Arttu Tuominen; Leipuri

Myllylahti Oy 2018, 351s.

"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?