Katharine McGee; Tuhat kerrosta

Tuhat kerrosta, Pudotus


Kirjat ovat sitten merkillisiä aarreaittoja. Ne osaavat yllättää. Jonkun suuresti odotetun, entuudeltaan tunnetun tekijän teos saattaa osoittautua pettymykseksi. Sitten on näitä kirkkaita tähtiä, tässä tapauksessa suorastaan säkenöiviä, jotka osuvat, uppoavat, vievät mennessään. Vaikka yleensä vierastan glamouria niin omassa elämässäni, kuin kirjallisuudessakin, Katharine McGee vetää nyt täydet pisteet kotiin.

En tiedä voiko Tuhat kerrosta -sarjaa edes nimittää dystopiaksi. Ennemminkin nämä menevät kategoriaan utopia. Eletään vuotta 2118 aivan New Yorkin sydämessä, tuhat kerroksisessa luksustornissa, jossa eliitti asuttaa tietysti ylimpiä kerroksia. Mitä alemmaksi rakennuksessa mennään, sitä keskinkertaisemmiksi olot muuttuvat. Pohjalta löytyy pohjasakka", raskaimman työntekijät ankeissa kämpissään.

Mutta me liikumme aivan huipulla. Siellä missä glitter kiiltää, sampanja virtaa toinen toistaan upeammissa juhlissa. Siellä missä kaikki on mahdollista - ainakin melkein. Tutustumme Averyyn, täydelliseksi suunniteltuun nuoreen naiseen ja hänen ylelliseen ystäväpiiriinsä. Averyllä on vain yksi salaisuus, se suurin, se kipein. Ja lumipalloefektin tavoin salaisuudet alkavat nousta pintaan myös lähipiirissä. Pinta rakoilee, julkisuudenkuvaan tulee ensimmäinen särö. Sitten toinen...

Voisi sanoa, onneksi, tutustumme myös alemman kerroksen väkeen. Kokonaisuuskuva upeasta tulevaisuudesta hahmoittuu lukijalle. Onko mikään sittenkään muuttunut? Ainakaan paremmaksi?

Luettuani sarjan ensimmäisen osan, minun oli välittömästi napattava seuraava. Nämä nuoret osaavat totisesti koukuttaa, kirjailija McGee viedä niin että korot kopsuvat, helmat hulmuavat. Ja heti seuraavan kulman takana voi odottaa pudotus.

"Voittajan kirous", Nadia kuiskasi hänen korva-antenneihinsa, ja ihan selvästi hän kuuli huvittuneisuutta Nadia äänessä. "Se iskee kun voittaja saa täsmälleen sen mitä haluaa, vain huomatakseen, ettei se vastannutkaan odotuksia."

Tuhat kerrosta, Huipulla

Pudotuksen jäljiltä päähenkilöiden paniikki valtaa myös lukijan. Nyt uhan tuntu kiristää otettaan, hetkeksikään ei saa antaa huomion herpaantua. Kuka haluaisi tornin alimpiin kerroksiin? Kuka haluaisi vankilaan? Putoamisesta puhumattakaan.

Mahdottomat ihmissuhteet kaikkine kiemuroineen pyörittävät tarinaa kiihtyvällä vauhdilla. Ystävyyssuhteita puretaan ja solmitaan. Luvut on jaoteltu samoin kuin edeltäjässä, jokainen viisi nuorta saa oman äänensä kuuluviin. Jokainen heistä on tavalla tai toisella syyllinen. Tuleeko nuorten elämät romahtamaan korttitalon tavoin? Valta on aina sillä, joka tietää eniten.

Huipulla esittelee myös uuden mysteerikaunottaren, hänet, joka sekoittaa pakkaa entisestään. Calliope ei, tietenkään, pelaa puhtain kortein, kaikkea muuta.

Ja vaikka voisi kuvitella, että kaikki tämä dramaattisuus aiheuttaisi jo sokerihumalatilan, asia on kuitenkin päinvastoin. Kirjailija on antanut hahmoilleen tärkeän ominaisuuden, omantunnon. Hän kieputtaa vastahankaisenkin lukijan sormensa ympärille, ja näin me jäämme odottamaan, kuumeisina, jatkoa.

Tuntui melkein kuin olisi katsonut itseään etäisyyden päästä: tavallinen Avery olisi itkenyt sitä pyhäinhäväistystä, että huippusuunnittelijan morsiuspuku revittiin rikki. Mutta toisaalta tavallinen Avery olikin paennut kuorensa alle, ja jäljellä oli vain tämä järjetön Avery, räjähdysherkkä ja äärimmäisen arvaamaton.

Hyvänen aika sentään miten hienoja romaaneja nuorille kirjoitetaan! Minähän alan pääsemään kunnolla vauhtiin... Suosituksia vastaavista vastaanotetaan!

K. K. Alongi; Pakenijat

Otava 2018, 334s.

Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.



Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?

Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?



Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...


Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.



Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!


***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Piia Leino: Taivas

S&S 2018, 249s. (ennakkokappale)

Aleksi oli lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään?


"Maailma ilman meitä." Tämä ei ole dystopinen kauhukuvaelma, pelonsekaista jossittelua. Tämä tapahtuu nyt, sekä Aleksille että Iinalle. Kaikille 2058 -lukua eläville, myös lukijalle, joka temmataan vaivattomasti Helsingin kurjuutta huutavaan maisemaan. Kerjäläiset ovat kerääntyneet neliörykelmiin Hakaniemen torille, vain vähän paremmin toimeentuleva väestö puolestaan tuntuu vajonneen jonkinlaiseen transsiin. Tämäkö on uusi uljas Valon kaupunki? Turtumuksen syömät suomalaiset saavat kuitenkin, mikäli onnekkaaseen osaan kansasta kuuluvat, nauttia Taivaasta. Tuo virtuaalitodellisuus vie mukanaan menneeseen aikaan, aikaan, jolloin kaikki oli vielä mahdollista. Miten kaunista, miten lohdullista, miten... lamaannuttavaa.


- Ehkä on parempi kadota, Aleksi sanoo. - Luulen, että tässä lajissa on virhe, jota emme voi paikata. Emme ole ikinä tyytyväisiä paitsi Taivaassa, mutta siellä emme voi pysyä. Olemme tämän pelin virus.


Aleksin työ yliopistolla ei vaadi juuri kotoa poistumista, mikä onkin hyvä, sillä sisällissodan jälkeinen Helsinki ei raittiilla ilmalla houkuttele. Päinvastoin, harvat edes uskaltautuvat ulos asunnoistaan. Lapsettomuuden riivaama, täydellisen välinpitämättömyyden valtaama kaupunki on sittemmin sulkenut rajansa. Eletään kuplassa. Paikalla, mutta ei todellisesti läsnä. Onko tämä totta jo tänään?

Eräänä päivänä Taivaassa Aleksi tutustuu oikeaan ihmiseen. Naiseen. Vuosia sitten unohdetut tunteet alkavat nousta koomastaan. Utuisuus hälvenee, tapahtuu herääminen. Entä jos tapaisi Iinan ihan tässä ja nyt?



Piia Leinon toinen romaani voitti Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016. Täytyy taas myöntää, että ahmin teoksen saman tien kun sen jokunen viikko sitten sain, mutta julkaisupäivää olemme joutuneet odottamaan.

Kirjan tunnelma elää ja hengittää hyytävänä edelleen. Voimakas yhteiskunnallinen sanoma yhdistettynä elokuvamaisesti etenevään tarinaan puhuttelee luita ja ytimiä myöten. Se herättää. Se pakottaa katseen irti ruudusta, olipa kyse sitten kännykästä taikka tietokoneesta (ja kai telkkariakin vielä katsotaan), se houkuttelee näkemään tämän todellisuuden. Tämän ruman kauniin elämän. Ja toisen ihmisen siinä vieressä.



- Maailma on niin täynnä mahdollisuuksia. Voi mennä ohi tai pysähtyä ja katsoa ja jos katsoo, siitä voi aueta uusi maailma. Voi oppia ihmisiä. Haluan oppia sinut. Kerro mitä mietit juuri nyt.

Margaret Atwood; Orjattaresi

The Handmaid's Tale 1985, suom. Matti Kannosto ja Karisto, 395s.

Nolite te bastardes carborundorem


Margaret Atwoodin Orjattaresi on keikkunut lukulistallani niin pitkään, etten enää muista milloin sen ensi kertaa ylös kirjasin. Kuin varkain päätin kulkea oikotietä, katsoa romaanin sijaan HBO:n esittämän The Handmaid's Tale:n Ja minä, joka ehdin hyvin harvoin ruudun ääressä pidempiä aikoja viettää, valvoin pari yötä kuin kuumeen... Lumous, jonka valtaan tarina kietoi, ei päästänyt otteestaan. Nurinkurisessa järjestyksessä, kyllä, mutta silti ahmien, luin kirjaversion vasta kun henkilöhahmot olivat jo imeytyneet verenkiertooni.

Joten en osaa sanoa, miten tämä toimisi toisin päin. Orjattaren tarina on sama, kuitenkin sarja menee juonellisesti, monin paikoin pidemmälle. The Handmaid's Tale on ehkä koskettavinta ja tunnepitoisinta tv-tarjontaa ikinä, minulle aivan erityinen kokemus, jonka tahtoisin mielelläni monen teistä näkevän. Ja tietysti kirjan lukevan.


Mutta siinä minä olen, eikä sitä pääse pakoon. Aika on loukku, ja siihen olen jäänyt. Minun on unohdettava salainen nimeni ja kaikki tiet takaisin. Nimeni on nyt Frediläinen, ja täällä minä elän ja asun.

Elä nykyhetkessä, ota siitä kaikki irti mitä voit, mitään muuta sinulla ei ole. 


Samoilla linjoilla mennään itse romaanin parissa. Hullua, että tämä on suomennettu vuonna 1986, ja silti teoksessa on liikaakin yhtymäkohtia tähän päivään. Miten moni nainen on jakanut päähenkilömme, entiseltä nimeltään Junen, kohtalon. Ei aivan näin, mutta ymmärrätte pointtini.

Orjattaresi on Junen kertomus maailmasta, jollaiseksi se on rajun sodan ja ilmaston myrkyttymisen myötä muuntautunut. Gileadissa on palattu vanhoihin, "kristillisiin" arvoihin (joskin hyvin löyhästi, vain yhteen Raamatun kohtaan nojautuen). Jos vaimo ei saa lasta, kuten tänä hedelmättömyyden aikana hyvin todennäköistä käy, voi hän ottaa orjattaren. Tuollaisen punaista pukua kantavan, nöyräksi opetetun kävelevän kohdun, synnyttämään perheelle suvunjatkajan.


Mutta millaista on orjattaren tarkkaan valvottu ja suojattu elämä? Millaisia ovat nämä naiset, jotka "vapaaehtoisesti" ovat valinneet "jalon" osan, tulla raiskatuksi joka kuukausi. Toinen vaihtoehto olisi siirtokunnat, eikä sinne kukaan halua.


Nyt lihani asettuu toisella tapaa. Olen pilvi, keskuskappaleen ympärille hyytynyt, päärynänmuotoisen keskuskappaleen, joka on kova ja todellisempi kuin minä ja kuumottaa punaisena läpikuultavan kääreensä alla.  

Junen elämä on pysähtynyttä, kirjaimellisesti hänellä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tekstistä huokuu alistetun mielen kapina. Toivo, vaikka sille ei epätietoisuuden aikakautena juuri perusteita olekaan. June yrittää torjua liian kipeitä muistoja kuolleesta (?) miehestään, pienestä tyttärestä, joka äidiltä riistettiin. Hänen osansa on naiseuden esineellistetty ydin; raskaaksi tuleminen.

Mieli on sentään hänen omaansa, kuumina kuiskivat yöt, pienet yksityiskohdat, joita peitetyinkin kasvoin voi havaita. Nick...


Me molemmat vapisemme, miten tahtoisinkaan. Serenan salongissa kuivien kukkien keskellä, tällä kiinalaisella matolla, miehen laiha ruumis. Miehen, joka on täysin tuntematon, Niin kuin huutaisi suureen ääneen, ampuisi jonkun.



Kirja ja tv-sarja, molemmat kuohuvat mieleni ytimissä toisiinsa sekoittuen. Orjattaresi on äärettömän tärkeä, mutta samalla äärettömän tunteisiin käyvä teos. Sen synkkä, helteenpainama tunnelma tuskin haihtuu lukijasta vielä viimeisen sivun jälkeen. Ja kuten June ymmärtää, itsellään Jumalalla ei ole Gileadin kanssa mitään tekemistä. Rakkaudella, rikoksista suurimmalla.


Palataan vielä alkusitaattiin, jonka June löytää edeltäjänsä kaivertamana komeron sisuksista. Se on latinaa, ja tarkoittaa suunnilleen; älä anna niiden paskisten nististää itseäsi. Siitä löytyy tarinan punainen lanka.


- Pidä varasi, sanoi Moira minulle, puhelimessa. - Se alkaa nyt.


***


Orjattaresi on onneksi blogistaniassakin suosittu teos, linkitän tällä kertaa Hyllytontun höpinöihin.

Tuomo Jäntti; Verso

Gummerus 2017, 426s.

"Teknologiasta tehtiin jumala", hän sanoi. Olimme hallituksen suuren ruokalan merelle antavien ikkunoiden ääressä, ehkä puoli vuotta sitten. Nyökkäsin. Odotin jatkoa, koska Harrison näytti siltä että sitä oli tulossa. "Minä tiedän kun olin itse siinä mukana."
"Sinun yhtiösi", tarkensin. Hän ei sanonut mitään, katseli aaltoja. Meri levittäytyi taivaanrantaan kuin sinertävä hiekka.
"Maailman akku on tyhjä."


Verso, tuo kummallinen tauti, joka jo kasvillisuuden sekä eläinten hylkäämällä planeetallamme on ottanut kasvualustakseen ihmiset. Mitä muita vaihtoehtoja luonnolle on jätetty? Maa on käytetty loppuun: se on riistetty, raiskattu, raadeltu viimeistä itua myöten. Mutta voi noita raasuja, versottuneita ihmisiä, joiden ihosta, ihon alta ryöppyää nyt kasveja.

Viimeisillään kituuttavassa maailmassa versottuneille on olemassa oma hoitopaikkansa, entinen graafinen oppilaitos. Mutta Kolkamo itsessään herättää hämmennystä, se on verhottu salaisuuksiin ja entiset tiimiläiset ovat jättäneet pakkohoitolaitoksen jo aikoja sitten. Mitä Kolkamossa tapahtui, mitä siellä tapahtuu nyt? Verso kukoistaa, eikä siinä sittenkään kaikki. Kuolevaa maatamme uhkaa vielä raivokkaammin tappava ilmiö, Gowiwa.



Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen.


Ja nyt hallitys lähetettää Kolkamoon Alis Ismantikin, entisen toimittajan, edelleen uteliaisuudella ja rohkeudella käyvän naisen, joka lähtee lähes raivokkaasti selvittämään versottuneiden kohtaloa. Vaikka muu maailma tuntuu jollain tapaa jo luovuttaneen, riittää Alisilla potkua. Kunhan vain saatavilla on kahvia ja tupakkaa.


"Yksi hieno asia siinä että maailma romahti, on se, ettei tupakointikieltoja valvo enää kukaan."


Talven hallava hevonen, kirjailija Tuomo Jänttin esikoisteos, oli kerronnaltaan lumoavan kaunis, juoneltaan lähes raivostuttavan piinaava. Se loppuratkaisu! En todellakaan ymmärtänyt. Myös Verso on haastava kirja runsaslukuisen henkilökaartinsa puolesta. Tarina ei aukea helposti, mutta se koukuttaa, kiehtoo, kauhistuttaa niin täysillä, että luin romaanin parissa illassa. Ja tällä kertaa, hei oikeasti, luulen oivaltaneenikin jotain...

Versoa voisi verrata Eteläraja -trilogiaan, joka on samalla tavalla häiritisevästi alitajuntaa pelotteleva katastrofikirja. Minä vallan rakastuin Versoon! Ottakaa aikaa ja antautukaa tarinalle, antakaa sen sanomalle mahdollisuus.



Näin junan ikkunanpielestä kasvavan pienen liljankukan, joka olemassaolollaan vakuutti minulle, että jossain tämän maailman pinnan alla oli toinen, kauniimpi, se oli tulossa, eikä ihminen kaikkine tekoineenkaan pystyisi estämään sitä.


***

Kirjasta on pitänyt ainakin Dysphoria.

Rankan huhtikuun jälkeen on huojentavaa lähteä kulkemaan kohti kesää. Lämpöisempää toukokuuta, lukijat rakkaat! 

K. K. Alongi; Ansassa

Otava 2017, 297s.

Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan.


Nuortenaikuisten kirjallisuus on vaikea genre kaltaiselleni "täti-ihmiselle", mutta vahvoja poikkeuksiakin löytyy. Uskoisin jälleen kerran tämän olevan vain asennekysymys. Pitäisi rohkeammin rikkoa kirjallisia rajojaan, koska vastaan voi tulla kirkkaana loistavia aarteita. Kuten K. K. Alongin Kevätuhrit -sarja, jonka uusin osa oli ahmaistava yhdeltä istumalta. Ansassa. Siinäpä juuri.


Aamiaisella, jos sitä aamiaiseksi voi kutsua, kaikki ovat hiljaa.

Se saattaa johtua monestakin syystä, mutta Tomi on melko varma, että kolmen kärjessä ovat seuraavat asiat:

- Aamiainen koostuu sipseistä ja kokiksesta.
- Kello on puoli seitsemän eikä kukaan heistä ole nukkunut kunnolla, vaikka ei sitä myönnäkään.
- Tulevaisuus näyttää ankealta.


Romaani starttaa kätevästi siitä, mihin edellinen osa meidät jätti; maailmanlopusta selviytyneet nuoret ovat löytäneet hetkellisen turvapaikan pienen Oliver-pojan mummolasta. Mummo itse, luonnollisesti, on kuollut, kuten suurin osa maailman ihmisistä. Mutta talo on syrjäisellä paikalla keskellä ei mitään. Kaukana verenhimoisiksi hulluiksi muuttuneista toisista selviytyneistä.

Päähenkilöidemme Jaden, Tomin, Susetten, Alin, Saran ja Oliverin on aika vetää henkeä (Voi kiesus mitä porukkaa, Tomi ajattelee. Yksi on ylitunteellinen, toisella on sosiaalinen fobia. Ja kolmas sosiaalisesti kahvilla.) Ravistautua irti paniikin jälkeisestä lamaantumisesta ja miettiä kuinka selviytyä jatkossa. Onko muualla maailmassa vielä elämää? Tuleeko joku, lopulta, heidät turvaan noutamaan?

Vai tarkkaileeko heitä itse pahuus? Taloon ilmestyykin pian vieraita, joiden käytös nostaa jälleen pelon pintaan.


Ansassa edustaa tajunnanräjäyttävää viihdekirjallisuutta siinä missä Kevätuhritkin. Myötätunto nuorten puolesta, jotka joutuvat elämään kuin K-18 -leffassa, jota olisivat liian nuoria edes katselemaan, sen kuin kasvaa. Rohkeutta heiltä ei puutu, mutta Alongi välttää hienosti tekemästä henkilöistä liian sankarillisia. Päinvastoin, he pelkäävät, kuten tuossa kuolemanaallon jälkeisessä ajassa pelkäisi kuka tahansa, ja toimivat silti.

Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä!


Elämä on välillä paskamaista se on fakta, mutta ehkä kaiken moskan sekaan voi mahtua hyviäkin hetkiä, jos niille antaa tilaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi, Unelmien aika ja Kirjataivas.

M. R. Carey; Maailman lahjakkain tyttö

The Girl with All the Gifts 2914, suom. Juha Ahokas ja Like 2016, 407s.

Mutta hän valehteli sanoessaan ettei pelännyt. On todella pelottavaa olla hirviöiden keskellä, katsoa niiden kumaria päitä ja puoliksi avoimia suita ja silmien valkuaisia. Edellisenä päivänä hän oli ajatellut, että nälkäiset olivat kuin taloja, joista asukkaat olivat poistuneet. Nyt hänestä tuntuu, että taloissa kummittelee.


Melanie on pieni tyttö. Hän asuu pienessä huoneessa, katselee Justineaun, suuresti ihailemansa opettajan seiniin kiinnittämiä kuvia. Myös Melanie kiinnitetään aseistautuneiden sotilaiden toimesta arkiaamuisin pyörätuoliin. Luokkahuoneessa istuu samalla tavalla kahlittuja tovereita. Jos on hyvä päivä, opettajana toimii juurikin tytön ihastus, Justineau, tuo uljas tumma nainen, joka selkeästi lapsista välittää. Samaa ei voi sanoa muusta paikan "henkilökunnasta".



Neiti Justineau tietää kaiken. Mutta Melanie ei voi esittää kysymystään, koska ei saa sanoja suustaan. Hän ei halua myöntää, että epäilys kalvaa hänen mieltään.
Mikä minä olen?


Melaniekulta, sinä olet nykyistä maailmaa riivaavan viruksen tuotos, tuon hirveän sairauden kantaja, sinä olet zombi. Ja silti kuitenkin erilainen kuin nälkäiset, planeettamme valloittaneet, ihmislihaa himoitsevat oliot. Sinulla on ajatukset. Sinulla on tunteet. Kyky kontrolloida itseäsi. Sinä olet ennen kaikkea lapsi.

M. R. Careyn, kirjoittamisen moniosaajan romaani Maailman lahjakkain tyttö ei ole pelkästään Walking Dead -tyylinen selviytymisräiskintätarina. Veri tässä kyllä kieltämättä paikoin lentää, rankastikin, mutta samalla teos on hurjan syvällinen. Suden tien tavoin se valottaa ihmisyyden ydintä pienen tytön silmin. Tytön, joka tietää nyt itsessään asuvasta hirviöstä. Hän on sairaudestaan huolimatta enemmän ihminen kuin moni muista kirjan päähenkilöistä.


Melanie pitää yllättäen kiinnostavana sitä, että ihmiset voivat käyttää sanoja salaamaan asioita, välttämään niitä tai teeskentelemään, että asiat ovat jotain muuta kuin ne todellisuudessa ovat.


Pohdiskeleva, raadollinen, räjähtävä. Älkää antako kansien hämätä! Ne tekevät upeasta romaanista aavistuksen verran halvan näköisen. Elokuvaversio on varmasti myöskin hyvä, mutta saatanpa jättää väliin. Ihan siitä syystä, että tahdon muistaa tarinan tällaisena, juuri näin. Suosittelen!


Jokainen aikuinen on lapsi, joka kasvoi ja selviytyi vaikeuksista huolimatta. Mutta eri aikoina ja eri paikoissa vaikeudet ovat olleet järkyttävän suuria.


***


Linkkejä muihin postauksiin. (Pahoittelen linkkauslaiskuuttani, kroppa vaatii nyt buranaa ja nopeaa poistumista koneelta)

Hugh Howey; Siilo

Wool 2013, suom. Einari Aaltonen ja Like 2013, 573s.

"No, mikä siilo on?" mies kysyi teiniuhmaa äänessään.
"Se on -" Juliette etsi sanoja. "Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma."


Siilo kuuluu niihin teoksiin, joita pakoilin pitkään. Liian paksu. Vaatii keskittymistä (mistä minä tuonkin kehitin?!). Pitäisi sitten lukea koko sarja. Plaah plaah ja höpö höpö! Siilo ei vaadi lukijaltaan muuta kuin avointa mieltä ja kykyä käännellä sivuja. Luin romaanin ennätystahtia ahmimalla, nyt odotan, että saisin muutaman "pakollisen" arvostelukappaleen pois alta, ja pääsisin sarjaa jatkamaan. Lyhyesti sanottuna; huumaannuin Siilosta.

Tulevaisuus, jonka amerikkalainen kirjailija Hugh Howey tarjoilee, ei luonnollisestikaan ole ruusuinen. Ilma on käynyt kelvottomaksi hengittää, kuollut maisema kuin kuun pinta. Se vähä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asustavat maanalaisessa Siilossa. Siilo on heille koko maailma, kerroksittain kulkeva kaupunki, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Ja homma pyörii, elämä jatkuu, kunhan pitää ajatusmaailmansa kurissa.

Mitä vanhalle maailmalle tapahtui? Sille, joka löytyy vain värikkäistä lastenkirjojen kuvista. Sininen taivas, pilviä, vihreää ruohoa.

Siilossa on kuitenkin tiukat sääntonsä. Rangaistuksista kammottavimpaan törmäämme heti romaanin alussa, järkyttävään puhdistukseen...


Tilanne oli paha huipulta pohjalle asti. Suuri vaihteisto oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Hän kuuli edellisen viikon ryskeen, nytkähtelyn ja kalinan, kone kirskahti irti kiinnityksistään ja jätti jälkeensä ruumiita. 


Tietysti tällaisissa oloissa kapinamieli herää. Tahto nähdä totuus valheiden lävitse. Jules, Lukas, Knox, Walker... Aina on olemassa omilla aivoilla varustettuja ihmisiä. Kohtalokkain seurauksin, tietysti, Päähenkilö, Siilon alimmilla tasoilla elänyt Jules saa hämmästyttävän ylennyksen, aivan konkreettisesti, mutta sen myötä räväkälle, taidokkaalle naiselle alkaa selvitä vaarallisia salaisuuksia.


Klaustrofobinen, kiehtova, täydellinen lukuelämys Heille jotka rohkenevat toivoa (kirjailijan omistussanat). Paljon teosta on luettu, paljon hehkutettu, toisille tämä on ollut pettymys, toisille rakkautta joka sivulla. Tuskin tarvitsee enää kuuluttaa, kumpaan ryhmään itse kuulun. Niinalle kiitos, kun jaksoit tätä sinnikkäästi suositella! :) Heille, jotka vielä teoksen kanssa empivät, kokeilkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne!



"Me emme ole ihmisiä, jotka loivat tämän maailman, Lukas, mutta meidän täytyy selvitä siitä hengissä. Sinun täytyy ymmärtää se."

Beth Lewis; Suden tie

The Wolf Road 2016, suom. Elina Koskelin ja Like 2017, 410s, (ennakkokappale)

On olemassa rajoja, joita ei yksinkertaisesti saa ylittää. Elämän sääntöjä. Huvin vuoksi tappaminen on yksi niistä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. 


Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Tapahtui hiton typeryys, tai miksi sitä hulluutta tahtookaan kutsua, jonka jälkeen sivilisaatio on jälleen vajonnut luonnon armoille. Kaupunkeja toki alkeellisissa muodoissa löytyy, mutta suurin osa ihmisistä asuu metsissä. Onko ihminen, ihmisyys muuttunut tämän uuden mahdollisuuden myötä? Eipä tietenkään.


"Maailma ei muuttunut. Murhia, raiskauksia ja tappeluita tapahtuu edelleen. Pilasimme kaiken", hän sanoi. "Saimme tilaisuuden, puhtaan lehden, mutta jatkoimme vain samaan tapaan kuin aina ennenkin."


Tarinan sankaritar, nuori Elka, on jäänyt mummonsa huostaan vanhempien lähdettyä etsimään heille parempaa elämää. Mutta myrskyt eivät ole enää normaaleja, ne uhkuvat ja raivoavat kuin menetetyn maan puolesta. Näin pienestä tytöstä tulee koditon. Kunnes hän tapaa Ansastajan. Miehen, jota tyttö kutsuu salaa isäkseen. Onhan hän ainoa, joka opettaa Elkalle metsästämistä, kalastamista, sanalla sanoen selviytymistä.

Kun hirvittävä totuus Ansastajasta sitten selviää, tytön ainoaksi mahdollisuudeksi jää paeta. Kävellä, syödä, nukkua, ja taas kävellä niin kauas kuin riuskat jalat kantavat, ja toivottavasti ne kantavat aina omien vanhempien luokse saakka. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu sairaita asioita. Eläimelliseen elämäntapaan tottunut Elka, tuo rohkea, urhea nuori nainen, oppii jotain jo kadottamaansa; hän löytää itsestään inhimillisyyden. Empatian. Rakkauden. Elka oppii sen tosiasian, että meissä kaikissa asuu valo ja varjo.


Kaiketi kyse on valinnasta. Joko elää koko elämänsä rikkonaisena tai sitten nappaa ehjyyden hetkiä mistä vain voi, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Tämä on kivun ja paskan ja veren ja luotien maailma. Tämä on maailma, missä vahvalla käsivarrella on enemmän arvoa kuin vahvalla mielellä.


Lontoolaisen Beth Lewisin Suden tiestä uumoillin psykologisen trillerin vivahteilla maustettua selviytymistarinaa. Mutta tämähän potkaisi niin että tuntui. Elka raivasi alkuun hiukan takkuillen, mutta lopulta kaikki lämpimät tunteeni herättäen, tiensä suoraan sydämeeni. Suden tie on äärimmäisen koukuttava ja mukaansatempaava tarina, silti se on kokonaisuudessaan paljon enemmän. Niin viisas ja syvällinen, että voin suositella kirjaa myös genreä vierastaville lukijoille. Jälleen kerran; olen myyty!



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.

Anni Nupponen; Kauheat lapset

Osuuskumma 2015, 178s.

"Entä jos se onkin toisin päin? Mörkö vie vanhemmat ja jättää kauheat lapset yksin."


Taannoisilla Kirjamessuilla minuun iski pikkuruinen steampunk-villitys, eikä vähiten siksi, että sain tavata Anni Nupposen kasvotusten. Ja onhan sitä välillä nostettava raihnaiset, kovin kaavoihin kangertuneet koivet mukavuusalueelta, lähdettävä kartoittamaan jotakin uutta. Mistä steampunkissa oikein on kyse? Dystopioihin olen aivan hulluna vaikken ole kovin montaa alan romaania löytänytkään.

Kauheat lapset tyydytti nälkääni varsin mehevästi. Kehittynyt teknologia eräänlaisessa retrodystopiassa pyrkii kaappaamaan vallan tavalliselta ihmiseltä. Rattaita, höyryä, 1800-luvun tyylisiä asuja. Nousen vaunusta ja hengitän syvään. Rautakaupunki tuoksuu höyrykoneilta ja ratasöljyltä, rikkaan naisen parfyymiltä. Minäkin tunsin nuo tuoksut.

Ja ihmiset, ihmiset ovat aina ihmisiä omine ihmissuhdekiemuroineen.

Kirjailija Anni Nupponen tutustuttaa meidät ratasneron äitinsä varjossa kamppailevaan Trilliin. Trill elää Tammilehdossa yhdessä synkroniasairaan Marikin, ja hänen henkilökohtaisen hoitajansa Hannahin kanssa. On myös Kisuli, tuo ylväs ja viisas rataskissa.


Seisahdun Tammilehdon eteiseen. Sen jälkeen, kun tämä on ohi, otan Marikin ja Kisulin mukaani ja lähden. Hannah saa tulla mukaan, jos haluaa. Minun on mentävä, sillä haluan elää eikä tämä nykyinen ole elämää, tämä on jonkin sellaisen odottelua, joka ei ehkä ikinä tule.


Pieni perhe joutuu valtaapitävien silmätikuksi keskellä sisällissotaa. Siitähän Kauheissa lapsissa on kyse; salaisuuksista, vastarintaliikkeistä, ikiaikaisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä.


Romaanin maailma on tällaiselle genretietämättömälle ummikollekin helpoksi tehty. Lyhyt kirja onnistuu piirtämään kokonaisen maailman erittäin kiehtovin kuvin. Teksti soljuu kuin öljytty ratas, nappaa mukaansa turhia aikailematta. Erityisesti loppuratkaisu jäi kutkuttamaan mielikuvistani. Onkohan romaanille tulossa jatkoa, vai jäikö tämä nyt näin?


Mikäli olet aikeissa steampunkkiin tutustua, on iloni suositella tätä teosta.


En voi kertoa minne menen. Se, etten ehkä koskaan enää näe sinua, on ainoa asia, jota kadun. Rakastan sinua, Trill. Rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. En koskaan ajatellut kykeneväni tällaiseen tunteeseen, mutta samaan aikaan ajattelen että muut ihmiset osaavat rakastaa vielä tätäkin enemmän. Tiedän riipaisevan hyvin, etten ole ollut kovinkaan ihmeellinen äiti.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T, Reta Anna Maria ja Krista.

Laura Gustafsson; Korpisoturi

Into 2016, 257s.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.


Maailmanloppu on tulossa! Seuratkaamme Ahman esimerkkiä ja paetkaamme maalle! Omavaraisuus kunniaan! Pelastautukoon ken voi!

Maamme tila huolestuttaa varmasti jokaista uutisia seuraavaa kansalaista. Tähän saumaan, tähän aikaan Korpisoturi tulee ryminällä, vainoharhainen kiilto silmissään pommivarmalla selviytymissuunnitelmalla varustautuneena. Ahma on kuin brutaali mielensäpahoittaja. Paitsi nuorempi, nörtimpi, oppinsa internetin keskustelupalstoilta ammentanut. Onneksi Ahman mummo kuoli, perinnön turvin kun voi hankkia oman talon itärajan tuntumasta.


Normaaliväestö ei tee paloharjoituksia, vaan panee toivonsa siihen, ettei tuli syty - ei ole syttynyt ennenkään. Ja onhan sentään palovaroitin!


Huolella laaditut suunnitelmat uhkaavat kaatua jo alkumetreille kun Ahma huomaa, ettei erakoituminen ole ihan niin helppoa kuin hän kuvitteli. Naisia puskee sisään ovista ja ikkunoista, sikamokomakin meinaa heittäytyä turhan tuttavalliseksi. Entä sitten kun tulee talvi ja ruokavarat uhkaavat hiipua. Ja se toivottu, ei kun pahin, tapahtuukin, koko maasta katoaa sähkö ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa.


Herranjestas mikä kirja! Kirjailija Laura Gustafsson on minulle aiemmin vain nimenä tuttu, mutta hänen tragikoomisen älykäs tyylinsä osui ja upposi. Korpisoturi on ajatuksia ja naurunpyrskähdyksiä aiheuttava romaani, pelottavan ajankohtainen. Vaikka teema kiertyy ympäristöasioiden ympärille, mukaan mahtuu runsaasti rivienvälistä luettavia kerroksia. Muistakaa tämä!


"Sinä olet maa, ja minä olen kuu", Pamsu sanoo kattoa tuijottaen. "Joskus harvoin sinun varjosi osuu minun päälleni. Mutta silloinkin meillä on etäisyyttä miljoona kilometriä."
"Alle neljäsataatuhatta, jos tarkkoja ollaan", Ahma korjaa.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Anneli,

K. K. Alongi; Kevätuhrit

Otava 2016, 302s. (ennakkokappale)

"Mitä jos elämä on nyt tässä. Ei ole muuta kuin tämä. Siis ikinä", Tomi sanoo.


Kaikki alkaa Janesta. Lujan kuoren itselleen syystäkin kasvattaneesta punkkaritytöstä, joka havahtuu pimeässä metrossa. Ensimmäinen ajatus tytön päässä on kuolema. Helvetti. Pimeys on kuin seinä, joka painautuu häntä vasten, se on käsinkosketeltavaa valottomuutta. Aivan kadotuksen kaltaisesta kohtalosta ei kuitenkaan ole kyse, vaikka maanpäällinen elämä tuona kevätpäivänä kohtalokkaalla tavalla muuttuukin. Ja se muuttuu rajusti.

Janen ympärillä huojuu aavemaisen hiljainen Helsinki. Täynnä ruumiita. Miksi Jane jäi henkiin? Mikä kummallinen voima tappoi kaikki toiset? Maailmanloppu on tullut, mutta kaikista ihmisistä juuri Jane selvisi siitä. Käsittämätöntä!

Myös Susette on yksi henkiinjääneistä nuorista. Hänen turvallinen barbielämänsä, joka on aiemmin pyörinyt lähinnä täydellisen meikin ympärillä, saa nyt täysin uuden suunnan. Selviytymisen. Vaikka pelottaa. Vaikka on ikävä. Vaikka uusi maailma lyö eteen aina vain uudenlaisia kauhuja.

Nämä kaksi hyvinkin erilaista nuorta lähtevät epätoivoiselle taipaleelle kohti tuntematonta. Mukaan liittyy myöhemmin vielä toisia maailmanlopusta selvinneitä. Pian käy ilmi, että toiset henkiinjääneistä ovat radikaalilla tavalla muuttuneita...



Kerrostalon takaa olevalta kentältä kuuluu yhä kovempi ja kovempi huuto. Yksi kerrallaan kentällä olijat yhtyvät siihen, kunnes lopulta he kaikki karjuvat yhtä aikaa. Kun Susette kuulee mitä he huutavat yhä uudelleen ja uudelleen, hän tuntee kuinka hänen kehonsa valahtaa tunnottomaksi.
"Verta. Verta. Verta."


Oi, missä fiiliksissä täällä riekutaan! En rehellisesti sanottuna ole koskaan aiemmin lukenut näin räjähtävän koukuttavaa nuortenkirjaa. Harva meille, krhöm, aikuisillekaan suunnattu romaani on aiheuttanut yhtä suurta riippuvuutta tarinaa kohtaan. Kevätuhrit yksinkertaisesti liimautuu verkkokalvolle. Se saa asettumaan selviytyjän nahkoihin, tähyilemään aran rohkeasti kohti tulevaa. Mihin ikinä esikoiskirjailija K. K. Alongi sarjaansa tulekaan viemään, aion pysytellä kyydissä.

Gillian Anderson & Jeff Rovin; Jään salaisuudet

Dream of Ice 2015, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 318s.

Toinko minä jotain mukanani Galderkhaanista? Vai onko jokin vainunnut minut kuin eläin?


Nythän on niin, että luettuani superkauniin X-Files -tähden, Gillian Andersonin Liekkien näkijät, jäin luonnollisesti odottamaan teokselle jatkoa. Näinhän sitä yleensä tuppaa käymään, kun itse tarina jää kesken. Eikä edellinen osa ollut minusta lainkaan hullumpi. Kirjoitin siitä näin;


Jos siis lievä kielellinen kömpelyys ei häiritse lukunautintoasi, suosittelen hyppäämään Gillianin kyytiin.


Jään salaisuudet jatkaakin suvereenisti siitä, mihin edellinen osa jäi. Kirjoja ei voi lukea yksittäisinä kokonaisuuksina. Alkuun olin pihalla, teemaan sopien kuin lumiukko, että keitä nämä sivuhenkilöt nyt olivatkaan, mitä Liekkien näkijät -romaanissa lopulta tapahtui. Tai sitten kärsin vain lievästä dementiasta... Joka tapauksessa.

Muistamme edellisestä osasta lastenpsykiatri Caitlin O'Haran, muistamme hänen maagisen kytköksensä ikivanhaan Galderkhaan -nimiseen yhteiskuntaan, joka hautautui vuosituhansien saatossa jään alle. Mutta jotain jäi elämään. Jotain väkivaltaisen voimallista, jotain, joka on nyt murtautumassa esiin. Ja tällä jollain on kyky tuhota koko maapallo, luoda siitä mieleisensä kohonneiden sielujen avulla (mikäli tätä kohtaa oikein ymmärsin).

Luotimme toisiimme kaikessa, hän pohti vihoissaan, mutta nyt minä saan maksaa hänen synneistään.

Muistamme Caitlinin pojan Jacobin. Pieni ressukka on saanut oman "infektioninsa" muinaisista sieluista, ja tämä tietysti herättää päähenkilömme äidinvaistot. Jacob on pelastettava. Galderkhaanista lähtöisin olevien kivien salaisuus paljastettava. Sillä kivet huutavat. Ne ovat odottaneet pitkään. Ne ovat valmiina...

Muistamme (hatarasti) myös maailmanmatkaajan, Mikelin, muistamme erään salaseuran nimeltään Ryhmä. Ryhmän ohjastamana Mikel matkustaa Etelämantereelle etsimään syytä viime aikaisiin, järkyttäviin tapahtumiin. Mikel löytää muinaisen kaupungin. Vai löytääkö se hänet?


Siinä missä Liekkien näkijät kietoi minut pelottavaan syleilyynsä, jätti Jään salaisuudet valitettavasti täysin kylmäksi. Juoni poukkoili kuin vauhko hevonen sinne tänne, olin jatkuvasti ulalla mitä tässä oikeasti nyt on meneillään. Lisäksi kielellinen tönkköys korostui entisestään.

Jään kuitenkin odottelemaan, mitä toiset kirjasta irti saavat!


"Jos et voi paeta petoa, syleile sitä."

Jeff VanderMeer; Hyväksyntä

Acceptance 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 364.

Luovuit oikeudestasi kutsua mitään mahdottomaksi, kun astuit Alue X:lle.

Viime vuoden huimin, hirvein, häiritsevin spefijymistely, Eteläraja-trilogia joka oli viedä mielenterveyteni lopullisesti, on nyt saavuttanut päätepisteensä. Hävitys ja Hallinta jäävät menneisyyteen kummittelemaan, kenties ne pysyvät takaraivossani hamaan loppuun saakka. Mutta nyt on vuoro astuttaa näyttämölle Hyväksyntä. Nyt on aika sekä antautua, että vaatia vastauksia. Riipiä mysteerit päivänvaloon - vaikka väkisin. Takakansikin lupaa salaisuuksien paljastuvan.

Lunastaako Hyväksyntä tämän lupauksen?

"Mikä sitten on oleellisin kysymys?" Control oli turhautunut, yritti sulattaa ajatuksen suunnattomuudesta, ja Haamulinnun teki pahaa katsoa sitä.
"Oleellisin kysymys on", Grace sanoi, "mikä on organismin tai organismien päämäärä. Ja miten me psymme hengissä."

Hallinta jätti lukijan melko terävään koukkuun, riippumaan avuttomana ikään kuin tyhjän päälle. Nyt seuraamme Haamulinnun, Controlin sekä Gracen psykomaanisen houreista vaeltelua Alue X:llä, tuolla Lost-maisella luonnonkauniilla aluella, jota hallinnoi kuitenkin jokin hurjasti ihmisälyä kehittyneempi organismi. X-alue on laajenemassa. Se hypnotisoi, manipuloi, huijaa. Se kaivaa sinusta esiin pahimmat kauhusi. Mutta mikä sen motivaatio on?

Ja syntisen käsi iloitsee, sillä ei varjossa eikä valossa ole syntejä jota kuolleiden siemet eivät voisi armahtaa.

Tarina pyrkii manipuloimaan myös lukijaa ja onnistuu luomaan pelottavan vainoharhaisen tunnelman. Mikä on totta, mikä houretta? Miten Johtajan muistiinpanot, sekä kauan sitten "sulautuneen" majakanvartijan vaiheet liittyvät koko kudelmaan, joka vääntyilee ja saa siinä määrin uusia muotoja, että lukijalta vaaditaan erityistä tarkkuutta.


Entä ne vastaukset? Saammeko me niitä kipeisiin kysymyksiimme? Vai onko ainoa mahdollisuus Hyväksyntä.


Sanomattakin on selvää, että romaani herätti siinä määrin ajatuksia, että menetin kirjan takia paritkin yöunet. Mietin luottaako kirjailija Jeff VanderMeer liikaakin lukijan älyyn ratkoa kaavoja, selvittää tarinaa, vaikka toisaalta uskon kaiken paljastuvan suurimmaksi osaksi rivien välistä. Trilogia vaatisi ehdottomasti useamman lukukerran avautuakseen kunnolla.

Elämää suurempien mysteerien ystäville, jotka uskaltavat asettaa mielenrauhansa koetukselle (heh), romaani on omiaan viemään yöunet. Lukekaa tämä! Tahdon keskustella jonkun kanssa kirjasta.


Mutta hyväksyntä syrjäyttää kieltämisen, ja ehkä siinä on vähän uhmaakin. 

***

Kirjasta on blogannut ainakin Sunnuntaisatuja.
 

Blake Crouch; Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

The Last Town 2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2016, 324s.

Me olemme lajimme viimeiset, siirtokunta 2000-luvun alusta. Asumme muinaisen Idahon vuorilla kaupungissa nimeltä Wayward Pines. Koordinaattimme ovat 44 astetta 13 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä ja 114 astetta 56 minuuttia 16 sekuntia läntistä leveyttä. Onko siellä ketään?

Erittäin onnellista ja kirjaisaa tätä vuotta, ystävät! Miten hienoa onkaan aloittaa vuosi 2016 kirja-arviolla, kun kyseessä on teos, joka ei sijoitu jonnekin keskitason/kohtalaisen harmaaseen välimaastoon. 

Ei sinne päinkään, sillä nyt on kyseessä Wayward Pines -trilogian viimeinen osa, Viimeinen kaupunki, viimeinen taistelu sekä kaupungin, että ihmisyyden puolesta. Viime vuonna ilmestynyt Salaisuus jätti järkyttävän nälän sarjaa kohtaan. Nälän saada tietää, kuinka näille ihmispoloille lopulta käy, kuinka itse kaupungille, koska nyt maan valtaväestö, ufomaiset hirviöt nimeltään abret rynnivät sisään kaupunkia suojaavasta portista...

TERVETULOA WAYWARD PINESIIN

MISSÄ PARATIISI ON KOTI

Ei ole enää, Ethan ajatteli.

Nyt paetaan vailla hengähdystaukoja, nyt toiminta virtaa sivu sivulta suoraan suoniin. Viimeistä kaupunkia lukee ahmimalla, eikä muista edes hymyillä sen tosiasian edessä, kuinka kovasti sitä pelkää fiktiivisten henkilöiden puolesta. Aikuinen ihminen! Puhumattakaan kaupunkilaisten tulevaisuuden edestä, kun valmiina tarjoiltu pöytä pistääkin lapun luukulle. Lopullisesti.

Blake Crouchin vauhdikkaan dystopiasarjan viimeinen osa koostuu lyhyistä luvuista, joissa erityisesti vähän syrjemmälle jäänyt sankari Ethanin vaimo Theresa, saa lihaa paperisen ruumiinsa ylle. Pääseepä mukaan ujuttautumaan myös ripaus romantiikkaa.

Mutta vaikka teos kokonaisuudessaan täytti mennen tullen korkeat ennakko-odotukset, sai huikaiseva loppuhuipennus tältä lukijalta ihon kananlihalle. Parempaa tapaa lopettaa tarina on mahdotonta keksiä.

Oi että! Olen ihan täpinöissäni tulevasta kirjavuodesta, joka vaikuttaa katalogien uutuusluetteloiden perusteella varsin lupaavalta.

Seuraavaksi... kauhua.

***

Romaanista on jo ehtinyt blogata ystäväni Krista.

Joulupäivinä luin...

Joulua ystävät! Näinä huurteisen tunnelmallisina pyhäpäivinä on tullut luettua melkoisella urakalla. Ajattelin, ettei kinkkuvatsalla jaksa blogata eikä edes lukea hirmuisen syväluotaavia arvioita, joten vaikka omatunto hiukan painaa, niputan nämä kolme varsin erilaista romaania yhteen postaukseen.

Kaikki kolme tarjosivat omilla tavoillaan unohtumattomat lukuelämykset. Kaikki nämä sisälsivät persoonallisen kerronnan lisäksi mitä kiehtovimmat tarinat. Ja mitä muuta hyvältä kirjalta voi odottaa?

Mennään lukujärjestyksessä ja aloitetaan

Nordbooks 2015, 335s.

Jonna Mononen; Hiljaa pimeässä

"Me olemme nyt kaikki vähän sekaisin, mutta meidän on nyt yritettävä pysyä kasassa. Kukaan ei ole syypää siihen, mitä sattui, ymmärrätkö?"
Nyt Benjamin alkoi itkeä. Ääni sai Boriksen ihon nousemaan kananlihalle. Hän pudotti aseeksi tarkoitetun kiven ja istuutui muiden taakse.
"Nyt me istumme tässä hetken ja mietimme, mitä..."


Nimestään huolimatta, tässä joululahjakirjassani (kiitos Krista!) ei hiljaa hyssytellä, dialogeilla kun on merkittävin osuus itse kerronnassa.

Jonna Monosen esikoisromaani vie lukijansa sinne, missä päivä ei paista. Se suorastaan huutaa, kirkuu paniikkia, kuolemanpelkoa. Se tuo klaustrofobisen tunnelman aivan kasvoille. Koska mitään et näe, pakoon et pääse.

Ryhmä saksalaisia turisteja on juuri tutustumassa kansainväliseen nähtävyyteen, tippukiviluolaan, kun luolan suuaukko yllättäen sortuu. Onnenkantamoisena luolasta löytyy sentään järvi, joten aivan heti ei olla janoon kuolemassa. Ruuan kanssa onkin vähän pahempi juttu; on tultava toimeen niiden rippeiden varassa, mitä taskuista sattuu löytymään. Pimeys, keskinäiset riidat, hitaasti kasvava paniikki ja mielen sortuminen luovat aivan omanlaisensa tunnelman. Lukeminen oli välillä pakko keskeyttää ja ottaa happea. Hengittää syvään raitista ilmaa.

Upea ja toimiva kokonaisuus jätti nälän kirjailijan seuraavaa teosta kohtaan.


Kaikki saattoivat nähdä toistensa pudistelevan päitään. Viimeinenkin oljenkorsi pelastumisesta tuntui huuhtoutuneen pois Gernotin sanojen mukana.

MaddAddam 2013, suom. Kristiina Drews 2015, 559s.

Margaret Atwood; Uusi maa

"Alaspäin elämän partaterällä."
"Anteeksi mitä?" Toby sanoo. Hänen tekisi mieli kokeilla Jimmyn otsaa. Onko miehellä lämpöä?
"Vanha sanonta", Jimmy sanoo. "Tarkoittaa, että ihminen on veitsenterällä. Ja joku voi viiltää pallit irti."


Voi voi minua! Kapinoiva ja hätiköivä lukija leikkii lukukokemuksensa uhalla! On nimittäin niin, että luin alku vuonna jumalaisen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian ensimmäisen osan Oryx ja Crake, johon pakahduttavasti ihastuin. Trilogian toinen osa, Herran tarhurit odottaa hyllyssä lukematta arg, mutta kun tämä viimeinen osa, Uusi maa hyökkäsi vastaansanomattomasti päälle kirjastossa, en voinut vastustaa kiusausta oikaista vähäsen...

Kyllähän trilogiasta saisi enemmän irti, luonnollisesti, jos sen järjestyksessä lukisi. Mutta toimii näinkin. Toimii todella.

Uusi maa on hykerryttävän hilpeä kirja varsin vakavasta aiheesta. Ihmiskunta on kuollut ruttoon ja jäljellä sinnittelee pieni selviytyneiden joukko ihmisiä, seuranaan lapsenomaiset, suloisen täydelliset crakelaiset. He ovat eräänlaisia mutaatioita, itsensä Craken (varsinainen kusipää, jäljelle jääneiden ihmisten mielestä) näkemys täydellisistä oloioista, jotka voisivat maata asuttaa ja hallita, kun pahat, itsekkäät ihmiset on ensin saatu raivattua pois tieltä.

Tarina keskittyy Tobyn ja Zebin rosoiseen rakkaustarinaan, itseensä selviytymiseen mahdottomissa olosuhteissa, sekä kertomukseen siitä, kuinka maailma tähän pisteeseen päätyi. Mukaan mahtuu verenhimoisia mutanttisikoja ja väkivaltaisa verikuulaveteraaneja.

Uusi maa on lempeä ja silti pelottava dystopia aivan ainutlaatuisella kerronnalla, jonka vain Atwood taitaa.

(Ja joo, Herran tarhurit on pakko lukea, koska en tahdo näistä ihanista tyypeistä vielä irti päästää.)


Elämä on sairasta. Minä vain sopeudun olosuhteisiin.

Gummerus 2011, 377s.

Iida Rauma; Katoamisten kirja

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.


Oh my mikä romaani. Uskomatonta, että teos on ilmestynyt jo vuonna 2011, ja vasta nyt, kun kirjailijan seuraava romaani jo pyörii blogeissa (jonka taatusti luen, mutta se on eri tarina), sain suositusten siivittämänä Katoamisten kirjan luettua. Ja kuten ystäväni aavisti, tämä oli aivan minua, aivan minulle.

Voisin turista Katoamisten kirjasta loputtomiin, mutta useimmat teistä ovat sen jo lukeneet, ja te jotka ette, onnitelkaa itseänne - teille on luvassa huikean melankolinen lukuelämys.

Tarinan toi erityisen lähelle päähenkilön selkeä masennus, väsymys elämää itseään kohtaan, vieraudentuntu, vaikeus rakastaa sitä kaikkein läheisintä, haaveet ruohosta, joka aina näyttää vihreämmältä aidan kielletyllä puolella, univaikeudet, työ vanhainkodissa (jossa itsekin pakersin viime kesänä). Koulukiusaaminen. Väkivalta.

Kielineron Iida Rauman teksti ryömi iholle jo ensimmäisellä sivulla, ja nämä varsin arkiset aiheet kävivät raivoisasti ytimiin.

Kadota voi niin monella tavalla. Kadota voi, ehkä helpoiten, omalta itseltään.

Mutta


Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä.


***

Ja seuraavaksi voisin lukea... vaikkapa Kingiä!

Oneiron ja Kudottujen kujien kaupunki

Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)

Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.


Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!

Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.

Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.

Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.


Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?


Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!

Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.


***


Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)

Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.


Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin


Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.

Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.


Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena


Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.

Helena Waris ja Janne Nykänen; Entropia

Kustannus Aarni 2015, 228s.

- Suomessa on jotain ikävää meneillään, Marina myönsi. - Tai koko maailmassa...
- Älä! Ethän sinä olekaan umpisokea, Jon ilahtui.
- Mutta olisi kannattanut pitää laput silmillä, Marina sanoi ja haukkasi keksistä palan.


Kuultuani kirjaherkusta nimeltä Entropia, halusin sen välittömästi kuumiin näppeihini. Aikuisille suunnattua dystopiaa kun löytyy hävettävän vähän (korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä!), ja maailmanlopun Suomi-tarinat menevät aina heittämällä lukulistalle. No minähän ahmaisinkin Entropian yhdeltä istumalta (samoin kävi muuten miehelleni, joka yleensä on aavistuksen minua hitaampi lukija). Odotukset olivat pilvissä, kyllä, mutta kuitenkin romaani onnistui ilahduttamaan olemalla vielä parempi, tarjoamalla sivu sivulta yhä sähköisemmäksi käyvää tunnelmaa.

Vaikka tarinan Suomessa sähkö onkin kortilla. Sitä tarjoillaan, varsinkin tyhjenevillä maaseuduilla, harvoin ja niukkoina annoksina. Katastrofi juontaa juurensa Mustaan Tiistaihin, jonka jälkeen maailma ei ole enää palautunut entiselleen. Ja maaseudulle, sinne missä eletään kaikkein ahtaimmin, romaani meidät viekin.

Eräänä iltana keskellä ei-mitään asustava Jon saa odottamattoman vieraan. Sateen kastelema, viluissaan hytisevä Marina pyytää kyytiä Pääkaupunkiin. Mahdotonta. No, jos ainakin yösijan saisi aikana, jolloin inhimillisyys on yliarvostettua. Pitkin hampain yrmeä Jon suostuu.


- Sinäkö sen selvität? Marina kysyi.
- Minä. Ja sinä, Jon vastasi.
- Siksikö sinä hait minut bussipysäkiltä? Marina kysyi.
- Siksi, Marina. Siksi minä hain sinut. Minä tarvitsen sinut.


Tästä alkaa sutjakalla ja ihanan uskottavalla dialogilla varustettu dystopinen seikkailu, jossa salaisuudet saavat suut suppuun eikä yhteentörmäysiltä voida välttyä. Näitä tulee uhkaavilta tahoilta, Marina kun tuntuu olevan hengenvaarassa, sekä maatalon seinien sisältä; pääparin kemiat räjähtelevät ja paukkuvat. Kaupunkilaiselämään tottunut fiinihko toimittaja Marina ylenkatsoo alkuun juntahtavalta peräkammarin pojalta vaikuttavaa Jonia. Jon taas naurelee partaansa Marinan uusavuttomuudelle ja sinisilmäisyydelle maan todellisesta tilasta. Pikku hiljaa tutustutaan, nivoudutaan yhdessä maailmaa vastaan. Tuulen suunta on vaihtumassa jopa ihastumisen puolelle...

Ja nyt rakas aviopari, Helena Waris ja Janne Nykänen! Kiitän lämpimästi tähänastisesta, mutta jään odottamaan janoisena, malttamattomana tarinalle jatkoa!



Näin tässä nyt kävi.
Vaistolla mennään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Morre, ja Suomi Lukee - Krista

Tuomo Jäntti, Talven hallava hevonen

Gummerus 2015, 272s.

Suuri valkoinen hevonen. Oli astunut esiin Majakosken mutkassa vanhasta riihestä yhtenä yönä kun palasin tansseista. Liian suuri. Se hirnui, sen suusta löi pitkä raivokas liekki. Lähdin juoksuun vaikean koipeni kanssa. Se seurasi, muttei ottanut kiinni, aina kun vilkaisin olkani yli se oli siellä, talven hallava hevonen, ehkä sadan metrin päässä minusta.


Talven hallava hevonen on kuulas, utuinen, hirmuinen. Se hönkii ja potkii, tulee lähelle mutta juuri kun olet saamassa kiinni valkoisesta harjasta, tekee romaani hypyn, kirmaa karkuun käsistäsi. Et voi muuta kuin antautua tarinalle, antaa sen mystisten kavioiden kuljettaa, sitoa narunpätkiä toisiinsa mielessäsi, huomaten kuitenkin aina puuttuvan palasen.

Onko tämä palapelin kadonnut osa jäisenä talviyönä syntynyt tyttölapsi? Myöhemmin aikuisena murhattu Matilda, jonka veri huutaa kostoa sukupuolvien yli. Kurottautuen haudasta lopettaakseen sen, mikä alkoi kauan sitten. Sen, mikä vapautti aavemaisen, yliluonnollisen hevoshahmon, mistä maailmasta tai ulottuvuudesta sitten tänne tullutkaan.

Seuraukset ovat kuitenkin riipivät. Kolme sukua joutuu kamppailemaan vastaan sellaista, jota mieli ei ymmärrä. Ja miten nerokas ratkaisu kirjailijalta on ollut kirjoittaa tarina päinvastaisessa järjestyksessä. Aloittaa tarina lopusta, antaa sen hiipiä takaperin outoihin tapahtumiin, joista tragedia sai alkunsa.

Vuonna 2019 Roni joutuu kohtamaan pahimman painajaisensa. Hän saa päiväkodista epäröivän ja vaivautuneen soiton. Roni lähtee paniikin vallassa selvittämään, mitä tarhassa oikein päivän aikana olikaan tapahtunut. Käy ilmi, että pieni Silja-tyttö oli saanut nuken kohoamaan ilmaan. Henkilökunta on pelon ja hämmennyksen vallassa, samoin Roni. Tarina on lähtenyt käyntiin, juonen viimeinen silmukka avattu, ja tästä alkaa Ronin ja hänen tyttärensä pakomatka.

Kirjan alku oli minusta aivan parasta. Ihastuin välittömästi räväkkään ja omalaatuiseen aloitukseen, ja odotin innolla kysymyksilleni vastauksia. Seuraavaksi tarina vei vuoteen 2001, jossa Roni on nuori mies. Tai poika. Miten sen nyt ajattelee. Joka tapauksessa Ronin äidin miesystävä katoaa. Komea Jacob nähdään myöhemmin harhailevan täysin päinvastaisella seudulla, jossaa hänen oletettiin olevan, kulkevan kuin kuolema kantapäillään.


Jokin liikkui heijastuksen takana. Nielaisin huudon. Käännyin ympäri, mutta huone oli liian pimeä, en ollut sytyttänyt valoja minnekään, jokin tömähti. Yritin nousta tuolilta, suojata itseäni jotenkin. Epämääräinen muoto näytti pimeydessä syöksyvän minua kohti. Sydän hakkasi, yritin kumartua, väistää, kääntyä ja nostaa käsiä pääni suojaksi yhtä aikaa. Melkein vieressäni hirveä räminä. Kuulin äänen takaa tömiseviä askelia huoneesta pois ja kohti eteistä.


Tarinaan liittyy myös runsaasti muita henkilöitä, lisää paikkakuntia ja vuosilukuja, mutta itselleni rakkaimmaksi nousi Ronin ja Siljan tarina. Loppua kohden kirja alkoi saada aina vain omituisempia käänteitä ja tunsin lukiessa itseni vähän tyhmäksi. Miksi en ymmärrä mitä lopulta tapahtui? Mitä jäi näkemättä?

Toisaalta on hienoa, että romaani jää tällä tavalla avoimeksi, mieltä pitkäksi aikaa piinaavaksi. Silti! Erityisesti olisin halunnut tietää mitä Siljalle tapahtui.

Esikoisromaaniksi Talven hallava hevonen on ihanan salaperäinen ja kerronnaltaan sopivan kypsää temmatakseen armotta mukaansa.


Sen tapauksen kuluessa olin aikuistunut. Ymmärsin, että jokaisen ammatin, virkanimikkeen, ja vakanssin takana on aina ihminen ja että ihmiset voivat olla pikkusieluisia, viallisia, rakastuneita, väsyneitä - joka tapauksessa tunteidensa ja elämäntilanteidensa orjia aina.


***

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Hurja Hassu Lukija