Marko Hautala; Unikoira

Marko Hautala ja Tammi 2012, 266s. (kirjastosta)

Sitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin katosta sataisi pienen pieniä jääkiteitä. Kuulen jonkun liikkuvan levottomasti edessäni. En erota piirteitä, mutta kuulen askeleet ja kuiskaavan äänen: kuussa ei ole mitään, kuussa ei ole mitään...

Viehtymykseni enemmän tai vähemmän kauhun kanssa flirttailevaan maagiseen realismiin ei liene yllätys kenellekään. Mutta itse kyllä mietin Unikoiran luettuani miksen ole aiemmin Marko Hautalaan tämän syvemmin tutustunut. Olen lukenut kirjailijalta Itsevalaisevat, jonka parissa tunsin itseni aavistuksen verran tyhmäksi. En tajunnut, en ymmärtänyt, ainakaan kaikkea. Siinä missä Itsevalaisevien loppupuoli hapertui käsittämättömäksi, Unikoirassa ei ollut samaa ongelmaa. Unikoirassa ei ollut ongelmia ollenkaan, se oli silkkaa mielikuvituksellista lukunautintoa alusta loppuun saakka. Pelottava, kiehtova, merkillinen.

Olisikin edes viivoja.


Jotkut teokset ovat sellaisia, että ne tahtoisi psykologisella tasolla ruotia putipuhtaiksi. Kaivautua henkilöiden pääkoppiin, sanoittaa ja tulkita. Toiset romaanit, kuten esimerkiksi tämä, ovat bloggausmielessä hankalia. Tuntuu, että mitä vähemmän sanoja, sen parempi. Unikoiran kyytiin olisi vain uskallettava hypätä avoimin mielin. Pidettävä kiinni, ja katsottava minne se vie.

Ja aika kauashan se vie. Aina kylmiin matelijauniin, kuun pinnalle, oman mielen syöverehin saakka.

Kun avioerosta toipuva Joonas aloittaa uuden, pikkuisen hämäräperäisen harrastuksen, Eidolon-terapian, todellisuus vääntyy totaalisesti kieroon. Ajatuksiin ujuttautuu koira, koira jolla on kuiskattavanaan tärkeä viesti, koira joka on jotenkin viallinen. Terapian vetäjä Aliisa hurmaa epätasaisella kauneudellaan erosta saakka yksin olleen miehen. Maisema näyttää kauniimmalta - mutta vain hetken. Menneisyyden henki, nuoruudenystävä Jyri ilmestyy juuri samoihin saumoihin Joonaksen elämään. Houreinen tosi sekoittuu uniin, mikään ei ole kovin selkeää... Paitsi se, että Unikoira kantaa.

Ja ihanasti romaanista löytyy huumoriakin:

"Heidegger saa kiittää onneaan siitä, että kuoli ennen kuin joutui näkemään tämän ajan. Aikuiset ihmiset leikkivät sähköposteilla ja... mikä se on, missä on räikeitä värejä ja pornografiaa ja sen sellaista?"
Joonas mietti hetken.
"Internet", hän ehdotti.
"Se juuri. Vihaan sitä."

Mielettömän hyvä trillerijännärikauhuromaani, suosittelen!

Toisaalla:
Kirsi
Leena Lumi
Pia
Susa