torstaina, elokuuta 30, 2012

Lotta-Liisa Joelsson; Vivika


2012 Art House, 196s.

"Laitan paperin pöydälle ja kääntelen sitä. Rasti vihjaisi, että kyseessä on kartta. Elämäni on vääjämättä muuttumassa 50-luvun seikkailukertomukseksi. Puuttuu enää äärimmilleen inhimillistetty lemmikkirotta, stereotyypinen naishahmo ja poika, joka lopulta tulee ja ratkaisee Suuren Timanttisalakuljetusliigan arvoituksen, jonka edessä paikalliset poliisit ovat runkanneet tyhjää koko kesän. Miettiessäni tätä skenaariota minun tulee nälkä."

Edellinen lukukokemus oli sen verran järisyttävä monessakin mielessä, että kaipasin jonkinlaista välipalakirjaa. Ajattelin, että Vivika on pikkusieväsuomalainenkauhupätkä, joten tarkoitukseen aivan passeli. Kansi viittaa söpöstelyyn, enkä jaksanut odottaa romaanilta kovinkaan paljon. Ylimielinen asenteeni kostautui kuitenkin jo alkumetreillä - niin kuin sillä aina on tapana tehdä.

Vivika kertoo tarinan kahden teinitytön ystävyydestä. Toinen heistä on Vivika, kaunis, boheemi, räiskyvä. Kuollut. Kirjan minäkertojana toimii Vivikan bestis, joka löytää romaanin alussa ystävänsä verisenä kylpyhuoneesta. Vivika ei soita hätiin ambulanssia, poliisia eikä vanhempiaan, jotka ovat ulkomaanmatkalla, vaan sulkee tyynesti oven takanaan. Jatkaa kesäpäivien viettoa, vaikka yläkerran vessassa mätänee Vivika. Kaipa kauhusta on tullut tälle nimettömäksi jäävälle tytölle tuttu tunne lapsuudesta, sillä jo koulussa tapahtui kummia. Tyttöjä alkoi kadota pikkukaupungin koulusta, ja myöhemmin heidät löydettiin mitä karmeimmilla tavoilla esille ripustettuina. Murhista ei tuomittu ketään, mutta ne loppuivat viiteen uhriin, ja asia painui unholaan. Onko Vivika nyt kuudes uhri? Onko painajaiset alkamassa uudestaan? Ja miten Opettawaisia satuja lapsille -niminen, kansansatuja rankalla kädellä muokkaava teos, liittyy tähän kaikkeen?

Vivika on hämmentävä romaani. Toisaalta viihdyin sen uhkaavassa ilmapiirissä, toisaalta lapsiin kohdistuvat rikokset aiheuttavat aina pahoinvointia. Kaipa genrelle on ominaista ja asiaankuuluvaa, että lukijaa pitääkin paikoin inhottaa. Kauhu on minulle vieras elementti, en juuri lue kirjallisuutta tai katso elokuvia. Minun on siis vaikea käydä teosta arvioimaan ihan kokemuksen puutteesta. Kuuluuko hyvän kauhukirjan ollakin näin epäuskottava? Kirjassa oli juonenpätkiä, joiden odotin teoksen lopussa nivoutuvan yhteen. Kun minkäänlaista "selitystä" ei ollutkaan luvassa, olin kimmastunut. Kävin hätäpäissäni lukemassa arviot Susalta ja Morrelta, koska epäilin etten itse vain tajunnut kokonaisuutta, mutta ilmeisesti sellaista ei ollutkaan. Ehkä Joelssonin tarkoitus oli jättää lukija piinaamaan itseään mietteillä mitä loppuen lopuksi ja oikeasti tapahtui. Tämä takaa ainakin sen, ettei kirja ihan heti painu unholaan.

Minulle romaani oli nostalginen matka omaan teini-ikään, jotkut kohdat kun olivat divari- ja kirjastoreissuineen hyvin tutunkuuloisia. Nostalgisuus olikin romaanin parasta antia. Kauhufanit saavat varmasti teoksesta, jonka kirjoittajalla on ehdottomasti sana hallussa, enemmän irti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Kiitos kommentistasi! ♥