Virpi Pöyhönen; Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen ja WSOY 2013, 190s.

En minä ole odottanut, odottanut kuuta päivää, sataaneljääkymmentäneljää tuntia, kahdeksaatuhattakuuttasataaneljääkymmentä minuuttia, tarkistanut jatkuvasti sähköpostia, miettinyt miten Harri viettää iltaa perheensä kanssa. En ole soittanut Terhille vain saadakseni ajatukseni hetkeksi pois Harrista, tarkistanut jälleen tekstiviestejä, ajatellut että juuri nyt hän kirjoittaa minulle viestiä, pian se tulee, aivan kohta.
Ei, en minä ole odottanut, aika vain on kulunut.

Kaksi naista, kaksi tarinaa, joilla ei ole muuta yhteistä kuin että ne pakahduttavat. Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingin vuoden jälkeen, ympyröihin, joista on kerran riuhtaissut itsensä aivan toisenlaiseen maailmaan. Siellä kaukana, hevosten ja cowboyden maassa Kiira koki omalaatuisen suhteen, joka vei hänet hämmennyksen linkoon. Oli Sheena, oli Jon, molempiin tyttöihin rakastunut. Jonkin aikaa kolmikko onnistui pitämään ystävyyttään yllä, mutta sitten Sheenalle tapahtui jotakin. Vuosi kului loppuun, Kiira palasi Turkuun, mutta itsensä perin pohjin kadottaneena.

Krista taas on menestyvä ja kaunis nainen. Häneltä puuttuu vain se mitä hän eniten kaipaa - perhettä. Kristan sydämen on vienyt varattu Harri, ja Harrista Krista elää. Laskee sekunteja lyhyisiin tapaamisiin. Odottaa tekstiviestiä, sähköpostia, edes jotain... Kärsii. Kunnes elämä kulminoituu vain ja ainoastaan Harriin.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa, ei saa vaatia.

Hän rakastaa minua on niin kiihkeällä temmolla rytmitetty tarina, että siinä on jotain lähes sekopäistä. Kristan pakkomielteinen rakkaus, joka muistuttaa neuroottisuutta, tuodaan lukijaa tuskaisen lähelle. Tai sanoisinko, onnistuneen lähelle! Aiemmin lukemassani Annamari Marttisen kolmiodraamassa oli hyvin paljon samaa trillerin tuntua, mutta siinä missä Lilja lähinnä ärsytti, Kristasta ei voinut olla pitämättä. Hänelle toivoi järjenvastaisesti parasta, vaikka kaikki merkit osoittivat kohti varmaa syöksykierrettä.

Kiiran tarina on myös traaginen. Hän elää muistoissa, uppoaa niihin ja siinä samalla syvälle masennukseen. Eräänä päivänä Kiira löytää jonkun hukkaaman punaisen käsilaukun, ja tuijottaa laukusta löytämäänsä kuvaa. Passikuvan kauniita kasvoja - Kristan.

Hän rakastaa minua kiinnitti huomioni jo kannellaan. Kansi on aivan nappivalinta tähän teokseen, jossa on hätäisyyden tuntua, epätoivoista rytmiä, joka jää kaikumaan mieleen kansien sulkemisenkin jälkeen. Hienoa, että Suomesta löytyy näitä Virpi Pöyhösiä, jotka uskavat sanoa ääneen, aivan omalla keksimällään äänellä. Kuten liepeistä on luettavissa, kirjailija tekee Turun yliopistossa psykologian väitöskirjaa koulukiusaamisesta. Psykologisen pätevyyden kyllä huomaa tekstin ja henkilöiden syvyydestä. Hieno kirja mutta pientä miinusta tarinan lyhyydestä, olisi tästä löytynyt ainekset täyspitkäänkin romaaniin!

Kurkkaa myös Sannan ja Main arviot kirjasta.