Jo Nesbø; Aave

 

Gjenferd 2011, Johnny Kniga 459s.

"Yksi sorsista uiskenteli häntä kohti, kenties leipäpalan toivossa. Ei siksi, että se uskoi saavansa jotain, vaan koska ihmeitä tapahtui. Se katsoi, että vaivannäkö oli suhteessa palkkion todennäköisyyteen. Toivo. Musta jää."

Millä todennäköisyydellä Aaveesta lumoudun? Taikka joku blogivieraista? Jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että suurin osa täällä kävijöistä jättää tämän arvostelun lukemisen suosiolla väliin, kirjasta nyt puhumattakaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Miksi näin?

Kirjan kansi ei ole kaunokirjallisuuden ystäville paras mahdollinen. Se ruokkii mielikuvaa väkivaltaisesta tarinasta (mikä pitää paikkaansa), miehisestä uhittelusta (pitää paikkaansa osittain) sekä tekstin laadun puutteellisuudesta (ei pidä lainkaan paikkaansa). Koen siis olevani haasteen edessä, kuinka saisin edes yhden lukijan teoksesta kiinnostumaan. Minä nimittäin lumouduin tästä. Edellä mainituista ennakkoluuloista huolimatta.

Nesbø on minulle uusi tuttavuus, toki nimenä tuttu mutta kirjailija, jota olen vilkuillut kaukaa. Kun sain arvostelukappaleen romaanista, tartuin siihen hiukan vastahankaisin mielin. Kuvittelin, että teos olisi selkeästi miespuolisille lukijoille suunnattua testosteronin kyllästämää tekstiä. Kaiken lisäksi tässä on huumetarina- ja minä olen aina ollut allerginen huumetarinoille. Kuitenkin, jo ensimmäisten sivujen jälkeen Nesbø oli herättänyt mielenkiintoni. Kirjalle lämpeneminen tapahtui hitaasti mutta varmasti, ja kun sarjan aiemmista osista (joita siis itse en ole lukenut) päähenkilö Harry Hole astui areenalle, olin mennyttä naista. 

Kirja alkaa siitä, kun rotta nakertaa ruumista, joka on pahaksi onneksi päätynyt retkahtamaan juuri koto-ovelle, jonka toisella puolen nälkäiset poikaset kiljuvat. Siinäpä ongelma rotalle. Toisaalla Oslon kaduilla pyörii uusi megasuosittu huume, viulu, jonka ympärille tarina rakentuu. Sarjaa seuranneille aiemmista osista tuttu Oleg on epäiltynä nuoren narkkarin, parhaan ystävänsä murhasta. Harry on seurustellut Olegin äidin kanssa, ja poika on hänelle kuin oma. Mutta onko Oleg syyllinen ja kuka on hiuksia nostattavan raaka Dubai. Siinäpä ongelma Harrylle.

Teos on kiihkeydessään jotenkin liikuttava paketti. Vauhti ei hellitä hetkeksikään. Sivumäärästä tai paremminkin pienestä printistä huolimatta kirjan luki ahmimalla, lukulasit huurussa... Juonen käänteiden vilkas mutkittelu harhautti taidokkaasti ainakin minut. Vanha sanonta, viedään kuin sikaa säkissä sopii romaanin kuin nenä päähän. Ja yllättävän syvälliseksi, jopa pohdiskelevaksi Nesbø tekstiä paikoin vei. Hienoa.

Aivan takuuvarmasti kirjasta olisi saanut enemmän irti, mikäli sarjassa olisi edennyt kronologisesti. Valitettavasti näin ei nyt kohdallani käynyt, mutta aion lukea aiemmatkin osat, ainakin jonkinmoisessa järjestyksessä. Kerronnassa ja huumorissa on niin hurjasti samaa kuin Henning Mankellin Wallander-sarjassa (joka on minulle se kaikkein paras dekkarisarja ever), etten voi kuin kuiskata; antakaa kirjalle mahdollisuus.

Näin ovat tehneet ennen minua ainakin Päkä Unni  ja Margit