Federico Axat; Viimeinen mahdollisuus

La última salida 2016, suom. Taina Helkamo  ja Aula & co 2016, 503s.

Laura muisti, mitä hänen dekkareita ahmineella isällään oli tapana sanoa: kun jokin pikkuseikka vaikuttaa täysin turhalta, keskity siihen, sillä se kätkee taatusti taakseen jotain hyvin olennaista.


Pieniä yksityiskohtia, välähdyksenomaisia henkilöhahmoja, juoni, joka kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä syövä käärme... Opossumi! En muista liekkö olen koskaan lukenut mitään argentiinalaisen kirjailijan, Federico Axatin romaanin kaltaista. Se on aika paljon sanottu minunlaiselta trilleriahmatilta. Tarinan rakenne, päällekkäin laatoittuneet todellisuudet, ovat tosin elokuvista tuttuja. Silti Viimeinen mahdollisuus takaa riemastuttavan erikoisen lukuelämyksen. Ja kyllä, sivumäärästä huolimatta tämän rohmuaa hetkessä.

Meillä on mies työhuoneessaan, aseen piippu suussaan. Perhe lomamatkalla, mies, Ted McKay valinnut "parhaimman mahdollisen" ajankohdan itsemurhalleen. Hänellä on kasvain aivoissaan, ja vaikka Ted tasan tietää, millaisen järkytyksen tulee vaimolleen ja lapsilleen aiheuttamaan, tuntuu ratkaisu silti oikealta. Mutta ennen kuin ase laukeaa, pärähtää ovikello soimaan. Itsepintaisesti se soi, eikä Tedille jää muuta vaihtoehtoa, kuin mennä avaamaan. AVAA OVI, SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI, lukee työpöydällä miehen omalla käsialalla kirjoitettuna. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?


- Kysyit hetki sitten, mikä voi olla pahempaa kuin järkensä menettäminen, Mike sanoi. - Siinä sinulle vastaus. Kun ihminen menee järjiltään, koko maailma on täällä, omassa päässä... Mutta kun on juuttunut ympyrään, missä molemmat maailmat ovat läsnä samanaikaisesti...


Komea nuorimies tunkee ystävällisesti hymyillen sisään, kertoo edustavansa salaista järjestöä. Nyt hänellä on esittää Tedille tarjous, viimeinen mahdollisuus, jossa voi vain voittaa. Kuolemaa kaihoava mies suostuu, totta kai, ja siinä samalla hänelle avautuu maailma, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki on kuten ennenkin, ja silti samalla, hirvittävällä tavalla paikoiltaan nyrjähtänyttä.


Luin Viimeisen mahdollisuuden heti Pimeän sylissä -romaanin jälkeen, ja täytyy myöntää, ettei ajankohta ollut kaikkein otollisin. Ellei Gard Sveenin syväluotaava tyyli olisi kummitellut mielessäni, olisin saanut varmasti enemmän Axatin teoksesta irti. Nyt näissä puitteissa kertomuksen henkilöhahmot jäivät melko valjuiksi. Sen sijaan nautin taidokkaista silmänkääntötempuista, joissa kirjailija on ihan mestari! Viimeisestä mahdollisuudesta ollaan luonnollisesti tekemässä elokuva, ja harvinaista kyllä, voisin kuvitella tämän toimivan filminä paremmin.


- Mies on oikea kone lukemaan,
Mike laski kirjansa alas, taittoi sivun yläreunan ja pani sen viereensä. Hän ei koskaan käyttänyt kirjanmerkkiä.
- Se on ainoa tapa päästä täältä pois, hän totesi.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ulla, Elma, Mummo matkalla ja Jori.

Shari Lapena; Hyvä naapuri

The Couple Next Door 2016, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 316s. (ennakkokappale)

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Hän tietää, kuinka tuomitsevia äidit ovat, kuinka hyvältä tuntuu kun voi tuomita muiden teot.


Tiedättehän kuinka hulluna olen psykologisiin trillereihin? Kun tämä tammikuun 2017 ensimmäisellä viikolla ilmestyvä Hyvä naapuri putkahti ennakkona postiluukusta (kiitos kustantajalle!), minulla oli jo joulu. Shari Lapenan esikoisteos vaikutti kaikelta siltä, mitä hyvältä trilleriltä voi vaatia.

Vaarallisen vetävä juoni. Epäilyjen ja salaisuuksien vyyhti. Vainoharhoja aiheuttavat päähenkilöt.


Annelle ja Marcolle on tulossa mukavasti pikkulapsiarjen rikkova ilta, onhan heidät kutsuttu kylään seinänaapureille. Juhlittaisi Grahamin syntymäpäivää, syötäisi hyvin, juotaisi vielä paremmin. Lapsenvahti peruu kuitenkin viime tingassa tulonsa. Marco ei halua päästää tilaisuutta käsistään, ei varsinkaan kun illan emäntänä häärii silmää hivelevä Cynthia. Mitä jos pariskunta vuorottelisi? Kävisi katsomassa nukkuvaa vauvaa puolen tunnin välein? Mitä pahaa voisi tapahtua, kyllähän vauva pärjäisi kun itkuhälytinkin on keksitty?

Ja silti se pahin tapahtuu. Annen ja Marcon palaillessa pikku hiprakassa, tai no, paremminkin tukevasti humalassa takaisin kotiin, vauva ei olekaan sängyssään. Vauva, tuo vaativa pikkuruinen tyttö on kadonnut.


Oli kerran tyttö, pieni tyttö lillukka,
jolla oli otsalla pienen pieni kihara.
Kun hän oli kiltti, hän oli ihan ihmeen kiltti.
Kun hän oli paha, hän oli kamala!


Silmitön hätä ja pelko valtaavat tuoreiden vanhempien mielet. Itsesyytökset. Millainen äiti jättää lapsensa yksin kotiin... Kun paikalle kutsutaan poliisit, alkaa varsinainen painajainen. Rikostutkijan ymmärtäväisen katseen takaa pilkahtaa se omasta sisimmästä tuttu tunne, epäilys. Ovatko vanhemmat suunnitelleet kaiken? Millaisia salaisuuksia pitävät sisällään Anne ja Marco, entä heidän läheisensä? Mitä tapahtui tuona kohtalon yönä?

Hyvä naapuri starttaa vuoden 2017 hyvissä ajoin, ja sellaisella tyylillä, että lukuvuodesta on tultava ehkä kaikkien aikojen paras! Eikö? Lapena kutoo seitin, johon lukija jää välittömästi kiikkiin epäillen jokaista henkilöä, jokaisen motiivia ja vaikuttimia. Syyllistä etsitään, totta kai, mutta vielä kiihkeämmin pientä, avutonta vauvaa. Millaisessa vaarassa tämä pikkuinen onkaan!


Ellet ole suuri trillerifani ja luet genreä harvakseltaan, älä kuitenkaan ohita Hyvää naapuria. Tarina omaa kaikki Suuren Teoksen ainekset. Loistava, hengästyttävä kirja, joka jää piinaamaan mieltä pitkäksi aikaa... Odotin paljon, sain enemmän.


Hänellä alkaa jo olla aika paljon kokemusta raivon peittelemisestä. Hän näyttelee. Eivätkö kaikki muutkin tee niin? Kaikki vetävät jonkinlaista roolia, kaikki teeskentelevät olevansa jotakin mitä he eivät oikeasti ole. Koko maailma rakentuu petokselle ja valheelle.

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.

Simo Hiltunen; Lampaan vaatteissa

WSOY 2015,  418s.

Perhe oli yksikkö, jossa saattoi tuntea itsensä enemmäksi kuin yhdeksi. Kodeissa asui me. Kauniisti ajateltuna se saattoi olla niin, mutta Lauri tiesi todellisuuden toisen puolen. Siellä saattoi asua vain yksi Minä. Kaikille koti ei ollut koti; se oli asunto tai epätasapainoinen majoitustila. Pahimmassa tapauksessa vankila tai esikartano.


Lampaan vaatteissa -kirjan lukemisen jälkeen olo on uupunut, mieli repaleinen hämmennyksen kaltaisesta järkytyksestä. Talja painaa, villan sisässä hikoaa. Tekisi mieli heittää yltä tuo painava peite, kirmata villisti pitkin metsiä. Ulvoa. Sillä kuten takakannessa varoitellaan, tämä teos ei säästä ketään. Lukijasta puhumattakaan. Tämä romaani on niitä, jotka alkavat lukea häntä, joka teosta käsissään pitelee. Ensin se houkuttelee, lopulta se suorastaan pakottaa katsomaan omaan sisimpään. Omaan sisäiseen suteen, joka joko pysyy aisoissa, taikka sitten ei. Näky ei ole kaunis, koska ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen on ihmiselle susi. Toisaalta romaani ei missään nimessä ole lohduton. Se vie helvettiin, mutta taluttaa myös sieltä takaisin.

Luin ihan sattumoisin Antti Tuomaisen Kaivoksen ja Simo Hiltusen esikoisromaanin peräjälkeen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Ja kuitenkin molemmat uniikkeja, omille tyyleilleen uskollisia. Myös Lampaan päähenkilö on toimittaja. Itse asiassa rikostoimittaja Lauri Kivi. Lauri, joka kävi lapsena läpi helvetin. Häntä piinattiin koulussa, mutta vielä pahempi, pahin, hirviö; oma isä. Lauri elää askeettista elämää kuulolaitteen varassa, mutta työssään hän on omassa elementissään. Hän tutkii perhesurmia, perhemurhia.

Lauri Kiven tie vie paikkakunnalta toiselle murhien omaisia haastatellen, mutta vielä enemmän kirja keskittyy Laurin järkyttävään historiaan. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka kukaan voi olla omalle lapselleen niin saatanallisen paha? Ja samaan aikaan, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuinka teoilla on seurauksensa, ja kuinka kipeitä syyt voivat olla.


Tuomaksen mukaan mutsi oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen ja Tuomaksen.


Lampaan vaatteissa on yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista. Simo Hiltunen kirjoittaa kielellä sopivassa määrin kikkaillen, äärettömän rehellisesti ja rujosti. Dialogit saattavat aiheuttaa, kuten moni muukin seikka kirjassa, pahoinvointia herkimmille. Mutta juuri kaunistelemattomuus tekee romaanista niin vahvan, realistisen. Kuten kirjailija itse kiitoksissa toteaa, "valittettavasti elämä vain on toisinaan vielä taruakin kammottavampaa."


Ja toisaalta, Lampaan vaatteissa sisältää sopivassa määrin lämpöä, lohtua. Aina on mahdollista valita oma tiensä. Päättää toimia toisin. Antaa anteeksi.


- Lapset ovat kuin pesusieniä. Ne imevät sinusta kaikki mehut, mutta kun niitä rutistaa, saa kaiken takaisin ja enemmän.


- Mie uskon, mutta uso sie, kummie sanon, jotta vihalla sie et piäse ku hirteen, hautaan tai pullonkaulaan. Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista.



Lukekaa tämä! Näin on toiminut ainakin Krista.

Paula Hawkins; Nainen junassa

The Girl on the Train 2015, suom. Oona Timonen ja Otava 382s. (ennakkopainos)

"Emme voi tehdä tätä enää, Megan. Sinäkin tiedät sen hyvin. Emme mitenkään voi jatkaa näin." Ja hän oli oikeassa, tiedän hyvin ettemme voi. Meidän ei pitäisi, me emme saisi, mutta me jatkamme. Tämä ei ollut viimeinen kerta. Hän ei pysty sanomaan minulle ei. Mietin asiaa kotimatkalla, ja juuri tämä on se, mistä pidän tässä kaikkein eniten: se, että minulla on valtaa toiseen ihmiseen. Se tässä on kaikkein päihdyttävintä.

Minulla, kuten varmasti monella kanssabloggaajallani, on ennakkoaavistuksia kirjoista. Joistain vain tietää pitävänsä jo ennen lukemisen aloittamista. Toisiin suhtautuu nihkeämmin, "onkohan aihe tarpeeksi vetävä, omituinen nimi kirjalla, kannetkin näyttävät oudoilta." Aavistukset pitävät välillä paikkaansa, välillä eivät sinnepäinkään.

Kun sain ennakkokappaleen Nainen junassa -teoksesta, luin kirjan saman tien huolimatta vielä silloin kaukana siintävästä arvosteluvapaasta päivästä. Olin varma, että erikoiselta vaikuttava trilleri tulisi minut lumoamaan. Onneksi tällä kertaa tämä "vaisto" piti kuin pitikin paikkaansa. Rakastuin Paula Hawkinsin esikoisromaaniin. Kirjan rakenne, jossa alkuun istutaan vain tarkastelijan paikalla junassa, mutta pikku hiljaa luisutaan väistämättä tarinan huikeaan keskiöön, toimi. Myös lukujen jaottelu aamuun ja iltaan nostivat kiihtyvän positiivisia fiiliksiä.

Päähenkilö Rachel ei ole mikään perinteinen kaunis ja rokea -hahmo. Hän on tullut petetyksi ja kokenut kivuliaan eron. Eron, josta ei ole oikein päässyt ylitse. Viina maistuu, kännissä tulee soiteltua exmiehen perään, siitäkin huolimatta, että mies on jo uudessa suhteessa. Stalkkerin vikaakin Rachelista löytyy. Hän tarkkailee paikallisjunan ikkunasta sekä entistä kotitaloaan, jonne miehenretale uuden perheensä kanssa jäi asumaan, kuin myös erästä toista kadun rakennusta. Talo on kaunis, pihassa näyttää häärivät onnellisen näköinen pariskunta. Eräänlaisessa mielikuvitusleikissä Rachel kurkkii parin elämää.

Mutta kuten yleensä, totuus harvoin vastaa illuusiota. Talon kaunis nainen ei taidakaan olla ihan sitä, mitä Rachel kuvitteli. Eräänä päivänä pihalla tapahtuu kauheita. Sen jälkeen nainen katoaa. Hämmentynyt ja pettynyt päähenkilömme saa elämäänsä uuden suunnan; hän ryhtyy omatoimisesti selvittämään tapahtunutta. Viattoman naiivisti Rachel ei huomaa ajautuvansa itsekin vaaraan.

Kuten sanottu, minulle romaani oli jälleen kerran yhtä lukemisen juhlaa, mieheni puolestaan suhtautui teokseen varautuneemmin. Tästä nousikin mieleeni, mahtaako Nainen junassa olla nimenomaan parhaiten meille naisille soveltuva trilleri.


Niin tai näin, ennakkoluulottomasti kirjan matkaan!


Kestää hetken ennen kuin tajuan, miltä minusta tuntuu herätessäni. Olen hyvällä tuulella,
mutta jossain taustalla häälyy myös musta varjo: nimetön kauhu. Tiedän, että totuus selviää pian. Pelkään vain pahoin, että totuutta on vaikea kestää.


***

Ilokseni huomasin, että tästä onkin jo blogattu hurjasti.

Karoliina Timonen, Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Alussa, hänen tullessaan, on nähtävissä toivo, että se olisi toisenlaista - tai että hän olisi toisenlainen. Sellainen on kuvitelma, kun tullaan kaupungista maalle. Katujen melusta metsän hiljaisuuteen.
Koska metsä sen yleensä tekee. Siinä hän seisoo, ja katsoo tummia puita, kuulee kuisketta. Jotakin liikahtaa mielessä, ja silloin jo se on selvää, mutta ei vielä hänelle.


Edellistä bloggausta kirjoittaessani hehkutin huvipuistomiljöön mahtavuutta kirjassa. Toinen suosikkipaikoistani, jonne matkustaa tarinoiden myötä, on merenranta. Saaristo. Mitä pienempi saari, sen parempi. Karoliina Timonen vie meidät Kesäinen illuusioni -romaanissa Saimaalle, yksityiselle saarelle Pilliniemeen, jonne eräs keski-ikäinen nainen muuttaa kesäksi. Pakoon aviollisia ongelmiaan. Tutustumaan itseensä. Kirjoittamaan.

Kaunis huvila, puutarhapiha, hiekkaranta. Mitä muuta sitä voisi ihminen toivoa? Metsä. Hiljaisuus. Alati yllä lepäävä helle. Ja lopulta, yksinäisyys. Kaipuu toisen ihmisen seuraan. Sittenkin.


Huokaisin. Tuntui lohduttomalta. Tähänkö tämä nyt taas meni, ja niin kuin olin häntä odottanut. Niin kuin häntä odotin nytkin.


Kuin tilauksesta, toiselta puolen salmea löytyykin elonmerkkejä. Naisemme astuu veneeseen tutustuakseen naapuriinsa. Tai naapureihinsa, kuten myöhemmin käy ilmi. Mies on vanhempi kuin hän kuvitteli, mutta aito vanhanajan herrasmies. Kiehtova. Komea. Pehmeä jazz soi pitkälle yöhön, drinkit helkkyvät kynttilänvalossa, tanssitaan...

Mutta kuka on läheisen Hiisisaaren omituisia horiseva vanhus? Miksi metsä kuiskii, varsinkin eräs haltijapuu, uhrauksiin tottunut?

Vastarannan mies näyttää itsestään aina vain oudommaksi käyviä puolia, ja Klarissa alkaa tosissaan pelätä...

Kesäinen illuusioni huolestutti kepeällä kannellaan, mutta tarinan aloitettuani en helpolla päässyt irti sen taikapiiristä. Rakastuin tarinaan, jota luin juuri oikeanlaisessa mielentilassa. Rakastuin tunnelmaan, joka ritisi sähköä. Häilyvä, läpi kirjan jatkuva uhan tuntu tiivistyi loppua kohden varsinaiseksi kauhuksi,

Mikä olikaan totta, mikä illuusiota?

Tätä jää lukija miettimään, aivan liian nopeasti tulleen lopun jälkeen.


Kuka oikeastaan olin, kun vastasin vain itselleni, vain omiin odotuksiini? Paljastuiko ihmisen sisin yksin ollessa - vai tuliko totuus esiin nimenomaan suhteessa muihin, reaktiona heihin, vastauksena heidän odotuksiinsa ja luomiinsa mielikuviin?

***

Teoksesta on blogattu, syystäkin, aivan valtavasti. Lisää postauksia löydätte Googlesta Terkuin Laiska Linkittäjä :)

Louise Doughty; Kielletyn hedelmän kuja

Apple Tree Yard 2013, suom.  Marja Helanen ja Minerva 2015, 369s.

Lisäsin huulipunaa. Se oli säälittävää, ja nauroin itselleni sitä tehdessäni, mutten voinut vastustaa pieniä turhamaisuuden elkeitä. Miten ennalta arvattavia ja hupsuja me kaikki olemme, me ihmiset, ajattelin itsekseni. Minäkin. Varsinkin minä.

Missä: Lontoossa

Miksi: Bongasin kirjan Minervan katalogista ja se vaikutti yksinkertaisesti kiinnostavalta.

Stoori: Yvonne Carmichael on menestyvä, jo keski-iän ylittänyt genetiikan ammattilainen. Kaunis, ihanan maanläheinen nainen, josta ei, asemastaan huolimatta väreile ollenkaan ylimielisyyttä. Arkinenkin Yvonne on, perinteistä vaimoainesta. Pitkään jatkunut avioliitto, miellyttävästi urautunut elämä saa kuitenkin aivan toiset lähtökohdat kun Y tapaa X:n. Heille muodostuu, totta kai, varsin intohimoinen suhde, jossa mennään pitkälti salamyhkäisen miehen ehdoilla.

Ilokseni voin kuitenkin jo tässä vaiheessa kertoa, ettei tarina ole mikään perinteinen pettämisdraama. Teoksen puolivälissä kirja saa yhä synkempiä sävyjä, ja lopussa hienosti muotoillut salaisuudet vastauksia. Romaani taas alkaa oikeudenkäynnillä, jossa syytetyn penkillä Y sekä X. Mitä ihmettä oikein tapahtui, tulee tapahtumaan? Jäljet johtavat eräälle lontoolaiselle syrjäkujalle. Siellä asiat lopullisesti nyrjähtävät sijoiltaan.

Kun kerran on jättänyt kertomatta, pitää jatkaa samalla linjalla. Niin helppoa se on, ajattelen. Niin helposti elämä muuttuu valheeksi.

Kenelle:  Psykologisten trillereiden ystäville, jokaiselle, joka on joskus joutunut kantamaan raskaita salaisuuksia.

Tunnelma: Itseironisen synkeä, salaperäinen, jotenkin aito.

Plussat: Jostain syystä minulla on yleensä ongelmia tämän kaltaisten kirjojen päähenkilöiden kanssa. Kemiamme harvoin kohtaavat. Tässä kirjassa ilahduin "petollisen naisen" vilpittömyydestä. Yvonnesta ei voinut olla pitämättä, ja vaikka tarina saa pelottavia käänteitä, onnistuu naisemme säilyttämään arvokkuutensa. Uskottavuutensa. Sillä juuri Yvonne on kirjan sydän, joka sykkii intohimoa, hämmennystä, hätää...

Minä en enää pelkää vaarallisia miehiä. Pelkään ystävällisiä, tavallisia miehiä. En pelkää murtovarkaita tai muukalaisia pimeässä. Pelkään tuttuja miehiä. 

Miinukset: Oikeudenkäyntikohtia olisi voinut hiukan typistää tai peräti karsia. Tarina kulkee rauhallisesti hengittäen eteenpäin, se on täynnänsä mitättömältä tuntuvia yksityiskohtia, joita ilman kirjan hienoudesta olisi kuitenkin kadonnut viimeinen silaus.

Yleistä: Minulle Louise Doughtyn läpimurtoteos, Kielletyn hedelmän kuja, tarjoili erään takkuilevan lukukokemuksen jälkeen (siitä myöhemmin lisää) silkkaa lukemisen juhlaa. Nainen kirjoittaa viisaasti ja puhuttelevasti aiheesta, josta toki kirjoitettu jo ennestään paljon. Kolmiodraamaksi teos on huikean hyvä, yllättäväkin. Toivon romaanille runsaasti blogihuomiota!


Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme.

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Kautokeino, en blodig kniv 2012, suom. Salla Korpela ja Minerva 2014, 382s.

Täällä laaksossa oli aivan tyyntä. Ei tuulen henkäystäkään. Tummanharmaat pilvet riippuivat matalalla ja liikkumattomina lähimmän tunturin kupeessa. Tuntui kuin koko luonto olisi ollut varuillaan ja odottanut jotakin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä. Tunsin kuitenkin kasvavaa levottomuutta. Jotakin oli tapahtumassa.

Koutokeino, kylmä kosto ei ole tapahtumarunsas actionpläjäys. Se ei mässäile, ei pelottele. Sen tenho nojaa suorastaan ylimaalliseen pohjoiseen maisemaan. Tapahtumapaikkana kun on yhäinen lumimaa, suoranainen villi länsi, jossa elävät omat, rikkumattomat sääntönsä. Koutokeino tuoksuu sulalle lumelle, pakkasen kuivattamille jäisille hiutaleille. Kaikki siinä elää ja on, leppoisan hyisellä tavalla.

Kirja kertoo Tukholmassa asuvasta Annasta, jonka edesmennyt saamelaisäiti vaihtoi aikoinaan lapsuudenkotinsa, ja sen myötä koko pohjoisen kulttuurin täysin toisenlaiseen maailmaan. Kaupunkilaiseen, sivistyneeseen elämään, elämään ruotsalaisen miehen kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Annan isoäiti ottaa nuoreen apulaissyyttäjään yhteyttä, perheellä kun on velvoitteensa, ja se on toisen perheenjäsenen suojeleminen. Nyt Annaa tarvitaan auttamaan raiskaussyytteen saanutta serkkuaan, perheen porotalous kun nojaa pitkälti Nils Mattisiin. Hänen työpanoksensa on ankarissa olosuhteissa perheen ainoa mahdollisuus pysyä kiinni elannossa.

Anna lähtee matkaan kohti jääkylmiä mutta jylhiä maisemia, hän palaa sinne, mistä äitinsä kerran lähti. Norjan Finnmark näyttää naiselle aivan toisenlaisen elämäntyylin. Riisutun, alkukantaisen, askeettisuudessaan kauniin. Mutta pohjoisessa pätevät myös toisenlaiset säännöt. Lainkoura lipeää siinä missä eletään tarpeeksi eristyksissä kaikesta.

Ihmiset tekevät sen, mikä on perheen ja siidan parhaaksi. Toisinaan se ei käy yksiin esivallan säätämien lakien kanssa. Voitko silloin sanoa, onko vika omissa käsityksissäsi vai laissa? Kuka sen ratkaisee?

Anna joutuu melkoiseen ristipaineeseen sekä sukunsa, että omatuntonsa taholta. Nils vaikuttaa selvästi syylliseltä raiskaukseen ja nuoren naisen viiltelyyn. Kuinka ja miksi auttaa omaa sukulaistaan, vaikka hän on selkeästi tehnyt väärin? Pian tulee lisää ruumiita ja kokonaiskuva vaikuttaa Annasta yhä enemmän usvaiselta.

Siinä missä äitiinsä tullut Anna (- Tietäisitpä miten paljon muistutat Anna Marjaa sinun iässäsi. Olette samasta puusta veistetyt. - Niinpä, luoja yksin tietää, mistä se puu on peräisin.) valvoo jutun parissa öitä, on jäätyä ja palaa kuoliaaksi, nauttii melkoisen runsaasti alkoholia, lepää luonto näytöksen tapahtumapaikkana kauniina, rauhallisena, uhkaavana...

Voi miten hieno teos tämä Koutokeino! Bongasin kirjan Leena Lumin blogista, ja olihan romaani luettava. Kirja sopii mainoisti rauhallisten dekkareiden ystäville, jotka nauttivat taidokkaasta luontokuvauksesta. Teksi on suloisen huumorintajuista ja sykähdyttävän kaunista. Saamelaisten elämäntyylistä kiinnostuneet eivät voi jättää Koutokeinoa väliin. Varoituksen sanana kuitenkin: kannattaa varata viltti lukukaveriksi, välillä kyyti on sen verran kylmää!


Me emme ole edes statisteja tässä valtavassa näytelmässä. Ja kuitenkin me kuvittelemme juopuneen muurahaisen tavoin esittävämme pääosaa ja yritämme hallita sitä, mikä tapahtuu silmiemme edessä.

***

Ps. Tällä viikolla blogini elää varsin aktiivista elämää. Päätin ottaa käsittelyyn postaamattomien kirjojen pinon. Tervetuloa tekemään löytöjä!

David Cronenberg; Syöpäläiset

Consumed 2014, suom. Ilkka Salmenpohja ja Like 2014, 326s.

"Syöpäläiset on silmät avaava ja häikäisevä timantti, joka ei sovi arkajaloille. Tämä lukukokemus on ehdoton niille, jotka nauttivat matkasta pimeyden syvyyksiin. Cronenbergin romaani on yhtä häiritsevä, pahaenteinen ja lumoava kuin hänen elokuvansakin."

Näin Stephen King, teoksen takakannessa.

Enhän minä tietenkään voinut olla moiseen haasteeseen tarttumatta, varsinkin kun oma veljeni hehkutti haluavansa romaanin ehdottomasti lukea. Muutoin kirja olisi saattanut luiskahtaa tietoisuuden ulottumattomiin, enkä (todellakaan) osaa sanoa olisiko se ollut hyvä vai paha asia. Ei tällaisesta nyt voi sanoa pitävänsä, eihän? Ja kuitenkin romaani oli koukuttava kuin mikä! Ja jäi mokoma vielä kesken!

Jos nyt käymme hämmennyksen vyyhtiä purkamaan, todettakoon, että Syöpäläiset on äärimmäisen inhottava kirja. Se käsittelee hyönteisiä (pelottavan psykologisessa mielessä), syöpäsairauksia, sukupuolitauteja, perverssiä seksiä, kannibalismia, väkivaltaa. Eli kaikki p*ska samassa paketissa. Ymmärrän tekstin olevan tahallisen groteskia ja provosoivaa, mutta kirjailijan ajatuksen juoksusta en kyllä saanut kiinni. Mikä pointti, mikä tarkoitus? Suureksi ongelmaksi koin myös sen, etten kyennyt pitämään yhdestäkään päähenkilöstä. Narsistista sakkia koko jengi! Miksen siis heittänyt romaanilla vesilintua? Jollain tavalla se onnistui minut sormensa ympärille kietomaan, koukuttamaan. Teos on kuin bakteeri joka tarttuu ja leviää, saa kiinni.¨

"Jos haluat ymmärtää, mistä puhun, sinun pitää tuntea kannibaalin suu huulillasi. Suu, joka on näykkinyt tuhansia paloja. Tuhansien inhimillisten hirmutekojen suu."

Mutta toisaalta mitä muuta olisimme voineet odottaa kauhuelokuvamestarilta, joka nyt on tehnyt uuden aluevaltauksen romaanin muodossa. Mies on ohjannut mm. Kärpäsen (1986) ja Alastoman lounaan (1991). Kumpaakaan leffaa en ole nähnyt, mutta veljeni varoitteli, että kirja saattaa näiden perusteella olla melko "outo". Ou jea.

"Piti vielä kysyä missä Célestinen vasen rinta on. Omi."

Syöpäläiset on tarina (erittäin löyhämoralistisesta) toimittajapariskunnasta, Naomista ja Nathanista, jotka seilaavat juttujen parissa ympäri maailmaa ja pitävät sähköisesti suhdettaan yllä. Kirjan alussa Naomi löydetään Pariisista, jossa hän on selvittämässä filosofiopettajattaren murhaa. Naisen ruumiista on syöty palasia ja hänen niin ikään filosofimiehensä on kadonnut jäljettömiin. Miksiköhän? Nathan taas pelehtii Budapestissä syöpäsairaan kaunottaren kanssa, hän kun on lähes sairaalloisen kiinnostunut taudeista.

Tosi ja taru ja kaikenlaiset pienet inhat yksityiskohdat sekoittuvat ja sekoittavat lukijan päätä. Romaani ei oikeastaan pelota, jossain vaiheessa koko saasta alkaa vain kyllästyttämään. Lisäksi teksti vilisee teknistä nippelitietoa, esimerkiksi kameran käyttöjärjestelmät saavat runsaasti sivutilaa.

Kuitenkin toivon, että teos tavoittaa lukijansa. Palan suorastaan halusta lukea, miten blogiystävät tulevat kirjan kokemaan! Teksti ja kerrontahan tässä kuitenkin omanlaistaan valoa loistavat.

Gillan Flynn; Paha paikka

Dark Places 2009, suom. Maria Lyytikäinen ja WSOY 2014, 381s.

Mutta minä olin syntynyt kilahtaneena. Näin sieluni silmin, miten olin tullut kohdusta vänkyrässä ja nurinperin. Kärsivällisyyteni kaikkoaa aina nopeasti. Sanapari haista vittu ei kenties koko ajan ole kielenkärjelläni, mutta siinä ihan lähellä kylläkin. Keskellä kieltä.

Ensin oli kiero, psykoottinen, mutta iih, niin koukuttava Kiltti tyttö. Marssivuorossa seuraavana astelee Paha paikka, ylväänä, itsevarmana, makaaberina. Ja jälleen, iih, erittäin koukuttavana. Gillian Flynn on melkoinen kirjailijatar. Harvinaisen suorasanainen, provosoivan räikeä, mutta, ainakin tämän kirjan kohdalla, suorastaan koskettava. Gillian ei kumartele, Gillian antaa mennä!

Pahan paikan juoni on loppuen lopuksi hyvin yksinkertainen. Perhe murhataan, perheen nuorin lapsi jää henkiin, koska onnistuu pakenemaan kotoaan, isoa veljeä syytetään kirveen heiluttelusta ja aseen käytöstä. Hänhän kuitenkin on saatananpalvoja. Siinä missä Ben istuu nyt tuomiotaan, Libby jatkaa elämäänsä näennäisessä vapaudessa. Kuitenkin lapsuuden traumat painavat, luonnollisesti. Libby vetäytyy laiskuuteen, itseinhoon, masennukseen. Hän elelee hyväntekeväisyyslahjoitusten turvin, mutta nyt varat ovat loppumassa. Ansiotyöhönkö pitäisi siirtyä? Libbyn?!

Onneksi nuori, vihainen nainen saa odottamattoman tarjouksen Kill Club -nimiseltä järjestöltä, joka on kiinnostunut ratkaisemattomista murhista. Mutta eikö Dayn perheen murhaaja, Ben-veli istukin tukevasti telkien takana? Voisiko syyllinen kuljeskella vielä vapaalla jalalla? Libby ryhtyy haastattelemaan asiaan liittyviä ihmisiä, penkomaan menneitä. Maksusta tietysti. Totuus valkenee pienin, kammottavin palasin. Teos liikkuu vuoroin nykyhetkessä, vuoroin putoamme kohtalokkaaseen päivään; 2. tammikuuta 1985.

Flynnin henkilöt eivät ole koskaan kovin sympaattisia, päinvastoin. He ovat traumatisoituneita, kieroonkasvaneita ja psykologisessa mielessä liikuttavan uskottavia. Paha paikka ei ole kaunis kirja. Se pitelee tiukasti otteessaan, saa lukijan pelkäämään, inhoamaan ja ehkä, lopulta myös hymyilemään.

Pakkolukemista ainakin psykologisten trillereiden ystäville!


"Kuule, minä uskon ihan täysin, että oma verisukulaiseni voisi tehdä sellaista", sanoin ja tunsin vihani kuohahtavan, pärskähtelevän kylkiluihin. "Uskon täysin, että meidän sukumme veri on pahaa. Tunnen sen itsessäni. Minä olen hakannut ihmisiä henkihieveriin, Ben. Minä. Olen hajoittanut ovia ja ikkunoita ja... olen tappanutkin. Kuljen puolet ajasta kädet nyrkissä."

***

Muita arvioita
Kirjavinkit
Sonjan lukuhetket
Norkku
Kulttuuri kukoistaa
Annami

Erik Axl Sund; Unissakulkija

Hungerelden 2011, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 400s.

Hänen isänsä oli iskenyt veitsen hänen lapsuuteensa, ja terä väpättää vieläkin iskun jäljiltä.
Victoriassa ei ole mitään mikä hymyilee.

Luettuani trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, jäin janoamaan jatkoa siitäkin huolimatta, ettei teos minua täysin vakuuttanutkaan. Siinä missä pisteyttäisin Varistytön luokkaan 3,5, saisi sarjan toinen osa, Unissakulkija täydet 5 pistettä. Varistyttö antoi ikään kuin haikuja, aavistuksia siitä painajaisesta, mitä lopulta oikein tapahtui. Tule tapahtumaan. Nyt Unissakulkija kuljettaa tarinaa yhä syvemmälle pimeyteen. Samalla täydentäen, korostaen, ja herättäen yhä suuremman janon.


Kirja jatkuu luontevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg, henkilö jonka toimintaa ohjaa oikeudenmukaisuudesta kumpuava paatos, on keskeisin hahmo yhdessä psykologi Sofia Zetterlundin kanssa. Vaikka lapsenmurhien tutkimukset ovat rahallisista syistä, kuka nyt kaipaisi tuntemattomia pakolaislapsia, lopetettu, jatkaa Jeanette yhdessä parinsa Hurtigin kanssa mysteerin selvittelyä. Murhia tulee lisää, tosin nyt aikuiset ihmiset piinataan hirvittävillä tavoilla hengiltä. Yhtymäkohtia Varistyttöön löytyy, samat nimet nousevat tutkinnassa esiin uudestaan ja uudestaan. Mikä on se sairas kudelma, joka Jeanetten pitäisi havaita? Victoria Bergman tuntuu olevan koko jutun avain, mutta häntä on mahdotonta enää löytää. Vai onko?

Ruotsin Dekkariakatemia on myöntänyt Erik Axl Sund -nimellä kirjoittaville (rikollisen komeille) Jerker Eriksonille ja Håkan Axlander Sundquistille vuoden 2012 parhaan rikosromaanin palkinnon kuvaamalla kirjaa; "hypnoottisen vangitsevaksi psykoanalyysiksi rikoskirjallisuuden muodossa." Amen! Tuohon olikin kiteytetty oikeastaan kaikki, mitä kykenen kirjasta kertomaan. Teos ei ole missään nimessä tyypillinen dekkari. Ei, se on vahva psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa syvälle hulluuteen. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on nimellisen helppoa luettavaa. Kuitenkin juuri tämä kakkososa sai minut miltei vainoharhaiseen tilaan. Kirjassa on kaikki julmalla tavalla kohdillaan.

Ja kuitenkin siitä on löydettävissä myös yksinkertaista kauneutta:

Sofia vetää syvään henkeä, ja tuoksut täyttävät hänen keuhkonsa. Jeanetten hengitystä säestää sade joka lyö ikkunapeltiä vasten.

Ehkä eniten minua kosketti se, kuinka raavaat, rokahtavat miehet kirjoittavat miltei feminiinisesti. Ymmärtäen. Naisia kunnioittaen. Vaikka toisaalta myös teoksen naiset osaavat olla julmia...

Vielä erityismaininta näistä kansista. Ne ovat ihan mielettömän hyvin sarjaan sopivia! Shokeeraavia, provoisoivia, pelottavia. Varsinkin sarjan päätösosan kannet aiheuttavat jo valmiiksi puistatuksia. Varjojen huonehan ilmestyy lokakuussa, ja voitte olla varmoja siitä, etten meinaa pysyä nahoissani kirjaa odotellessa...

...oikeastaan se taitaa olla vähän kuin sulkisi silmänsä ja pidättelisi henkeään ja olisi kuin sitä ei olisi ulkopuolella, aivan niin kuin kylmyys on olemassa, vaikka ovi pitää sen ulkona, ja voi tehdä olonsa kotoisaksi sohvalla takkahuoneessa, jossa on puupaneelit ja popcornia ja Rose's Lime -nimistä mehua, joka on oikeastaan mikseri...


***

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi  ja Krista

Herman Koch; Lääkäri

 
 Zomerhuis met zwembad 2011, suom. Sanna van Leeuwen ja Siltala 2013, 447s. (arvostelukappale)


"Vaistoja ei voi kitkeä pois", hän sanoi. "Vuosikaudet sivistyksen parissa saattavat häivyttää vaistot näkymättömiin. Kulttuuri ja lait pakottavat meidät pitämään vaistomme kurissa. Mutta vaistot eivät ole koskaan kaukana. Ne odottavat ja iskevät silloin, kun kukaan ei pidä vahtia."

Viime kesänä ilmestynyt, runsaasta blogihuomiosta nauttinut Herman Kochin Illallinen on niitä kirjoja, joita ei aivan helposti ohiteta. Lukukokemus oli kiihdyttävän syvä, raakakin. Paljastihan se jotakin arveluttavaa ihmismielen pimeistä kaivoista. Toisaalta taustalla häilyi vanhemmuus ja polttava kysymys siitä, kuinka pitkälle itse kukin meistä voisi mennä suojellakseen omaa jälkikasvuaan.

Aika pitkälle, jos Illallista on uskominen.

Samalla teemalla jatketaan Lääkärin parissa, joskin aika erilaisin viitekehyksin. Onhan näissä molemmissa romaaneissa paljon samaa sekä ulkoisesti, että sisäisesti. On menestyneitä miehiä. On piilotettuja himoja. Sekä lihallisia, että valtaan liittyviä. On tapahtuma, joka jyrää alleen leppoisan arjen ja heittää tulevat päivät naamalle kuin märän pyyhkeen.

Tosiasiassa odotetaan vain ajankulumista. Kaikki toivo on kiinnittynyt ajankulumiseen. Ei, ei kaikki toivo. Ainoa toivo. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmas jää hetki, josta loppuelämä alkoi. Mutta mihin se loppuu, sitä ei tiedetä. Loppuelämämme jatkuu aina tähän päivään saakka.

Nimensä mukaisesti tämä on tarina lääkäristä. Yleislääkäristä, joka vain vaivoin kykenee peittämään inhonsa ihmisruumista kohtaan. Lääkäristä, joka paisuu omasta vallastaan, eikä epäröi tosipaikan tullen väärinkäyttämään asemaansa. Lääkäristä, joka sarkastisuudessaan toi minulle heti mieleen Housen. Housessa on oma charminsa, niin myös tarinan Marchissa.

Marc on nyt pahassa pulassa. Häntä syytetään vakavasta hoitovirheestä, jonka seurauksena potilas menetti henkensä. Vaikutusvaltainen näyttelijä Ralph on kuollut. Ei liene pelkkää sattumaa, että juuri Ralph, Ralph jonka kesähuvilalla Marc perheineen lomaansa vietti. Ralph, joka loi kiimaisia silmäyksiä Marcin vaimoon. Vaiko sittenkin...

 "Kiltit, mukavat, lempeät miehet - mikäs siinä, mutta se on hyvinvointikysymys. Keskitysleireillä kilteistä, mukavista miehistä ei ole mihinkään."

Näillä kehyksillä mennään, ja lujaa mennäänkin. Romaani keskittyy pitkälti Marcin perin inhimilliseen ajattelukantaan, hänen maailmankuvaansa, joka sekä puistauttaa, mutta myös herättää ymmärrystä. Suvantoja on jonkinverran, mutta lataus pysyy alusta loppuun vahvana.

Kirjan jo lukenut Leena Lumi ruotii teosta näin "Eikö juuri hänen (Marcin) pöyristyttävä epäuskottavuutensa kertojana tee Lääkäristä suven kuumimman kirjan!"

Kyllä tekee. Lukekaa tämä, lukekaa ihmeessä!

***

En halua puolustella itseäni jälkeenpäin. Minä tein niin kuin tein. Seuraavalla kerralla tekisin aivan samalla tavalla, sanovat ihmiset, jotka yrittävät puolustella omia ajattelemattomia tekojaan. Minä en. Minä tekisin kaiken toisin. Aivan kaiken.

Ian McEwan; Vieraan turva

 

The Comforth of Strangers, suom. Marja Alopaeus ja Otava, 138s. kirjastosta

"Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa... Ja naiset haluavat joutua miesten alistaimiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään... He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta." (Robert)

Tarkoituksenani oli tutustua kesän aikana muutamaankin kanssabloggaajan suosikkikirjailijaan. No, hanke on edennyt minulle ominaiseen tyyliin: olen unohtanut koko jutun. Viimekertaisella kirjastoreissulla en kuitenkaan päässyt enää Ian McEwanin ohi, röyhkeästi kirjailija kiilasi eteeni Vieraan turvan muodossa.

Okei, herra McEwan, näytä nyt todelliset kotkan kyntesi!

Kyseisen romaanin kanssa minun ei tarvinut edes poistua mukavuusalueeltani, koska ymmärsin Vieraan turvan kategorioituvan psykologiseksi trilleriksi. Ja tietysti teoksen lyhyt sivumäärä ei ainakaan lukuintoja lannistanut.

Teos oli kieltämättä, hmm, hämmentävä. Siinä vaiheessa kun alkoi tapahtua, ja intoni läikähti kunnolla liekkeihin, oltiinkin jo viimeiselle sivulla. Jäi outo tunne, kuin olisi herännyt painajaisesta, josta reaaliaikaan siirtyminen vaikutti mahdottomalta. Mitä oikein tapahtui? Keiden kammottaviin uniin eksyinkään?

"Kun olen rakastunut johonkuhun olen valmis antamaan hänen tarpeen tullen vaikka tappaa itseni." (Caroline)

Vieraan turva ei kuitenkaan kammottele koko aikaa. Siinä on runsaasti kaunista miljöökuvailua ja maisemilla hekumointia. Painopiste kallistuu kuitenkin vääjäämättä parisuhteen läpileikkaukseksi kaikkine omituisine piirteineen. Nämä piirteet hukkuvat yleensä arkisuuteen. Vaatii taitoa nostella esiin vaikeasti määriteltäviä katseita ja huokauksia.

Romaanihan kertoo Marysta ja Colinista. He eivät ole naimisissa, mutta kuitenkin omaavat pitkän yhteisen historian. Nyt eräänlainen, erillään asuva avopari on lähtenyt nauttimaan yhteisestä lomamatkasta. Pitkästyminen ja kuumat päivät vaivuttavat molemmat uniharsoon, josta toinen parivaljakko, Robert ja Caroline heidät hereille ravistavat. Pyörähtää käyntiin varsinainen lumipalloefekti, jolla on arvaamattoman rankat seuraukset.

Vieraan turva on kummallinen lukuelämys, joka ei ehkä ensimmäisellä kerralla ihan täpöllä aukene. En varsinaisest menettänyt kirjailijalle sydäntäni, mutta siitä huolimatta kiitän kuumeisesta lukuelämyksestä. Elokuvaversion taidan jättää suosiolla väliin...

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Erja 
Leena Lumi ,
Sanna,
Jaana
Katja
Kuutar

***

"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."

Jennifer Egan; Sydäntorni

The Keep 2006, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi, 345s. (omasta hyllystä)



Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löytämättömissä – se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä.

Se voisi tapahtua missä tahansa osassa Itä-Eurooppaa. Vampyyrien ja outokummien maanosassa, siellä missä maisemaa vartio Linna.Vanha ja romanttisesti rappeutunut linna, joka on niin valtavan suuri, että sen pimeille käytäville voisi liian helposti kadottaa... Itsensä, identiteettinsä. Vaipua epätodellisten painajaisten syliin.

Linnaa puolestaan vartio sydäntorni. Linnan kuningatar ja valvova silmä, eräänlainen epätoivoisten turvapaikka.

Ja Danny, tarinan lapsiaikuinen antisankari, etsii nyt epätoivoisesti sisäänpääsyä tuohon jättimäiseen rakennukseen, jonka takana taivas värjäytyy vereen. Onhan hänen ökyrikas serkkunsa Howard esittänyt kutsun Danny-boylle, joka puolestaan päästänyt oman elämänsä suistumaan suloiseen sekamelskaan. Goottidanny, joka käyttää onnenbootsejaan, nimeää tunteitaan altoksi ja madoksi, ja on epätoivoisessa koukussa sosiaaliseen mediaan. Jo linnan pihassa mies puskee tuskanhikeä pelkästä ajatuksestakin, ettei löytäisikään internetyhteyttä. (jokaisen kirjabloggaajankin painajainen)

Kun serkukset viimein kesyttömässä linnassa kohtaavat, Dannya odottaa yllätys. Lihavasta ressukka-Howiesta ei ole jälkeäkään. Serkku on kuin uudestisyntynyt. Ja eihän se ole kummakaan, kun miettii, mitä poikien lapsuudessa tapahtui...

Tarina poukkoaa ihanan rosoisesti, eriskummallisella tyylillä nykien. Kertoohan sitä eräs Ray, vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Ray, jolla on osansa tarinassa, mutta millainen, sitä ei uskoisi kukaan. Kirjoitusopettajaan rakastunut, epäonninen Ray, älynsä tiiviisti öykkäri-imagon taakse kätkenyt.

No niin. Olen siis lukenut Sydäntornin. Pakkohan minun oli, koska olen vain nuoralla talutettava kirjabloggaaja, joka tempoilee joka suuntiin kirja-intonsa palossa. Ja Sydäntornista on kirjoitettu sen verran upeasti mm. täällä ja täällä ja täällä ja täällä, että eräänlaisen lukuflown toivossa minäkin. Miksipä en.

Sydäntorni todella teki sen, mitä sen luvattiin tekevän. Räjäytti tajuntani, kyllä. Mutta kirjassa oli myös paljon sellaisia piirteitä, joita en osannut ennakkoon ollenkaan odottaa. Hyvänen aika, romaanihan oli hauska!


Lapsen saaminen teki kovistakin staroista ihan tavallisia torvia lapioimassa mönjää vihaiseen pikku kitaan, tutteja taskussa ja räkää hihoissa ja naamalla autuaan hölmö ilme, josta Danny ajatteli, että sen täytyi johtua sokista, samalla tavoin kuin jotkut ihmiset alkavat laukoa vitsejä sen jälkeen kun heidän jalkansa on räjäytetty taivaan tuuliin.

ja

Martha (puhaltaen savua suustaan): Ei tämä ole rakkautta, vaan jonkinlaista eroottista harhaa.
Danny: Sitähän rakkaus juuri on.

Hykertelin lukiessani tuon tuostakin Danny-paralle, joka oli niin eksyksissä höperölookkinsa takana. Sympaattinen ja ihana Danny! Sydäntorni pursuili repaleisten ihmisten tarinoita, pakkomielteitä ja outouksia. Minulle aiemmin tuntemattoman Jennifer Eganin plussaksi on mainittava sekä kiehtova tarina, joka suorastaan rönsyili metaforista, että hulppean omanlainen kerronta. Pelkäsin aluksi tarinoinnin osoittautuvan liiankin erikoiseksi, mutta kaikkea muuta. Hyvin Eganin kelkassa pysyin ja voi että  – nautin!


***

Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Henning Mankell; Haudattu

Handen 2004/2013, suom. Kari Koski ja Otava 2013, 174s. (arvostelukappale)

- Kadonneet ihmiset, Wallander sanoi. - Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin ihmiset, jotka häviävät savuna ilmaan. Jotka lähtevät ostamaan maitoa eivätkä tule koskaan takaisin. Tai jotka käyvät ystävättärenä luona eivätkä palaa milloinkaan. 

Siinä missä viimeisin Wallander, Rauhaton mies , päättyi varsin riipaiseviin tunnelmiin, oli huikeaa saada vielä yksi pätkä Kurtia. Tämä pienoisromaani sijoittuu ajanjaksoon ennen Rauhatonta miestä. Enempää kertomuksia Kurt Wallanderista ei ole, näin Mankell esipuheessaan.

Tippa silmässä, hitaasti nautiskellen aloitin siis lukemisen. Haudattu oli minulle oikea niiskulukuelämys, tuntui vahvasti siltä, kuin hyvästelisin vanhan ystävän. Enkä taatusti ole ainoa, joka näin ajattelee. Wallander on yksi rakastetuimmista ja sympaattisimmista fiktiivisistä henkilöistä ikinä. Mistä syy maailmanlaajuiseen suosioon? Mikä lökäpöksysankarissa meihin oikein vetoaa?

Näitä Henning Mankell, varsin sympaattinen mies itsekin, pohdiskelee teoksen lopussa otsikolla Kuinka se alkoi, kuinka se päättyi ja mitä siinä välillä tapahtui. Mankellilla on vankka teoria Kurtin suosiosta, jota en nyt tässä käy paljastamaan. Mankell kirjoittaa päiväkirjassaan toukokuussa 1990: "Kevään lämpimin päivä. Kuljeskelin pelloilla. Paljon linnunlaulua. Ajattelin, että kuvaamani poliisin täytyy ymmärtää, kuinka vaikeaa on olla hyvä poliisi. Rikokset muuttuvat samalla tavoin kuin yhteiskuntakin. Jos hän haluaa hoitaa työnsä kunnolla, hänen täytyy tietää, mitä tapahtuu siinä yhteiskunnassa, jossa hän elää."

Kaikki alkoi siis eräänä keväisenä päivänä – pellolla. Mankell painottaa tekstissään tarinan tärkeyttä. Kertomus tuli aina ensin, vasta sitten Wallander. Hän ei koskaan siepannut Kurtia hyppysiinsä ja kysynyt itseltään: - Mitä minä nyt keksisin hänelle? Ei, tätä pistettä Mankell tietoisesti vältti. Ja nyt hän on painanut pisteen Wallanderin tarinalle. Vai kuka sen pisteen oikeastaan painoikaan?

Voisin fiilistellä loputtomiin kirjailijan esseen parissa, mutta mennään itse Haudattuun. Kirjassa eläkepäivät siintävät jo väsyneen Wallanderin silmissä ja kun työtoveri Matsson tarjoaa sukulaiselta jäänyttä taloa komisariolle, hän päättää tarttua tilaisuuteen. Kuitenkaan Mankell ei Kurtia näin helpolla päästä, muutenhan tarina olisi ollut tässä. Ei. Pihamaalta kurkistaa ihmisen käsi. Sen sijaan että Kurt pääsisi talokauppoja hieromaan, hän joutuukin puurtamaan selvittämättömän rikoksen parissa, joka on kaivertanut juurensa pitkälle menneisyyteen.

Kuten jo Rauhattoman miehen luettuani totesin, minulle parasta antia tälläkin kertaa oli, tällä viimeisellä, nauttia Wallanderin kiireettömästä, ja jo selkeästi vanhalle miehelle tyypillisestä seurasta. Kirja pitää sisällään hulvatonta puujalkahuumoria, jonka parissa tyrskähtelin monesti.

Hän meni taas portaita alas, istahti varovasti vanhalle sohvalle ja valitsi Ystadin poliisitalon numeron. Kesti muutaman minuutin ennen kuin Martinsson vastasi.
- Missä olet? Martinsson kysyi.
- Ennen kysyttiin, mitä jollekulle kuuluu, Wallander vastasi. - Nyt kysytään, missä joku on. Meidän tapamme tervehtiä toisiamme on tosiaankin kokenut vallankumouksen.
- Soitiko ihan kertoaksesi tuon?

Ja Mankellin tuttu, arkinen, mutta syvästi oivaltava kerronta tarjosi lukuelämyksen, joka oli kuin ystävän halaus. Nostalginen, ennen kaikkea. Siinä missä Neiti Etsivä -sarja ihastutti minut aikoinaan genreen, Wallanderin myötä löysin jännärit pitkien, hurjien vuosien jälkeen uudelleen. Ja nyt sarja on päättynyt, piste painettu, that´s it.

Oih...

***

Ps. Palasimme eilen reissusta ja oi että ihmisen pää osaakin olla tyhjä... Olkaa siis armollisia tönkön tekstini suhteen! :)

Ursula Poznanski; Viisi

FÜNF 2012, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2013, 426s. (arvostelukappale)

"Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.

Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että 'aarrearkkuni' sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti." (etusivulta)

Tervetuloa mukaan geokätköilemään! Tässä kätköilyssä koordinaatit piiloutuvat arvoitusten taakse, mutta kun ratkaiset ne, pääset määränpäähäsi. Kuten pelin henkeen kuuluu, kätköstä löytyy rasia. Perinteisessä pelissä rasioihin on voitu sujauttaa jotain henkilökohtaista hiuslenkistä pieniin esineisiin. Tässä kätköilyssä rasioista löytyy ruumiinosia sormista korviin ja...

Kuulostaako raa'alta? Niin päähenkilömme, rikosetsivä Beatrice Kasparynkin mielestä. Kuitenkin hän lähtee mukaan peliin, onko naisella edes vaihtoehtoja? Kun lehmälaitumelta löytyneen naisen ruumiin jalkapohjista löytyvät tatuoidut karttakoordinaatit, ei vauhtia katkaise enää mikään. Eriskummallinen Omistaja on pyöräyttänyt käyntiin makaaberin kissa-hiiri -leikin, ainoa mahdollisuus Beatricella ja hänen työparillaan Florinilla on ryhtyä ratkomaan arvoituksia. Vai onko se sittenkään oikea ratkaisu? Jutun yhteydessä esiin nousevat todistajat katoavat välittömästi, veri roiskuu, pelko haisee, kipua ei voi edes kuvailla.

"Kai sinä ymmärrät", Florin sanoi hitaasti, "että lähdit hänen leikkiinsä, eikä hän sinun. Unohdetaan ensin kokonaan se tosiasia, ettet ilmoittanut kenellekään tiimiläiselle asiasta – mutta sillä tekstiviestillä sinä olet hyväksynyt hänen kutsunsa, Bea. Nyt sinä olet hänen virallinen vastapelurinsa. Enkä minä pidä siitä lainkaan."

Sanomattakin on selvää, ettei Wienissä asuvan Ursula Poznanskin Vii5i sovi herkkävatsaisille, helposti painajaisia saavista puhumattakaan. Kirjassa on runsaasti raakoja yksityiskohtia, joiden kuvailussa kirjailja vie lukijansa äärirajoille. Minä osaan etäännyttää itseni melko hyvin tällaisista todella rankoista trillereistä, ja kun kirjan olin kerran aloittanut, ei olisi tullut mieleenikään sitä kesken jättää. Mahdottoman jännittävä teos!

Jäin kuitenkin miettimään, mitä uutta tarjottavaa Poznanskilla on melko kaavamaiseen dekkarigenreen. Ainakin hänellä on taito saada päähenkilöt tutuntuntuisiksi ensi sivuilta lähtien. Lukija ei voi olla pitämättä exmiehensä vainoamasta, kahden lapsen yksinhuoltajaäidistä Beatricesta, joka on mukavan rosoinen ja inhimillinen persoona. Florin taas vaikuttaa todelliselta herrasmieheltä, johon lukija Beatricen siveellä hiukan ihastuu. Paha vain, että mies on varattu. Kirjailijalla on myös tarkkanäköinen psykologinen silmä, ja taito tuoda esiin muutalla lauseella eri ihmistyyppien pääpiirteitä, hyvinkin helposti tunnistettavia sellaisia. Ja entäs sitten itse aihe, geokätköily! Nyt ei istuta toimistoissa, nyt liikutaan luonnossa ja nautitaan Salzburgista, sen upeista maisemista. Vaikka toisaalta rasiat tuovat mukaan pienoista ahdistusta.

Todellinen murhamamma Karin Slaughter kehuu kirjan takakannessa romaania näin; "Suuren luokan trilleri, joka yllättää jokaisella käänteellään." No, Karinin tuntevat tietävät, millainen meno kirjailijan omissakin kirjoissa on, joten ei kai tule yllätyksenä hänen mieltymisensä Ursulan tekstiin. 

Minulla ei ollut valtaisan suuria odotuksia teoksen suhteen, kuitenkin nämä uuden dekkaritähdet on aina tsekattava. Ja voi että se kannatti! Lukukokemuksesta tuli intensiivinen ja yllättävä. Hyvä Poznanski! Toivottavasti kirjailijalla riittää ideoita tästä lähteä sarjaa kehittämään.

 Me kaikki päädymme lopulta johonkin rasiaan, Beatrice ajatteli.

***

Ps. Vaikka suunnittelin kesäkuuta jännärikuuksi, muutoksia luvassa, kuinkas muuten! Vii5i oli sellainen paketti, että sain genrestä suorastaan ähkyn. Pakko ottaa väliin jotain ihan. Muuta.

Antti Tuomainen; Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen ja Like 2013, 301s. (arvostelukappale)

Hän oli tavannut miehen ja nyt hänen suunsa täyttyi verestä. Asiat liittyivät toisiinsa, eivätkä liittyneet.
Mitä hän oli tehnyt väärin?
Ei mielestään mitään.
Ja kuitenkin –


Näin alkaa Antti Tuomaisen kauan, kauan odotettu uutuus. Ja heti nousee iho piikeille. Sydän henkäisee, aloittaa matkan, jolta palaa vain tullessaan väkisin takaisin todellisuuteen riuhtaistuksi.

Äänestin Antti Tuomaisen Parantajaa sijalla neljä Hesarin metsästäessä 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Vaikken ollut kirjailijan aiempia tuotoksia edes lukenut, intouduin postauksessa kehumaan Tuomaista suomen parhaaksi mieskirjailijaksi. Yhdeksi heistä. Enteellistäkö? Nyt Synkeä niin kuin sydämeni -romaanin lukeneena en voi kuin allekirjoittaa aiemman hehkutukseni. Ja hehkutusta tämä uutuus on jo kyseisessä lehdessä saanutkin otsikoituna Tuomainen nousee nyt huipulle.

Nouseeko? Mistä uunituoreessa uutuudessa on kyse? Moni blogikollega lienee dystopia rämistelyllä varustetun rakkaus- ja rikosromaanin, Parantajan lukenutkin. Tällä kertaa Tuomainen ei pelottele meitä vettyneen puistattavalla tulevaisuuden näkymällä, tällä kertaa aihe tulee huomattavasti lähemmäksi. Ihan kohti.

- Mikä sä sanoit että sun nimi on, hän kysyi.
- Aleksi Kivi.
- Oikeasti? Eikö se ole se kirjailijan nimi?
- Se oli Aleksis Kivi. Mun äiti oli innokas lukija ja suomen kielen ystävä.
- Ollaanko me tavattu?
- Ei koskaan.

Romaanin päähenkilö on Aleksi Kivi, joka menetti äitinsä vuonna 1993. Äitiä ei koskaan löydetty. Jäi vain kolmetoistavuotiaan pojan kysymykset, ikävä. Yksinäisyys, joka painaa Aleksi Kiveä edelleen, hänen ollessa nyt 33-vuotias. Vuosien saatossa paine ei ole hellittänyt, päinvastoin. Aleksilla on varma epäilyksen kohde, Henrik Saarinen, jonka kartanon talonmieheksi Kivi soluttautuu. Hänen on päästävä Henrikin lähelle. Selvitettävä mitä vuosia sitten tapahtui. Miksi rikas ja vaikutusvaltainen mies vei pieneltä pojalta äidin?
 
Suomen kesä on kääntymässä syksyksi, viilenee. Mahtava kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, hallittujen ilmeiden takana kuohuu. Kunnes...

Synkkä niin kuin sydämeni on ennen kaikkea vahva psykologinen tarina pakkomielteistä ja niiden ilmenemismuodoista. Surusta ja kaipauksesta. Kostosta ja kivusta. Komea Tuomainen kirjoittaa pakahduttavan jännittävästi, miehekkään rouhevasti ja samalla niin kauniisti.

Jätin postauksen naputtelun pariksi päiväksi hautumaan, mutten vieläkään osaa määritellä, miksi rakastuin tarinaan niin syvästi. Ehkä se on se äiti-poika -teema, joka kolmen pojan äitiä koskettaa. Ehkä yhteinen sukunimi päähenkilön kanssa (yksi nimivaihtoehto kuopukselle oli  – arvaatte varmasti mikä). Tai sitten tämä;

Jos minun olisi pitänyt valita – tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt – olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisessä sateisessa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Minulle syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia.

Voi ystävät rakkaat, hemmotelkaa itseänne tällä kirjalla!

Annamari Marttinen; Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013, 420s.

Älä kerro kenellekään. Tämä on vain sinun ja minun välinen asia. Lupaa että tämä säilyy vain meidän salaisuutenamme.
Lapsesta asti todellinen ystävyys aloitetaan niillä, sidotaan niillä, varmistetaan niillä sanoilla.
En tietenkään. Lupaan.
Kuinka moni on pystynyt vastustamaan kiusauksista suurinta, houkutusta kertoa vielä yhdelle?
Jos me kärähdetään tästä, voi tulla pahaa jälkeä, Iiro oli sanonut.

Hyvää naistenpäivää, naispuoliset lukijani! Mietin tekisinkö erillisen naistenpäiväpostauksen, mutta luovuin aikeesta koska eilen lopettamani Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla, sopi sittenkin  aiheensa puolesta nappiin. Naistenkirja tämä minusta on, vaikka pääosassa kokkelehtiikin Iiro. Toisaalta varoitan heti, että tälläiset romanttiset, tai oikeammin sanottuna eroottiset romaanit eivät ole ollenkaan minun juttuni. Jouduin kuitenkin totaaliseen lukutyhjyyteen päätettyäni Laura Saven veret seisauttavan Paljain jaloin -teoksen, eivätkä lukuisat tässä kuussa ilmestyvät arvostelukappaleet tai kirjastovaraukset olleet vielä kotiini ehtineet. Niinpä siis annoin kirjalle mahdollisuuden. Halusin lukea jotain tavallisista linjoistani poikkeavaa. Jotain kevyttä.

No, teos otti heti alussa luulot pois. Tämä ei olekaan kevyt, harhaanjohtavasta kannestaan huolimatta. Tämä on itse asiassa aika piinallinen kirja. Luin romaania kuin trilleriä ja aihe upposi turhan lähelle  tilannetta, jossa olin itse viisitoistavuotta sitten... Olen ollut sekä pettäjä, että petetty.

Kolmiodraamassa on aina vähintään kolme totuutta, eikä sen seurauksia pysty kukaan ennalta näkemään. Viestittää takakansi erittäin osuvasti.

Meillä on kolme kertojaa ja samalla kolme tarinaa eri vinkkeleistä katsottuna.

On hyvin menestyvä Iiro, hänen kaunis vaimonsa Vaula ja sitten on balleriina Lilja. Iiron ja Liljan juttu alkaa kuin varkain, ja kohta ollaan kurkkua myöten liemessä. Iiroa ja Liljaa sitoo toisiinsa intohimoinen seksi, mutta kuten aina, tunteet tulevat pian mukaan kuvioihin. Varsinkin Liljalla. Liljalla, joka rakastuu aina varattuihin miehiin, ei ymmärrä mistä voisi löytää itselleen vapaata riistaa. Iiro taas yrittää pitää yllä avioliittoaan, mutta poikkeaa välillä hotellikäynneille Liljan luo.

Mutta nainen ei koskaan antaudu ilmaiseksi. Vaikka hän saisi itse saman kuin mies, nautinnon ja laukeamisen, se ei riitä hänelle pitkän päälle. Jos verrataan tasoihin, nainen haluaa alhaisimmillaan setelin tai kaksi, korkeimmillaan rakkauden.

Vaula huomaa heti muutoksen miehessään, mutta ei kai Iirolla kuitenkaan ketään voisi olla? Heillähän on yhteinen, suloinen tytär, täydellinen perhe ja se yksi tapahtuma menneisyydessä...

Tavoistani poiketen teen nyt pienen juonipaljastuksen, koska tahdon valottaa, miksi romaani nosti minussa niin voimakkaita inhon tunteita. Jos siis pelkäät spoilautuvasi, lopeta lukeminen NYT.

Iiron ja Vaulan tyttären, Emilian syntymä oli sen verran rankka, että Vaula menetti siinä kohtunsa. Kohduttomuus, naisellisuuden irti riipiminen otti koville. Ei sisaruksia juuri syntyneelle tyttärelle. Ei kykyä hedelmöittyä. Oliko Vaula enää edes nainen? Olet sinä, Iiro vakuutti. En hylkää sinua koskaan.

Spoilaus osio ohi! Tältä pohjalta ajateltuna ja tottakai muutenkin, Iiron toiminta herätti minussa lähinnä kuvotusta. En voinut sietää henkilöä! En jaksanut innostua myöskään Liljasta ja Vaulakin jäi tavallaan etäiseksi, vaikka hänen vuokseen kirjan loppuun saakka luinkin.

Ja silti, romaani ei ollut missään tapauksessa huono. Päinvastoin, se, miten kertojia vaihdeltiin, mentiin kelauksella samoja tilanteita läpi eri näkökulmista, toimi minusta raikkaasti. Olen lukenut aiemmin yhden Marttisen teoksen, ja silloinkin nautin hienosta kerronnasta. Toisaalta en tainnut tykästyä henkilöihin edelliselläkään kerralla, ja sama tapahtui taas. Seksiä oli tässä puuduttavan paljon. Jos romaania olisi hiukan karsinut sieltä ja vähän täältä, olisin saattanut enemmän teokseen tykästyä. Mutta kuten aiemmin sanoin, tämä ei ollut ihan minua, ja joku toinen voisi lukukokemuksesta saada huomattavasti enemmän irti.

Itse rakastan samaa aihettä käsittelevää, trillerikuningattaren Karin Alvtegenin kirjoittamaa Petosta. Minusta se toimi tätä paremmin, vaikka viesti oli sama; jos petät, voisit yhtä hyvin ampua itseäsi polveen.


Palataan vielä hetkeksi päivän aiheeseen. Naistenpäivää juhlitaan tänä vuonna teemalla Elämä ilman väkivaltaa on jokaisen oikeus. Todellakin on! Nautitaan rakkaat Naiset tästä päivästä, hemmotellaan itseämme vaikka ostamalla kukkia ja herkkuja (jos miehet eivät sitä tajua tehdä :)). Minä lähden naistenpäivän kunniaksi illalla ystäväni kanssa katsomaan 8-palloa. Teemaan mainosti sopivaa leffaa.

Rosamund Lupton; Mitä jää jäljelle

Afterwards 2011, Suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013, 481s.

Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisenä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin.

Eikä Grace tahdo koskaan etääntyä tyttärestään. Vaikka hänestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, kaunis ja huoleton teini-ikäinen, joka toivoo äidin jo hellittävän otettaan napanuorasta. Mutta vielä hetken Grace tahtoisi kannatella tytärtään, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti rantautumaan aikuisuuden satamaan. Varmistaa, että Grace hukkuisi. Sillä hukkumassa hän on.

Kirja alkaa tulipalolla. Ollaan varakkaan yksityiskoulun liikuntapäivässä, koulunoppilaat esikoululaisia lukuunottamatta ulkona turvassa kun palo syttyy. Eskarilaisetkin saadaan pelastettua ja sisälle savuiseen hornaan jää vain Gracen 17-vuotias tytär, joka työskentelee koululla terveydenhoitajana. Seurauksista välittämättä Grace syöksyy sisälle rakennukseen, joka on sama kuin työntäisi päänsä sisälle grillivastuksella paahtavaan pimeään uuniin ja sulkisi luukun kiinni perässään. Mutta mitäpä äiti ei tekisi lapsensa eteen.

Tämä on kirjan keskeinen kysymys, teema. Kuinka pitkälle sinä menisit omaa lastasi suojellaksesi? Kuinka varauksetonta ja pyyteetöntä rakkautesi on? Teoksen raamit ovat sen verran omanlaisensa, etten uskalla itse juonesta kertoa tässä tämän enempää. On koulupalo, joka pian ilmenee tuhopoltoksi. On kaiken yllä häilyvä epämääräisen uhan tuntu. On äidin hätä niin pahasti palaneen lapsensa, kuin toisen, pienemmän sisaruksen puolesta. Koska perheeseen kuuluu vielä Adam. Ujo, herkkä, koulukiusattu poika, jonka suurin haave on tulla ritariksi. Kun odottaa tarpeeksi kauan, pienestä hiekanjyvästä tulee hohtava helmi. Tunnen sen kädessäni, se oli pyöreä ja sileä kunnes siitä tuli helmi, Adamin käsi omassani, kun hän nukahtaa.

Ja on aviomies, jota Grace puhuttelee sinä-muodossa läpi kirjan. Mies, joka on menettämässä perheensä mitä kammottavimmalla tavalla, mutta jonka rakkaus niin ikään kestää. Rakkautemme on vanhentunut meidän kanssamme, ja myönnän että se on vähemmän kaunista - mutta se on myös lihaksikkaampaa ja karskimpaa. Se on aviorakkautta, joka on luotu kestämään.

Minulle Mitä jäljelle jää oli yksi kevään odotetuimmista kohokohdista. Rakastuin päätä pahkaa kirjailijan aiempaan teokseen, Sisareen, jonka lopusta sain Afterwardsista jo maistiaisia. Jo silloin aloin odotella teoksen suomennosta, minä kun edelleenkään en jaksa keskittyä englanninkielisiin romaaneihin.

No, nyt kirja on sitten luettu ja teitä varmasti kiinnostaa täyttyivätkö jopa kohtuuttoman suuriksi paisuneet odotukseni. Tavallaan kyllä. Vaikka kirjan juonen kanssa alkuun nikottelin samaan tyyliin kuin vaikkapa Kirjavarkaan Kuolemalle, pääsin pian sisälle Luptonin maailmaan. Ja tarinahan lähti viemään vailla minkäänlaisia jarruja! Kirjassa on äiti-ihmisen iholle puskeva aihe, lapsen kokema vaara ja epätoivoinen tarve omaansa suojella. Mieluummin äidit ottaisivat uhan omalle päälleen, kunhan lapsi vain saisi olla turvassa...

Lupton kirjoittaa näennäisen kevyesti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Kirjasta löytyy upeita helmiä ja jos ei kiinnitää pieneen naiiviuteen liikaa huomiota, saa lukuelämyksestä varsin miellyttävän. Ehkei kirja minusta ihan Sisaren tasolle noussut pelkästään siitä syystä, että rakastin Sisaren Lontoolaisia maisemia enemmän kuin Mitä jää jäljelle -kirjan sairaalamiljöötä. Teos oli silti sen verran jännittävä ja koukuttava paketti, että kyllä tätä odottaa kannatti!

Ja koska juoni liittyy todella tiiviisti rakennukseen, pääsen osallistumaan kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Mökki pystyssä, jee!

Lukekaa myös Lumiomenan Katjan upea ja perusteellinen arvio kirjasta!

Kate Atkinson; Kaikkein vähäpätöisin asia

 

One Good Turn 2006, Schildts & Söderströms 2012, 388s.

"Minun nimeni on Jackson Brodie", Jackson sanoi, "olen entinen poliisi." Hänen lävitseen kulki äkillinen, odottamaton väristys: siinä se, hänen koko elämänsä kahdessa lauseessa: Minun nimeni on Jackson Brodie, olen entinen poliisi. "Voinko jotenkin auttaa?"

Kate Atkinsonin aiemmasta dekkarista Ihan tavallisena päivänä tuttu Jackson on lopettanyt työnsä niin poliisina kuin yksityisetsivänäkin rikastuttuaan yllättäen. Aiemman osan lukeneet tietävät mistä rahat ovat peräisin, ja pian se selviää uusillekin lukijoille. Vaikka Jackson on päättänyt vältellä vaikeuksia, ne tuntuvat olevan toista mieltä. Sarja irrallisen oloisia rikoksia pyyhkäisee miesparan yli. Milloin hän löytää ruumiin, milloin kadottaa sen. Pesismailalla varustautunut raivohullu lihaskimppukin päätyy pahoinpitelemään Jacksonin peräti kahteen otteeseen, saaden tilanteet kuitenkin kääntymään päälaelleen. Jacksonista tuleekin syyllinen. Miten omituinen siivousfirma liittyy kuvioihin? Entä maatuskanuket?

Päälaellaan tämä sillisalaattia muistuttava tarina tuntuukin olevan, jos takakantta on uskominen. Kyse on irrallisista tapahtumista, joista kuitenkin, lopulta,  punoutuu selkeä juoni. Atkinsonin kerronta on niin omanlaista, että se pyykäisee dekkarimaailman täysin sekaisin raikkaudellaan. Mikä kirja! Romaanin kanssa saa nauraa vatsa kipeänä. Se imaisee maailmaansa ja tutustuttaa lukijan niin mahtaviin tyyppeihin, että vain todella taitava psykologisen kerronnan hallitseva kirjailija osaa heidät tällä tavalla tykö tuoda.

Tapahtumavyöry käynnistyy helteisenä kesäpäivänä Edinburghin festivaaleilla. Aiemmin mainitsemani pesismailihyypiö saa raivokohtauksensa, ja on vähällä tulla tappaneeksi viattoman (?) Bradleyn. Mies olisikin päässyt päiviltään, ellei väliin olisi tullut sivullinen osapuoli, Martin. Surumielinen, hiukan naisellinen Martin, joka kirjoittaa suosittua mutta laimeaa rikossarjaa. Varovainen ja pelokas Martin, jolle oli nuorempana tullut paha olo jopa leikkipuiston keinossa.

Tapahtumalla on runsaasti silminnäkijöitä ja yksi heistä on katkeroitunut, miehensä varjossa elävä Gloria. Glorialla oli tunne, että elämä oli sarja huoneita, joihin hän astui juuri kun kaikki muut olivat lähteneet. Mutta myös Glorian elämä tulee muuttumaan, pysyvällä tavalla.

Yksinhuoltajaäiti Louise, poliisi hänkin, ajautuu tapahtumien keskiöön. Louisen teini-ikäinen poika aiheuttaa päänvaivaa ja juuri tuhkattu äiti viruu ruukussa autotallissa. Jacksonin ja Louisen polut yhtyvät, mutta Jacksonilla Juliansa, jonka takia hän kaupunkiin on tullutkin. Julia on näyttelijä. Monessakin mielessä. Siinä sivussa myös kirjan inhokki. Mikä miehiä vaivaa, kun he hairahtuvat tällaisiin tapauksiin, jotka vain pyörittävät parkoja oman mielensä mukaan?

Edinburgh oli näköjään kaupunki, jossa kukaan ei tehnyt töitä, jossa kaikki käyttivät aikansa leikkimiseen. Ja joka paikassa oli nuoria ihmisiä, kaikki alle 25-vuotiaita, kaikki niin huolettoman ja suruttoman näköisiä, että Jacksonia ärsytti. Hän olisi halunnut kertoa heille, että elämä tuottaisi pettymyksiä päivittäin. Kyllä hymy hyytyisi. Jackson kauhistui tätä kaunan aaltoa, mustaa sappea, joka muistutti erehdyttävästi kateutta. Se ei ollut hänen omaansa, se kuului isälle. Hän ei voinut sanoa sitä omakseen, kun hänen raskain päivätyönsä oli kauhominen turkoosinvärisessä uima-altaassa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on keski-ikäisen Jacksonin tarina. Se on tarina arkipäivän pienistä asioista, joilla on uskomaton valta vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Se on saman aikaisesti niin tragikoominen, etten ole ehkä koskaan lukenut toista näin hauskaa kirjaa. Taustalla on toki vakava juoni, mutta taustalle se jää. Rikos ja ratkaisu eivät ole niin oleellisia. Tarinan taika on itse ihmisissä. Tavallisuudessa, inhimillisissä persoonissa, joihin ei voi olla ihastumatta.

Sen verran on muristava, että minusta kerronta ei kantanut loppuun saakka aivan niin hyvin, kuin olisin olettanut. Puolivälin tienoilla Atkinson vakavoitui minusta liikaakin. Loppua kohden leikillisyys palasi, muttei yltänyt mainioon alkupuoleen. Tämä jäi vähän harmittamaan, mutta muuten kirja olisikin ollut lähes täydellinen.

Luimme kirjan Tuulian kanssa "kimpassa", joten postauksen samankaltaisuutta ei kannata hämmästellä :) Teoksen on lukenut myös Sinisen linnan Maria