Catarine Tollström; Kokeilu

Hoi Förlag, 2015, suom. Pirjo Lintuniemi ja HarperCollinsNordic, 383s.

Olen kuin myrsky. Se, joka ujeltaa ympärillämme. Olen yhtä lannistumaton ja pitelen saarta yhtä jumalisesti ja mahtavasti kädessäni. Sateen tauotessa kuulen, miten lehdet kuiskivat minulle. Ne kehoittavat minua avaamaan teidän silmänne.


Nyt kun blogissani tosiaan on menossa, krhöm, omaehtoinen ja täysin epävirallinen jännäriviikko, on hyvä kaivella kirjahyllystä aiheeseen sopivia, vielä bloggamattomia kirjoja. Yksi näistä on ruotsalaisen Catrine Tollströmin teos, Kokeilu. Jo kansi henkii Lostmaista henkeä. Paahteinen, trooppinen saari. Kirjava joukko hyvin erilaisia persoonia. Arvoitus, joka huokuu aina vain klaustrofobisemmaksi käyvää uhkaa.

Kyseessä on tosi-tv-sarjan ympärillä pyörivä ryhmä ihmisiä, joista osa osallistuu julkisuuden himoissaan itse ohjelmaan, osa taas kuuluu tuotantoryhmään. Projektin vetäjä, Åse Nordenskiöld huomaa pian kaikkien yhteyksien mantereelle katkenneen. He ovat oman onnensa nojassa keskellä veristä, vainoharhaista peliä, jossa ihmishenki ei maksa enää mitään.


Hän kohottaa katseensa ja tarkastelee ympäristöä. Auringonpaahtama kalliorinne joka suunnassa. Ei merkkiäkään ihmisistä. Silti paikalta puuttuu rauha. Pahuuden läsnäolo on jättänyt jälkensä ilmaan. Kuumuudessa on vaikea hengittää, eikä linnunlaulu tunnu enää yhtä hyväntuuliselta kuin aiemmin.


Ja mitä sitten? Tollströmillä on käsissään tämä, varsin vetävän kuuloinen juoni, mahtavat puitteet rakentaa tarinasta huikea psykologinen trilleri. Mutta mitä hän tekee? Kärjistävän stereotypisiä henkilöhahmoja, jotka sopisivat paremmin johonkin hömppäromaaniin, kuin jännäriin. Juonenkäänteet pitävät toki otteessaan, kunhan osaa suhtautua kirjaan hiukan aivot-narikkaan -periaatteella. Murinoistani huolimatta luin liki neljäsataa sivua pientä fonttia muutamassa päivässä.

Koukuttava - kyllä. Onnistunut - ei niinkään.


Minä tiedän, että minä elän. Puhtaan fyysisesti minä elän, mutta tunne siitä, että teen niin. ei ole itsestään selvä. Toisinaan tunnen itseni kuolleeksi kaikkien teidän muiden joukossa, jotka olette elossa ja hengitätte vapaasti.


***

Kokeilun ovat lukeneet ainakin Luetut. net ja Mannilainen.

Antti Tuomainen; Mies joka kuoli

Like 2016, 300s.

- Olen pahoillani, lääkäri sanoo.


Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit tietää eläväsi päiviä, ehkä viikkoja? Jos loppu ei häämöttäisikään epämääräisenä uhkana jossain tulevaisuudessa, mahdollisesti vuosikymmenten päässä, vaan kantaisit sitä omassa kehossasi. Kuin aina räjähdysvalmiudessa tikittävää aikapommia. Myrkytystä. Ja vaikka aurinko paistaisi leppoisasti, munkkipossun sokeri ritisisi hampaissa, kaikki tuntuisi yhtäkkiä kuin kulissilta. Joku veteleekin naruista, on myrkyttänyt sinut, odottaa varmaa kuolemaasi.

Jaakko Kaunismaan tavanomaista rajummalta vaikuttava flunssa ei ole sitä laisinkaan. Haminalainen sieniyrittäjä saa kuulla olevansa käytännössä jo kuollut; on vain ajan kysymys milloin elimistö pettää lopullisesti. Mutta kuka hänet myrkytti? Juuri aloitteleva, kilpaileva yritys? Joku työtovereista? Oma vaimo?


Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai olisi pitänyt.


Suurimman uhan edessä Jaakko huomaa olevansa kuollakseen elossa. Koskaan aiemmin hän ei ole elänyt näin täydellä liekillä. Hänellä on tehtävä, viimeinen missio - selvittää murhaajan henkilöllisyys ja pelastaa oma yritys. Käynnistyvä tapahtumavyöry sekä naurattaa, että liikuttaa.


Antti Tuomaisen riemulla odotettu uutuus, Mies joka kuoli, vaikutti piristysruiskeen tavoin nuutuneeseen lukuelämääni. On aina ihanaa antaa tarinan voiman imaista valtaansa, päihdyttää tragikoomisella, mutta syvällisellä tavalla. Uudenlaista, silti aina elähdyttävän lämpöistä Tuomaista. Olen myyty.


Kummallista miten kauan olen elänyt kuin en koskaan kuolisi, kuin minulle olisi yhden kesän mentyä luvassa toinen, jostain syystä parempi. Ja kuitenkin: tarjolla on vain silmänräpäys: hetki auringonpaistetta, kirkkaus, jota ei ymmärrä, aika, joka vain katoaa.

Sara Blædel; Vain yksi elämä

Kun ét liv 2007, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 2014, 360s.

"Sinä ja minä. Minä ja sinä. Vankeja aina. Sinä häkissä. Minä muurin takana."


Kun oma elämä alkaa nivoutua liian tiiviisti luettuihin kirjoihin, kun romaanit sukeltavat suoraan suoniin, on aika löysätä kaasua ja palata takuuvarmaan rauhoittumisgenreen. Minun tapauksessani dekkareihin. Päätin startata jännäriviikon, ellen peräti kahta. Nollailen ajatussolmuja tarinoissa, jotka toisaalta tulevat lähelle, toisaalta pitävät turvallista välimatkaa. Eipä sillä, etteikö jännärikin voisi koskettaa. Kuten tämä Sara Blædelin pari vuotta sitten suomennettu Vain yksi elämä.

Sillä sellainen meille on annettu, ei enempää, ei vähempää. Mutta entä jos yksilönvapaus, jopa ihmishenki jää kakkoseksi suvun maineen rinnalla?

Tanskalaisen kirjailijattaren Unohdetut tytöt jätti nälän tutustua kööpenhaminalaisetsivään, Louise Rickiin vähän paremmin. Tässä tarinassa Louise selvittää murhatun maahanmuuttajatytön, Samran vaiheita täysin uudenlaisessa elinympäristössä; Tanskassa. Onko Samra tapettu perheen kunnian tähden, tytön elettyä täysin normaalia teinielämää? Melko selvältä näyttänyt tapaus mutkistuu kun Samran ystävät saavat puheenvuoron.


- Jotkut naiset ovat niin vahvoja, että he rimpuilevat irti perheidensä helvetillisestä otteesta. He taistelevat pakkoavioliittoja, väkivaltaa ja mielipuolisia aviomiehiä vastaan, miehiä joiden omistusvietti on niin kehittynyt, että he raiskaavat naisiaan päivin ja öin ja kohtelevat heitä tavarana, johon heillä on hallinta- ja vallintaoikeus.

Camillan nappulat olivat kaakossa. Hän veti syvään henkeä ja hiljensi ääntään. - Mutta he ovat vain pisara meressä verrattuna niihin naisiin, jotka jäävät sietämään sitä kaikkea, koska heidän voimansa ei muuhun riitä.


Minulla on hassu fiilis näiden Blædelin kirjojen kanssa; tuntuu kuin lukisi suomalaista jännäriä. Toisaalta, tuskin tanskalainen elämä radikaalista omastamme eroaa. Kirjailijan ote on arkinen, pelkistettykin. Tunteita pirskahtelee pintaan säännöstellysti. Vain yksi elämä on aiheeltaan päivänpolttava ja sanoisinko myös tulenarka. Hyvin tärkeitä aiheita tässä lähestytään ihastuttavan monipuolisesti. Mikään tajunnanräjäyttäjä romaani ei kuitenkaan ollut (toisin kuin Unohdetut tytöt!), enemmänkin keskivertotasoa.

Mutta, tästä on hyvä jatkaa...


***

Kirjasta on blogannut mm. Ulla ja Mari A.

Hanna-Riikka Kuisma; Viides vuodenaika

Like 2016, 446s.

- ...Välillä kadehdin sitä yhtä, Nataschaa ja muita selvinneitä. Heillä on todisteet, heitä uskotaan. He pääsivät pakoon, koska olivat konkreettisesti lukkojen takana. Entäs me, joiden kahleet, kalterit ja lukot olivat näkymättömiä muille, mutta meille yhtä totta kuin panssariovi. Eikä ulospääsyä ole.


Luna, meidän kuuvauva. Nimensä vaihtanut nainen, edesmenneen miehensä paita pään ympärillä kuin suojaavana pussina. Ulkona, pihalla, ikkunoissa raakkuu niitä. Linnut, Lunan syvästi vaurioituneen, pirstoutuneen mielen muodostama fobia. Nyt Lunan aviomies on kuollut (Mieheni oli väärässä. Tiedän ettei minua voi suojella linnuilta. Niitä on huoneessa. Ne ovat minussa.)  ja elämä tehnyt kivuilaan kierroksen aikuisuudesta takaisin holhottavaksi. Hän asuu sisarensa perheen yläkerrassa, muistaa vain pätkittäin ja vähän. Aikatasot, jo tapahtunut ja tuleva muodostavat piinatun mielen labynrintin.


Olen täysin epäonnistunut sekä ihmisenä että naisena. Ammatillisesti en voi olla, koska en ole mitään. En ole koskaan ollut edes olemassa kuin suhteessa muihin: tytär, sisko, tyttöystävä, äpärä, huora, potilas, se puolitumma, ongelma, tapaus. Raiskattu, hakattu, halkinussittu. Haluttu, halattu, hyvänä pidetty. Jätetty, unohdettu, vaihdettu.


Peileissä häilyy kirjoitusta, vartalolla muistijälkiä hänestä. Mikä on totta, kuka edes todellinen? Mitä naapuritalon kellarissa tapahtuu öisin? Millaisia salaisuuksia kantaa sisaren puoliso Inka? Ja kun perheen pieni tytär ilmoitetaan eräänlaiseen kauneuskisaan, löytää Luna oman missionsa. Pahan kierre on katkaistava.


Hanna-Riikka Kuisman uutuusteos, Viides vuodenaika kuuluu syksyn kuumimpien listaan. Olen odottanut romaania Valkoisesta valosta saakka, ja nyt se on tässä. Nyt se on luettu. Apua. Arvostan Kuisman kieltä ja kykyä kertoa erilaisten mielenterveysongelmien piinaamista henkilöistä. Romaanin dissosisaatiohäiriöistä ja monin tavoin hyväksikäytetystä Lunasta tulee lukijalle kuin sielunsisar, kuin peli. Hänen selviytysmiskamppailunsa omia demonejaan vastaan on kammottavampaa kauhukirjallisuutta kuin yksikään aiemmin tänä vuonna lukemistani teoksista. Ja kuitenkin, Viides vuodenaika, niin polttavalla tunteenpalolla kirjoitettu, on mitä kaunein kirja! Toivon koko sydämestäni tälle suurta suosiota!


- Muista aina, että sinä et ole paha. Sinulle on tehty pahoja asioita, mutta sinussa on aina kohta, johon mikään paha ei ole päässyt eikä pääse. Turvapaikka, mielesi on aina pitänyt siitä huolen.

Laura Gustafsson; Korpisoturi

Into 2016, 257s.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.


Maailmanloppu on tulossa! Seuratkaamme Ahman esimerkkiä ja paetkaamme maalle! Omavaraisuus kunniaan! Pelastautukoon ken voi!

Maamme tila huolestuttaa varmasti jokaista uutisia seuraavaa kansalaista. Tähän saumaan, tähän aikaan Korpisoturi tulee ryminällä, vainoharhainen kiilto silmissään pommivarmalla selviytymissuunnitelmalla varustautuneena. Ahma on kuin brutaali mielensäpahoittaja. Paitsi nuorempi, nörtimpi, oppinsa internetin keskustelupalstoilta ammentanut. Onneksi Ahman mummo kuoli, perinnön turvin kun voi hankkia oman talon itärajan tuntumasta.


Normaaliväestö ei tee paloharjoituksia, vaan panee toivonsa siihen, ettei tuli syty - ei ole syttynyt ennenkään. Ja onhan sentään palovaroitin!


Huolella laaditut suunnitelmat uhkaavat kaatua jo alkumetreille kun Ahma huomaa, ettei erakoituminen ole ihan niin helppoa kuin hän kuvitteli. Naisia puskee sisään ovista ja ikkunoista, sikamokomakin meinaa heittäytyä turhan tuttavalliseksi. Entä sitten kun tulee talvi ja ruokavarat uhkaavat hiipua. Ja se toivottu, ei kun pahin, tapahtuukin, koko maasta katoaa sähkö ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa.


Herranjestas mikä kirja! Kirjailija Laura Gustafsson on minulle aiemmin vain nimenä tuttu, mutta hänen tragikoomisen älykäs tyylinsä osui ja upposi. Korpisoturi on ajatuksia ja naurunpyrskähdyksiä aiheuttava romaani, pelottavan ajankohtainen. Vaikka teema kiertyy ympäristöasioiden ympärille, mukaan mahtuu runsaasti rivienvälistä luettavia kerroksia. Muistakaa tämä!


"Sinä olet maa, ja minä olen kuu", Pamsu sanoo kattoa tuijottaen. "Joskus harvoin sinun varjosi osuu minun päälleni. Mutta silloinkin meillä on etäisyyttä miljoona kilometriä."
"Alle neljäsataatuhatta, jos tarkkoja ollaan", Ahma korjaa.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Anneli,

Chris Cleave; Sodassa ja rakkaudessa

Everyone Brave is Forgiven 2016, suom. Irmeli Ruuska ja Gummerus 2016, 392s. (ennakkokappale)

Siinä ei ollut mitään järkeä - se oli sietämätöntä. Sota oli kymmenen miljoonaa katkennutta, vihlovaa hermoa. Pelkkiä irrallisia säkeitä.


Syksyn the lukuromaani, lukusukkula, silkkaa lukemisen riemua? Lunastaako hävyttömän humoristisella tyylillä kirjoittava Chris Cleave hänelle asetetut vaatimukset Everyone Brave is Forgiven -romaanillaan? Käytän alkuperäistä nimeä teoksesta, koska suomennos ei iske. Olisin saattanut jättää koko kirjan väliin lattean nimen takia, mutta toisaalta kannet ovat kauniit ja onhan tätä kehuttu ja ja.

Tarina starttaa siinä missä toinen maailmansotakin. Englannissa Mary -niminen hienostoperheen tytär päättää kantaa oman kortensa kekoon maansa puolesta, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Uusi työ ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Mary odotti. Hän päätyy opettamaan lapsia, joita ei evakuoida. Eläintarhan eläimetkin ovat tärkeämpiä kuin nämä, vammaiset, köyhät. nekrut. Mietin alkuun kuinka tulen 18-vuotiaan tyttösen kanssa "toimeen", mutta Mary on sellainen pakkaus, ettei häntä voi olla kunnioittamatta. Siinä missä muu maailma kääntää huono-osaisille lapsille selkänsä, Marysta löytyy periksiantamattomuutta ja ryhtiä.

Toisaalta tarina on myös Tom Shaw:n, aavistuksen nörtähtävän nuoren miehen, joka keittää ennemmin hilloa kuin lähtee sotatantereelle rymyämään. Tomista ja Marysta tulee rakastavaiset, kuinkas muuten. Onko kyse elämää suuremmasta rakkaustarinasta, vaiko pelkästä ystävyydestä? Parisuhdeongelmat tuntuvat täysin identtisiltä omaan aikaamme; edes sota ei perimmäisiä ongelmia muuta.


Pahinta olisi, jos päättäisi sen olevan rakkautta ja huomaisi jälkeenpäin - sitten kun olisi jo varattu - ettei se sitä ollutkaan. Tai ei: pahinta olisi päättää, ettei se ole rakkautta, ja huomata sitten vuosien kuluttua - vanhana ja lohduttomana - että rakkautta se oli sittenkin ollut. Tai ei: pahinta kaikista oli päättämisen pakko.


Ja sitten on vielä se kirjan varsinainen sankari, Tomin paras ystävä Alistair, joka vie meidät keskelle sodan kauhuja. On kylmyyttä, nälkää, kipua. Kuolevia tovereita, hitaasti mureneva mielenterveys. Sota pienen ihmisen silmin tulee armottomana kohti.

Kuten kirjailijalta aiemmin lukemani Little Been tarina, myös tämä uusin pitää sisällään ikiaikaisia, varsin ajankohtaisi teemoja tyyliin rasismi, henkinen sortaminen ja sortuminen. Englantilainen Cleave kirjoittaa brittiläisen sarkastisesti, mutta alleviivaa samalla olevansa aina ihmisen puolella. Elämän puolella.

Hieno romaani lunasti korkeat ennakkovaatimukseni, kiitos ja kumarrus.


"Ja niinpä, hyvät naiset ja herrat, muistamme tällä illan viimeisellä kappaleella kaikkia niitä, jotka ovat menehtyneet rakkaassa kaupungissamme, ihmisten kaupungissa. Ja muistamme, että on toinenkin, omamme kaltainen mutta sitä korkeampi kaupunki, missä kuolemalla ei ole valtaa."


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista, Amma,Tuijata, Arja, Kaisa, Lilli, Katja ja  Katri.

Annamari Marttinen; Törmäys

Tammi 2016, 361s.

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.


Kuinka lyhyessä ajassa elämä murskautuu, tuhoutuu, on lopullisesti ohitse. Kuinka hauras, perhosen siipi on ihmisen elämä. Kuinka montaa henkilöä koskettaa Törmäys, lasien helinä, murtuneiden luiden rutina, vuotava veri. Vain hetkellinen huomion herpaantuminen, siinä se on.


Ihminen menettää puhekykynsä ja kaikki mihin hän on uskonut, kaikki mitä hän on oppinut, luullut ja tiennyt, kaikki mitä rakastanut, kaikki mitä tuntenut, katoaa mattona jalkojen alta.


Aamulla on kihelmöivä kiire, himon polttama tunnetila, sillä onhan hän menossa rakkaansa luokse. Jarkko odottaa, kotiin tai rannalle, kuinka vain, kunhan nämä kaksi pian pääsevät toistensa ihoille. Pian, pian, ettei rakas vain karkaa. Uutuuttaan kiiltelevä auto alla, suojatie ja kännykän ruudulla Jarkon nimi. Sitten räiskis, ja kaikki hajoaa.

Myös Mirolla on kiire. Hänen hikinen työvuoronsa hautausmaalla ohitse, Nadja mekossaan odottamassa. Kauniina kuin pehmoinen persikka. Nuoret ovat menossa kesäteatteriin, mutta ennen sitä, vielä ennen sitä täytyy ehtiä keskustaan hakemaan Nadjan äidiltä rahaa rikki menneeseen pyörään.  Miro ottaa Nadjan tarakalle, kiire, kiire hoitaa velvollisuudet pois alta jotta päästäisi sänkyyn.

Ja vain yksi virheliike, jonka jälkeen kenelläkään heistä ei ole hoppua enää minnekään.


Olin tiukoissa metallisissa siteissä, ne oli kiedottu kaulasta alaspäin mun ympärille. Pakkopaita. Elävä ja kuollut samanaikaisesti. Tuska sellainen, että jos olisin eläin minut pitäisi ampua viipymättä. Sellainen, että ei ollut eikä tulisi enää elämää. Koskaan enää ei olisi hyvä olla. 


Annamari Marttisen Törmäys on pysäytyskuva kauhun lamaannuttamista ihmisistä. Se ritisee tunteita; päälleajajan syyllisyyttä, eloonjääneiden kaipuuta ja tuskaa, sivustakatsojan hämmennystä. Kipu hiipii lukijankin ytimiin. Sydän pamppailee kuin parhaissa äänitehosteissa.

Taidokas ja tärkeä romaani tämä Törmäys. Synkästä aiheestaan huolimatta varovaisen toiveikas.


Voisko jokin siirtyä paikoiltaan siinä mitä oli ollut jo niin kauan.