torstaina, maaliskuuta 27, 2014

Lene Kaaberbøl, Agnete Friis; Poika matkalaukussa

Drengen/Kufferten 2008, suom. Aino Ahonen ja Siltala 2013, 339s.


Lopulta tuli aina se hetki jolloin he tajusivat. Jotkut yrittivät paeta, tai kirkua ja anoa ja vedota. Toiset taas luovuttivat. Aina tuli kuitenkin se hetki jolloin he tajusivat. ettei todellisuus ollutkaan sellainen kuin he olivat kuvitelleet.

Hyvänen aika! Viime ajat ovat olleet yhtä jännärifriikin hemmottelua, ilotulitusta ja korkealentoa, jota Poika matkalaukussa ei katkaissut. Todellakaan. Teos on hiertänyt alitajunnassani jo pitkään lukuvuoroaan kerjäten, kunnes en jaksanut enää vastustaa keltaisen unelman lumovoimaa.

Kyse on kahden tanskalaisen lastenkirjailijan, Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin yhteistuotoksesta, joka hipoo niin juoneltaan kuin kerronnaltaan neroutta. Suotta ei takakannessa ELLE hehkuta: "Varoitus! Jos avaat tämän kirjan, elämäsi pysähtyy hetkeksi."

Kaikki alkaa siitä kun Nina, Punaisen Ristin sairaanhoitaja, adrenaliininarkkari Nina saa ystävältään Karinilta hätäisen soiton. Vanha ystävä pyytää Ninaa hakemaan rautatieaseman säilöstä matkalaukun, huolehtimaan parhaan kykynsä mukaan lopusta. Nina suostuu pyyntöön ja kauhukseen löytää laukusta pikkuisen, huumatun poikalapsen.

Pienten poikien äidin sydän heittää volttia jo tässä vaiheessa, ja kirjailijapari sen kun lisää kierroksia sivu sivun jälkeen. Toisaalla seuraamme Ninan pakojuoksua tuntemattoman pikkuisen kanssa tuntematonta vihollista karkuun, toisaalla saamme kurkistaa lapsen äidin hätään. Ja hätä on tietysti mitä mittavin; oma lapsi on hävinnyt kuin tuhka tuuleen.

Kirjassa on runsaasti koukkuja sekä koko tunnekirjon herättäviä tapahtumia. Ninan kanssa lukija puhkuu vihaa kaikenlaisia hyväksikäyttäjiä kohtaan, tuntee hätää ja suojelunhalua riiston kohteisiin. Nina onkin teoksen varsinainen tapaus. Traumaattinen hänkin, kuten monet viime aikaiset fiktiiviset tuttavuuteni. Mutta Ninasta löytyy munaa enemmän kuin monesta miehestä. Hän välittää aidosti. Hän välittää liiallisuuden rajoille saakka:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaa hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tullessaan kotiin... Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasja ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.

Tanskalainen kirjallisuus on osaltani jäänyt miltei täysin paitsioon. Ilokseni voin todeta koukuttuneeni nyt  yhteen tanskalaiseen sarjaan, onhan Nina Borgille tulossa jatkoa. Poika matkalaukussa oli vasta alkusoittoa, sen lupaa teoksen viimeisin ja terävin koukku...


Oli helppoa olla hyvä äiti, kun lapset olivat sairaana. Kaikki muu oli paljon hankalampaa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin:
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä
Kirjakirppu



tiistaina, maaliskuuta 18, 2014

Kati Hiekkapelto; Suojattomat

Otava 2014, 298s.


- Pakkaapa huulipuna ja tampoonit, täytyy lähteä tsekkaamaan se onnettomuuspaikka, Esko sanoi.
- Keksi jo jotain uutta, Anna vastasi.
- Yritetään, Esko murahti. - Sitähän tässä koko ajan yritetään, hän mutisi kuin itselleen.

Vaikka Kati Hiekkapellon toinen jännitysromaani kantaa nimeä Suojattomat, nousee minulle kirjasta mieleen sana turvallisuus. Nousi heti, kun ensimmäisen sivun läpäisin. Hiekkapelto todella kannattelee lukijaansa kuin kukkaa kämmenellä. Niin juoni kaikkine käänteineen, kuin humoristisen viisas kerrontakin takaavat täydellisen lukuelämyksen. Pahoittelen jälleen ylenmääräistä hehkutusta, mutta uskoisin Suojattomien olevan minulle se vuoden Kirja.

Missä kulki se hiuksenhieno raja epäonnistumisen ja onnistumisen välillä, mikä sysäsi ihmisen rajan yli tai kannatteli sen paremmalla puolella? Minun on opittava rakastamaan rutiinejani, sillä oikeastaan juuri ne mahdollistavat elämän, eivät tukahduta sitä, Anna ajatteli ja päätti pyöräillä poliisitalolle.

Metsästä löydetään verinen puukko. Toisaalla vanhus jää auton alle. Kuulostaako köykäiseltä? Näistä aineksista kirjailijamme on kuitenkin kääräissyt kokoon koskettavan tarinan, joka ulottuu psykologisella tasolla huimasti normidekkarin yläpuolelle. Kirjan henkilöt ovat ääri-inhimillisiä. Ne puhuttelevat. Jäävät mieleen kummittelemaan.

Kolibrista tuttu Anna Fekete on ihanan traumatisoitunut ja helposti samaistuttava henkilö kipeän yksinäisyytensä kanssa. Kodittomuuden. Esko Niemi taas edustaa rasistista ja sovinistista näkökantaa teoksessa, jossa maahanmuuttajat nousevat kärkihahmoiksi. Kuitenkin, Hiekkapelto on onnistunut luomaan Eskostakin tyypin, josta ei voi olla pitämättä. Edes ihan vähäsen:

- Pizzeria Hazileklek, Maalik puhelimessa.
- Mitä vittua, Eskolta pääsi.
- Anteeksi, kuka siellä?
- Tässä on Esko Niemi rikospoliisista päivää.
- Päivää, Maalik sanoi varovaisesti.

Kolibrin luettuani jäin odottamaan kaiholla jatkoa sarjalle, jonka uhkasin nousevan yhdeksi rakkaimmista trillerisarjoista ikinä. Suojattomat täyttivät korkeat odotukseni mennen tullen. En osaa oikein määritellä syytä miksi teos upposi tähän lukijaan kuin häkä päähän, mutta myönnän teoksen lopulla tirauttaneeni parit kyyneleet. Ihan vain siksi, koska jouduin taas Annan hyvästelemään.

Romaanin ovat lukeneet ainakin ystäväni Krista. ja Elegia

***

Itseään toistavat, jokapäiväiset rutiinit, ne alkoivat usein ahdistaa Annaa, saivat päivät tuntumaan yllätyksettömiltä ja tyhjiltä eilisen kopioilta, elämän ennaltamäärätyltä kuviolta, joka puudutti aistit ja tylsistytti ajatukset. Aamutoimet, töihin, kauppaan, kotiin, ruokaa, iltatoimet, nukkumaan. Miksi niin usein tuntui siltä, ettei se riittänyt?


keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2014

Erik Axl Sund; Varistyttö

Kråkflickan, Otava 2014, suom. Kari Koski, 415s.

Kärpäsen siivet ovat juuttuneet toivottomasti purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle.

Varistytön kansikuva on varsin onnistunut. Se viestii taidokkaasti sairaalloisesta pelosta. Pysäyttää. Ja toisaalta myös houkuttelee tempaisemaan teoksen hyppysiinsä ja antautumaan varjojen kodin vietäväksi.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg joutuu kinkkisen paikan eteen. Metroasemalta löytyy muumioitu poikalapsen ruumis. Ruumis, jota on pahoinpidelty erittäin raa'asti, aina sukuelinten poistamiseen saakka. Eikä ruumis jää viimeiseksi. 

Toisaalla Saippuapalatsissa Sofia Zetterlund hoitaa psyykkisesti sairaita ihmisiä yksityisvastaanotollaan. Hän kärsii omista traumoistaan, samalla kuin auttaa lapsisotilasta pääsemään jälleen kiinni elämänsyrjästä. Ja tietysti Sofian hoidokkina toimii myös salaperäinen Victoria Bergman, Victoria, jonka ympärille koko kolmiosainen sarja rakentuu. Victorian puistattavaan lapsuuteen pääsemme kurkistamaan takautumien muodossa. Hyväksikäytetty nuori nainen on löytänyt keinonsa selviytyä. Keinot, jotka kuten takakansi lupaa "uhmaavat mielikuvituksen rajoja".

Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?

Varistyttö avaa jo etukäteen runsaasti kohua herättäneen sarjan, jonka kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Kirjan teemat eivät taatusti jätä ketään kylmäksi, joten osasin jo etukäteen odottaa rajua lukuelämystä. Ja hmm. Rajuksi teos osoittautuikin. Siis aiheethan ovat aivan järkyttävät! Kuitenkaan en liiemmin teoksen parissa ahdistunut, koska kerronta jätti tarinan minulle melko etäiseksi. Vaikka kyseessä olivat mitä hirvittävämmät rikokset, päähenkilöt eivät juurikaan tunteitaan näyttäneet.

Toisaalla olen kuullut monen blogikollegan loppuratkaisun etukäteen arvanneen, mutta minua kirjailijapari vei kuin pässiä narussa! Ei harmainta hajuakaan ollut siitä, kuinka kaikki tulisi päättymään. Ja lopultahan kaikki vasta alkoikin. Alkoi jotain pelottavaa, sellaista, joka sai ainakin tämän lukijan napakasti koukkuunsa.

Jatkoa odotellessa!


"Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?
"Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet... loput voit jättää laskuista."

***

Toisaalla:
Also Sparch Jussi
Kirjasfääri
Leena Lumi
Kirsin kirjanurkka
Kirjavalas
Kuuttaren lukupäiväkirja






sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2014

Mia Vänskä; Valkoinen aura

Atena 2014, 287s.
White sun scattered all over the sea
He could think of nothing but her name Elise
God is the sweat running down his back
The water soaked her blonde hair black

It´s a perfect day
A perfect day, Elise

"A PERFECT DAY, ELISE",
PJ HARVEY

No niin, mennäänpä vaihteeksi kauhulla. Ja lujaa mennäänkin, kummitussfääreistä painostavaan läsnäoloon, menetykseen, joka murtaa rajat elävien ja kuolleiden maailmoista.

Kuten espoolaisen kauhukirjailijattaren Mia Vänskän edeltävissä teoksissa, myös tässä on aistittavissa sama hämyisä tunnelma. Vänskä pelottelee maltillisesti, joskin loppuräiskintä uhkaa kääntyä jo splätteriosastolle. Sen verran veri lentää ja opiskelija parkoja lakoaa tuonen puolelle.

Aihe itsessään on varsin mielenkiintoinen. Iina on rock-henkinen sairaanhoitajaopiskelija, jonka mieli alkaa temppuilla heti uudelle paikkakunnalle muuttaessa. Tytön uusi koti, varsinkin talon 7 kerros huokuvat pimeää uhkaa. Ruusuntuoksuista sellaista, joka vetää Iinaa magneetin lailla puoleensa. Erään oven toisella puolen vaani jotakin. Jotakin, joka tunkeutuu pikku hiljaa Iinan unista myös valvetodellisuuteen.


Tuntui epätodelliselta, että muut elivät normaalia elämää täysin tietämättä siitä, mitä heidän keskuudessaan oli.
Ei mitä, vaan kuka.

Ihan perinteisestä kummitustarinasta Valkoinen aura poikkeaa persoonallisella juonellaan. Okei, on tapahtunut murha, tulee tapahtumaan murhia, mutta taustalla lepää silti ilahduttavan erilainen tarina.

Valkoinen aura on äärimmäisen koukuttava ja viihdyttävä tarina. Ehkei se tarjoa elämää suurempaa lukuelämystä, mutta tarvitseeko kaikkien teosten tajunnanräjäyttäjiä ollakaan? 


Sellainen kaipuu voi tehdä hulluksi.

***

Katso myös
Saattaja
Musta kuu


Toisaalla:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjojen keskellä


tiistaina, maaliskuuta 04, 2014

Johanna Sinisalo; Auringon ydin


Teos 2013, 339s.

Nostan hamettani, raotan pikkuhousujen kuminauhaa ja työnnän etusormella näytepalan testiin.

Näillä sanoilla alkaa kirjailijakuningatar Johanna Sinisalon jäätävän tulinen dystopiatarina kahdesta sisaruksesta, Vannasta ja Mannasta. Teos menee suoraan sinne missä palaa. Se ampuu dynamiittia silmille, hehkuvaa laavaa aivoille, migreenikohtauksen kaltaista tunnelatausta sydämelle, kivun paikalla puhas euforia.

Vanna, entiseltä nimeltään Vera, toimii teoksen kantavana äänenä. Seuraamme hänen tarinaansa niin pelottavan läheisessä tulevaisuudessa, kuin lapsuusajoissakin, jotka sankarittaremme sai viettää viehkon sisarensa Mannan seurassa. Mutta sitten Manna katoaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa ei ole enää naisia. Ei nautintoaineita. Maa on alistettu Terveysviraston armottomaan valvontaan, meno on kuin Orwellin romaanissa Vuonna 1984. Niin paatoksellisen vainoharhaista, ja samalla kuitenkin kirjan jokaisessa sanassa lepää uhka. Tähänkö olemme menossa? Milloin lopetetaan naissukupuoli, ja korvataan se eloilla ja morlokeilla? Eloi viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Morlokki taas viittaa naissukupuolen alarotuun, jolle on fyysisten rajoitteidensa (mm. hedelmättömyys) takia leimallista pariutumismarkkinoiden ulkopuolelle jääminen.

Sinun täytyy kyetä arvostamaan puolisoasi sellaisena kuin hän on, eli vaistonvaraisena ja sukuhormonien ohjaamana olentona. Toistaminen, palkitseminen ja vahvistaminen ovat eloisten käsityskyvyn kulmakiviä. Kiitokseksi vaimosi on tottelevainen, lojaali ja antaa rajattomasti rakkautta ja kiintymystä. (ELOISTEN KOULIMISESTA)

Auringon ydin on myös Jaren tarina. Jaren, joka tutustui luonteiltaan hyvin erilaisiin sisaruksiin jo nuoruudessa, työskennellessään tyttöjen asuttamalla maatilalla. Manna oli kuin syntynyt eloiksi, mutta Vanna... Vanna ja Jare, Jare ja Vanna.

Vainoharhaisessa valtiossa sinnittelevät nuoret päätyvät harjoittamaan erikoista "rikollisuutta", he ryhtyvät diilaamaan chiliä. Kirjan keskiössä, sen kuumana ytimenä piilottelee merkillinen päähenkilö; kasvi. (Kirjan luettua onkin hyvin vaikeaa kulkea chilipurkkien ohitse tuntematta hienoista kunnioitusta.) Kun alkoholi, huumeet, nikotiini sekä kofeiini ovat kiellettyjä, on fiksit revittävä muualta. Vaikkapa mahtipontisen tulisesta maustekasvista.

Auringon ydintä on mahdotonta lukea hikoilematta, tuntematta vilunväristyksiä, kiukkua, euforiaa. Lukuelämys osoittautui varsin intensiiviseksi, kuten Sinisalon teoksilla on tapana ollut, ne tulevat suoraan kohti. Jäin miettimään (mietin edelleen) kumpi parempi, Linnun aivot (ikisuosikkini Sinisalolta) vaiko tämä. Kysymys jää avoimeksi. Ihana, tajunnan räjäyttävä paketti!

***

Sinä olet kaivautunut minuun, olet tehnyt aivoihini pesän. Voisin yhtä hyvin leikata irti käteni tai sydämeni kuin jättää sinut tänne. Sinä selviäisit kyllä ilman minua, se tässä niin kivuliasta onkin. Sinä selviät aina kaikesta, jos vain tahdot, ja juuri sinun riippumattomuutesi minusta on tässä tuskaisinta.