Jussi Adler-Olsen; Vartija

Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.

"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Marco Effekten 2012, suom. Katariina Huttunen ja Gummerus 2016, 552s.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa.


Kaikkihan me olemme nähteen likaisiin vaatteisiin pukeutuneita kerjäläisiä, jotka istuvat katukivetyksellä muki edessään. Millaisia tarinoita he kantavat sulkeutuneiden kasvojensa suojissa? Millaisia tragedioita, ehkä huijauksia? Mustalaispoika Marco, viisitoistavuotiaaksi pienikokoinen ja vikkelä kuin kärppä, on päätynyt Kööpenhaminaan setänsä Zolan johtaman siirtolaisryhmän mukana. Zolalle he työskentelevät, kerjäävät, siinä missä myös tyhjentävät ammattimaisesti tanskalaisten taskut.


Hän näki hyvin, että aidan taakse ilmestyi lisää sinisiä vilkkuvaloja, mutta täältä häntä ei saataisi kiinni, sillä hän tunsi tien, joka kulki pantomiimiteatterin takaa teollisuusrakennuksen laajennusosalle, yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa ravintoloiden takaa ja kiivetä teräspalkkien ja betonin punosta pitkin, kun nimi oli Marco.


Eräänä iltana Zolan armottomaan hallintotyyliin muutenkin kyllästynyt Marco kuulee sattumoisin keskustelunpätkän, jonka jälkeen kaikki muuttuu. Nuori, hyväsydäminen poika ei voi olla enää mukana ryhmän harjoittamissa raakuuksissa, hänen on tehtävä kipeä valinta. Suoranainen orjuus, joka tarjoaa kuitenkin ruokaa, kodin, turvaa. Vai vapaus ja armoton katu? Seuraavassa hetkessä Marco pakenee henkensä edestä.

Poika varjoista alkaa, kun hirvittävä petos paljastuu lukijalle. Se, kuinka Marcon tarina nivoutuu yhteen rikoksen kanssa, joka tapahtuu niinkin kaukana kuin Afrikassa, jää Jussi Adler-Olsenin taitaviin käsiin.  Osasto Q:n tarina puolestaan jatkuu siitä mihin edellinen osa, Tapaus 64 meidät jätti. Ja kuin sattuman sanelemana, Carl Mørck etsii nyt Marcoa...

Kirjailijalle tuttuun tyyliin myös tämä uusin sisältää puhuttelevan juonensa ohessa hersyvää huumoria ja kipakkaa dialogia Assadin ja Carlin välillä. Ilmassa sinkoilee kamelivertauksia, itämainen tee tuoksuu.


"Outoa kun ikkunat ovat auki", hän sanoi kahden minuutin kuluttua Assadille. "Miten sinulla sujuu kiipeäminen?"
Assad suoristi housujaan. "Minulla ja apinalla ei ole muuta eroa kuin banaani." Hän nauroi sydämellisesti.
Carl ei ollut varma, ymmärsikö sen täysin.


Ehken retkahtanut tähän uusimpaan aivan samanlaisella intohimolla kun sarjan aiempiin osiin. Poika varjoista on alleviivaten miesten kirja. Ja siinä juostaan lujaa.


***

Kirjasta on blogattu ainakin Lukulampussa.

Jussi Adler-Olsen; Tapaus 64

Journal 64 2010, suom.Katriina Huttunen ja Gummerus 2015,  517s.

Hän raapi korvantaustaansa ja sulki silmänsä. Jo oli paskapäivä, kaikkea muuta kuin virkistävän tylsä ja mitäänsanomaton, kuten hän oli toivonut.


Carl Mørk is back!! Kesä 2015 on dekkarifanaatikoille silkkaa ilotulitusta. Eräänäkin onnenpäivänä noudin postista tällaisen paketin

ja olin saada slaagin riemusta! Mitä aarteita vanhoilta, rakkailta kirjailijatutuilta! Nyt yritän vain sumplia taas kerran muuttuneen elämäntilanteeni (tällä kertaa positiivisen sellaisen) siihen malliin, että ehdin lukeakin. Pakko. Suorastaan himottaa antaa mielen upota tarinoihin, joilta odotan paljon.


Ja Jussin uusin ei jää ollenkaan Slaughterin, Theorinin yms jalkoihin. Päinvastoin. Tapaus 64 asettaa riman järisyttävän korkealle. Uskallanko sanoa, että kirja saattanee olla parasta Jussia?

Kuten aina, kirjailija seisoo heikoimpien puolella. Hän herättää ajatuksia. Ja kaiken lisäksi tirskahtelin lukiessa useampaan otteeseen Carlin ja Assadin toilailuille.

Juoni itsessään on vakava, melkein puistauttava. Kuten asiaan kuuluu, Carlin, Assadin ja Rosen johtama Osasto Q tutkii vanhoja, selvittämättä jääneitä rikoksia. Nyt esiin nousee vuoden 1987 merkillinen katoamistapaus, jossa saman viikonlopun aikana katosi useampi ihminen. Jäljet johtavat löyhästi Sprogøn saareen, puistattavaan paikkaan jossa "hoidetaan" ns. vähälahjaisia naisia.

Rose oli kutsunut sitä helvetin esikartanoksi, ja Carl vaistosi, miten pahuus tihkui suoja-aidan yli ja menneisyyden haamut seisoivat haavoja sielussaan ja arpia hedelmättömissä vatsanahoissaan. Oliko Tanskan valtio tosiaan hyväksynyt sellaisen väkivallan käytön, ja suorastaan harjoittanut sitä koulutettujen lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan voimin?

Yksi heistä on Nete Hermansen, tyttö joka on saanut huonot lähtökohdat elämälleen alusta alkaen. Väkivallan kierre ei katkea Neten kasvettua naiseksi, ja hän joutuu pahamaineiselle saarelle, josta pääsee pois vain antamalla sterilisoida itsensä.

"Miksi minun ei anneta saada lapsia? Ovatko minun lapseni vähempiarvoisia kuin muiden?"

Vuosia myöhemmin Nete päättää ottaa koston omiin käsiinsä. Ja voiko häntä siitä syyttää? Sen verran karua on naisen elämä ollut muiden ihmisten pahuudesta johtuen.

Tapaus 64 on täydellinen jännitysromaani juonenkuljetuksen, henkilöhahmojen ja omaleimaisuutensa takia. Minulla alkaa olla jo kattava kaarti seurattavia dekkarisarjoja, joita rakastan jokaista eri syistä. Jussi vetää pisimmän korren osastolla mielikuvitus kohtaa huumorin.

Nautinnollisia lukuhetkiä kirjan parissa!


Toinen totuus olivat hänen veljensä sanat, että ihmisiä oli kahdenlaisia, ja toinen se, että ihmisen elämä oli jatkuvaa taiteilua houkutusten rotkon reunalla, ja jos lipesi, saattoi pudota syvemmälle.

Tästä aarteesta ovat postanneet ainakin Umami ja Iloinen apina

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Flaskepost fra P 2009, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2014, 551s.

Tässä pullopostissa ei kuitenkaan ollut kysymys siitä. Tämä oli totista totta. Ei poikien kolttosia, ei partiolaista, joka oli ollut jännittävällä retkellä, ei harmoniaa eikä sinistä taivasta. Tämä kirje oli selvästi se, miltä se näyttikin.
Epätoivoinen avunhuuto.

Osasto Q on täällä taas! Äksy mörökölli Carl yhdessä teoksen huumoripilkun, yhä salaperäisemmäksi käyvän Assadin kanssa. Omituista apulaista Rosea unohtamatta. Selvittämättömiä rikoksia vuosien takaa. Pullopostia.

Carlia kumppaneineen työllistää tällä kertaa varsin kummallinen ja vaikea tehtävä. Vuosikausiksi poliisilaitokselle unohtunut pullo pitääkin sisällään viestin. Avunpyynnön. Hätähuudon, joka on kirjoitettu verellä. Meren sylissä keinunut pullo on haalistanut osan tekstistä, aika tehnyt tehtävänsä, eikä viestistä tahdo saada mitään tolkkua. Onko kyse vain pikkulasten pilasta, vai onko kirjeen kirjoitta todella ollut hengenvaarassa. Mitä hänelle on tapahtunut? Voisiko vastaavia tapauksia löytyä lisää?

Pikku hiljaa, siinä sivussa kun kaksikko ratkoo eräiden tuhopolttojen mysteeriä, myös pullopostin arvoitus alkaa aueta. Selviää, että kirje on peräisin 1990-luvulta, ja kadonneet lapset (niin lapset, auts!), kuuluivat jehovantodistajaperheeseen.

Lukija tietää koko ajan hyvinkin paljon enemmän kuin poliisit, mutta siitä huolimatta teos pitää sisällään yllätyksiä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta, alkaa olla niin kiire, että ainakin minun kynnet olivat vaarassa tulla kalutuiksi lukemisen oheella. Kello käy, vaarassa on useampikin ihminen. Erityisesti eräs pienen lapsen äiti, jonka aviomies ei olekaan aivan sitä, mitä aikoinaan ymmärtää antoi.

Lahkoja, kilpajuoksua, draamaa, tragedioita, hengästyttäviä tunnelmia. Niistä on tämä huippu-upea romaani tehty. Unohtamatta tietenkään kipeää huumoria, josta olemme saaneet nauttia sarjan aiemmissakin osissa:

"Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä sasiviat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.

Voi Assad! Mutta kuten jo viime osassa vihjailtiin, tämä hellyyttävä mies kantaa sisällään salaisuuksia.

Jussi Adler-Olsen uusin on aina The Kirja. Odotettu, kaivattu. Pullopostia yltää kirkkaasti aiemmalle, varsin korkealle tasolle, ellei lyö laudalta jopa seuraajiaan. Tältä kirjailijalta voi odottaa ihan mitä vain. Ja minä, todellakin, jään odottamaan!


Sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, voimat hiipuivat.

Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät

Fasandraeberne 2008, Suom. Katriina Huttunen, Gummerus Kustannus Oy 2013, 451s.

Tarkastellessaan huvilaa ulkoapäin Carl tunsi selvää levottomuutta. Tämä juttu oli kuin olisi yrittänyt tarttua elohopeaan. Se oli myrkyllistä, sitä oli mahdotonta saada kiinni. Se oli yhtä aikaa pakenevaa ja konkreettista. Kuluneet vuodet. Syylliseksi ilmoittautunut mies. Joukko sisäoppilaitoksen oppilaita, jotka olivat päässeet yhteiskunnan huipulle.

Luin viime vuonna Jussi Adler-Olsenin Vangin , Tanskaan sijoittuvan  Osasto Q -sarjan aloittavan teoksen, ja postauksen päätteeksi ilmoitin jääväni odottamaan "kieli pitkällä" lisää. Päätökseni lukea vähemmän tämän genren kirjallisuutta on ollut käytännössä mahdoton toteuttaa, koska kustannusyhtiöt ovat suoltaneet tänä keväänä ennätysmäärät kiinnostavia dekkareita. Laskeskelin, että minulta on tulossa vielä ainakin neljä trilleriä, ei sentään peräjälkeen. Vastapainoksi jo julkaistut ensi syksyn katalogit näyttävät draamapainotteisemmilta, eli tämän kevään kaltaista pyöritystä ei ole luvassa. Toisaalta hyvä. Saa rauhassa makustella niitä muutamia herkkupaloja. En malta pitää salassa, että Johan Theoriniltakin on tulossa uutuus.

Metsästäjiin. Kirja on siis Osasto Q:n toinen osa, ja päähenkilöinä hyörii jälleen niin osaston ärtsäkkä pomo Carl Mørck, kuin hänen sympaattinen syyrialainen apulaisensa Assad. Lukutuulian Tuulia vertasi varsin osuvasti Vanki -postauksessaan Mørckia Tohtori Houseen, ja lukiessa mielleyhtymä oli valmis. Carl sai Hugh Laurien kasvot ja tässä kirjassa osasin suhtautua päähenkilöön vähemmän ryppyotsaisesti. Päinvastoin, aloin jopa tykästymään pahantuuliseen ja huono-onniseen poliisiin.

Kuten Vangissa, tässäkin mennään taas ja lujaa. Osasto Q:han tutkii vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, ja nyt työpöydälle on eksynyt kansio kesältä 1987. Silloin eräältä kesämökiltä löydettiin kaksi sisarusta kuoliaaksi pahoinpideltyinä. Tapauksesta annettiin tuomio nuorelle miehelle, joka kuului kuuluisan sisäoppilaitoksen sisäpiiriin. Mies tunnusti. Miksi joku tuntematon taho on nostanut asian uudelleen esille?

Myös Metsästäjissä lukija tietää poliiseja enemmän. Nyt tosin Carl ja Assad ovat alusta saakka oikeilla jäljillä, mutta jännite onkin siinä, miten he todistaisivat kammottavat tapahtumaketjut tosiksi. Sisäoppilaitoksen eliitti nuoret, jotka ovat aikuisiällä edenneet yhteiskunnan huipulle, eivät todellakaan olleet mitään puhtaita pulmusia. Päinvastoin. Harvoin tulee paljon dekkareita lukeneenakin lukeneeksi jotain näin sairasta.

Tämän "rattoisan" oppilasporukan heikoin lenkki on ainoa naispuolinen jäsen, Kimmie. Vauraan perheen tytär elää nykyään kassialmana entisiä tovereitaan piileskellen. Vai onko Kimmie sittenkin vahvin? Onko hän se todellinen Metsästäjä?

Kimmien tarina jäi kirjasta vahvimmin elämään. Kuten arvata saattaa, se oli puistattava, mutta myös inhimillinen. Kimmiessä asui pisara hyvyyttä, joka tuntuu toisista paenneen jo aikapäivät sitten. Koditon nainen ja hänen rottaa hoitava narkkariystävänsä ohittivat tällä kertaa Carlin ja Assadin kiinostavuudessaan. Toki näiden kahden toilailu toi rankkaan tarinaan sen kipeästi vaativaa huumoria.

Metsästäjät ei ole mikään hyvän mielen jännäri, kuten varmasti on jo julki tullut. Kuitenkin se on kirjallisesti tasokas ja juoneltaan loistavasti kulkeva trilleri, jota suosittelen heille, joilla vain vatsa kestää.

Nyt saan itse tuntea, millaista on olla heidän vallassaan. He eivät tee minkäänlaista poikkeusta minun kohdallani. Tästähän he saavat tyydytyksensä. Vain sillä tavalla tämä saadaan päätökseensä.
Ja sydän hakkasi nyt niin kovaa, että sattui.

Jussi Adler-Olsen; Vanki

 

Murharyhmäetsivä Carl Morck oli yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista tehtävässä, jossa läheinen kollega kuoli ja toinen haavoittui. Itsesyytösten kanssa painiva Morck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegat alkavat saada hänestä tarpeekseen. Morck nimitetään uuden Osasto Q:n johtajaksi, tehtävänään selvittää vanhoja rikoksia poliisilaitoksen kellariin sysätyssä toimistossa. Avustajakseen hän saa omalaatuisen mutta erittäin innokkaan Hafez el-Assadfin.

Ensimmäinen selvitettävä tapaus on viisi vuotta sitten jäljettömiin kadonnut poliitikko, nuori ja kaunis Merete Lynggaard. Hänen katoamistaan on vuosien mittaan epäilty milloin murhaksi, milloin itsemurhaksi tai tahalliseksi katoamiseksi, mutta Morck saa pian huomata totuuden olevan taruakin ihmeellisempää...

Adler-Olsen on luonut taitavasti kudotun, huippujännittävän tarinan, jossa on vakuuttavia henkilöhahmoja, kirpeää yhteiskuntakritiikkiä ja mustaa huumoria.

***

Olen sitä mieltä, että niin vaatteet, kahvi, kuin huumorikin ovat parasta mustana. Niin se vain on, että dekkareista löytyy sitä aidointa mustaa huumoria, eikä vähiten synkistä taustoista johtuen. Tässäkin tarinassa juoni oli aivan hirveä, mutta onnistuneita laukauksia ja toteamuksia kirjailija oli saanut sivuille kiitettävästi siroteltua.

No niin, kyseessä on siis jälleen uusi pohjoismainen dekkarisarja, osasto Q:n avausjakso. En enää muista mitä kautta kirjan bongasin, mutta läheltä piti, etten sitä päässyt missaamaan. Onneksi näin ei käynyt, sillä kerronta tuntui alusta saakka todella mukaansatempaavalta, varsinkin, kun on tullut luetuksi viime aikoina hitaammin eteneviä romaaneja. 

Päähenkilö Carlista en pitänyt ollenkaan. Verraten vaikkapa Michael Hjorthin Sebastian Bergmaniin (Mies joka ei ollut murhaaja), joka myös oli samantapainen välinpitämätön, sovinistisuuteen kalleellaan oleva yrmy, Carlista ei paljastunut missään vaiheessa juuri mitään inhimillisiä piirteitä. Sebastian nostatti myös inhoa teoksen alkupuolella, mutta lopulta hänestä oli pakko pitää. Vähän. Sen sijaan Carlin avustaja Hafez toi teokseen sympaattisen ja hauskan hahmon, jonka voimalla päähenkilöäkin jaksoi.

Käteen jäi vakuuttava sarja, jonka seuraavaa osaa jään "kieli pitkällä" odottamaan. Jännärifriikit, teille tämä on nannaa!