Susan Abulhawa; Jeninin aamut

Mornings in Jenin 2006, Like Kustannus Oy 2010, 351s.

Murheemme juuret ovat niin syvällä menneisyydessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka silti on sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaalaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal.

Olen tehnyt matkaa turvallisesti kotisohvalla loikoillen, mutta matkustanut kauas. Niin kauas, että ehdin jo pelätä löydänkö takaisin. Matkannut taaksepäin niin ajassa kuin inhimillisyydessä. Matkannut Jeniniin. Edelleen tunnen keltaisen pölyn nielussani, haistan auringossa kiehuvat autonrenkaat, kuulen lasten huudot. Olenhan kotoaan pysyvästi häädettyjen pakolaisten hökkelikylässä. Siellä palestiinalaiset, koko maailman vihaamat, unohtamat, kokoavat arkeaan palasista. Peläten. Aina ja jatkuvasti peläten.

Olen tiennyt, että Lähi-idässä on taisteltu aina. On ollut itsemurhapommittajia, terrori-iskuja, verta ja särkyvän lasin helinää. Ruumiita, joiden ympärillä mustakaapuiset, itkevät naiset jollottavat surusävelmiään. Nyt olen saanut astua heidän nahkoihin. Vierailla tummien silmien takana eikä näkymät sieltä katsottuna ruusuisia olleet.

Jeninin aamut kertoo tarinaa palestiinalaisesta suvusta, johon kuuluu niin komeita nuorukaisia kuin kaunis mustalaisnainen Dalia, josta kaikki oikeastaan alkaa. Dalian nilkkaketjujen kellot soivat, kun hän pakenee perheineen israelilaisten hyökkäyksiä. Koska on aika perustaa juutalaisten oma valtio. Ajaa maata ennen asuttaneet pakolaisleireille, kiduttaa, nöryyttää, tappaa. Aloittaa vuosikymmeniä kestävä kostonkierre, joka kiehuu maassa edelleen kuin mätä tomaatti.

Jeninin aamut kertoo suvusta, jonka keskushahmoksi kuitenkin nousee Dalian tytär Amal. Dalia menetti toisen lapsistaan israelilaisten tullessa, eikä koskaan toipunut poikansa katoamisesta. Siihen eivät naisen surut jääneet, vaan kamaluudet seurasivat toinen toistaan. Poika sai uuden nimen, ja päätyi israelilaiseen, ennestään lapsettomaan perheeseen. Perheen äiti ei koskaan toipunut keskitysleirikokemuksistaan. Nyt heillä oli kasvatettavana viimein "oma" poika, mutta harteilla hirvittävä taakka; palestiinalaisen äidin piinaavaa kiljunta hänen huomatessaan, että puolivuotias lapsi oli kadonnut.

Nyt, nähdessään Davidin sidotun kädetm Jolanta ei kestänyt sitä mahdollisuutta, että voisi menettää poikansa. Hän ei pystynyt estämään tämän sotilasuraa, mutta hän pystyi salaamaan totuuden. Hän on minun poikani, ja se on ainoa totuus, jonka hän tarvitsee, hän päätti ja vangitsi perhosen häkkiin.

Susan Abulhawa, jonka vanhemmat joutuivat luopumaan kodistaan yhdessä Läh-idän lukuisista sodista, kirjoittaa värikkäästi ja runsaasti. Hänen tekstinsä on selkää, mutta kirjallisesti koristeellisen kaunista. Kirjailija ammentaa palestiinalaisten surusta, vihasta, katkeruudesta. Ymmärrän, että tarina ei ole objektiivinen ja se olisi varmasti hyvin erilainen kerrottuna juutalaisen näkökulmasta.

Kirja herätti  tunteita ja vaikka tarina on rankka, se piti sisällään ihanan sanoman sukulaisten välisistä, kuolemaakin vahvemmista siteistä, rakkaudesta, joka heittäytyy luodin eteen, rakkaudesta, joka ryöpsähtää esiin vaiettujen tunteiden ja ilmeettömien kasvojenkin takaa.

Jollain tavalla Jeninin aamut ei kuitenkaan tulleet yhtä lähelle, kuin vaikkapa hiukan samantapainen Tuhat loistavaa aurinkoa. En tiedä pidinkö itse etäisyyttä kirjaan, oliko syy romaanissa, vai oliko syynä olosuhteet (flunssa, koululaisteni hiihtoloma, jonka myötä kotityöt tuplaantuvat),  mutta ymmärrän Elegiaa, jonka mukaan kirja ei tullut aivan iholle. Ei minunkaan, mutta kuitenkin uskallan aina ajankohtaisen aiheensa puolesta romaania suositella.

Teoksen ovat lukeet Elegian lisäksi mm.
Susa
Satu
Norkku