lauantaina, tammikuuta 07, 2017

Kolme romaania vahvoista naisista




Hei! Päätin heittäytyä hurjaksi, ja tehdä hiukan erilaisen postauksen tällä kertaa. Olen viettänyt löhölomalukuviikkoa, nautiskellut hitaasti (kuvaannollisesti) pureksien kahta vanhempaa suosikkiromaaniani, ja yhtä aivan uutta. Tarkoitus oli lukea tätä postausta varten myös Karin Alvtegenin Häpeä (ah!), mutta jääköön se vielä tuonnemmaksi.

Nämä upeiden suomalaisten naiskirjailijoiden teokset soisin jokaisen naisen lukevan! Tarinat ovat hyvin erilaisia, hyvin samankaltaisella sanomalla. Rakkaus. Riippuvuus. Rohkeus. Rappeutuneeseen kartanoonsa erakoitunut Ellie, seuranaan menneisyyden haamut. Krooninen kipupotilas Maria omassa pesässään. Miellyttämiseen ja läheisriippuvuuteen sairastunut Tii. Mutta osaavatko nämä naiset kasvaa, päästää irti, näyttää todelliset leijonan voimansa? Vai... jäävätkö he vangeiksi unohdukseen?



Savukeidas 2016, 182s.

Kirsi Alaniva; Villa Vietin linnut


Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.


Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun voittaneen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut lehahti lukulistalleni Mai Laakson vahvasta suosituksesta (terkkuja!). Saari, kituen rapistuva kartano, siellä asuu Ellie omiin houreisiinsa pakenevan äitinsä kanssa. Naiset ovat kuin menneiden sukupolvien kokemaa väkivaltaa kantavien kuoria. Heissä elää kerroksittain tämä hetki, ja jo kauan sitten tapahtunut. Menneisyyden naiset eivät jätä rauhaan, eivät, ennen kuin ovat oikeutensa saaneet.

Goottilainen aavetunnelma nosti ihon kannalihalle. Luonto, lukitut huoneet, linnut. Tässä romaanissa on aivan kaikki kohdillaan. Ja Ellie, lähde, lähde pian, ennen kuin on liian myöhäistä...


Hetken näytti siltä kuin silmieni edessä olisi pyörinyt vanhan kauhuelokuvan kela. Mustavalkoisia ihmisiä omituinen ilme kasvoillaan, suurin osa vasta lapsia. Joidenkin silmät pistivät kuvista esiin näyttäen siltä kuin ne olisi puhkottu harpin päällä ja asennoissa oli jotain luonnotonta, ihmisissä jotain perinpohjaisesti vialla. 




Gummerus 2004, 240s.

Tuija Välipakka; Härkätanssija

Rakkaus on sitkeä. Se ei kuole mustelmiin, rumiin sanoihin, laukauksiin. Ei oven lävistäviin mailoihin, valheisiin, moottoritien punaiseen peittoon. Rakkaus: kuin pohjamudasta esiin sätkivä kala, yhä se ui, vaikka on moneen kertaan perattu.


Haamutunnelmista nykyaikaan. Runoilijana tunnetun Tuija Välipakan Härkätanssija kertoo niin valitettavan tutuntuntuisesta ilmiöstä; läheisriippuvuudesta. Tii on jo tottunut menettämään rakkainpansa; ensin menivät vanhemmat, ja seuraavaksi kuoli aviomies Mikael. Mennyt ei tässäkään romaanissa päästä päähenkilöä otteestaan. Se piinaa, kiduttaa, tukahduttaa.

Sitten Tii tapaa aivan unelmalta vaikuttavan Samuelin. Vihdoin nainen tuntee taas voivansa elää, hengittää, rakastaa - mutta vain Samueliin nojaten. Ja tietysti mies osoittautuu manipuloivaksi narsistiksi. Voi Tii, taas sama kuvio! Uskallatko vihdoin kokeilla omia siipiäsi?


Jos mikään on totta, tämä on: unohtaminen on nousemista seisomaan omin jaloin. Kepeästi kuin lapsi eräänä päivänä. Mutta hän ei ole lapsi enää.




Like 2013, 264s.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo


Nuorempana päiväperhona oli järkyttävintä havahtua suden hetkellä, sydän tykyttäen ammottavan yksinäisyyden pohjattomaan kaivoon. Sama tunne kun katsoo peiliin eikä näe siellä mitään, edes pimeää. Nyt ne ovat rakastajiani: sudet, pimeys, avaruus ja yksinäisyys. Valo, lampaat, selkeät rajat ja ihmiset ovat muuttuneet vihollisiksi.


Siinä missä Ellie linnoittautuu kartanoonsa, asuu Maria ison asunnon pienimmäisessä huoneessa. Itse asiassa elintila on kutistunut sängyksi. Hän on ympäröinyt itsensä tietokoneilla, turruttanut kivun runteleman kehonsa lääkeyhdistelmillä. Marialla on kaksi rakastajaa: kärsimys ja... Luukas. Nuoruudessa Marian hylännyt mies, nykyään naimisissa, on palannut ainoana voimaannuttavana tekijänä naisen elämään. Luukas, Marian valo, kirkkaus, kunnia.

Mutta kuka on tarinan huora, kuka madonna?

Valkoinen valo on minulle, fibromyalgiapotilaalle, kuitenkin näistä, ja monista muista teoksista se kaikkein rakkain. Siinä missä Hanna-Riikka Kuisma kuvaa ihmissuhteita, päänsisäisiä tunnetiloja neulansilmän tarkkuudella, hän antaa myös fyysiselle kivulle puistattavan todentuntuiset kasvot.


- On tehty tutkimuksia, epäilty sitä tätä ja tuota, yritetty hoitaa. Melkein parempi jos olisi jotain etenevää, mutta ei taida olla. On vain kipu.



Alanivan, Välipakan ja Kuisman romaaneja yhdistää loistava kielenkäyttö; kaikki he kirjoittavat voimallisen kauniisti, rujoja aiheita pelkäämättä, pystypäin. Minä kiitän!





8 kommenttia:

  1. Kuisman kivun kuvaaminen onnistui kyllä jäätävän hyvin, vieläkin puistattaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, älä muuta sano! Omat kivut tuntuivat pieniltä tuon rinnalla...

      Poista
  2. Kiitos Annika, tiesin, että pidät Villa Vietin linnuista. Noissa vanhoissa Ruissalon kartanoissa on tunnelmaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kiitos vinkistä <3 Oli tosi upea teos jota en olisi ilman sinua löytänyt :)

      Poista
  3. Lukemattomia kaikki! Kuisma ainakin pitää, kiitos esittelyistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, ehdottomasti Kuisma lukulistalle ;)

      Poista
  4. Näistä Valkoinen valo on tuttu ja sekin vain nimenä eli en ole lukenut. Kaikki nämä kyllä vaikuttavat juuri siltä, että minun pitää ne lukea! Lisäänpä ensi kesän suomilukulistalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, lue, lue, nämä on ihan meille!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥