Carlos Ruiz Zafón; Marina

Marina 1999, suom. Antero Tiittula ja Otava 2013, 282s.

En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon iltapäivän muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava.

"Kirjoitustyön edetessä tarina alkoi kauttaaltaan maistua jäähyväisiltä, ja kun olin viimein päässyt loppuun, minusta tuntui, että jotakin sisimmästäni, jotakin, josta en vieläkään aivan tiedä mitä se oli mutta jota yhä päivittäin kaipaan, jäi ainiaaksi tuohon tarinaan." Näin Carlos Ruiz Zafón esipuheessaan, jossa hän mainitsee Marinan olevan yksi henkilökohtaisista suosikkikirjoistaan. Jokaisella kirjailijalla tällainen suosikki on, myönsi hän sitä tai ei, - kuulemma.

Tottahan toki herra Zafónin lupaus jostakin henkilökohtaisesta saa lukijan odotukset saman tien pilviin. Teosta lukee syvemmin, makustellen, tunnustellen. Siihen haluaa uppoutua kuin kannen tyttö aavemaiseen utuun.

Melkoisen onnistunut on muuten tämäkin kansivaihtoehto. Kuvaavan mystinen. Ja mystistä menoa me Zafón-fanit osaamme odottaakin. Kauhu- ja rappioromantiikkaa kalpeiden neitojen, vakavien sairauksien, rapistuvien kartanoiden ja lahoavan köyhyyden muodossa. Ja sateen. Aina jonkin tumman, joka häilyy epäselvänä, mutta uhkaavana yllä.

Astukaamme siis jälleen Barcelonan unohdettuihin osiin, aavekortteleihin, joissa menneisyys on jäänyt leijumaan painostavan taivaan lailla katujen ylle. Välitilaan, joka ei ole oikein tätä päivää, muttei vielä mennyttäkään. Ja tutustukaamme Óscariin. Sillä hänellä on kerrottavanaan tarina, melkoinen tarina onkin.

Marina sanoi minulle kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut.

Niin ja tietysti Marina. Marina, joka on kertomuksen kaunis prinsessa, prinsessa joka asuu miltei pystyyn romahtaneessa kartanossa erakkoisänsä kanssa. Äiti on kuollut - tietysti. Naapurusto vaipunut omiin hautoihinsa - tietysti. Eräänä (synkkänä) päivänä läheisessä sisäoppilaitoksessa asuva Óscar uskaltautuu kurkistamaan aidan sisäpuolelle. Hän näkee kaksi keltaista silmää, kuulee kulkusten helinää. Tutustuu siis ensin omalaatuisen pikkuperheen kissaan ja myöhemmin itse Marinaan.

Marinan ja Óscarin välille muodostuu ystävyys, rakkaus, yhteinen salaisuus. Salaisuus, joka ratkeaa pala palalta koko raadollisuudessaan, erästä mustiin itsensä verhonnutta naista seuraamalla.

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo on eräs kulttikirjan maineeseen nousseista teoksista. Voisiko sitä sanoa jo klassikoksi? Tuulen varjo on aivan omaa luokkaansa, uniikki tarina, joka toistuu hiukan eri nyanssein kaikissa Zafónin kirjoissa. Juoni on tietysti jokaisessa eri, tunnelma sama. Vaikkei kirjailijaa voi kehua psykologisten henkilökuvien taitajaksi, on hänellä hallussaan taika luoda nimenomaan tunnelmia. Mies ei pelkää myöskään kliseitä, vaan käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kaikki eivät ehkä tästä tykkää, mutta minulle Zafónin uusin on aina luettavien listalla. Näissä romaaneissa on jotain sopivan sadunomaista ja kaunista sielunmaisemaani ravitsemaan. Eihän kirjan aina tarvitse olla rautaisen realistinen. Kyllä välillä on lupa haaveilla, haahuillakin, kunhan sen tekee tyylillä. Kuten tämä kirjailija.

Kuvat nimihaulla Googlesta

(P.s. Kuvittelin Marinan olevan jatko-osa Taivasten vangille, joka jäi harmittavasti kesken. Mutta tarinahan on täysin eri! Tämä taitaa olla kirjoista ainut, jossa ei edes mainita Unohdettujen kirjojen hautausmaata. Olin jäänyt sellaiseen käsitykseen, että neljäs "osa" olisi kirjailijan teoksista viimeinen, ei kai? Pakko ottaa nyt Otavaan yhteyttä ja selvittää mieltä raastava mysteeri :)

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Blogeissa aikoinaan paljonkin pyörinyt Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste on täällä taas! Ihana Annami päätti puhaltaa henkiin Marjiksen loihtiman haasteen, joka on, minun mielestä, yksi Blogistanian mukavimmista. Haasteen tarkoitus on sekä rakastua, että rakastuttaa, leikkimielellä tietenkin. Säännöt ovat monille tutut mutta kerrataan ne tässä

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Herkulliselta kuulostaa, eikö totta? Koska minä sain haasteen Annamilta, vastahaastan hänet Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjolla. Rakastuin itse vuosia sitten kirjan salaperäiseen, goottilaiseen tunnelmaan. Kauhurakkaustarinaan, joka on saanut jo useammankin ns. jatko-osan. Tarinat ovat itseänäisiä kertomuksia, jotka liittyvät toisiinsa vain utuisella kauneudellaan... Mutta jos Annami on kirjan lukenut, ei hätää, mietitään hänellä joku toinen romaani.

Heitän haasteen myös Kirjasähkökäyrän Maille, sekä Pihille naiselle.

Mai, haluaisin kuulla, mitä sinä olet mieltä Paul Tordayn Ventovieraasta. Mikäli olet teoksen jo lukenut, kokeile Emma Donoghuen Huonetta . Pihi nainen, tiedän, että tykkäät Peter Høegista. Mutta erityisesti minua kiinostaisi tietää, miten Lumen taju sulle aukeaa. Kuulutko niihin, jotka eivät kirjasta pitäneet, vai meihin, jotka rakastuimme :)

(apua, nyt taustalle tapahtui jotain)

Koska päivästäni on tulossa kiireinen, vastustan kiusausta jutustella tämän pidemmästi. Olemme menossa poikieni kanssa ratsastamaan, tai no, itse en tällä reissulla satulaan kiipeä, mutta ainakin pääsen silkkiturpia suukottelemaan. Laitan myöhemmin kuvia, jos onnistuvat. Mutta yksi suloisuus nyt tähän lopuksi kera mainoksen; kolme bichon bolognese poikaa etsii edelleen kotia. Minulta saa lisätietoa näistä pehmopalloista! :)

Onnellinen emo ja vastasyntyneet

tässä kullanmurut jo isompina

 Rakkaudella
Annika

P.s. sori, en osaa tehdä taustamokalle mitään - koittakaa kestää :)

Gillian Flynn; Kiltti tyttö

Gone Girl 2012, suom.Terhi Kuusisto ja WSOY 2013, 447s. (ennakkokappale)


"Hän oli oikea unelmatyttö", sanoi Sharonin ääni taustalla. "Kaunis, älykäs, innostava ja hyvin varakas."
"Hän taas oli ihailtu mies..."
"...komea, hauska, fiksu ja filmaattinen."
"Mutta heinäkuun viidentenä heidän täydellinen maailmansa romahti, kun Amy Elliot Dunne katosi heidän viidentenä hääpäivänään."

Poika tapaa tytön, pari menee naimisiin, tyttö katoaa. Siinä yksinkertaistettuna kirjan juoni. Ja oikeastaan, (valitettavasti) tässä kaikki mitä kirjasta kannattaa kertoa. Kilttiin tyttöön tarttuessa lukijalle on parempi mitä vähemmän hän romaanista ennakkoon tietää. Ei muuta kuin kirja käteen ja hyppy kohti tuntematonta. Voin luvata, se kannattaa.

Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pielessä, pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. 

Itse tiesin romaanin raamit ja sen verran, että odotettu teos on/tulee olemaan jonkinasteinen sensaatio. Tieto tuli englanniksi kirjan lukeneilta ystäviltä ( Annami Minna Jaakkola Norkku ), heidän postaustensa perusteella tämä jännärifriikki pysyi tuskin hameessaan. Onpa kirjaa luonnehdittu Financial Timesissa näin jopa: "Lue tämä kirja ja pysy sinkkuna."

Vahdin haukan lailla posteljooniparkaa, ja en voinut olla tanssimatta pientä voitontanssia, kun The Kirja viimein luokseni luukusta luiskahti. Kyse on siis ennakkokappaleesta, mutta kaupoista tätä saa jo ensi viikolla.

Kiltin tytön etusivulla pitäisi olla varoitus sen koukuttavuudesta. Oikeasti, kirja varasti minulta alkuyön tunnit, mikä ei ole ollenkaan hyvä yhtälö tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa; kuopus herättää 5-5.30 (täysin epäinhimillinen ylösnousuaika!). No minä varoitan nyt tässä teitä; romaani on koukuttava sanan varsinaisessa merkityksessä. Siihen jää satimeen kuin pieni eläin, eikä teos päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Jos senkään jälkeen.

Alku saattaa vaikutta melko tavalliselta avioliittotarinalta, mutta vauhti kiihtyy sivumäärän myötä ja on viedä lukijalta kyvyn hengittää. Psykologisesti viiltävän tarkkanäköinen kertomus tämä on, kuitenkin väkivallaton, vaikka tekstiltään paikoin melko roisi. Minusta pelottavinta ei ollut lopultakaan mitä tapahtui, vaan se missä tapahtui - pään sisällä.

Kesälomalukemista metsästäville aivan helmi!

Hetken ahdistaa - kaikki kadonnut ilmestyy ennemmin tai myöhemmin näkyviin...

Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat

And the Mountains Echoed 2012, suom. Katariina Kaila ja Otava 2013, 411s. (arvostelukappale)

Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas, ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoriketju, joka katoaa horisonttiin.

Hämmentynyt. Epäröivä. Kuinka kuvailla tuntemuksiani nyt, kun yksi vuoden odotetuimmista uutuuksista päästy päätökseen? Jätin kirjan muhimaan pariksi päiväksi, mutta edelleenkään en ole varma, millaiset fiilikset teos jätti. Oliko se kaiken odotuksen väärti? Olen nimennyt monissa yhteyksissä kirjailijan edellisen teoksen, Tuhat loistavaa aurinkoa parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Niin se on. Tuhat loistavaa aurinkoa on voittamaton. Mutta entä tämä kirjailijan maailmanlaajuisesti odotettu uutuus, joka luonnollisesti on aivan eri?

Niille, jotka ihastuivat Elif Shafakin Kunniaan, uskallan jo ennen kuin edes pääsen kunnolla vauhtiin Ja vuoret kaikuivat -romaania suositella. Minusta näissä kahdessa on hurjasti samaa. Liikutaan eri aikatasoilla ja eri puolin maailmaa, henkilöillä on kaikilla oma tarinansa, joista kuitenkin nivoutuu yhtenäinen punainen lanka. Teoilla on seurauksensa, ja nämä seuraukset ulottuvat toisinaan uskomattoman laajalle. Joskus sormi on leikattava irti, jotta käsi pelastuisi. Ja kuitenkin, kirjan keskiössä, sodan ja levottomuuksien ytimessä komeilee uljas ja periksiantamaton Afganistan. Ystävyys ja lojaalisuus, perheen merkitys. Ne ovat kirjan kaunein aarre.

Ja kun näistä teemoista punotaan tarina, se henkii tunnepitoisuudellaan suoraan lukijan kasvoille. Minusta Khaled Hosseinin kerronassa onkin parasta lämmin inhimillisyys ja tarinavetoisuus. Arkipäivän sankaruus, joka usein jää huomiota vaille.

Kirja alkaa tarinalla, jonka eräs isä kertoo Afganistanissa vuonna 1952 pojalleen ja tyttärelleen. Kertomus hirvittävästä menetyksestä ja valinnan vaikeudesta. Kaikessa, mitä tapahtuu myöhemmin, on pohjimmiltaan kysymys tästä sadusta, sadusta jossa...

Pojan nimi on Abdullah ja pikkusisar Pari. Perheen äiti kuoli Parin synnytykseen ja siitä lähtien Abdullah on toiminut Parin huoltajana. Vaihtanut vaipat, syöttänyt tuttipullosta, tuudittanut pikkuisen uneen. Olisi väärin sanoa, että nämä kaksi olisivat vain tavallinen sisaruspari. Ei, heidän välillään on side, tiivis ja ikuinen kuin vanhemman ja lapsen. Mutta se side katkotaan heti ensimetreillä väkivaltaisesti. Molemmat jatkavat elämäänsä, sisällään toisen ihmisen kokoinen aukko. "Koko elämäni minusta tuntui kuin hän olisi antanut lapion ja käskenyt minun täyttää sisällään oleva aukko." Näin Pari, mutta ei suinkaan itsestään. Sillä kuten yleensä tapana on, tässäkin tarinassa suru ja elämän traagisuus monistavat itseään.

Herra Boustouler, olen lukenut että jos joutuu lumivyöryn hautaamaksi, ei tiedä enää mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Haluaa kaivautua ulos, mutta valitsee väärän suunnan ja kaivaa itsensä tuhoon.

 Joudumme kuitenkin pian hyvästelemään Abdullahin ja Parin, ja seuraamaan heitä joko läheisesti tai etäisesti, puun vuosirenkaan tavoin kiertäviä henkilöitä. Talo, johon pikkuinen Pari päätyi, toimii pääasiallisena näyttämönä. Pääsemme kulkemaan Nabi-enon jalanjäljissä, tuntemaan millaista on olla taloon myöhemmin avustustyön merkeissä muuttava lääkäri Markos. Adeliakaan emme saa unohtaa, poikaa jonka isä on kaupungin rakastetuin hyväntekijä - vaiko sittenkin vihatuin mies? Paikkansa tarinassa on myös sairaalassa viruvalla Roshilla, jonka pään haavaa tullaan kuvamaan ja kauhistelemaan aina toiselta mantereelta saakka. Thalialla, jolta koira söi kasvot.

Kuten Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittivat, Hosseini ei pelkää tuoda kammottavia yksityiskohtia tarinoihinsa. Kuitenkaan hän ei mässäile, vaan realistisesti osoittaa tämän ja tuon epäkohdan. Kirjassa pohdiskellaan avustustyön moraalia, ja mieleen tulikin, tuomitseeko kirjailija itse itsensä. Henkilöinä on useampikin lääkäri, jotka lähtevät maailmaa parantamaan, ja Hosseini toimii niin ikään itse lääkärinä. Hänet on myös palkittu vuonna 2006 YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdon lähettiläänä (liepeestä). Kaiken takaa voi silti aistia miehen lojaalisuuden ja rakkauden kotimaataan kohtaan.

Köydestä jolla ihminen kiskotaan vedestä voi tulla hirttosilmukka.

Totuuden hetki; rakastuinko kirjaan. En. Minusta tämä ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset. Koin runsaan henkilömäärän puuduttavaksi, en olisi jaksanut tutustua aina vain uusiin ihmisiin, kun koko ajan kiinnosti, mitä Parille ja Abdulahille tapahtui. Mutta ihastuinko kirjaan? Kyllä. Lukisinko sen uudelleen? Ehdottomasti. Nyt tuntuukin siltä että kepeydestään huolimatta teos vaatisi toisen lukukerran, jotta paremmin avautuisi. Minun makuuni tarina rönsyili liikaa, selkeämpiä rajauksia jäin kaipaamaan.

Ellei tämä olisi ollut nimenomaan Hosseinin kirjoittama, olisin suhtautunut lukuelämykseen armollisemmin ja voinut antaa hyvinkin 5 pistettä (siis jos kirjoja pisteyttäisin). Mutta kun kyseessä oli täydellistä laatua kirjoittava kirjailija, jää oletetut pisteet tasolle 4. Näin ne odotukset vain vaikuttavat...

Mutta hei, ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!


Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)


P.s. Yritän elvyttää kirjan myötä henkiin jo unohtamaani Kiinteistöhaastetta. Passeli siihenkin tarkoitukseen!

Ne kotimaisista parhaat

Hei! Monissa blogeissa on nyt listattu Hesarin innoittamana viisi parasta 2000-luvun kotimaista kirjaa. Päätinpä myös minä kantaa korteni kekoon, osallistua äänestykseen ja naputella nämä tarkoin punnitut teokset tännekin. Voi valinnan vaikeutta! Toisaalta minulle tämän pitäisi olla siinä mielessä helppoa, että olen pitänyt blogia vasta 2000-luvun lopulta asti. Sitä aiemmat lukukokemukset ovat peittyneet enemmän tai vähemmän sakeampaan sumuun. Listalleni tulee siis auttamatta uudempia teoksia, niitä, jotka olen omakseni tavalla tai toisella ottanut. Mutta yksi sentään helmenä pohjalla aivan vuosituhannen vaihteesta...

Tälläinen on minun listani:

1. Sofi Oksanen; Puhdistus

Onko listaa, jolta Puhdistusta ei löytyisi? Kuten Kirjanainen totesi, se tulee olemaan äänestyksen voittaja. Täysin samaa mieltä - ja syystä!

2. Markus Nummi; Karkkipäivä

Tämä voisi tapahtua naapuritalossa, viereisessä rapussa, seinän takana... Surullisuudessaan lumoa tarina tosielämän sankaruudesta.

3. Johanna Sinisalo; Linnunaivot

Vastustamattomasti mukaansa imaiseva, tärkeä romaani maailmamme tilasta.

4. Antti Tuomainen; Parantaja

Huima mutta uskottava dystopia, joka risteyttää romantiikan ja trillerin. Tuomainen - yksi Suomen parhaista mieskirjailijoista

5. Heidi Köngäs; Luvattu

Köngäs taas edustaa minulle rakkainta kotimaista naiskirjailijaa. Luvatussa on kuvattu tarkkanäköisesti se maailmankuva, jota olen itsekin tarkkaillut. Pakahduttavan kaunis kirja!


Nyt en uskalla ajatella yhtään ajatusta tähän liittyen, taikka koko lista saattaa kierähtää uusiksi, kun mieleen nousee se ja se ja se... Näillä mennään! Lähden blogikierrokselle napsimaan huimat määrät lukuvinkkejä, joita vastaavista tempauksista aina löytyy. Hiekkakehto nyt ainakin komeilee lukulistani kärjessä.

Ja voi että olen täpinöissäni! Sinnikäs postiluukun bongailu tuotti tällä viikolla huiman saldon; tuli Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat (loppusuoralla), Gillian Flynnin Kiltti tyttö (se josta olen hössöttänyt jo pitkään), Carlos Ruiz Zafónin Marina (Tuulen varjon "jatkis"). Hyvänen aika, mitä hemmottelua! Kesäkuu on muutenkin jännäreiden ystäville yhtä juhlaa, sen verran paljon ilmestyy jatkoja tuttuihin trillerisarjoihin. Mutta eihän tuo toisaalta ole ihmekään, kyllä kustantamot tietävät, mitä Suomi kesällä lukee.

Kaunista viikonloppua!

Rakkaudella
Annika


*** edit: Voi ei. Listalta puuttuu Mielensäpahoittaja ja Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset, arg! Miksi vain viisi kirjaa...?

George Orwell; Vuonna 1984

Nineteen Eighty-Four 1949, suom. Raija Mattila ja WSOY 1999, 329s. (kirjastosta)

SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

Luettuani 1Q84 minun oli aivan pakko tarttua myös tähän dystopia klassikkoon, joka toimi Haruki Murakamin innoittajana hänen kirjoittaessaan edellä mainittua "rakkauspakkausta". Toki myös monissa muissa, niin dystopia kuin scifi -kirjoissa/elokuvissa on pitkälti George Orwellilta lainattu rakenne. Ja kummakos tuo, onhan Vuonna 1984 varsinainen kulttikirja. Kukapa ei olisi kuullut termiä "Isoveli valvoo" jo ennen Big Brother -aikakautta? Muistan jopa (kahdeksankymmentäluvun lapsena), että jossain yhteyksissä peloteltiin tv-laitteiden turmiollisuudella (ihan totta!). Kukapa tietää, ehkei tv toimikaan niin yksiulotteisesti kuin olemme tuudittautuneet kuvittelemaan, ehkä se onkin käytössä joka kodin valvovana silmänä...

Paranoidinen, uljas on tämä teos, joka herättää hurjasti tunteita. Oikeastaan, vain negatiivisia sellaisia. Teos suorastaan kylpee epätoivossa, pelossa, harhoissa. Toisaalta se on myös voimakkain koskaan lukemani puheenvuoro yksilönvapauden puolesta. Kirjassa on sanoma, se on varoitus, se on kahden ihmisen tarina Isoveljen hampaissa.

Kirjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan varsin karmeaan "tulevaisuuteen". Romaanihan on kirjoitettu heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, jolloin sen luoma kammottava dystopinen maailmankuva taatusti aikalaisia pelotti. Pelottaa se vieläkin, mitäs väliä vuosiluvuilla lopulta on?

Kirja kertoo Winstonista, joka asuu Oseanian Lontoo -nimisessä kaupungissa. Hän tekee pitkää työpäivää menneisyyden muuttajana. Kirjoittaa historiaa uusiksi, väitteitä, joiden mukaan kaksi plus kaksi onkin viisi. Ihmiset uskovat sokeina, heidän on uskottava, koska teleruudulla Isoveli valvoo jokaista liikettä, kasvojen ilmettä, sanaa, ajatusta... Ellei sitten tahdo "kadota", joka voi olla kuolemaa pahempi kohtalo. Ja silti katoamisia tapahtuu päivittäin, ihmiset haihtuvat ilmaan, eikä heitä ole koskaan olemassa ollutkaan.

Salaa Winston kapinoi Puoluetta ja Isoveljeä vastaan. Hän hallitsee taitavasti ilmeensä, mutta epäilys kalvaa miestä sisältäpäin. Voiko todellisuuden muokkaaminen olla oikein? Ovatko asiat kuitenkin joskus olleet paremmin, vaikka Puolue tämän ehdottomasti kieltää? Onko olemassa salainen vastarintaliike, Veljeskunta? Onko toivoa paremmasta?

Vapaus on vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa mukana.

Kirja kertoo myös Juliasta, nuoresta (salaa) kapinallisesta naisesta, joka sujauttaa kerran Winstonin käteen viestin Minä rakastan sinua. Elämässä, jossa ei ole juuri muuta huvia kuin Isoveljen palvonta, työ, huono ja puutteellinen ruoka, nämä kaksi löytävätkin jotain sulostuttamaan arkeaan. Jotain ehdottoman kiellettyä, salaista mutta väistämättä julkitulevaa.

"En minä ole kiinnostunut seuraavasta sukupolvesta. Olen kiinnostunut meistä."(Julia)
"Sinä olet kapinallinen vain vyötäröstä alaspäin". (Winston)

En ole varma olenko koskaan lukenut mitään yhtä synkeää ja surullista. Verrattuna 1Q84:ään, Murakamin teos on huomattavasti valoisampi ja viihdyttävämpi. Vuonna 1984:n rakenne on puuduttavan saarnaava, yksipuoleisen kauhea. Silti olen tyytyväinen, että tämä kauan lukulistallani kummitellut teos tuli nyt viimein luetuksi, vaikka saatankin olla sen jälkeen hivenen aiempaa vainoharhaisempi...

"Terve järki ei ole tilastollista". 

Romaanin ovat lukeneet ainakin Hanna Mikko ja Sonja

Haruki Murakami; 1Q84 osat 1 ja 2

1Q84 2009, suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 782s. (kirjastosta)

Aomame pani kädet suun eteen ja tuijotti yhä kahta kuuta. Jotain on tekeillä, ihan varmasti, hän ajatteli. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?

Vau. Kertakaikkiaan vau.

Ennenkin toki jokin lukuelämys on vetänyt hiljaiseksi, mutta nyt postauksen tekeminen tuntuu todella haastavalta. Miten kertoa teille tästä Haruki Murakamin uutuudesta, joka varmasti piakkoin komeilee ainakin jokatoisessa blogissa? No, te jotka kirjaan olette tutustuneet tai olette tutustumassa, tiedätte. En haluaisi upottaa juttua ylisanojen marinadiin, mutta miten hehkutusta välttääkään. Olen lukenut The Kirjan. Eeppisen, kansainvälistä suosiota nauttineen romaanin, Murakamin pääteoksen. Olen lähtenyt mukaan seikkailun, ja yhtäkkiä, viimeisen sivun jälkeen, tullut heitetyksi tarinasta ulos. Okei, jatkoa on luvassa syksyllä, mutta millä elän sinne asti?

Idea on suurin piirtein tämä. On päähenkilöt, Aomame ja Tengo. Lapsuudessa nämä kaksi kohtasivat, mutta sen jälkeen Aomame vaihtoi koulua ja hävisi Tengon elämästä. Jälki kuitenkin jäi. Jälki, rakkaus, jota kumpikin kantavat tahoillaan. Ammentavat siitä voimaa. Rakkaus, jolla on oma painava merkityksensä tässä tarinassa. Aomame toimii nykyään liikunnanohjaajana, mutta hänen sivubisneksensä on murhata perheväkivaltaa harjoittavia miehiä. Nainen vaikuttaa alkuun melko kylmältä ja persoonattomalta tapaukselta mutta ei hätää, se on pelkkä kuori. Ja tätä kuorta Murakami raottaa hitaasti mutta perusteellisesti.

Tengoon lukija (ainakin minä) taas tykästyy nopeammin. Isokokoisessa matematiikanopettajassa on jotain sympaattista ja lämmintä, vaikka sisällään hän kantaa pitkälti samankaltaisia haavoja kuin Aomame. Tarina alkaa siitä, kun kirjallisesti lahjakasta Tengoa lähestyy tuttu kustannustoimittaja. Hän pyytää Tengolta melkoista palvelusta; miehen olisi haamukirjoitettava erään Fuka-Eriksi kutsutun teinitytön käsikirjoitus. Tarina on huiman mielikuvituksellinen ja saavuttaa hetkessä suursuosion. Fuka-Eri ammentaa kertomusta omista kokemuksistaan mystisen lahkon jäsenenä, josta hän kuitenkin pakeni. Mikä lopulta on todellisuutta, mikä fiktiota? Millaisen voiman Tengo ja Fuka-Eri kirjallaan vapauttavat?

Todellisuus ei ole enää sama. Ihmiset, suurin osa heistä kuvittelee elävänsä vuotta 1984, mutta muutama harva tietää, että maailma on nyrjähtänyt radaltaan. Kutsutaan tätä toista todellisuutta vaikkapa 1Q84:ksi, kuten Aomame sen nimeää. Hän nimittäin soljahtaa samalle raiteelle hätäpoistumistikkaita kiivetessään. Uusi maailma vaikuttaa arkiselta ja tavanomaiselta, mutta sen taivaalla loistaa kaksi kuuta...

"Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin."

Huimaa, eikö totta? Murakami hallitsee maagisen realismin, tarina on kummallisen uskottava. Se nojaa  George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (jonka haen kirjastosta tänään). Valitettavasti en voi nyt näitä kahta verrata, koska olen jahkannut liian pitkään Orwellin romaaniin tarttumisen kanssa. Kuitenkin, nyt on aivan pakko saada tutustua tarinaan, joka on toiminut jonkin näin mahtavan innoittajana.

Ettei menisi ihan ilotulittamiseksi tämä postaus, on kerrottava, etten heti ollut kirjan vietävissä. Päinvastoin, minua pelotti (jo ennestään kipeiden hartioiden puolesta) romaanin järkälemäinen koko. Teoksen alku vaikutti arkisuudessaan jopa pitkästyttävältä. Kirja pitää sisällään melko paljon seksikohtauksia, jotka tuppaavat kirjallisuudessa minua haukoituttamaan. Niin, ja Aomame tuntui alkuun vaikeasti lähestyttävältä. Mutta reilun sadan sivun jälkeen juoni imaisi minut mukaansa aina vain kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka kerronta on rauhallista ja realistista alusta loppuun saakka, taustalla häämöttää jotain uhkaavaa. Samalla kirja on ilahduttava, hauska, ajatuksiaherättävä. Siinä on niin runsaasti vertauskuvallisia merkityksiä, etteivät ne kaikki mitenkään ensimmäisellä lukukerralla aukea. Niin ja pahinta tässä tietysti on se, että väistämättä tulee aika kääntää viimeinen sivu, ja jäädä odottelemaan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa.

1Q84 on ihana, ihana kirja, ja sillä on paikkansa minun kaikkien aikojen Top 10-listalla!


Tämä voisi olla kuvaus omasta elämästäni;

Tengo luki ja kuunteli musiikkia. Se oli päivän parasta aikaa: sai lukea mielin määrin ennen nukkumaanmenoa. Väsyttyään lukemiseen hän yleensä nukahti.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Minna Vuo-Cho Norkku Helmi-Maaria Pisara