Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Then She Was Gone 2017, suom. Karoliina Timonen ja WSOY 2019, 407s.

Laurel tiesi, että hän ylireagoi ja toisaalta taas ei ylireagoinut. Ylireagointia ei ollut ollenkaan, kun oma lapsi on lähtenyt yhtenä aamuna vartin matkan päässä olevaan kirjastoon opiskelemaan reppu täynnä kirjoja eikä ole koskaan palannut.



Brittikirjailija Lisa Jewellen uusin romaani on pilkahdellut vastaan monissa blogeissa. Minulle kansista tulee hauskasti mieleen purppuraisen timanttista, kammottavaa tähtipölyä. Kun pääsin teoksen kimppuun totesin ennakkoaavistukseni oikeaksi sillä jotain taianomaista näinkin tyypilliseen aiheeseen, kuin teinitytön katoaminen, on saatu. Ja lopulta psykologisille trillereille tyypillinen rujous jää päällimmäisenä mieltä hyytämään.


Kaikki asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä eilen, eivät ole tärkeitä enää. Tärkeää oli enää saada avattua se valtava uuden informaation solmu, joka on nyt vallannut Laurelin ajatukset. Osaset ovat sotkeutuneet yhteen, ja hän on varma, että kokonaisuus tarkoittaa jotakin, mutta se on niin kaukaa haettua ja karmivaa, ettei hän tiedä, mistä alkaisi.



Sitten hän oli poissa tarjoaa kihelmöivän mystisen lukuelämyksen. On kaunis 15-vuotias teinityttö, komea poikaystävä, rakastava perhe... oikeastaan juuri Ellie kolmesta lapsesta se äidille kaikkein läheisin. Hunajainen, nuoruutensa loistossa kukoistava neito on vain matikassa huono. Ellielle palkataan yksityisopettaja, tietenkin tyttö saa tahtonsa läpi, ja pian aineen salat alkavat aueta. Ellie tekee yhden ainoan virheen, sen kaikkein kohtalokkaimman, ja sitten hän on poissa.


Syyttely oli uuvuttavaa. Syyttely saattoi viedä järjen... kaikki mitättömät sattumat, jokainen polku haarautumassa miljoonaksi lisäpoluksi aina kun niistä huolettomasti valitsi yhden, joka sitten johti taipaleelle, jolta ei ikinä enää löytäisi takaisin.



Lapsen menetyksestä kituva Laurel katselee vierestä kuinka hänen perheensä hapertuu ja hajoaa - mies ottaa eron ja jatkaa elämäänsä uuden naisen kanssa. Jäljelle jääneet lapset muuttavat kotoa heti kuin mahdollista... Vasta vuosia myöhemmin myös Laurel on vihdoin valmis ja silloin nainen rakastuu. Mysteeri astuu mukaan kuvoihin piinaavana ja hämmentävänä Laurelin tavattua uuden miehensä nuorimman tyttären. Kuinka kummassa tuo tyttö voi muistuttaa niin paljon Ellietä?


Valitettavasti luin vahingossa eräältä keskustelupalstalta aika ratkaisevan juonipaljastuksen (varokaa ihmiset tekemästä niitä!), eikä tämä tietenkään voinut olla vaikuttamatta kirjalliseen nautintoon. Siitä huolimatta ihastuin tarinan omaleimaiseen hulluuteen, lähelle tuleviin henkilöhahmoihin ja tietysti itse tunnelmaan.

Toimii mainiosti kesälomakaverina!

Ninni Schulman; Poika joka ei itke

Pojken som slutade gråta 2012, suom. Terhi Vartia ja Tammi 2018, 383s.

Koko takaseinä näytti romahtaneen, ja rikkinäisistä ikkunoista tuprusi mustaa savua tielle. Ohuempaa, sinertävää savua levisi pitkin tiilikattoa, ja puujulkisivusta lohkeilleet kappaleet pyörivät ilmassa kuin jättimäiset konfetit. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.



Tunnetko savun hajun, kuuletko liekkien ahnaan rätinän? Kuinka se nielee seiniä, kuinka se lähestyy mahtavalla, kaikkinielevällä voimalla? Tervetuloa Hagforsiin. Tervetuloa jo elämään elokuuta, jossa helle ei armoa anna. Eikä pyromaani. Sillä sellaisestahan tässä on oltava kyse, tahallaan sytytetystä palosta jossa kuolee paikkakunnan yksi kaunottarista. Kärventyneenä hän tosin ei enää ihmistä muistuta.

Sitten syttyy toinen palo.


Tuntuu lähinnä siltä kun aurinko menee pilveen, värit katoavat ja kaikesta tulee mustavalkoista, harmaan eri sävyjä. Mikään ei merkitse mitään, kun maailma näyttää siltä, ja se on ihan helvetin epämiellyttävää. En tiedä, miten jaksan elää tällaisessa maailmassa.



Tyttö lumisateessa tutustutti  meidät toimittaja Magdalena Hanssoniin ja poliisi Christer Berglundiin. Tutuksi tulivat myös Petra, Folke ja Urban. Unelias kesärauha on poliisien kohdalla muisto vain; millainen mielipuoli polttaa ihmisiä hengiltä? Johtolankoja ei juuri ole, eikä lisää tulevia uhreja tunnu yhdistävän yhtään mikään. Paikallisten keskuudessa leviää paniikki.


Tietysti Poika joka ei itke edustaa erittäin laadukasta trillerigenreä, mutta lukunautinnon vie huippuunsa itse päähenkilöt. Heidät tuodaan lähelle kaikkine inhimillisine ongelmineen mitä taidokkaimmalla tavalla. Ruotsalainen toimittaja/kirjailija Ninni Schulman näyttää kuinka kuvailla hahmojen arkea ja tunteita fantastisesti, käyttämättä siihen sivukaupalla tilaa. Poika joka ei itke on surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo. Kuin räsymatot lattialla, tuulessa narulla paukkuvat pyyhkeet. Hiekka, joka rapisee lattialla uintieissun jäljiltä.

Tässä meillä on kuulkaas aivan täydellinen kesädekkari!



Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Essi Tammimaa; Isän kädestä

Otava 2018, 319s.

Niin avuton, niin kutsuva. Kukaan ei uskoisi, jos hän kertoisi töissä siitä, mikä häntä kotona odottaa. Naurahdukset ja silmien pyöritykset pukuhuoneessa, parempi puolisko, pirttihirmu odottaa, parasta kiirehtiä, ja Luukasta odotaa tämä nukketyttö, joka tekee mitä käsketään.

Alku noudattaa normikaavaa; nuori kaunis nainen tapaa nuoren kauniin miehen säkenöivällä tanssilattialla. He huumaantuvat toistensa hikisistä vartaloista, he lähtevät samaa matkaa kotiin. Yhdessä vietetty yö johtaa pian parisuhteeseen, parisuhde avioliittoon ja talonhankintaan. He omistavat kodin. Se on heidän näköisensä. Lamppu on Ikeasta, kukkamaljakko Alkosta, Luukas varmaan taivaasta.

Entäpä... seksi? Niin. En tiedä kuinka tavallista alistaminen, alistelu, kuten Ruut ja Luukas toimiaan keventäen nimittävät, parisuhteissa on. Varmaankin aika yleistä. Mutta siitä vain ei puhuta. Ei puhuta tunteesta, joka säkenöi koko kropassa, varsinkin kohdussa, kun kumppani vääntää hiuksista miltei niskat nurin. Lyö suoraan kasvoille. Antaa toisen hengittää yhdynnän aikana vain silloin kuin itse haluaa. Työntää sormet syvälle kurkkuun. Ja tämä toinen, Ruut, on mennyttä. Myös Luukas on mennyttä, odottaahan häntä kotona epätoivon vimmalla alistettavaksi haluava pikkuvaimo, joka kykenee luottamaan olevansa rakastamisen arvoinen vain antaessaan toiselle aivan kaiken.

Myöhemmin jopa päätäntävallan vartalostaan, elämästään. Viimein paljastamalla todellisen halunsa: Ruut tahtoo olla Pikku-Ruut, Pikku-Ruut tahtoo tulla Luukas-isin hoivaamaksi. Paijaamaksi. Raiskaamaksi.

Kuulostaako hurjalta? Jokaisella on toki oikeus toteuttaa fantasiansa kahdestaan kumppaninsa kanssa silloin, kun kumpikin on juonessa mukana, kun kumpikaan ei tee mitään vastoin tahtoaan. Ja silti jälkipuinti, omien tunteiden, ja etenkin toisen, voi olla vaikeaa. Varsinkin alisteisessa suhteessa, jossa valtaa pitää lopulta alistettu.

Sanat iskevät koukun Ruutin sisuksiin. Koukku kalastaa totuuden esille nopeammin, kuin Luukas ehtii puheensa loppuun. Ruut tunnustaa totuuden, välittömästi hänet valtaa arvottomuuden tunne. Hän ei osaa antaa mitään. Riittämättömyys avautuu ammolleen Ruutin rintaan. Hän tiesi sen. Hän on kokonaan huono. Jos hän hetken näki itsessään hyvää, se on nyt mennyt, eikä tee ole vielä edes jäähtynyt.

Kirjailija Essi Tammimaa nostaa uutuusromaanillaan esiin hurjan tabun; insestiset seksifantasiat. Teos on kuumottavan hämmentävä. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua kirjailijaan, ja tämän uusimman idea; rajojen venyttäminen parisuhteessa äärimmilleen, herätti pelon sekaisen kiinnostuksen. Isän kädestä osaa kujeilla sanoilla ja herkistää kauneudellaan, mutta erityisesti sen suoruus puhuttelee. Teksti on kuin isku vasten kasvoja. Käsi joka läimäyttää voidakseen seuraavassa hetkessä silittää. Nyt rikotaan atomeiksi naiseuden kerrostumat ja mennään täysillä ytimeen.

Anna minun hukkua, Ruut rukoilee. Hän painii pimeän kanssa. Kirkkaat pisteet ovat alkaneet kieppua näkökentässä, se on vaaran merkki. Sen pitäisi säikäyttää hänet. Mutta hän painaa itsensä vasten pimeää.

Laura Manninen; Kaikki anteeksi

WSOY 2018, 321s.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.

Saul Black; Rakkaudesta murhaan

Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.

Lena Andersson; Omavaltaista menettelyä

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suom. Sanna Manninen, Siltala 2014, 214s.

Mikään ei ole niin autio kuin asunto, josta rakastaja on juuri poistunut. Kolkkous iski vasten Esterin kasvoja.
Se ei ole sen arvoista, hän tunsi.
Se on aina sen arvoista, hän ajatteli.
Oli miten oli, en voi olla ilman, hän ajatteli ja tunsi.

Lena Anderssonin August-palkinnolla muistettu teos, Omavaltaista menettelyä ei ole missään nimessä helppo kirja. Se on hieno, se on riipiviä, raivostuttava, ravisteleva. Romaanissa käsitellään, kuten takateksti lupaa: "banaalian yksinkertaista julmuutta sekä suurenmoisen täydellistä antautumista" eräässä ihmissuhteessa. Valtaa, ja sitä, kuinka helppo vallalla on pieni ihminen nujertaa. Toivoa, joka pyrkii rakentamaan sillan sinne missä ei lopulta ole mitään.

"Kaikkea hyvää", hän ajatteli, siinäpä fraasi jolla oli kaikki murha-aseen ominaisuudet.

On Ester Nilsson, runoilija, joka ammentaa elämänvoimansa sanoista. On Hugo Rask, taitelija, josta Ester ryhtyy laatimaan esseetä. Jo miehen teokset aiheuttavat väristyksiä muutoin niin asiallisessa Esterissä. Ja kun nämä kaksi tapaavat, on piru irti. Ester rakastuu päättömästi, sairaalloisesti, epätoivoisesti. Hugo sen sijaan käyttää Esterin antautumista pienenä arjen piristyksenä. Vetää lähelleen ja saman tien pakenee paikalta. Tyypillinen mies siis tämä Hugo? Ei, harva mies toimii sentään näin vastenmielisellä tavalla. Kun Ester riutuu rakkaudesta, yrittää piinallisesti siitä irrottautua, heittää Hugo taas uusia koukkuja, joihin naisparka takertuu. Irti ei saa päästää, lähelle ei saa tulla.

Oli hiljaista. Meni viikko. Hätäännys ja itsesyytökset saivat Esterin melkein oksentamaan.

Esterin ja Hugon tarina on vaikuttavan fiksusti kuvattu, lyhyehkö romaani rakastamisen vaikeudesta. Julmuudesta, jolla toista ihmistä voi mielensä mukaan pyöritellä. Hermostuin Hugoon, koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota.

Omavaltaista menettelyä on hämmentävällä tavalla hyvä kirja. Koin sen paikoin puskevan yli hilseen, mikä ei ole miellyttävä tunne lukiessa. Toisaalta romaani sai minut rakastumaan omaan, kilttiin mieheeni. Kenellekään en Esterin kohtaloa toivoisi. En edes pahimmalle vihamiehelleni.

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa.

***

Teos on saanut heti julkaisun jälkeen runsaasti blogihuomiota. Linkitän teidät Katrille, josta pääsette lukemaan myös kanssabloggaajien mietteitä teoksesta.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Otava 2008, 351s.

- Miehet! Kun ne on jotenkin niin keskeneräisiä! Ne ei osaa loppupeleissä rakastaa. Kuorii kermat päältä ja alkaa heti sen jälkeen vittuilemaan.


Anna-Leena Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani, koska vain hän osaa kuvailla tunteitani, ajatuksiani niin tarkkanäköisen napakasti, etten osaa kuin aamenta hokea. Kuitenkin olin missata tämän, jo elokuvanakin ilmestyneen teoksen. Onneksi leffa, jota en ole nähnyt, palautti mieleeni ja lukulistalleni punaisen unelman. Ja kirjan luettuani olen jälleen niin täytetty, niin nainen, että haluaisin kiljua riemusta.

Ei kiitos kertoo tavallisesta keski-ikääntyvästä avioparista, saksankielen opettaja Helistä ja hänen miehestään Matista. Heli on edelleen rakastunut komeaan mieheensä, vaikka Matti eristäytyy raukkamaisesti tietokonepeliensä maailmoihin. Aikuinen mies! Jotain tapahtui, kun pariskunnan nyt jo esipuberteetti-ikäinen tytär Sissi syntyi. Matti lopetti haluamisen. Hänestä tuli nysväävä nallekarhu, toinen vauva Helin hoidettavaksi.

Miksi mies ei enää anna seksiä, vaikka Heli ahdistuu ainaiseen aloitteen tekemiseen, torjutuksi tulemiseen? Nyt ei ole hyvä aika. Mitä tapahtui rakkaudelle, intohimolle? Ja onko kadotettua enää mahdollista saada takaisin?

- Parisuhteen tekee vaikeeksi ennen kaikkea se et niillä ei oo juurikaan tunteita, miehillä siis, Manna kuittaa.
- Tuo nyt on klisee. Totta kai niilläkin on tunteita.
- Ei ole. Niillä on vaan selkärangan hermoratojen tuottamia nytkähdyksiä sillon tällön, esimerkiksi oman lapsen syntymän kohdalla saattaa pikkusen nytkähtää.

Totta kai Heli päätyy lopulta pettämään miestään huomattavasti nuoremman oppilaansa kanssa. Niinhän siinä vääjäämättä käy, kun kotoa ei huomiota tipu. Mutta onko ruoho sen vihrempää aidan toisella puolella?

Ei kiitos on ensinnäkin aivan huipputeos. Härkönen osaa kuvata naisena olemista, naiseutta (kuten myös äitiyttä), miehen ja naisen välisiä eroja riemastuttavalla tavalla. Teos on niin hauska, että tyrskin lukiessa jatkuvasti. Toisaalta se on myös surullinen, huolestuttavakin, mutta ei missään nimessä toivoton. Mahtava lukuelämys, joskaan en tiedä uskallanko katsoa elokuvaversiota. Pelkään että se vesittää tämän. Sillä juuri näin minä tahdon tarinan muistaa, näin tämän pitää.


Rakkaus on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä.

***

Toisaalla

Unni Drougge; Pahuudella on rakkauden kasvot

Boven i mitt drama kallas kärklek 2007, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2009, 444s.

Ja vaikka tarjolla oli faktaa pätevän arvion tekemiseksi, antauduin suhteeseen silmät apposen kiinni. Sillä miten voi olla tarttumatta siihen kuohuvaan onnen tunteeseen, jonka koimme kun vain saimme olla vierekkäin? Miten voi rimpuilla irti siitä häkellyttävästä vetovoimasta, jonka toinen ihminen synnyttää pelkällä läsnäolollaan?

Unni Drougge. Provokirjailija. Sosiaalipornokuningatar. Shokkitäti. Tällaisia (ennakko)luuloja omasin kirjailijan nimeä kohtaan, kunnes koimme kuuman kohtaamisen kirjastohyllyjen tuntumassa. Aloitin teoksen sillä asenteella että jätän heti kesken, jos ei lähde vetämään. Mutta tämähän lähti! Olin koukussa jo ensimetreillä, luin romaania ahmimalla. Jossain vaiheessa paatoksellinen kurjuus alkoi puuduttaa. Teos toisti itseään loputtomiin kuin painajaismainen spiraali. Aivan kuten elämäkin. Unnin elämä. Sillä tositarinastahan tässä on kyse.

Unni Drougge on taitelijaluonne, kirjailija, joka ei ole koskaan karttanut vaiettuja aiheita. Pahuudella on rakkauden kasvot -teoksessa hän tuo julki suhteensa parikymmentävuotta nuorempaan komistukseen, joka vei Unnin intohimon ytimeen;

Intohimo kutoi pakkopaitaa, jonka puin muitta mutkitta ylleni. Olit ottanut käyttöön uuden hallintotavan. Saatoin ehkä kyseenalaistaa toimintatapasi, protestoida ja äänestää tyhjää, mutta maalle olisin uskollinen.

Rakkauteen, pakkomielteeseen, hulluuteen. Eikä ainoa joka kärsi ollut Unni. Kaikki hänen viisi lastaan, jotka olivat toki jo aiemmin tottuneet äitinsä kirjavaan ystäväkaartiin, joutuivat temmatuiksi mukaan perhehelvettiin, jossa lopulta olivat menettää kokonaan äitinsä. Unni kun jätti kaiken nuorukaisen takia. Myös oman itsensä.

Ja kaikki peitettiin paksun meikkikerroksen alle. Meikkiä sinelmien peitoksi ennen suuren naistenlehden kasvokuvausta. Meikkiä silmän alla olevaan kohoumaan ennen pikkukaupungissa järjestettävää kirjailijatapaamista. Meikkiä ruman rakon päälle ennen ostoskeskuksen signeeraustapahtumaa. Ja vielä vedenpitävää meikkiä terapiaistunnolle, missä itkin kuin vuolas virta.

Pikku hiljaa miehen käytös kävi yhä järkyttävämmäksi. Alusta asti Unni, joka luennoi ympäri ruotsia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, huomasi Niclaksen käytöksessä varoitusmerkkejä. Ei vain yhtä, Niclas omasi ne kaikki. Ja silti, silti nainen antautui hullun huuman vietäväksi. Huuman, joka kesti seitsemän vuotta.

Miksi?

Pahuudella on rakkauden kasvot kertoo syyn. Se on, kuten takakansi lupaa, tutkielma rakkaudesta, rakkaudesta joka voi muuttua hengenvaaralliseksi. Teos on järkyttävän rohkea. Säälimätön. Paljas. Vaikka nainen häpeää yli kaiken silloista suhdettaan, sitä että sieti nielemättä kaiken, tässä hän tuo julki uskaliaasti elämänsä vaikeimmat vuodet. Koskettavaa on myös lukea Unnin pojan katkelmat siitä, kuinka hän koki ajan, jonka äiti omisti "Kisulleen".

Mielestäni kirjailijatar on edelleen melko provo, mutta kaikki kunnioitus hänelle rohkeudestaan! Suosittelen!

***

Teoksen on lukenut ainakin
Noora

Ian McEwan; Vieraan turva

 

The Comforth of Strangers, suom. Marja Alopaeus ja Otava, 138s. kirjastosta

"Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa... Ja naiset haluavat joutua miesten alistaimiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään... He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta." (Robert)

Tarkoituksenani oli tutustua kesän aikana muutamaankin kanssabloggaajan suosikkikirjailijaan. No, hanke on edennyt minulle ominaiseen tyyliin: olen unohtanut koko jutun. Viimekertaisella kirjastoreissulla en kuitenkaan päässyt enää Ian McEwanin ohi, röyhkeästi kirjailija kiilasi eteeni Vieraan turvan muodossa.

Okei, herra McEwan, näytä nyt todelliset kotkan kyntesi!

Kyseisen romaanin kanssa minun ei tarvinut edes poistua mukavuusalueeltani, koska ymmärsin Vieraan turvan kategorioituvan psykologiseksi trilleriksi. Ja tietysti teoksen lyhyt sivumäärä ei ainakaan lukuintoja lannistanut.

Teos oli kieltämättä, hmm, hämmentävä. Siinä vaiheessa kun alkoi tapahtua, ja intoni läikähti kunnolla liekkeihin, oltiinkin jo viimeiselle sivulla. Jäi outo tunne, kuin olisi herännyt painajaisesta, josta reaaliaikaan siirtyminen vaikutti mahdottomalta. Mitä oikein tapahtui? Keiden kammottaviin uniin eksyinkään?

"Kun olen rakastunut johonkuhun olen valmis antamaan hänen tarpeen tullen vaikka tappaa itseni." (Caroline)

Vieraan turva ei kuitenkaan kammottele koko aikaa. Siinä on runsaasti kaunista miljöökuvailua ja maisemilla hekumointia. Painopiste kallistuu kuitenkin vääjäämättä parisuhteen läpileikkaukseksi kaikkine omituisine piirteineen. Nämä piirteet hukkuvat yleensä arkisuuteen. Vaatii taitoa nostella esiin vaikeasti määriteltäviä katseita ja huokauksia.

Romaanihan kertoo Marysta ja Colinista. He eivät ole naimisissa, mutta kuitenkin omaavat pitkän yhteisen historian. Nyt eräänlainen, erillään asuva avopari on lähtenyt nauttimaan yhteisestä lomamatkasta. Pitkästyminen ja kuumat päivät vaivuttavat molemmat uniharsoon, josta toinen parivaljakko, Robert ja Caroline heidät hereille ravistavat. Pyörähtää käyntiin varsinainen lumipalloefekti, jolla on arvaamattoman rankat seuraukset.

Vieraan turva on kummallinen lukuelämys, joka ei ehkä ensimmäisellä kerralla ihan täpöllä aukene. En varsinaisest menettänyt kirjailijalle sydäntäni, mutta siitä huolimatta kiitän kuumeisesta lukuelämyksestä. Elokuvaversion taidan jättää suosiolla väliin...

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Erja 
Leena Lumi ,
Sanna,
Jaana
Katja
Kuutar

***

"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."

Gillian Flynn; Kiltti tyttö

Gone Girl 2012, suom.Terhi Kuusisto ja WSOY 2013, 447s. (ennakkokappale)


"Hän oli oikea unelmatyttö", sanoi Sharonin ääni taustalla. "Kaunis, älykäs, innostava ja hyvin varakas."
"Hän taas oli ihailtu mies..."
"...komea, hauska, fiksu ja filmaattinen."
"Mutta heinäkuun viidentenä heidän täydellinen maailmansa romahti, kun Amy Elliot Dunne katosi heidän viidentenä hääpäivänään."

Poika tapaa tytön, pari menee naimisiin, tyttö katoaa. Siinä yksinkertaistettuna kirjan juoni. Ja oikeastaan, (valitettavasti) tässä kaikki mitä kirjasta kannattaa kertoa. Kilttiin tyttöön tarttuessa lukijalle on parempi mitä vähemmän hän romaanista ennakkoon tietää. Ei muuta kuin kirja käteen ja hyppy kohti tuntematonta. Voin luvata, se kannattaa.

Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pielessä, pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. 

Itse tiesin romaanin raamit ja sen verran, että odotettu teos on/tulee olemaan jonkinasteinen sensaatio. Tieto tuli englanniksi kirjan lukeneilta ystäviltä ( Annami Minna Jaakkola Norkku ), heidän postaustensa perusteella tämä jännärifriikki pysyi tuskin hameessaan. Onpa kirjaa luonnehdittu Financial Timesissa näin jopa: "Lue tämä kirja ja pysy sinkkuna."

Vahdin haukan lailla posteljooniparkaa, ja en voinut olla tanssimatta pientä voitontanssia, kun The Kirja viimein luokseni luukusta luiskahti. Kyse on siis ennakkokappaleesta, mutta kaupoista tätä saa jo ensi viikolla.

Kiltin tytön etusivulla pitäisi olla varoitus sen koukuttavuudesta. Oikeasti, kirja varasti minulta alkuyön tunnit, mikä ei ole ollenkaan hyvä yhtälö tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa; kuopus herättää 5-5.30 (täysin epäinhimillinen ylösnousuaika!). No minä varoitan nyt tässä teitä; romaani on koukuttava sanan varsinaisessa merkityksessä. Siihen jää satimeen kuin pieni eläin, eikä teos päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Jos senkään jälkeen.

Alku saattaa vaikutta melko tavalliselta avioliittotarinalta, mutta vauhti kiihtyy sivumäärän myötä ja on viedä lukijalta kyvyn hengittää. Psykologisesti viiltävän tarkkanäköinen kertomus tämä on, kuitenkin väkivallaton, vaikka tekstiltään paikoin melko roisi. Minusta pelottavinta ei ollut lopultakaan mitä tapahtui, vaan se missä tapahtui - pään sisällä.

Kesälomalukemista metsästäville aivan helmi!

Hetken ahdistaa - kaikki kadonnut ilmestyy ennemmin tai myöhemmin näkyviin...

Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

2013 Maaria Päivinen ja ntamo, kannen kuva Anni Halonen, 259s.

"Heikko niin kuin minä, sellainen tarvitsee vahvaa. Ja vahva, se tarvitsee heikkoa. Ja sitten kun heikko ja vahva sekoittuvat ja vahva onkin heikko ja heikko vahva, täydentävät toisiaan, ääripäät ja voimat", lausui minun häneni ja painoi katseensa sivuun, joita minä en saattanut nähdä. 

Ilman Annaa ei olisi Hermania, ei Veikkoa, ei tätä tarinaa, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Anna, Veikko, Herman. Kolminaisuus, joka kietoutuu yhteen niin tiiviisti, elämän tiiviisti, ettei tiedä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Ja onko lopulta ollenkaan muita kuin Anna. Sillä hän on kaiken keskiö, Hän oli kaikkein kaikkein, Hermanin sanoin. Hän pyörittää draamaa, vaikka uhrin leimalla.

Annan ja Veikon avioliitto kituu henkitoreissaan. Oikeastaan se on ollut alusta saakka kuollut. Sillä Veikko on vahva, vahva epäinhimillisyyteen saakka, ja hänen vahvuutensa sairastuttaa Annan. Toisinaan Anna on niin ruhjottu, ettei häntä voi päästää ihmisten ilmoille, ei yliopistoon kaikkien nähdä, vaan Anna jää raudoissa kotiin. Ruma Anna, Anna jonka henki haisee, Anna joka on niin tiivis, että hänen painonsa saa lukijan, ei vain pintanaarmuille, vaan syville haavoille.

Miksi Anna jää tuhoisaan, väkivaltaiseen suhteeseen, miksi, vaikka vihaa Veikkoa? Vihaa niin paljon, että rakastaa. Anna tarvitsee Veikon vastapainoksi Hermanin. Veikolle hän alistuu, antaa kaiken, Hermania hän hallitsee olemalla antamatta mitään. Herman rakastaa Annaa sairaalloisella palolla, joka ei sammu, vaikka Anna on jo sammunut, vuosia sitten. Hermanilla on kolme lasta ja vaimo, mutta Annahaamun rinnalla he eivät ole mitään. Anna on Hermanin aurinko, jota hän kuun lailla kiertää, valoton ja kuollut aurinko.

 Rakastuin hänen läsnäoloonsa ja hänen värisyttävään poissaoloonsa, rakastuin hänen silmissään kylpevään syvyyteen, rakastuin hänen luoksepääsemättömyyteensä ja siihen että hän oli yhtä aikaa maanantai ja viikonloppu.

ja

Jokainen meistä haluaa sitä tietämättään; tuntea kaiken, tuntea kuolevansa ikävään. Tuntea olevansa ainoa, jota kohtaan tunnetaan. Tuntea saavansa kaiken huomion, jakamattoman, olla makaava, itkevä maailma.

Mutta Herman saa Annasta vain osia, ja niissä osissa on kituvan Hermanin kaikki. Kaikkein kaikkein.

Anna on kirjan henkilöistä se vaikein. Hänen mielenliikkeitä tuntuu lähes mahdottomalta ymmärtää. Lukija ahdistuu tahtomattaan Annan ahdistuksesta, joka on musta ja punainen, ja josta kaikki muut värit puuttuvat. Henkilöistä selkein on Veikko, hänhän on "vain" lyövä ja vaimoaan alistava mies, kuitenkin valitettavan tyypillinen. Annan vapauden kaipuu riipii, hänen katkeruutensa ja syyllisyytensä, mutta jotenkin ne myös jättävät tyhjän päälle.

Maaria Päivinen lähetti minulle kolmannen teoksensa (kiitos ♥), joka on saanutkin jo ihan mukavasti blogihuomiota. Kirjan vastaanotto on ollut moninaista. Siinä missä Leena Lumi ,  Villasukka ,   Vera Vala ja Maija ihastuivat, Elegia ja Paula  jäivät jotain vaille.

Ristiriitainen tämä teos onkin, niin provoisoivan naisellinen, että en taatusti ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Kirja on kuin reilun 200 sivun mittainen runo. Se on lyyristä tajunnanvirtaa, täynnä oivalluksia niin parisuhteesta, kuin ihmismielen pimeydestä. Tarina on perinteinen kolmiodraama mutta juoni väljä. Romaani piirtää puhtaasti omia latujaan, jossain tuolla ylhäällä, mielen rajamailla. Ja paikoin alhaalla, manalassa saakka.

En tiedä voiko Päivisen kirjasta sanoa varsinaisesti pitävänsä. Se on niin rankka ja toisaalta kielellisesti niin kaunis, etten kykene analysoimaan teoksen herättämiä tunteita. Nautin kerronnan kiemuroista mutta olin loppua kohdin uupua sanoilla tasapainotteluun. Toisaalta minähän olen aina ollut lääpälläni tarinavetoisiin kirjoihin.

Pintanaarmuja on lukukokemuksena vahva ja erilainen. Se on koettava, siihen on upottava ja viimeisen sivun jälkeen pyristeltävä kohti pintaa. Ellei sitten aio jäädä Annan tavoin lipumaan kohti vapautusta. Tai uutta vankilaa.

Ja Anna jäi sohvaan niin kuin sauna poltetaan humalassa eivätkä hänen vaurionsa olleet suuria ne olivat jonkun kuvitelmia
ja tyynin mielin minä unohdan ja
hän katseli tyhjiksi riivittyjä seiniä
ja huomenna maalaan tänne värit takaisin, niin minä teen,
ja
toivoon hän jäi lepäämään, toivoon yhtä kaikki.

Muista myös kirjailija oma blogi!

Laura Save; Paljain jaloin

 
Laura Save ja WSOY 2013, 380s.

Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äärettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärilläni on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. Jatkan toimintaani järkevästi, mutta sisälläni mielikuvat muuttuvat kuin kaleidoskoopissa yhä uudenlaisiksi skenaarioiksi ja tapahtumiksi.

Olen pahoillani jo etukäteen, rakkaat lukijat. Aion nyt viskata päällenne verkon, jonka vangiksi jäin Laura Saven (1983-2012) Paljain jaloin -teoksen luettuani. Puhdistaa mieleni kaivot, jotka täyttyivät jälkitunnelmissa upottavasta liejusta. Puhun, koska toivon romaanin lakkaavan sillä tavalla pyörimästä päässäni. Ei niin, että tahtoisin kertomuksen unohtaa. En tahdo enkä voi, vaan kannan Lauraa ja hänen pientä perhettään jossain sydämen mutkassa aina.

Kuulostaako liikaa sanotulta? Olen vain hämmentynyt siitä, kuin vahvoja tunteita Paljain jaloin minussa herätti. Se on rosoisuudessaan niin aito, että lukiessa alkoi tuntumaan siltä, kuin hyvä ystävä olisi sairastunut syöpään. Jos joku ei vielä tiedä, syöpäkertomus tämä on. Teos perustuu Saven päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin, joiden pohjalta lukija oppii hänet tuntemaan pelottavan läheisesti. Laura, lääketieteen opiskelija, vasta naimisiin mennyt pienen pojan äiti saa puhelinsoiton kesken vaipanvaihtoa. Kipu polvessa ei olekaan ollut viatonta, vaan diagnoosiksi tulee luusyöpä.

On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Ja siitä alkaa Lauran taistelu syöpää vastaan. Taistelu avioliiton puolesta. Taistelu henkiin jäämisestä. Aseinaan Lauralla on sytostaatti- ja sädehoidot, leikkaukset sekä myös erilaiset terapeutit. Lukija pääsee elämään tätä hirvittävän raskasta vaihetta Lauran rinnalla, suorastaan hänen nahkoissa. Tuntemaan alun sokin. Myöhemmin taloksi käyvän kuolemanpelon ja menetyksen kauhun. Mutta myös nauttimaan seesteisimmistä vaiheista. Turvautumaan mustaan huumoriin. Ja sitten taas huolestumaan turvonneesta patista.

Saven kerronta on rehellistä, aitoa, konstailematonta. Ja juuri siksi niin kohti tulevaa. Kirjan kipupiste on lukijalle jo alussa ( kansitekstissä) tuleva tieto, jonka mukaan Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon romaanin julkaisusta. Mutta teoksen sivuilla Laura itse ei sitä tietenkään tiedä! Kaiken kivun keskellä hän jatkaa lääketieteen opintojaan. Uskaltaa toivoa. Tahtoo elää.

Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä.

Ja hän nauttii arjen pienistä iloista. Hetkistä puolisonsa kainalossa. Puoliksi syödystä suklaalevystä. Poikansa naurusta.

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyinä hetkinä

Kyllikki Villa

Kirjan loppusanat menevät näin:

"...Toivon, että lopputulos toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Pojalleen Laura kirjoitta: "Tein tämän kirjan, jotta tietäisit, mitä olen ajatellut ja kokenut, ja kuka olen ollut. Toivon silti, että sinnittelen täällä vielä niin kauan, että pääsen sen sinulle itsekin kertomaan..."


Jos lähipiirissäsi on syöpäsairas ihminen, lue tämä kirja. Jos itse sairastat syöpää, tämä on sinulle. Ja me onnekkaat, toistaiseksi terveet ihmiset voimme painaa päämme kiitollisina terveydestämme, rakkaistamme ja tylsästä arjesta.

Kiitos tästä tärkeästä kirjasta, Laura ja Sofia!

Lapset selviävät surusta yllättävän hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset, kaikki terapeuttini ovat sanoneet. Se tieto ei vie pois tuskaani siitä, mitä Otso joutuu käymään läpi. Joka kerran, kun se itkee perääni, kun olen lähdössä kauppaan tai kaverille, mami, älä lähde, se lävistää tietoisuuteni niin, että vatsassa kouristaa ja sietokyky on kovilla.
- Kyllä mamin on nyt mentävä, kulta. Ole reipas poika.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maija peikkoneito Suketus, jonka blogissa lisää linkkejä.

Raija-Sinikka Rantala; Miekkatanssi

Like 2012, 205s.

Heijastuksen näkee vain, jos on samalla puolella kuin sen kohde.

Miekkatanssi kertoo tarinan Annasta ja Askosta. Rakastumisesta, oikean kumppanin löytymisestä vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Erotaan ja mennään yhteen. Annan esimurrosikäinen poika Pekka ei katso hyvällä uutta "isäpuoltaan", vaikka Anna ja Asko eivät muutakaan saman katon alle. Alkaa äidin ja pojan välinen valtataistelu, jossa ei ole voittajia. Annan vaikeudet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään pojan kapinaan. Rahaa alkaa kummallisesti kadota ja pian Anna huomaa todellisuuden rajojen häilyvyyden.

- Älä naura, Anna kivahti. - Mä alan väsyä siihen, että todellisuus on kuin joku kaleidoskooppi, jossa palat vaihtavat paikkaa koko ajan.

Mielestäni Rantala kuvaa nasevan yksinkertaisesti parisuhdetta narsistin kanssa. Millaista on, kun ihminen, jonka kanssa yrittää saada arjen toimimaan, elää aivan eri todellisuudessa. Välillä kohdataan, välillä Annan ahdistus on kuin omasta elämästäni kirjoitettua. Asko on sairas, mutta kuinka sairas? Rantala kuljettaa lukijaa aikajanalla mielensä mukaan ja tämä on yksi tehokeinoista saada lukijakin Annan tavoin sekoittamaan totuus.

Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä putoaa pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit. Hän yritti nostaa katseensa sohjosta taivaalle, mutta se putosi räntänä kasvoille ja vesi valui pitkin poskia kaulaan.

Miekkatanssi on lyhyt mutta ytimekäs parisuhdekuvaus riippuvaisesta rakkaudesta. Lopetan kliseisesti; kun tarinan on kerran aloittanut, sitä on mahdotonta jättää kesken...

Muita teoksen lukeneita ovat ainakin anni M. Mari A Kirjavinkit