Jennifer Egan; Sydäntorni

The Keep 2006, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi, 345s. (omasta hyllystä)



Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löytämättömissä – se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä.

Se voisi tapahtua missä tahansa osassa Itä-Eurooppaa. Vampyyrien ja outokummien maanosassa, siellä missä maisemaa vartio Linna.Vanha ja romanttisesti rappeutunut linna, joka on niin valtavan suuri, että sen pimeille käytäville voisi liian helposti kadottaa... Itsensä, identiteettinsä. Vaipua epätodellisten painajaisten syliin.

Linnaa puolestaan vartio sydäntorni. Linnan kuningatar ja valvova silmä, eräänlainen epätoivoisten turvapaikka.

Ja Danny, tarinan lapsiaikuinen antisankari, etsii nyt epätoivoisesti sisäänpääsyä tuohon jättimäiseen rakennukseen, jonka takana taivas värjäytyy vereen. Onhan hänen ökyrikas serkkunsa Howard esittänyt kutsun Danny-boylle, joka puolestaan päästänyt oman elämänsä suistumaan suloiseen sekamelskaan. Goottidanny, joka käyttää onnenbootsejaan, nimeää tunteitaan altoksi ja madoksi, ja on epätoivoisessa koukussa sosiaaliseen mediaan. Jo linnan pihassa mies puskee tuskanhikeä pelkästä ajatuksestakin, ettei löytäisikään internetyhteyttä. (jokaisen kirjabloggaajankin painajainen)

Kun serkukset viimein kesyttömässä linnassa kohtaavat, Dannya odottaa yllätys. Lihavasta ressukka-Howiesta ei ole jälkeäkään. Serkku on kuin uudestisyntynyt. Ja eihän se ole kummakaan, kun miettii, mitä poikien lapsuudessa tapahtui...

Tarina poukkoaa ihanan rosoisesti, eriskummallisella tyylillä nykien. Kertoohan sitä eräs Ray, vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Ray, jolla on osansa tarinassa, mutta millainen, sitä ei uskoisi kukaan. Kirjoitusopettajaan rakastunut, epäonninen Ray, älynsä tiiviisti öykkäri-imagon taakse kätkenyt.

No niin. Olen siis lukenut Sydäntornin. Pakkohan minun oli, koska olen vain nuoralla talutettava kirjabloggaaja, joka tempoilee joka suuntiin kirja-intonsa palossa. Ja Sydäntornista on kirjoitettu sen verran upeasti mm. täällä ja täällä ja täällä ja täällä, että eräänlaisen lukuflown toivossa minäkin. Miksipä en.

Sydäntorni todella teki sen, mitä sen luvattiin tekevän. Räjäytti tajuntani, kyllä. Mutta kirjassa oli myös paljon sellaisia piirteitä, joita en osannut ennakkoon ollenkaan odottaa. Hyvänen aika, romaanihan oli hauska!


Lapsen saaminen teki kovistakin staroista ihan tavallisia torvia lapioimassa mönjää vihaiseen pikku kitaan, tutteja taskussa ja räkää hihoissa ja naamalla autuaan hölmö ilme, josta Danny ajatteli, että sen täytyi johtua sokista, samalla tavoin kuin jotkut ihmiset alkavat laukoa vitsejä sen jälkeen kun heidän jalkansa on räjäytetty taivaan tuuliin.

ja

Martha (puhaltaen savua suustaan): Ei tämä ole rakkautta, vaan jonkinlaista eroottista harhaa.
Danny: Sitähän rakkaus juuri on.

Hykertelin lukiessani tuon tuostakin Danny-paralle, joka oli niin eksyksissä höperölookkinsa takana. Sympaattinen ja ihana Danny! Sydäntorni pursuili repaleisten ihmisten tarinoita, pakkomielteitä ja outouksia. Minulle aiemmin tuntemattoman Jennifer Eganin plussaksi on mainittava sekä kiehtova tarina, joka suorastaan rönsyili metaforista, että hulppean omanlainen kerronta. Pelkäsin aluksi tarinoinnin osoittautuvan liiankin erikoiseksi, mutta kaikkea muuta. Hyvin Eganin kelkassa pysyin ja voi että  – nautin!


***

Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.