Anna Lihammer; Kun pimeys peittää maan

Medan mörkret faller 2014, suom. Ulla Lempinen ja Atena 2015, 332s.

Yö oli pimeä ja synkkä, ja paksu usva peitti kuun kalpeankeltaisen kiekon taakseen. Kummitusten ja pahuuden yö, hänen päässään käväisi järjettömästi. Ja höpsistä, eihän hän edes uskonut kummituksiin. Mutta jos hän olisi uskonut aaveisiin, hän olisi etsinyt niitä juuri täältä Sankt Erikin sairaalasta.


Miltä tuntuisi herätä tutkimuspöydältä täysin liikuntakyvyttömänä. Millainen paniikki vyöryisi ylitse, kun tuntisi kaiken, mutta pakeneminen olisi mahdotonta. Entä sitten, kun ohimoosi painettaisi pyöreä terä, joka pikku hiljaa, millimetri kerrallaan halkaisisi ihon ja etenisi kohti luuta. Millainen tuska, millainen kauhu.

Tällaisen ei-niin-hilpeän lopun kohtaa useampikin tutkija, tohtori. Kaikki alkaa Uppsalan yliopiston Anatomian instituutista, paikasta jossa tehdään tärkeitä kokeita, mutta jossa sisustus on kuin keskiaikaisesta kidutuskammiosta. Sen saa huomata Tukhlomasta apuun hälytetty komisario Carl Hell apunaan poliisisisar Maria Gustavsson.

Eletään Euroopan pimeimpiä aikoja. Meneillään on vuosi 1934, ja natsien valtaannousu tuntuu Ruotsissa saakka. Päivänpolttavaksi aiheeksi nousee juuri läpimennyt sterilisaatiolaki, joka jakaa mielipiteitä. Ja nyt joku päättää murhata erityisen kammottavalla tavalla miehiä, joiden vielä rumemmat teot paljastuvat vasta kuoleman jälkeen. Tutkinnan ei oletetakaan onnistuvan, tämän saa eriskummallinen päähenkilökaksikkomme huomata. Mutta hehän jatkavat, tietysti. Totuuden on tultava julki, oikeuden tapahduttava, vaikka sen raja näinä aikoina jääkin häilyväksi.

Tarinaan tuo oman koukkunsa ihmisiä vihaava, menneisyyden traumoista kärsivä (kuulostaako tutulta?) Carl Hell. Hell on komea ja taitava, kuinkas muuten, ja valitettavasti hukkuu omaan kliseisyyteensä. Sen sijaan Maria kukoistaa poliisisisarena tutkimuksissa, joihin naisen ei periaatteessa pitäisi edes saada osallistua. Hän on yksi tasa-arvon edelläkävijöistä, köyhissä oloissa varttunut Maria, joka nauttii päästessään Uppsalan matkalla oikeaan hotellihuoneeseen.

Oliko Hell vain epäkohtelias vai oliko hänelle tullut äkillinen tarve osoittaa etevyytensä? Miksi miesten oli aina pakko käyttäytyä niin? Harva asia oli yhtä ärsyttävä kuin miesten pätemisentarve, Maria ajatteli. Tai yhtä yleinen.

Kun pimeys peittää maan kattaa monia tulenpalavia teemoja. Kenellä on oikeus lisääntyä. Kenellä oikeus olla olemassa. Kenellä rakastaa. Aiheet tulevat kohti, pakottavat ajattelemaan. Saavat lukijan tuntemaan suoranaista vihaa.Vaikka teos on mestarillinen tekstiltään, liian analyyttinen ote etäännytti ainakin minut. En saanut kiinni, en päässyt henkilöiden nahkoihin, vaan jäin sivustakatsojan rooliin, joka sekin, näin kiinnostavan aiheen ollessa kyseessä, tyydytti.

Katsokaahan mitä esimerkiksi Suketus ja Mai Laakso olivat kirjasta mieltä.


Ja minä haluaisin varjella tulevaisuutta sellaisilta kuin te, Carl ajatteli. Teiltä, jotka tuomitsette ihmisiä heidän verensä perusteella ja etsitte heistä erottavia tekijöitä samankaltaisuuksien sijasta. Teiltä, jotka jaatte meidät rotuihin ja ryhmiin, lajittelette parempiin ja huonompiin mielenne mukaan mutta siten, että päädytte itse aina oikealle puolelle. Teiltä, jotka uskotte pystyvänne mittamaan ihmisen sisimmän olemuksen, ihmisen sielun. Teiltä, jotka uskotte, että biologialla ylipäätänsä on jotakin tekemistä ihmisen todellisen olemuksen kanssa.