Henning Mankell; Ruotsalaiset saappaat

Svenska gummistövlar 2015, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 495s.

Taloni paloi eräänä syysyönä kohta vuosi sitten. Oli sunnuntai. Iltapäivän aikana oli alkanut tuulla. Näin illalla tuulimittarista, että sen nopeus puuskissa oli yli 20 metriä sekunnissa.

Näillä sanoilla alkaa Henning Mankellin, iki-ihanan ja niin tutun turvallisen kirjailijan uusin romaani. Kirja, joka lienee syöpää sairastavan miehen viimeisiä. Kirjan, jonka jokaisen sanan halusi lukea huolella, mieleen painaen, kuin viestinä vanhalta ystävältä. Tunnelma itse teoksessa, kuin lukiessakin häilyy tunnistamisen ilosta luopumisen tuskaan. Viipyilevä melankolia, mieli joka vielä kerran haluaisi kokea, rakastaa, uskaltaa toivoa tähyää jo lähestyvää kuolemaa. Oih!


- Kaikki on omituista, hän vastasi. - Tässä minä istun ja yritän käsittää että mieheni on kuollut.
- Kuolemaa ei voi koskaan käsittää, sanoin. - Se ei noudata mitään lakeja eikä sääntöjä. Kuolema on parantumaton anarkisti.


Ruotsalaiset saappaat on Italialaiset kengät -romaanin sisarus, kaksoiskappale, tarina, joka sijoittuu kahdeksan vuotta edeltäjäänsä myöhäisempään aikaan. Nyt palaa vanhan kirurgin, Fredrik Welinin kotitalo. Mies pelastautuu tulen kidasta yllään vain sadetakki ja kumisaappaat, joista toinen osoittautuu vielä vääräksi pariksi. Seitsemääkymmentä lähestyvä mies joutuu aloittamaan kaiken alusta, todeten moneen otteeseen olevansa liian vanha moiseen. Mutta pakko on pakko.

Pakko on tilata myös uudet kumisaappaat. Ruotsalaiset, tietenkin.

Fredrik on ihanan rehellinen henkilöhahmo. Hän onnistuu olemaan sympaattinen ja hellyyttävä herättämättä kuitenkaan sääliä. Toisaalta Fredrikin iso ego ja vaietut häpeälliset muistot eivät aiheuta lukijassa myöskään inhoa. Sillä muistelua kirja on, oikeastaan suurimmaksi osaksi aikaa. Nykyhetkessä eletään hiljaista saaristolaiselämää, jossa jännittävintä ehkä sään tarkkailu. Toki taustalla jäytää jatkuvasti pelko ja hämmennys saarella riehuvasta pyromanista.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten muista Italialaisista kengistä juuri mitään. Huomaan kyllä bloganneeni kirjasta aivan "laatupostauksen"  (uh). Saappaiden kaltaista tunnelmaa huokui myös silloinen lainaukseni: "Silloin kuin nytkin elämä oli mielestäni sitä, ettei irrota otettaan. Elämä on hento oksa kuilun yllä. Roikun siinä niin kauan kuin jaksan."

Jos kaihoat  nopeatempoista toiminnantäyteistä romaania, älä lue tätä kirjaa. Jos taas maltat pysähtyä vanhenevan miehen rinnalle katselemaan maisemia, haistelemaan tuulia, miettimään perimmäisiä kysymyksiä, on tämä haikea teos tehty sinulle. Mankellin pelkistetty kielenkäyttö edustaa taiteenlajia jo itsessään.


- Sinä tulit sittenkin, hän sanoi.
- Tietysti minä tulin.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.