Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat

KOSMOS 2017, 157s.

Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland

Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä

Atena 2017, 342s.

Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20

Sets 2013 (2. painos), 159s.

Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.

J P Delaney; Edellinen asukas

The Girl Before 2017, suom. Satu Leevelahti 2017, 410s. (ennakkokappale)

Ehkä kysymyksessä on eräänlainen kokeilu. Asumiskokeilu.



Kuvittele täysin valkoinen, ääriniukasti sisustettu arkkitehtoninen taidonnäyte. Sinulla on mahdollisuus päästä asumaan juuri tähän valon täyteiseen rakennukseen. Vieläpä puoli-ilmaiseksi. Kunhan vain täytät kaavakkeet, kunhan vain tulet itsensä suunnittelijan valitsemaksi.

Näin käy Janelle ja hänen miehelleen, joka tosin roikkuu kuvioissa enää vain tavan vuoksi. Talo hämmentää Janen. Sen pelkistetyn modernit huoneet, ilmapiiri, joka antaa vihdoinkin tilaa hengittää...

Mutta aivan kuin jokin toinenkin huokailisi tiloissa. Liikkuisi varjoissa koskaan kääntämättä katsettaan.

Niin. Emma?


Joskus minusta tuntuu siltä, että tämä talo - meidän elämämme sen sisällä, sen kanssa, toistemme kanssa - on kuin palimpsesti tai pentimento, että vaikka me kuinka yritämme maalata Emma Matthewsin päälle, hän hiipii jatkuvasti takaisin: hämärä hahmo, arvoituksellinen hymy, joka pujahtaa vaivihkaa kuvan kulmaan.



Tietenkään Jane ei voi olla selvittämättä edellisen asukkaan riipaisevaa kohtaloa. Tietenkin Janen on tongittava esiin totuus, vaikka se löytyisi pienestä, japanilaistyylisestä puutarhasta. Taikka sitten ei. Mistä sinä olisit valmis luopumaan saadaksesi elää unelmiesi talossa? Vaatimus on luja, se on ehdoton.


"J, sinulla on koulutytön fantasia, että sinä olet se, joka sulattaa hänen jääkylmän sydämensä. Totuus on kuitenkin, että hän tulee särkemään sinun sydämesi."



Ensinnäkin, minun unelmieni talo on hyvin kaukana J P Delaney nimimerkkiä kantavan kirjailijan piirtämästä valkoisuudesta. Tämä tosiasia ei vie tenhoa romaanilta sitten ollenkaan. Tarina itsessään on nerokas. Taloista joissa kummittelee, on kirjoitettu aika monta kirjaa. Tässä ei kyse ole kuitenkaan sellaisesta. Tämä on psykologisesti kiehtova, kieroutunut kertomus alistumisen katkeran suloisesta painajaisesta. Noin niin kuin esimerkiksi. Lisäksi teos jättää häiritsevän tunteen pitkäksi aikaa ahdistamatta kuitenkaan liiaksi.

Jos pidät romantiikan värittämästä, pahaenteisesti hiipivästä jännityksestä, Edellinen asukas on sinun. Täyden kympin trilleri.



Myöhemmin kun olen vaipumassa uneen, kuulen hänen mutisevan: Sinä olet nyt minun, Emma. Tiedät kai sen? Minun.
Mmmmm, sanon unisesti. Sinun.



***


Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Kirja vieköön.

Terveys ensin

Hei lukijani ja kustantamot! Juuri nyt voimavarani eivät riitä blogin aktiiviseen päivittämiseen, joten minun on, sydän itkusta väristen, ilmoitettava että otan aikalisän. Luen ja päivittelen blogia viimeistään oloni kohennuttua, taikka sitten jo aikaisemmin. Joka tapauksessa totuttuun vauhtiin en kykene henkilökohtaisista syistä.


Voikaa rakkaasti ja nämä eivät ole jäähyväiset!


Hellyydellä,
Annika

Camilla Läckberg; Noita

Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.

Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.