä. Valokuvien räpsimistä ja erilaisten kuvauskohteiden haeskelua. Eräs iltapäivä taivaan valo oli hyvin erikoinen. En saanut sitä oikein kännykameralla talteen, mutta tähän tyyliin mennään

6) Suosikkimusiikkisi? 

Lähes kaikki melankolinen ja melodinen, kertosäevetoinen musiikki. Musiikki saa myös olla aggressiivista, koska itse olen enemmänkin rauhallisen pohdiskeleva, kuin kovin säpäkkä tyyppi. Pidän esim. My Chemical Romancesta, The Usedista, Nightwishistä ja Kaija Koosta. 



Muistaakseni Elegia ei ole Awardia -tehnyt, joten ojennan oranssin kukkasen hänelle! ♥