Inka Nousiainen; Kirkkaat päivä ja ilta

Siltala 2013, 125s.

Elias vihlaisi äkillisesti kuin kipeä hammas kesken minkä tahansa arkisen puuhan, kun hän letitti jonkun auki purkautunutta lettiä tai korjasi kirjoituksia tai kun hän oli oppilaiden kanssa jäällä napakelkkailemassa. Hän mietti: mitä jos kipu ei lakkaa koskaan? Jos aika ei muuta mitään vaan aina on ikävä?

Auringon kiehuttama heinäkuu vuonna 1938 leväyttää Iidalle kutsuvasti helmansa auki. Hän on muuttanut juuri pois kotoa, jättänyt taakseen kolme sisartaan, isän, ja äidin tunkkaisena häilyvän muiston. Ja nyt oma elämä tuoksuu kilpaa hehkeän kesän kanssa, onhan Iida pian aloittamassa työt leppoisalta vaikuttavassa kylässä opettajana. Mutta sitten Iidaa puree kyy. Hän ottaa pyörän alleen ja lähtee hakemaan apua apteekista. Matkan varrella, sadunomaisella sillalla kaikki pysähtyy. Takertuu siihen yhteen ainoaan hetkeen, kun kahden ihmisen silmät tapaavat toisensa, ja se on kuva, taideteos, josta he eivät tule irti pääsemään.

Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.

Toisaalla Iidan sisko Edla, jo vanhaksi ehtinyt nainen avaa silmänsä vuoteessaan - mitä minä täällä enää teen. Kuten usein vanhuuden hiipiessä käy, Edlakin on jäänyt yksinäisyyteen, asuntoonsa surujen vangiksi. Elämän rajaviivat puristuvat seinien sisään, hyvin kapeaksi käyneen elämän. Vaikka onko se koskaan Edlan kohdalla muuta ollutkaan? Eräänä päivänä Edla uskaltautuu ulos ja tapaa nuoren palomiehen, Viljamin. Viljamin, jolla on oma lukunsa kirjassa, Viljamin joka on juuri saanut maailmaa mullistavan viestin... 

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin kuin heiluriovet, suoraan päin naamaa.

Pian nämä kaksi huomaavat miten tiiviisti kohtalon köydet voivat sitoa vuosikymmentenkin takaa. Eikä pelkästään huonolla tavalla.

No niin. Tässä on taas tällainen pienisuuri kirja, jota tuskin olisin löytänyt ilman tätä ja tätä blogiarviota. Varsinkin kun Sara meni suosittelemaan Kirkkaat päivä ja ilta -teosta Heidi Köngäs -faneille, en jossitellut romaanin kanssa hetkeäkään. Ja kyllä vain, minäkin löysin näistä kahdesta kirjailijasta paljon samaa. Molemmat tulkkaavat juuri suomalaista sielunmaisemaa kohtitulevalla tavalla. Realistisesti, mutta samalla äärettömän kauniisti. He huomaavat ja näyttävät taian arkisuuden piiloista. Ja itse arkikin on kaunista, kun sitä vain pysähtyy katsomaan.

Jotain pysähtynyttä Inka Nousiaisen tekstissä juuri onkin. Se on kuin taulu, jota voi katsella monista eri näkökulmista. Se mitä tapahtui kerran sillalla, tuli muuttamaan useamman ihmisen elämän. Juuri pienten asioiden suuruus, siinä on sitä jotakin, joka minuun lukijana vetoaa.

Nousiaiselta on ilmestynyt useita pienoisromaaneita, joista olen tainnut aikoinani ainakin Karkkiautomaatin lukea. Nyt kun kirjailija on taas palautettu tietoisuuteeni sieltä jostain, luen varmasti häntä jatkossakin. Suosittelen maalaisromantiikan ystäville tai teille, jotka nautitte kielellisistä taideteoksista!

Eikös kuulostakin lupaavalta

Sitten sade loppui, aivan yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Pihakoivut tyyntyivät ja musta pilvi  rullautui syrjään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iidan oli pakko mennä yöpaidassaan hetkeksi portaille, vetää keuhkonsa täyteen sateenjälkeistä raikkautta ja katsella uutta voimaa uhkuvia kukkia jotka oikaisivat jo käpristymään päässeet terälehtensä pöyhkeinä, vimmatusti tuoksuen.