Näytetään tekstit, joissa on tunniste mustasukkaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mustasukkaisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, marraskuuta 19, 2018

Antti Tuomainen; Pikku siperia


Like 2018, 295s.




Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.



maanantaina, heinäkuuta 27, 2015

Herman Koch; Naapuri

Geachte Heer M. 2014, suom Sanna van Leeuwen ja Siltala 2015,  515s.

Kuvittelen usein mielessäni, että hän vain istuu - nainen tuolissa, elämä kulkee eteenpäin kuin kellon viisarit ilman että kukaan koskaan katsoo, kuinka myöhä jo on.


Hollantilaisen Herman Kochin kirjat kuuluvat niihin, jotka rynnivät röyhkeästi heti ilmestyttyään lukulistani ensimmäiselle sijalle. Jotain röyhkeää näissä onkin. Kirjailijan älyä ja mielikuvitusta on turha kyseenalaistaa, se käy ilmi jokaiselle teoksiin tarttuville jo ensisivuilta. Nämä ovat hyvällä tavalla häijyjä, tekstiltään nerokkaan koukuttavia. Koch todistaa, kuinka miljoonat kerrat kuultuihin tarinoihin voi oikealla katsantokannalla tuoda täysin uusia tuulia.

Ajatellaanpa vaikka mustasukkaisuutta, kateutta, ystävyyttä ja rakkautta, joita takakansi mainostaa. Näihin ihmiselämän peruselementteihin Naapuri porautuu ja tekee sen ihailtavan tuoreesti.

Tarina kertoo Herra M:stä, kitkerän katkerasta miehestä, jolla on hieno koti, nuori ja kaunis vaimo, sekä takanaan ura kansainvälisestä kirjallisesta menestyksestä. Nimenomaan takana. Nykyään hän tuntuu jumittuneen iänikuiseen sota-aiheeseen, joka puuduttaa jo lukijoita... Onko vanhuuttaan rapistuva mies kirjoittanut mitään yhtä iskevää sitten läpimurtoromaaninsa? Ei ole, ei ainakaan yläkerran mystisen naapurin mielestä, joka, kuten teoksen nimestä voi päätellä, tuo mukaan tarinaan hiipivää uhkaa. Onhan naapuri tarkkaillut kirjailijan elämää ja uraa kenenkään huomaamatta. Hän jos kuka osaisi kertoa, millainen mies kirjailijasta kuoriutuu kulissien takana. Tai niiden kaatuessa.

Palataanpa vielä herra M:n läpimurtoromaaniin. Se liittyy löyhästi erääseen tosielämän katoamistapaukseen, jossa pitkä hampainen, mutta itseään komeana pitävä historianopettaja arvoituksellisesti katoaa. Jan Landzaat. Jan, josta liikkui ennen kouluun saapumistaan kiihkeitä huhuja, joiden mukaan mies olisi kiinnostunut naispuolisista oppilaistaan. Olisipa hänelle ollut vielä suhteitakin avioliittonsa ulkopuolella. Huhut laantuvat hiljalleen, mutta sitten Jan rakastuu oppilaista kauneimpaan. Suhteesta tulee lyhyt, ja mies miltei sekoaa sen katkettua... Ainakin hänestä kuoriutuu oikea stalkkeri. Kaunista tyttöä ei saa päästää otteestaan, ei, vaikka tytöllä on jo uusi suhde, tällä kertaa ikäisensä nuorukaisen kanssa.


Lukija lukee kirjan. Jos kirja on hyvä, hän unohtaa itsensä. Se on kirjan ainoa tehtävä. Jos lukija ei pysty unohtamaan itseään vaan ajattelee lukiessaan jatkuvasti kirjailijaa, kirja on epäonnistunut. Lukuilon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Joka tahtoo kokea iloa, ostakoon lipun vuoristorataan.


Vuoristoratalippua en Naapuria lukiessa todellakaan kaihonnut. Kuten Kochin aiemmat suomennokset, myös tämä nappasi rajuun syleilyynsä, josta tipahdin takaisin omaan elämääni vasta viimeisen sivun jälkeen. Olo jäi tyhjäksi. Ei kirjan takia, vaan epätoivon - kuinka kauan seuraavaa Kochia joutuu odottamaan?


"Minä tiesin sen heti", Herman sanoi. "Heti niissä Davidin bileissä, kun tapasimme ensi kerran. Tiesitkö sinäkin, Laura? Jo niissä bileissä?"
Hän ei vastannut, hän ei nyökännyt eikä pudistanut päätään. Hän vain katsoi suoraan kameran linssiin.
Kyllä, hän ajatteli, tiesin minäkin.

***

Kirjasta on postannut ainakin Leena Lumi


maanantaina, elokuuta 11, 2014

Sarah Waters; Yövartio

The Night Watch 2006, suom. Helene Bützow ja Tammi 2007, 509s.

Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää ja itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eilö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?


Luettuani Sarah Watersin Vieras kartanossa, pistin tämän englantilaisen, nostalgisen vanhanaikaisesti ja silti tuoreesti kirjoittavan kirjailijan nimen tiiviisti muistiin. Ehti kuitenkin vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin Yövartion sain luettua. Vielä odottaa yksi kirjailijan suomennos, Silmänkääntäjä lukuvuoroaan. Jee.

Vaikka moni onkin nihkeillyt Vierailijan kanssa, minä pidin, tavoistani poiketen pelkäsinkin. Goottilaisessa kauhussa ja kummitustaloissa vain on jotain... hyytävää. Sama vanhahtava tyyli, Waltersin omintakeinen ja kaunis ääni kuultaa tästäkin teoksesta. Yövartiosta on kirjoitettu paljon. Moni on kanssani samaa mieltä sen uneliaan, mutta silti skarpin mustavalkoisesta tunnelmasta. Sota-aika puutteineen tuodaan lähelle pienen ihmisen näkökulmasta. Juuri sellaisella tyylillä tämä lukija on helppo kietoa sormenympärille.

Teos kertoo rosoisista persoonista aivan upealla rytmillä. Ensin liikutaan vuodessa 1947, sitten lukija pudotetaan vuoteen 1944, keskelle sodan mellestystä ja viimein pääsemme vuoteen 1941, jolloin "kaikki alkoi".

Kirjamme henkilöt eivät ole sankareita. Ei. Kay on levoton sielu, sodanaikainen ambulanssikuski, joka etsii itselleen palvottavaa vaimoa. Helen taas kamppailee hurjan omistushalun ja mustasukkaisuuden kourissa suhteessaan Juliaan, joka selkeästi yrittää kerran niin kiihkeästä suhteesta irrottautua.


Kärsisin vaikka enemmän kipuja, hän ajatteli samalla, jos vain voisin olla varma Juliasta! Hän ajatteli kaikkea mistä olisi valmis luopumaan ilomielin - sormenpäästä, varpaasta, päivästä elämän loppupäästä. Hän ajatteli, että pitäisi olla olemassa järjestelmä - jonkinlainen keskiaikainen järjestelmä - jossa ihmiset voisivat antautua ruoskittaviksi, korvennettaviksi ja viilleltäviksi ja ansaita siten sen mitä kiihkeimmin halusivat.


Kaunis Viv puolestaan löysi sota-aikana varatun mutta komean sotilaan, jonka kanssa yrittää pitää yllä jo kuoleman kielissä riutuvaa suhdetta. Koska kaikkea ei voi antaa anteeksi? Vai voiko? Vivin veli Duncan taas joutui 1944 vankilaan hyvin dramaattisesta syystä. Nyt hän yrittää koota elämänsä sirpaleista jälleen ymmärrettävää kokonaisuutta.

Mutta sota jättää jälkensä, heihin kaikkiin. Kuolemanpelko, taivaalta räiskyvät pommit, joiden loimotuksen jättää varjoonsa vain intohimo.

Ja sitä tästä romaanista löytyy. Homoseksuualista rakkautta, katkeruutta, kaunoja, liittoja, jotka olisi parempi ollut jättää solmimatta.

Ennen Silmänkääntäjän lukemista en varmaksi osaa sanoa, mutta luultavasti yhdyn monen kanssabloggaajan arvioon siitä, että Yövartio taitaa olla kirjailijan kirkkain helmi. Se on ravisuttava, raa'alla tavalla hienostunut lukuromaani, joka koukutti minut totaalisesti. Ellet ole teosta vielä lukenut, pystypäin voin suositella!


Helen tajusi yhtäkkiä äärimmäisen selvästi minuuttien kulun, hän käsitti niiden todellisen luonteen - ne ovat hänen elämänsä, hänen nuoruutensa sirusia, jotka virtasivat pois kuin vesipisarat eivätkä tulisi koskaan takaisin.

***

Teoksen on blogannut moni. Katsokaapa Googlesta!


maanantaina, kesäkuuta 02, 2014

Outi Pakkanen; Rakastaja

Otava 2013, 287s.

Mustasukkaisuus on kuvaava sana, sillä se todella tekee elämän mustaksi. Kirjaimellisesti pikimustaksi. Ja se saattaa iskeä varoittamatta, jäytää hitaasti sisältäpäin ja polttaa lopulta kaiken hiileksi.


Bestseller-hyllystä bongattu tämä Outi Pakkasen uusin. Enhän minä, tietenkään raaskinut Helsingin ylistyspakettia sinne jättää kun nyt kerran Espoossa asustan, ja Outin upeasti kuvaavat stadilaiset maisemat ovat tulossa pikku hilljaa itsellenikin tutuiksi. Juuri maisemien kuvailussa, ehdan urbaanin tunnelman luomisessa kirjailijatar on parhaimmillaan. Niin tälläkin kertaa.

Kuten kannesta ja nimestä voi päätellä, sukellamme jälleen ihmissuhteiden ryteikköön. Niistähän riittää aina ammennettavaa. Tällä(kin) kerralla henkilöittemme välit ovat raa'an tulehtuneet, eikä jännitteet purkaudu vasta kuin viime metreillä. Ei, ennen viimeistä sivua ne suorastaan rätisevät sähköä.

Teoksen päähenkilöksi nousee Veera Halme, joka näin meidän kesken on melkoinen bitch. Veera asustaa ökytalossa sisustuslehdestä reväistyssä asunnossa, jota vaalii kuin omaa lastaan. Töitä ei tarvitse tehdä, riittää kun keksii, mihin vanhempien rahoja tuhlaisi. Onneksi Veeralla on kallis maku, ja siinä shoppailun sivussa ehtii päivitellä blogiakin. Sekä tietysti ylläpitää salasuhdetta ystävänsä komeaan häntäheikkiin.

Kaikki alkoi espoolaisesta rivitaloyhtiöstä, yhteisöstä, jossa asukkaat muodostivat ystäväringin. Grillailtiin, juopoteltiin, istuttiin kesäiltoja yhdessä. Vielä nykyäänkin, kun muut ovat muuttaneet yhtä pariskuntaa lukuunottamatta muualle, ringillä on tapana kokoontua hyvän ruuan ja viinin merkeissä. Tällä kertaa on Veeran vuoro toimia emäntänä. Illanistujaiset polkaistaan käyntiin kiristyneessä tunnelmassa ja vielä pahempaa on luvassa.

Nämä Pakkasen kirjat ovat siitä jänniä, etten ikinä ole oikein pitänyt kenestäkään hänen luomastaan henkilöhahmosta. Ruuanlaittaja Anna vilahtaa useimmissa teoksissa sivuhenkilönä, niin myös tässä. Hänellä on sentään asenne kohdillaan. Kuitenkin pidän itse kirjoista. Ne ovat kevyttä ja hurjan koukuttavaa luettavaa. Teoksen tempaisee yhdeltä istumalta, ja vaikkei juoni ole kovin erikoinen, jää Rakastajastakin positiivinen fiilis. Kesälomaluettavaa tämä on, erinomaista sellaista.


Ulkona on jo lämmintä, mutta näissä hiljaisissa huoneissa on edelleenkin viileää. Se tuntuu omituisen hyvältä. Särkynyt sydän ei viihdy lämpimässä.

***

Lisää teoksesta täältä

torstaina, huhtikuuta 10, 2014

Unni Drougge; Pahuudella on rakkauden kasvot

Boven i mitt drama kallas kärklek 2007, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2009, 444s.



Ja vaikka tarjolla oli faktaa pätevän arvion tekemiseksi, antauduin suhteeseen silmät apposen kiinni. Sillä miten voi olla tarttumatta siihen kuohuvaan onnen tunteeseen, jonka koimme kun vain saimme olla vierekkäin? Miten voi rimpuilla irti siitä häkellyttävästä vetovoimasta, jonka toinen ihminen synnyttää pelkällä läsnäolollaan?

Unni Drougge. Provokirjailija. Sosiaalipornokuningatar. Shokkitäti. Tällaisia (ennakko)luuloja omasin kirjailijan nimeä kohtaan, kunnes koimme kuuman kohtaamisen kirjastohyllyjen tuntumassa. Aloitin teoksen sillä asenteella että jätän heti kesken, jos ei lähde vetämään. Mutta tämähän lähti! Olin koukussa jo ensimetreillä, luin romaania ahmimalla. Jossain vaiheessa paatoksellinen kurjuus alkoi puuduttaa. Teos toisti itseään loputtomiin kuin painajaismainen spiraali. Aivan kuten elämäkin. Unnin elämä. Sillä tositarinastahan tässä on kyse.

Unni Drougge on taitelijaluonne, kirjailija, joka ei ole koskaan karttanut vaiettuja aiheita. Pahuudella on rakkauden kasvot -teoksessa hän tuo julki suhteensa parikymmentävuotta nuorempaan komistukseen, joka vei Unnin intohimon ytimeen;

Intohimo kutoi pakkopaitaa, jonka puin muitta mutkitta ylleni. Olit ottanut käyttöön uuden hallintotavan. Saatoin ehkä kyseenalaistaa toimintatapasi, protestoida ja äänestää tyhjää, mutta maalle olisin uskollinen.

Rakkauteen, pakkomielteeseen, hulluuteen. Eikä ainoa joka kärsi ollut Unni. Kaikki hänen viisi lastaan, jotka olivat toki jo aiemmin tottuneet äitinsä kirjavaan ystäväkaartiin, joutuivat temmatuiksi mukaan perhehelvettiin, jossa lopulta olivat menettää kokonaan äitinsä. Unni kun jätti kaiken nuorukaisen takia. Myös oman itsensä.

Ja kaikki peitettiin paksun meikkikerroksen alle. Meikkiä sinelmien peitoksi ennen suuren naistenlehden kasvokuvausta. Meikkiä silmän alla olevaan kohoumaan ennen pikkukaupungissa järjestettävää kirjailijatapaamista. Meikkiä ruman rakon päälle ennen ostoskeskuksen signeeraustapahtumaa. Ja vielä vedenpitävää meikkiä terapiaistunnolle, missä itkin kuin vuolas virta.

Pikku hiljaa miehen käytös kävi yhä järkyttävämmäksi. Alusta asti Unni, joka luennoi ympäri ruotsia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, huomasi Niclaksen käytöksessä varoitusmerkkejä. Ei vain yhtä, Niclas omasi ne kaikki. Ja silti, silti nainen antautui hullun huuman vietäväksi. Huuman, joka kesti seitsemän vuotta.

Miksi?

Pahuudella on rakkauden kasvot kertoo syyn. Se on, kuten takakansi lupaa, tutkielma rakkaudesta, rakkaudesta joka voi muuttua hengenvaaralliseksi. Teos on järkyttävän rohkea. Säälimätön. Paljas. Vaikka nainen häpeää yli kaiken silloista suhdettaan, sitä että sieti nielemättä kaiken, tässä hän tuo julki uskaliaasti elämänsä vaikeimmat vuodet. Koskettavaa on myös lukea Unnin pojan katkelmat siitä, kuinka hän koki ajan, jonka äiti omisti "Kisulleen".

Mielestäni kirjailijatar on edelleen melko provo, mutta kaikki kunnioitus hänelle rohkeudestaan! Suosittelen!




***

Teoksen on lukenut ainakin
Noora

sunnuntaina, huhtikuuta 07, 2013

Maaria Päivinen; Pintanaarmuja


2013 Maaria Päivinen ja ntamo, kannen kuva Anni Halonen, 259s.

"Heikko niin kuin minä, sellainen tarvitsee vahvaa. Ja vahva, se tarvitsee heikkoa. Ja sitten kun heikko ja vahva sekoittuvat ja vahva onkin heikko ja heikko vahva, täydentävät toisiaan, ääripäät ja voimat", lausui minun häneni ja painoi katseensa sivuun, joita minä en saattanut nähdä. 

Ilman Annaa ei olisi Hermania, ei Veikkoa, ei tätä tarinaa, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Anna, Veikko, Herman. Kolminaisuus, joka kietoutuu yhteen niin tiiviisti, elämän tiiviisti, ettei tiedä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Ja onko lopulta ollenkaan muita kuin Anna. Sillä hän on kaiken keskiö, Hän oli kaikkein kaikkein, Hermanin sanoin. Hän pyörittää draamaa, vaikka uhrin leimalla.

Annan ja Veikon avioliitto kituu henkitoreissaan. Oikeastaan se on ollut alusta saakka kuollut. Sillä Veikko on vahva, vahva epäinhimillisyyteen saakka, ja hänen vahvuutensa sairastuttaa Annan. Toisinaan Anna on niin ruhjottu, ettei häntä voi päästää ihmisten ilmoille, ei yliopistoon kaikkien nähdä, vaan Anna jää raudoissa kotiin. Ruma Anna, Anna jonka henki haisee, Anna joka on niin tiivis, että hänen painonsa saa lukijan, ei vain pintanaarmuille, vaan syville haavoille.

Miksi Anna jää tuhoisaan, väkivaltaiseen suhteeseen, miksi, vaikka vihaa Veikkoa? Vihaa niin paljon, että rakastaa. Anna tarvitsee Veikon vastapainoksi Hermanin. Veikolle hän alistuu, antaa kaiken, Hermania hän hallitsee olemalla antamatta mitään. Herman rakastaa Annaa sairaalloisella palolla, joka ei sammu, vaikka Anna on jo sammunut, vuosia sitten. Hermanilla on kolme lasta ja vaimo, mutta Annahaamun rinnalla he eivät ole mitään. Anna on Hermanin aurinko, jota hän kuun lailla kiertää, valoton ja kuollut aurinko.

 Rakastuin hänen läsnäoloonsa ja hänen värisyttävään poissaoloonsa, rakastuin hänen silmissään kylpevään syvyyteen, rakastuin hänen luoksepääsemättömyyteensä ja siihen että hän oli yhtä aikaa maanantai ja viikonloppu.

ja

Jokainen meistä haluaa sitä tietämättään; tuntea kaiken, tuntea kuolevansa ikävään. Tuntea olevansa ainoa, jota kohtaan tunnetaan. Tuntea saavansa kaiken huomion, jakamattoman, olla makaava, itkevä maailma.

Mutta Herman saa Annasta vain osia, ja niissä osissa on kituvan Hermanin kaikki. Kaikkein kaikkein.

Anna on kirjan henkilöistä se vaikein. Hänen mielenliikkeitä tuntuu lähes mahdottomalta ymmärtää. Lukija ahdistuu tahtomattaan Annan ahdistuksesta, joka on musta ja punainen, ja josta kaikki muut värit puuttuvat. Henkilöistä selkein on Veikko, hänhän on "vain" lyövä ja vaimoaan alistava mies, kuitenkin valitettavan tyypillinen. Annan vapauden kaipuu riipii, hänen katkeruutensa ja syyllisyytensä, mutta jotenkin ne myös jättävät tyhjän päälle.

Maaria Päivinen lähetti minulle kolmannen teoksensa (kiitos ♥), joka on saanutkin jo ihan mukavasti blogihuomiota. Kirjan vastaanotto on ollut moninaista. Siinä missä Leena LumiVillasukka ,   Vera Vala ja Maija ihastuivat, Elegia ja Paula  jäivät jotain vaille.

Ristiriitainen tämä teos onkin, niin provoisoivan naisellinen, että en taatusti ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Kirja on kuin reilun 200 sivun mittainen runo. Se on lyyristä tajunnanvirtaa, täynnä oivalluksia niin parisuhteesta, kuin ihmismielen pimeydestä. Tarina on perinteinen kolmiodraama mutta juoni väljä. Romaani piirtää puhtaasti omia latujaan, jossain tuolla ylhäällä, mielen rajamailla. Ja paikoin alhaalla, manalassa saakka.

En tiedä voiko Päivisen kirjasta sanoa varsinaisesti pitävänsä. Se on niin rankka ja toisaalta kielellisesti niin kaunis, etten kykene analysoimaan teoksen herättämiä tunteita. Nautin kerronnan kiemuroista mutta olin loppua kohdin uupua sanoilla tasapainotteluun. Toisaalta minähän olen aina ollut lääpälläni tarinavetoisiin kirjoihin.

Pintanaarmuja on lukukokemuksena vahva ja erilainen. Se on koettava, siihen on upottava ja viimeisen sivun jälkeen pyristeltävä kohti pintaa. Ellei sitten aio jäädä Annan tavoin lipumaan kohti vapautusta. Tai uutta vankilaa.

Ja Anna jäi sohvaan niin kuin sauna poltetaan humalassa eivätkä hänen vaurionsa olleet suuria ne olivat jonkun kuvitelmia
ja tyynin mielin minä unohdan ja
hän katseli tyhjiksi riivittyjä seiniä
ja huomenna maalaan tänne värit takaisin, niin minä teen,
ja
toivoon hän jäi lepäämään, toivoon yhtä kaikki.

Muista myös kirjailija oma blogi!

perjantaina, maaliskuuta 22, 2013

Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia


Anatomy of a Disappearance 2011, suom. Minna Kumpulainen ja WSOY 2013, 211s.

Katselin häntä kursailematta. Halusin hänet ylleni kuin vaatteen, halusin sulautua hänen kylkiinsä, olla kivi hänen suussaan.

Näin Nuri, kaksitoista vuotta. Nuri, äitinsä jo vuosia sitten menettänyt arabipoika, joka näkee Monan ensin. Monan, keltaisessa uimapuvussa, kaivelemassa jalkapohjaansa. Poika menee, ja ottaa kipeästi pistävän oraan pois. Siitä lähtee liikkeelle Nurin, ja häntä neljätoistavuotta vanhemman naisen ystävyys. Minä näin hänet ensin. Mutta kuitenkin Nurin isä nai Monan. Heistä tulee kolmihenkinen perhe, jossa kaksi himoitsee yhtä, yksi pyörittää molempia. Tai kuvittelee pyörittävänsä. Kunnes Nurin isä katoaa.

Sinä iltana esitin moitteen sille samalle Jumalalle, jota olin lukemattomia kertoja kiittänyt Monasta: Sinun olisi pitänyt tehdä meidät samanikäisiksi.

Erään katoamisen anatomia perustuu, kuten takakansi lupaa, asioille joita en sanota ääneen. Kun lukija on saanut kirjan päätökseen, hän tietää lopulta yhtä vähän, kuin teosta aloittaessa. Kysymysmerkit eivät väänny huutomerkeiksi, vaan hiipuvat ellipsiksi. Mikä oli Nurin isän, Kamalin katoamisen pohjimmainen syy? Onko hän vielä elossa? Romaani vihjailee ja flirttailee, mutta jää etäälle. Mitä tapahtui Nurin äidille? Kirjan alussa saamme tutustua hänen välähdysmäiseen olemukseensa, mutta kovin konkreettiseksi henkilö ei muuttu. Hänen kerrotaan olleen iloinen ja naurava ennen synnytystä, muttei vielä vuosienkaan jälkeen (!) siitä toipuneen. Äiti rakasti hiljaisuutta ja äänettömiä lomia. Välillä hänen entinen ilonsa pääsi pinnalle, painuakseen jälleen piiloon synkkyyden tieltä. Ja sitten äiti kuoli. Jättäen peräänsä vain niitä kysymysmerkkejä.

Entä mitä Monan ja Nurin välillä lopulta tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Oliko heillä vain yksi yö, olivatko Monan tunteet poikapuolta kohtaan sittenkin äidillisiä. Kaikkein verevin henkilöistä on Nuri, jonka äidin kaipuun sävyttämät eroottiset tunteet Monaa kohtaan saavat lukijan koukkuun. Teksti soljuu eteenpäin runollisen kauniina, asioilla on hienosti kätketyt piilomerkityksensä.

Teoksen keskivaiheilla, kun toisinajattelijana tunnettu isä katoaa, ja Nurin tunteet Monaa kohtaan väljähtyvät, hän on minulle kuin outo, menettää kirja ytimensä. Toki isän ja pojan syyllisyyden sekä vahvan rakkauden värittämä suhde riittää kirjan aiheeksi, mutta minusta, romaanin lyhykäisyydestä huolimatta, tarina ei jaksanut kantaa loppumetreille. Tai sitten vain itse väsyin haahuilevaan tunnelmaan, jossa totuutta kierrellään ja kaarrellaan mutta mikään ei oikestaan selviä.

Olisipa minulla enemmän elämää tässä elämässä.

Erään katoamisen anatomialla on kuitenkin uskomattoman hieno nimi sekä sopivan salaperäinen kansi. Vaikka kirjan loppu osoittautui minulle pakkopullaksi, on silti todettava, että kauniistihan tämä libyalainen Hisham Matar kirjoittaa.

Myös Jenni kirjoittaa arviossaan pitäneensä, muttei ihastuneensa. Englanniksi kirjan lukenut Satu on samoilla linjoilla.


Koska teos sijoittuu Kairoon, Afrikan tähti -haaste etenee tauon jälkeen yhdellä romskulla. Tällaisen pienen pettymyksen jälkeen on ihana soljahtaa taas lumoavien kirjojen maailmaan.

***Edit*** Jäin pohdiskelemaan teosta vielä saunan lauteilla makoillessani ja koin sen verran suuren ahaa -elämyksen liittyen Nurin äitiin ja Naimaan, että täytyihän se naputella tänne muistiin. Kirja on siis (erittäin) hitaasti aukeava mutta jää kuitenkin mieleen kummittelemaan. Jollain tavalla oivallukseni paransi jälkimakua. Ehkä vielä keksin senkin, mitä isukille tapahtui :)

torstaina, maaliskuuta 14, 2013

Joonas Konstig; Totuus naisista


Joonas Konstig ja Gummerus Kustannus Oy 2013, 348s.

Jokin etäisyydessä heidän välillään tuntui niin vääjäämättömältä. Kuin se olisi koodattu lapsen sisään. Ikään kuin se olisi luontainen seuraus siitä, että Roosa oli ollut pieni, isästä riippuvainen lapsi, ja tunsi nyt siitä morkkista.

Tapani, keski-ikään ehtinyt muovialan talousjohtaja on hämillään. Hämmentynyt. Neuvoton.Yhtäkkiä perheen kaksi tytärtä eivät enää olekaan isiä ihailevia lettipäitä, vaan aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevia nuoria neitejä, joiden ajatusmaailmakin voisi olla suoraan toiselta planeetalta. Miten Tapanin pitäisi suhtautua maailmanparantaja Ronjaan, joka osoittaa mieltään naisen seksuaalisuuden puolesta alusvaatteisillaan keikkuroivassa kulkueessa? Ronja, jonka Tapani edelleen muistaa vastasyntyneenä keskosena. Vielä enemmän päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin kuopus Roosa. Roosa ei ole löytää vanhojentanssiparia, on sisäänpäin vetäytynyt, nyrpeä... Kahdella sanalla sanottuna tyypillinen teini. Tapani tahtoisi seistä tyttärensä rinnalla murrosiän repivissä myrskyissä, mutta miten?

Roosa ei nyt halua ongelmanratkaisua tai loogisia selityksiä, se haluaa samaistumista tunnetasolla, Tapani muistutti itselleen. Hän tiesi tämän naisista järjen tasolla, toisin sanoen ei koskaan muistanut sitä tosipaikan tullen. Ei se halunnut olla nyt yksin. Vain miehet haluavat olla yksin surullisina.

Sitten Roosa löytää Micon. Kaunis, epävarma Roosa rakastuu turkkilaistaustaiseen Micoon, ja hänen rinnallaan entisestä seinäruususta tuleekin koulun "julkkis". Mutta Mico ei suostu tytön kesytettäväksi, vaan hänen käytöksensä on alusta saakka lukijan varoituskelloja kilkattelevaa. Roosa on tietysti rakkaudesta niin sokea kuin vain teinityttö olla voi. Viaton, mutta kuinka kauan? Hinta, jonka Roosa saa tunteistaan maksaa tulee kalliiksi. Lopulta koko perheelle. Mustasukkaisuus ja riippuvuus Micosta näännyttää tyttöä, ja kuinka voimattomaksi Tapani tilanteessa itsensä tunteekaan! Tiina vaimosta on enemmän tukea tyttärille, mutta kai he kuitenkin vielä, tuossakin iässä tarvitsevat isää?

Totuus naisista päätyi lukulistalleni jo tutuksi tulleella tavalla; kiertelin ystävieni blogeja ja innostuin kehuvista arvioista. En ole lukenut kirjailijaa aiemmin, mutta koin jo ensisivuista saakka olevani turvallisissa käsissä. Joonas Konstig osasi viedä. Hänen kerrontansa on mutkattoman rouhevaa, todellista ja puhuttelevaa. Minäkin olen ollut aikoinani teini, uskokaa pois, ja murrosikäni oli melko dramaattinen – jos muunlaisia murrosikiä edes on olemassa. Nyt sain Tapanina huomata millaista on olla vastapuolella, se ärsyttävä vanhempi, joka asettaa rajoja ja on niin kalkkeutunut kuin vain olla ja voi! Eikä Tapanin nahkoihin asettuminen ollut vaikeaa. Konstig on tehnyt hänestä henkilön, josta Leena Lumia lainatakseni, on miltei pakko pitää. Tapani on sympaattinen lökäpöksy, mutta kuitenkin periaatteiden mies. Hänen tuskailuaan perheen naisväen kanssa on sekä hauskaa, että liikuttavaa seurata.

Roosan ja Tapanin isä-tytär -suhde pyörittää teosta. Auttamatta sivuun jäävät vanhempi tytär Ronja sekä Tiina vaimo. Kuitenkin Tiinalla on vahva jalansija niin kirjassa kuin perheessä. Hän on se kaiken koossa pitävä tukirakenne ja liima, jonka arvon Tapani ymmärtää. Mieheksi oikein mainiosti.

Tapani tuhahti. Hän ravisteli päätään hitaasti. "Se romantiikka... se on vaihe. Sitten tulee vuodet ja lapset ja kaikki tärkeä. Silti meillä on laulut ja kirjat täynnä sitä romanttista vaihetta ja sen ylistystä. Se on lapsellista. Romeo ja Julia oli lapsia."

 Minun ja Leenan lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Maria ja Karoliina.