Maritta Lintunen; Hulluruohola

WSOY 2014, 307s.

Suuri ja dramaattinen poikkeavuus ei sittenkään aiheuta pahinta huolta. Siihen löytyy useimmiten hoitokeino lääketieteen ja psykiatrian puolelta. Huolta aiheuttavat juuri nämä pienet inhimilliset säröt. Heikkous. Hauraus. Lokeroimattomuus. Tavallista voimakkaampi mielikuvitus. Niitä on monen vaikea kestää lähimmäisessään.

... Ja tällaisille paikattomille, uniinsa eksyneille, ovat aina Hulluruoholan ovet auki. Miehille ja naisille, joiden kipu saa ylikuormittuneet aivot etsimään pakopaikkaa toisista todellisuuksista. Taajuuksista, joita muun maailman on mahdotonta ymmärtää.

Kuka täällä osasi määritellä mikä oli todellisuutta? Hulluruoholassa peilit käyristyivät.

Sara on tavallinen, keski-ikää lähestyvä maailmanmatkaaja. Tarinan alussa hän palaa nuutuneena, matkamuistoksi saamastaan kuumeesta kärsien Helsinkiin. Tuskin Sara ehtii päätään tyynyyn kallistaa, kun jo ovikello soi. Janne Järän, Saran isoisän uskollinen autonkuljettajahan se siellä, ja sitten mennään, sitten istutetaan tahdottomaksi väsynyt nainen takapenkille ja kyyditään hänet uudelle työpaikkalleen.

Kun Sara herää vanhasta hotellimaisesti sisustetusta kyläkoulusta, katsoo ikkunasta vastaan autius. Metsä, taivas, hiljaisuus. Käy ilmi, että Riihi-nimistä paikkaa, jonne Sara on päätynyt, ei löydy edes kartalta, mutta jossain päin itäsuomea se sijaitsee. Sara, joka on koko ikänsä juossut karkuun, jää nyt tämän hetken vangiksi. Sara, jonka juurettomuus näyttäytyy kipeämpänä, kuin nainen osasi ikinä kuvitellakaan. Vain omien käsivarsiensa sisällä hän on kokenut olevansa turvassa. Vain omaan itseensä voinut luottaa.

Mitä tapahtuu, kun paikan varsinainen merkitys selviää Saralle? Riihen koulusta tulee Hulluruohola, jonne muutama tähän elämään sopeutumaton sijoitetaan. Hulluruoholassa kuiskivat toiset todet, kun mielikuvitukselle annetaan vapaat kädet. Siivet. Viimein nämä hylkiöiksi luokitellut persoonat saavat toteuttaa itseään ilman aina niin vaativan ympäristön paineita.

Mutta onko Hulluruohola tosi, onko se vastaus, onko se mielentila?

- Olen tiennyt jo nuoresta pojasta saakka, etten kuulu minnekään. Se on kauhea tuntemus.

Maritta Lintusen Hulluruoholasta mainitsi ihana blogiystäväni Krista, ja kun sain kuulla Kirjamessuilla kirjailijattaren haastattelun, olin varma siitä, että teoksen tulen lukemaan. Jossain vaiheessa. En ehkä vielä. Mutta joskus. Pelkäsin tarinan olevan kuitenkin liian outo. Aikani jahkattuani sain kirjan aloitettua, ja luin sen yhdeltä istumalta. Olen äärimmäisen rakastunut.

Hulluruoholan ainoa miinuspuoli on, että se on liian lyhyt. Olisin suonut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Sen tasot eivät todellakaan menneet yli hilseen. Se käänsi yhdessä Saran kanssa lukijan tutkailemaan omaa sisintään. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut olevansa ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton, yksin, on Lintusen teos ihan must-read. Jokaiselle, joka on joskus rakastunut tai pelännyt rakastuvansa, on Hulluruohola tarkoitettu.

Toisin kuin kuvittelin, kirja ei ole hilpeä, mutta lohdullinen se on, tiivistyen loppua kohden oikeaksi jännitysnäytelmäksi.

Voi ihmismielen kipeyttä, voi sen uskomatonta sitkeyttä!


- Minulle onni on yhtä hauras kuin kuumesairaan lapsen uni.



***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Krista

Ulla

Booksy

Delphine de Vigan; Yötä ei voi vastustaa

Rien ne s'oppose á la nuit 2011, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2013, 318s.

Pian Lucile lähtisi pois, hän jättäisi taakseen melun, hälinän, liikkeen. Sinä päivänä hän olisi yksi, yksi ainoa, muista erillinen, hän ei enää olisi osa kokonaisuutta. Hän mietti usein, miltä maailma silloin näyttäisi, olisiko se uhkaavampi vai sittenkin lempeämpi.

Eräänä tammikuisena aamuna löytää ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan äitinsä kodistaan vaalean tuhkan sinisenä, oudolla tavalla tummuneena. Kuolema on viimein tavoittanut pitkään piinatun Lucile-äidin. De Vigan ryhtyy tutkimaan äitinsä kirjavaa elämää, josta ei käänteitä eikä draamaa puutu. Ei myöskään kärsimystä, hiljaista ja äänekästä kipua, joka tarinan edetessä räjähtää myös lukijan silmille.

Kauniisti kirjailija kuvaa kirjoitustyön vaikeutta, suoranaista mahdottomuutta. Lucilen jäljellä olevat sisarukset muistavat asioita eri tavoin, ne jotka perimmäisen totuuden tietäisivät, ovat jo kuolleet. Ja kuolemaa, kalmaa, itsemurhia, perheen historia onkin tulvillaan. Äitinsä lähdön jälkeen myös Lucile tekee itsemurhan. Tämä ei hänen terapeuttiaan hämmästytä, pikemminkin ihmetyksen aiheena on se, kuinka Lucile jaksoi elämää niinkin pitkään. Isoäitiyteen saakka.

Yötä ei voi vastustaa on väistämättömän fiktion värjäämä, mahdollisimman tosi tositarina Lucilesta, joka kasvoi suurperheessä boheemien vanhempiensa rakastavassa mutta myös hajoittavassa otteessa. Sisarusparvesta osa kuoli jo lapsina, vaikka perheidyliä pidettiinkin yllä kaikin keinoin. Hiljainen lukutoukka Lucile tienasi rahaa perheelle toimimalla lapsimallina.

Hän yksinkertaisesti nousi viimeisenä sängystä aivan kuin koko elämä olisi kirjojen sivuilla, aivan kuin riittäisi, että istui suojassa ja tarkkaili elämää kauempaa.

Myöhemmässä elämässä, saatuaan kaksi omaa tytärtä (joista toinen tietysti Delphine), Lucile jää yksinhuoltajaksi ja hänen mielenterveytensä alkaa rakoilla. Hulluus pyrkii esiin, saaden aina vain väkivaltaisempia muotoja.

Lucilesta tuli hauras, harvinaisen kaunis, hauska, hiljainen, usein rohkea nainen, joka seisoi pitkään kuilun partaalla päästämättä syvyyksiä koskaan kokonaan silmistään, hän oli ihailtu, haluttu nainen, joka sytytti intohimoja, hän oli kärsinyt, loukattu, nöyryytetty nainen, joka menetti kaiken yhdessä päivässä ja vietti pitkiä kausia psykiatrisessa sairaalassa, hän oli lohduton, ikuisesti syyllinen, yksinäisyytensä sisään muurattu nainen.

Ja nyt Delphine yrittää selvittää, mikä lopullisesti mursi äidin psyykkeen. Syitä on monia, mielikuvituksen ja totuuden raja häilyvä. Silti kirjailija luo kauniin mutta karun kertomuksen äidistään ja samalla omasta epävarmuuden täyttämästä lapsuudestaan, kuin paperiseksi ruumisarkuksi Lucilelle.

Jo nuorten kirja No ja minä ihastutti minut de Viganin hienostelemattomaan mutta silti lyyriseen kerrontaan. Yötä ei voi vastustaa on uskomattoman koskettava ja koukuttava teos. Mitä suurimmassa määrin täydellinen.


Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa.


***

Teoksen ovat lukeneet lisäkseni ainakin

Leena Lumi
Katri
Arja
Noora
Kirjat ja kannet

Terhi Rannela; Taivaan tuuliin

2007 Otava, 282s. (pokkari)

Kuolema on kenties suomen kielen kaunein sana. Kuo-le-ma. Sen keskellä on jotakin hyvin elävää ja ristiriitaista, käskymuoto olla-verbistä: ole.


Taivaan tuuliin alkaa näennäisen helposti, kepeästi ja lapsenomaisesti tarinalla pienestä Aura-tytöstä. Aurasta, jonka elämä muuttuu tavallisen turvallisesta kaaottiseksi painajaiseksi; Auran äiti kuolee. Isä muuttuu tapaturman ansiosta etäiseksi, hän lakkaa käymästä suihkussa, polttaa sisällä ja kiskoo viinaa. Pian pieneksi kutistunut perhe joutuu muuttamaan, ja Aura vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa tytön epämuodikkaat vaatteet, likaiset hiukset keräävät huomiota - eikä suinkaan positiivista sellaista.

Kuten niin moni tässä yhteiskunnassa hiukankaan massasta poikkeava lapsi, myös Aura joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Ei riitä, että luokan pissikset ja poika, johon Aura meni vielä ihastumaankin piinaavat Auraa, myös opettaja ottaa hänet silmätikukseen. Näistä lähtökohdista tyttö kasvaa auttamatta vinoon.

Hänessä kytee katkeruus, viha, kostonhimo. Hänestä tulee yhden tytön armeija vastaan muu maailma. Sillä kuten teoksesta käy ilmi, kukaan ei lopulta pidä Aurasta. Ei edes hänen oma isänsä, ei lukion opettaja, jonka kanssa tyttö yrittää ystävystyä. Ainoa tuki Auralle on hänen isovanhempansa, jotka hekin ajan myötä kuolevat. Kirjeet äidille välttävät Auran kipua ja kaipuuta. Kirjeet, jotka eivät tietenkään koskaan saa vastausta.

Kun Aura sitten tapaa vanhemman miehen, kauniskasvoisen Henrin, joka kannattaa samoja aatteita kuin Auran palvoma "sijaisäiti", terroristi Ulrike Meinfhof, on piinallisen loppunäytöksen aika...

Tämä on kolmas ihanalta Terhi Rannelalta lukemani teos, ja olen aivan myytyä naista. Rannela kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta kauniisti aiheista, jotka eivät taatusti jätä kylmäksi. Taivaan tuuliin kuvaa järkyttävällä tavalla, mitä manipulointi yhdistettynä koulukiusaamisesta johtuviin arpii, voi yhdessä tehdä. Logiikka on teräväpiirteisyydessään mustaa, ymmärrettävää.

Auran tarina on ruma mutta puhutteleva. Hyvänen aika! Terhi Rannela on kohoamassa hurjaa vauhtia yhdeksi suosikkikirjailijoistani!


Uskon, että elävien ja kuolleiden välillä vallitsee sanaton yhteys. Vaatii vain herkkyyttä kyetä aistimaan se. Ovi meidän maailmojemme välillä on ohut, kuin kuiskaus. Luulen, etteivät kaikki pysty tuntemaan sitä. Ne, jotka pystyvät, tietävät, ettei kuolema ole viimeinen piste. Muuten siteeni sinuun olisi katkennut jo vuosia sitten. 



Kirjasta on blogattu hurjasti, kuten kertoo Google.

Piper Kerman; Orange is the New Black (vuosi vankilassa)

Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s.

Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.


Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?

Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.

Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.

Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.

Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.

Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.

Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.

Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.

***

Kirjan on lukenut myös mm.

Krista
Jori

Jo Nesbø; Punarinta (ja höpinää kirjailijan Suomen vierailusta)

Rødstrupe 2005, suom. Outi Menna ja WSOY, 457s.

Neljäkymmentä prosenttia rautiaisista selviää hengissä, hän ajatteli. Minä selviän tämän talven yli.

Hän hapuili sormillaan jotain, mihin olisi voinut tarttua. Toinen isku osui takaraivoon.

Talvea ei ole enää paljon jäljellä, hän ajatteli. Minä selviydyn tästä talvesta.


Pahoittelen rakkaat lukijani, jo etukäteen blogini tulevaa, hetkellistä yksipuoleistumista. Uutuuskirjaryysiksen pikku hiljaa hiivuttua, päätin nimittäin viimein ottaa selvää siitä, mistä Harry Hole hysteriassa oikein on kyse.

Innostuksen moiseen sain tämän kuun alussa, jolloin huippusuosittu norjalainen dekkaristi, Jo Nesbo Suomessa vieraili. Ihana Pihi nainen kutsui minut avecikseen häppeninkiin, ja minähän lähdin.

Aaarg tuota kuvanlaatua! Mutta katsokaa nyt, siinä hän on farkkupaidassaan!

Miehen kirjoja on myyty n. 25 miljoonaa, ja hän aloitti kirjailijan uransa 20 vuotta sitten. Harry Hole -sarja sai alkunsa miehen matkaillessa Sydneyssä. Jo kertoi, että hänen tarkoituksensa oli alunperin ryhtyä "kunnon kirjailijaksi", sen sijaan, että väsäilisi dekkareita (hih). Yllätys oli suuri, kun ensimmäinen Harry Hole päätettiin julkaista. Loppu onkin historiaa. Mikä miehen salaisuus maailmanlaajuiseen suosioon sitten on? Jännärigenre kun on... laaja. Ylitsepursuava. Ja paikoin melko kliseinenkin.

Vaatimaton, hurmaavasti hymyilevä Jo ei osannut tähän muuta vastausta antaa, kuin harjoittelu, suunnittelu ja säännöllinen kirjoittaminen. Kuulemma lentokoneet ovat pro-paikkoja juuri kirjoittamiseen.

Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ottaa kirja käteen. Mieheltä on ilmestynyt myöskin sarjaan kuulumattomia, yksittäisiä teoksia, kuten uusimmainen, Isänsä poika, jonka aion myös piakkoin lukea. Kuitenkin Harry Hole, jota mies ei ainakaan myöntänyt alter egokseen, kiinnosti eniten. Ja olenhan minä sarjasta Lumiukon ja Aaveen lukenutkin. Lukenut ja pitänyt aivan hurjasti. Jostain syystä sarja kuitenkin pääsi unohtumaan syystä, että UUSIA kirjoja tulee tulvimalla lisää!

"Oletko sinä naimisissa, Hole? Et vai? Etkä ole ollutkaan? Ei kannattaisi odottaa liian pitkään. Ihminen muuttuu omituiseksi, kun on vain yksinään."

Päätin aloittaa taivallukseni Mr. Holen kanssa sarjan toisesta osasta, joka siis kantaa linnun nimeä. Teoksen alussa pitkä, rosoisen charmikas Harry toimii turvallisuustehtävissä Bill Clintonin saapuessa Osloon. Tapahtuu pikkuinen "moka", Hole tulee ampuneeksi mahdollisen riskitekijän, joka osoittautuukin salaisen palvelun agentiksi. Tästä alkaa tapahtumavyöry, joka vie päähenkilömme apulaispoliisipäällikön pallille. Uudessa työssään Harry ryhtyy selvittämään tapausta, jossa uhria ammutaan toisen maailmansodan aikaisella aseella.

No, tämä ei vielä kuulosta niin kovin kiinnostavalta. Mutta kun tarina etenee, Punarinta tihentää kierroksia ja ulottaa kylmät lonkeronsa maan vaiettuun lähimenneisyyteen, vapaaehtoisiin norjalaisiin SS-miehiin saakka.

Ja kirjan jälkeen ollaankin suloisesti koukussa. Olen nyt lukemassa sarjan kolmatta osaa, Surutonta, joka on vielä sata kertaa tätä parempi. Eli. Hehkutusta & hekumointia tulossa. Kirjailijalta voi odottaa näemmä vain parasta. 

En osaa oikein määritellä, mikä näissä vetää. Huumori? Henkilöt, jotka ovat omissa elämissään yhtä hukassa, kuin jokainen meistä? Tarinat, joissa riittää juonenkäänteitä, eikä hengähdystaukoja juuri suoda? Kirjailijan kirjallinen itseluottamus suorastaan huokuu tekstistä, kuin myös puhdas kertomisen ilo.

Ei näitä syyttä hehkuteta pohjoismaiden parhaimmiksi dekkareiksi. En muista olleeni yhtä täpinöissäni sitten Wallander-sarjan.

Mutta aivan yhtä jaksoisesti en aio kaikkia kymmentä HH-osaa lukea, vaan otan välillä väliin jotain aivan muutakin. Ihan teitä varten, lukijani :)


Tuntui jotenkin lohduttavalta, Harry ajatteli, että viimeinen, mitä ihminen kuulee ennen kuin tulee täysin hiljaista, on toisen ihmisen ääni.

Delphine de Vigan; No ja minä

No et moi 2007, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2012, 233s.

Olen kolmetoistavuotias ja huomaan kyllä, etten osaa kasvaa oikeaan suuntaan, en osaa tulkita liikennemerkkejä, en hallitse ajoneuvoani, erehdyn jatkuvasti suunnasta ja useimmiten minusta tuntuu, että olen jumissa törmäilyautoradalla enkä todellakaan missään autokilpailussa.


No ja minä ei ole uusi kirja. Siitä löytyy lukuisia hienoja blogikirjoituksia. Se on saanut suosiota maailmalla, voittanut palkintoja, valloittanut eri ikäisiä lukijoita. En ole varma, olenko koskaan lukenut yhtä hienoa nuorille aikuisille suunnattua teosta. Laajennetaanpa vähän, koska minähän olen genreä hyvin vähän läpikäynyt; romaani on niin puhutteleva, että voin lukea sen yhdeksi ikimuistoisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin vain 13-vuotias, löytyy häneltä viatonta viisautta enemmän kuin monilta aikuisilta. Lou on huippuälykäs suloinen tyttö, jonka sydän sykkii inhimillistä lämpöä. Niin lämmintä, että se on lähes palavaa. Ja siitä riittää, siitä riittää silloinkin ja erityisesti silloin, kun hän tapaa sattumoisin asunnottoman No-tytön. Loun on määrä pitää koulussa esitelmä asunnottomista, ja hän ryhtyy haastattelemaan No:ta. Tyttöjen välille syntyy ensin haparoiva yhteys, joka kasvaa ystävyydeksi. Jopa niin läheisiksi he tulevat, että Lou saa ylipuhuttua vanhempansa ottamaan No:n heille asumaan. Hänelle sisustetaan huone, huone jolla on oma menneisyytensä. Mutta siitä laiha, likainen No ei tiedä mitään. Hänestä tulee Loun kesyttämä. Normielämää liikuttavin pienin askelin opetteleva entinen asunnoton.

Mutta voiko katujen kasvattiin luottaa? Onko No:n "normaalius" vain kulissia?

Ystävyys on valtava voima ja Lou tahtoo koko sydämestään No:lle elämän, jossa kaikki energia ei mene yöpaikan ja ruuan etsimiseen. Apunaan hänellä luokan kovajätkä komistus Lucas.

Minä ajattelen, että tämäkin on väkivaltaa, tämä mahdoton ele, joka kulkee hänestä minuun, ele, joka ei koskaan pääse perille.

Ranskalaisen kirjailijan Delphine de Viganin teksti on huumorin värittämää, mutta tarkkanäköisellä tavalla kaunista. Kirjailija löysi aiheen kirjaansa metromatkalla, jossa aihe yksinkertaisesti katsoi häntä silmiin. Kiitos näiden silmien, kodittomat naiset saavat nyt äänensä tähän arvokkaaseen teokseen. Mutta romaani on paljon muutakin, kuin kertomus traagisissa olosuhteissa elävistä nuorista. Se on runollisen oivaltava, hellyyttävällä tavalla ajatuksia herättelevä.

Suosittelen!

Ja meidän hiljaisuutemme on täynnä koko maailman voimattomuutta, meidän hiljaisuutemme on kuin paluu asioiden juurille, totuuteen.

Sinikka Nopola; Eilan, Rampen ja Likan parhaat

WSOY 2014, 436s.

RAMPE
Montako taulua täälä viälä o?

EILA
Tässä huaneessa on ny semmosta morernimpaa. Tän nimi on Myrsky.

RAMPE
Mää en nää kyä missään vaahtopäitä.

EILA
Tää on Kukkotappelu. Siinon kato keskellä punasta, niinku kukon heltta.

RAMPE
Missä? Mää en kyä huomaa.

EILA
Kuuliksää, kun toi opas sano, että tässä näyttelyssä näkyy Tuuve Janssonin kehitys maalarina. Nuarena sillä oli viälä jotain hahmoo, mutta sitten he hahmot niinkun häipy.

RAMPE
Se ei oo kyä kehittyny välttämättä yhtään parempaan suuntaan.


Kyä se nyt vaan on niin, että edelleen Kirjamessujen jälkimainingeissa liikutaan. Kuten postauksestani ilmi käy, saimme brunssin merkeissä tutustua mm. ihanan Sinikka Nopolan uuteen teokseen, josta löytyy viiden Eila & Rampe & Likka -kirjojen mehevimmät hetkautukset. Haastattelun perusteella teos vaikutti ratkiriemukkaan salaviisaalta, joten pakkohan romaani oli lukuun ottaa. Näin synkeänä vuodenaikana, kun jouluun tuntuu olevan ikuisuus (ja minne tämä maailma yhtäkkiä kadotti kaikki värinsäkin?), on tämän kaltaisille teoksille tilausta. Näitä saisi oikeastaan suositella ihan viralliselta taholta kirkasvalolamppujen ohella kaamosmasennusta selättämään.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti hämäläispariskunnasta, Eilasta ja Rampesta, sekä heidän tyttärestään Likasta. Teos koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa käsitellään milloin mitäkin aihetta maan ja taivaan väliltä hirtehishuumorilla ja suomalaisille tyypillisellä vaatimattomalla asenteella. Itsestä ei saa pitää meteliä, parasta mitä huomaamattomammin täällä onnistuu elämänsä taarustama. Näin Rampe, niin tyypillinen mieshenkilö. Eilasta löytyy enemmän ruutia, ja hän on ottanut selkeästi aseman perheen päänä. Tämä näkyy asenteesta, "päsmäröinnistä" tytärtään ja miestään kohtaan. Toisaalta Eilassa on myös lämpöä ja ruuan hän pitää aina pöydässä. Likka on kirjan alussa pieni, jotenkin altavastaava tyttö, mutta hän kasvaa sivujen myötä omaksi, persoonalliseksi itsekseen.

Minähän en ole aiemmin kirjalijan runsaaseen tuotantoon tutustunut, mutta tulen takuulla mokani korjaamaan. Nopolan teoksessa on samaa lutuista vanhan ajan henkeä kuin esimerkiksi Mielensäpahoittajassa. En voi olla vertaamatta näitä kahta! Molemmat kirjat jättivät hyrisevän hyvänolon tunteen, sekä onnistuivat herättelemään ajatuksia erityisesti perheiden sisäisistä konflikteista sukupolvien välisiin eroihin saakka.


MÖKKIVIERAAT
Mitä niitä rupee hyysäämään.

MÖKKIVIERAILUT¨
Jaa että mää lähtisin sinne itikoitten syötäväks?

RAKKAUS
Jaa kesäheila? Kyä ne on kaikki menny jo alkukesästä.

KUOLEMA
Kyä se ois paree kualla keväällä ettei tarttis sitten haikeena kattella kesää.


Hykerryttäviä lukuhetkiä Nopolan parissa! Jos ette jaksa koko sarjaa läpi käydä, tässä oivallinen täsmälääke.

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista