Graeme Simsion; Vauvatesti

The Rosie Effect 2014, suom. Inka Parpola ja Otava 2015, 399s.

"Ei ole lainvastaista olla omituinen."
"Onneksi. Muuten minut olisi jo tuomittu sähkötuoliin."

Hei tyypit, pitkästä aikaa chick-littiä! Eikä mitä tahansa hömpänpömppää vaan laadukasta, fiksua, oikeasti viihdyttävää tekstiä. Genre ei ole minun, mutta Vaimotestipä oli. Näin uskalsin veikata, että teoksen toinen osa, jossa omalaatuisen ihku Don Tillman on tulossa isäksi, voisi olla lukemisen arvoinen kirja.

Ja olihan se! Oli, oli! Tarina alkaa niinkin dramaattisesti, että Donin vaimo Rosie vaihtaa viinin appelsiinimehuun. Mitä ihmettä! Kuten aiemmasta kirjasta muistamme, Don ei pidä yllätyksistä, muutoksista puhumattakaan. Voitte arvata, kuinka hän suhtautuu Rosien uutiseen tulossa olevasta vauvasta... Tai ehkä ette. Don nimittäin flippaa ihan kunnolla. Mutta koska hän pohjimmiltaan kuitenkin on järkevä tiedemies, toipuminenkin on nopeaa, ja Don ryhtyy tutkimaan edessä olevaa "prosessia". Raskautta, vanhemmuutta, isyyttä, Keinot ovat donmaisen kekseliäitä, mutta muun maailman silmissä ehkä eivät täysin korrekteja.

Romanttisen komedian tapaan seuraa monenlaisia tragikoomisia tilanteita, tapahtumavyyhtejä, jotka keriytyisivät auki, mikäli pääpari vain avaisi suunsa - mutta näin ei tietenkään tapahdu. Muutenhan koko kirjaa ei olisi olemassakaan.

"Arvaa mitä. Kukaan ei toivo kuolinvuoteellaan, että olisi viettänyt enemmän aikaa toimistolla."

Don hurmaa lukijansa jälleen kerran, mutta Rosie nostatti ainakin omat niskakarvani pystyyn. Mikä naikkonen! Ja silti jäin miettimään, kuinka itse olisin hänen nahoissaan toiminut. Raskaana, herkässä mielentilassa, aviomiehen häärätessä vieressä ties mitä, kuitenkin hyvää tarkoittaen.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Graeme Simsionin romaanit tarjoavat minun mielestäni parasta hömppää, kiitos omaleimaisen persoonan omaavan päähenkilön, sekä tapahtumarikkaiden juonenkäänteiden. Näiden parissa ei tarvitse sen enempää pitkästyä kuin häpeilläkään. Go Don!


"Älä intä häntä kuoliaaksi. Äläkä unohda sanoa hänelle, että rakastat häntä."
"Hän tietää sen."
"Milloin sinä viimeksi sanoit sen?"
"Väitätkö, että minun täytyy sanoa se hänelle useampaan kertaan?"

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Sivu sivulta

Laura Paloheimo; Mama Mojo

Otava 2014, 329s.

- Nyt vietetään tyttöjen iltaa! Herkutellaan maidolla ja läträtään suihkussa!

Mama Mojo on mojova pläjäys kesää, rallia, vauva-arkea, glamouria keskelle räntäsateita. Tapasin Kirjamessuilla (joihin näemmä jatkuvasti palaamme) ihastuttavan Laura Paloheimon. Räiskyvän iloisella ja positiivisella asenteella varustettu Laura sai minut tekemään vielä kerran piipahduksen chick-litin puolelle. Hänen uusimpansa tuntui äiti-ihmisestä helpoimmin lähestyttävältä.

Ja välitön kirja onkin. Se kertoo Klaukkala -teoksesta (lukematta!) tutusta Juliasta, joka on nyt saanut esikoistyttärensä. Pikkuinen prinsessa valloittaa mutta, kuten vauvat yleensä, myös valvottaa. Pieni perhe ei pääse rauhassa totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, vaan elo käy haasteelliseksi Julian miehen, Timpan mekaanikkouran myötä. Työt suuntautuvat kesän rallitapahtumaan. Sinne sitten koko perheen voimin asuntovaunua asuttamaan. Mutkia tulee matkaan niin anopin, kuin Timpan exän suunnalta. Mukaan mahtuu suuria persoonia, jotka tekevät Julian elämästä juhlaa. Tai painajaista.

Romanttisen komedian tavoin pääpari ajautuu väistämättä etäälle toisistaan ja loppuratkaisunkin voi arvata. Yllätyksellistä sen sijaan on Paloheimon käyttämä heleä kieli, runsaat tapahtumavyöryt, jotka, jos eivät aivan ääneen naurata, niin ainakin hymyilyttävät. Lauran omistama vintagevaate-puoti, jonne nainen sivujen edetessä palaa, edustaa arvomaailmaltaan kierrätystä. Persoonallista kauneutta.

Koko lapsuuteni olin seurannut tavallista perhe-elämää vain sivusta, ja perheestä oli tullut jotenkin ihmeellinen käsite. Ja nyt, kun minulla vihdoin oli oma perhe, olivat elämänhallinnan ainekset sirpaleina levällään. Kuin kaleidoskoopissa - sillä erotuksella, että tämä kuva ei ollut kaunis vaikka sitä pyöritti kuinka.

Mama Mojo ei sisällä pelkkää hömppäilottelua, vaan se käsittelee myös vakavampia aiheita. Äidin väsymystä ja hämmennystä uuden elämän edessä: vaikka vauvan pukisi glitterpotkareihin, ei se tee pientä otusta yhtään sen kesymmäksi. Ja juuri silloin, kun miestä eniten tarvittaisi, viekin oma ura voiton. Entä sitten lapsettomat, omaperäiset ystävät? Jos rakennekynnet ovat lähempänä sydäntä kuin vauvan pullukkatassut, ymmärrystä ei ehkä entiseen malliin heru.

Olin noudattanut äidin uutta linjausta, ensin jälkkäri ja sitten pääruoka. Ahmin jäätelöannosta, joka romahtaisi koska tahansa, mutta toisaalta niin romahtaisin minäkin.

No niin. Nyt on piipahdettu chick-lit:n maailmassa ja teen pikku hiljaa paluuta omimmille alueilleni. Mitä jäi käteen? Ajattelin ennakkoluuloisesti, että tämän lajityypin teokset sisältävät pelkkää hattaran makuista höttöä. Kyllä kirjoissa selkeää sanomaakin on, ja etenkin Paloheimon laadukkaasta kerronnasta nautin. Kannattaa kokeilla!

***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Mari A
Päkä
Äiti yrittää
Krista

Essi Kummu; Lasteni tarina

Tammi 2014, 194s.

Olen pelännyt lusikan kilahdusta kahvikupin reunaan, olen pelännyt nopeita, välähteleviä valoja, olen pelännyt virikeövereitä, ihmismassoja ja uusia paikkoja, mutta ennen kaikkea olen pelännyt omien lasteni itkua ja huutoa enemmän kuin koskaan mitään kuviteltavissa olevaa.

Essi Kummun kirja on teos, jota on miltei mahdotonta arvostella. Koska se on riemastuttavan uskalias, ja ennen kaikkea kipeän tosi. Kummun 8-vuotias Aino tytär kun päättää eräänä talviaamuna ryhtyä kyselemään vauva-ajastaan. Samalla hän, tietämättään iskee äitinsä kivun ytimeen. Essi alkaa kirjoittaa kirjaa kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta. Samalla hän tekee syväluotaavan matkan itseensä. Rohkeasti, aidosti, ymmärtäen.

Sytytin sikarin ja katselin ohikulkevia ihmisiä ja tunsin, etten kuulu mihinkään. En kotiini, en työhuoneelle enkä tarinaani. Se ei ole hyvä olo. En ole tottunut vapauteen. Kun oleminen menee liian helpoksi, alan epäillä kaikkea.

Lasteni tarina on tarina eräästä äidistä, jonka pikkuiset päättävät syntyä aivan liian varhain. Varsinkin toinen vauvoista on elämänsä alkutaipaleen jatkuvasti vaarassa menehtyä. Aika keskosten teho-osastolla olisi raskas, hirvittävän, sydäntäraastavan raskas ihan kenelle tahansa meistä. Vielä raskaammaksi sen tekee Essin käsittelemättömät traumat, jotka juontavat juurensa aiemmasta sukupolvesta. Essi taistelee tilanteessa, jossa ei tiedä uskaltaako lapsiinsa kiintyä koska ei tiedä, ovatko he täällä vain pikaisella ohikulkumatkalla. Uskaltaako rakastaa, kun menetyksen pelko hönkii jatkuvasti niskaan.

Suorainen kauhu ei hellitä edes siinä vaiheessa, kun kaksoset pääsevät turvallisesti kotiin sairaalasta. Voisiko sanoa, että siitä kaikki vasta varsinaisesti alkaa...

Minusta on mahtavaa se, kuinka syvällisiä oivalluksia Kummu kirjassaan tekee. Teos ei käsittele pelkästään vauvoja, vauva-aikaa, se on myös viisas psykologinen teos traumoista. Sotatraumoista.

Tositarinoita ei voi eikä tarvitse arvostella. Mutta niitä voi arvostaa. Se onkin päällimmäinen tunne, jonka tämä koskettava romaani lukemisen jälkeen jätti. Kiitos Essi.


Rakastumisella on surun rakenne.
Joka osaa surra, on kykenevä rakastamaan.
Niin sanon minä.
Tunteen ytimessä ei ole tunteita.
Niin on sanonut Riikka Pelo.

***

Kirjan on lukenut ainakin Jaana ja Marja-Liisa

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö!

Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s 2002, Otava 2013, 415s.

"Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on pian ulkona."
Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan mitään merkitystä.

Jennifer Worthin loistava, iloinen, kyynelkanaviakin koetteleva kirja on 50-luvulle sijoittuva tositarina kätilön työstä. Ammatissaan nunnien äitiyshuollossa Jennifer tapasi mitä erilaisimpia perheitä ja ihmiskohtaloita, hän kun työskenteli kaikkein köyhimpien joukossa.

Lontoon slummialueet betonirakennuksineen ja puuttellisine saniteettitiloineen tulevat lukijalle tutuksi. Kymmenhenkinen perhe asuu kaksiossa, kännäävää isää piilotellaan nojatuolin takana, eräälle perheelle on syntymässä 24. lapsi... Lontoon kadut peittyvät välillä niin sankkaan sumuun, että töihin on lähdettävä poliisisaattueen voimin, välillä taas poliisit on kutsuttava paikalle äidin turvallisuussyistä kun lapsen ihonväri ei vastaakaan odotettua. Miehiä ei muuten synnytyksissä näy.

Siinä missä Worth kertoo erilaisista synnytyksistä, hän kuvailee myös elämää nunnien parissa. Millaista on asua luostarissa ja lähteä töihin pyörällä, oli kellonaika mikä hyvänsä. Synnytykset kun yleensä tuppaavat lähtemään käyntiin juuri yöllä. Worthin kuva luostarista on hyväntuulinen ja suvaitseva, siinä missä sairaalassa vallitsee huomattavasti tiukemmat säännöt, ovat nunnat joustavia. Heidän inhimilliset puolensa ja heikkoutensa käyvät lukijalle tutuiksi, mutta myös valtavat voimavaransa. Aikana jolloin äitiyshuolto elää vielä lapsen kengissä, tarjoavat nunnat neuvolapalveluita ja pelastavat tiedoillaan monen äidin ja lapsen hengen. Ennen kun oli ihan tyypillistä kuolla synnytyksissä.

Teoksessa tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Maryn tarina vie meidät köyhän nuoren tytön siivin ilotaloon Gable Streetille. Jos prostituitu tulee raskaaksi, hänet seivästetään pitkillä metallipuikoilla tarkoituksena onkia sikiö ulos kohdusta. Mary päättää pelastaa vauvansa ja paeta parittajia. Rouva Jenkins taas on kaikkien tuntema kylähullu, joka ilmestyy omituisen vaistonsa perusteella synnyttävien naisten talojen läheisyyteen vauvan vointia tiedustelemaan. Hänen tarinansa on aivan järkyttävä. Sisar Monica Joan on ikäloppu nunna, jonka järjen valo alkaa jo hämärtymään, mutta Jennifer ei voi olla vakuuttumatta naisen elämänvaiheista. Monica on lähtöisin rikkaasta perheestä, mutta jätti yleillisen elämän seuratakseen kutsumustaan.

Kirjailijan äänessä on jotain yhtä viisikymmenlukulaista kuin teoksen kannessa. Hän kertoo asiat omalla tyylillään innostuneena, paheksuvana, hivenen naiivinakin. Worth on ehdottoman rehellinen. Hän ei kaunistele oloja, joissa perheet köyhyydessään elivät, mutta ei unohda mainita ihmisten pienistä iloista ja vankkumattomasta huumorintajusta. Erityisesti mieleeni jäi kirjan espanjalainen Conchita joka synnyttää romaanissa 24. ja 25. lapsensa. Perheessä ei turhia nahistella ja avioliitto kukoistaa, varsin erikoisesta syystä.

Len rupatteli onnellisena siemaillessaan teetä. Kerroin hänelle, kuinka paljon pidin hänen perheestään ja ihailin sitä. Hän oli ylpeä isä. Kerroin, kuinka vaikuttunut olin siitä, että he kaikki puhuivat espanjaa niin sujuvasti.
"Joo, mun tenavat on älykästä sakkia. Älykkäämpiä kuin isäukkonsa. Mä kun en koskaan oppinu espanjaa."
Ja sillä sekunnilla tajusin salamannopeasti, mikä heidän autuaan onnellisen avioliittonsa salaisuus oli. Conchita ei puhunut sanaakaan englantia eikä Len sanaakaan espanjaa.

Kuten kirjan liepeistä saamme lukea, Worth toimi kätilönä 1950-luvulta vuoteen 1973-asti. Sen jälkeen hän vaikutti musiikin alalla mutta menehtyi lyhyeen sairauteen vuonna 2011. Hänen teoksistaan kaikki ovat olleet bestsellereitä, joten innolla jään odottamaan uusia suomennoksia. Kätilö -kuumeeseen YLE TV1 esittää BBC:n kirjaan pohjautuvaa menestyssarjaa, jota aion alkaa seuraamaan.

Kuten jo olette huomanneet, kirja teki tällaiseen hyvin vähän tositarinoita ahmivaan lukijaan melkoisen vaikutuksen. Aihe on hurjan mielenkiintoinen ihan siitäkin syystä että olen äiti, ja omat synnytykset vielä tuoreessa muistissa. Toisaalta minua on myös aina kiinnostanut kätilön työ, joten eihän sitä koskaan tiedä, miksi alan "isona"...

Kirjan alussa kirjailija muuten valitteli kätilöiden puutetta kaunokirjallisuudessa. Meillä Suomessa on onneksi oma Katja Kettumme ja Kätilö.

Satu Rämö, Katja Lahti; Vuoden mutsi

 

Avain 2012, 304s.

"Mä mitään raskaana ole! Työpaikalla aloitettiin ilmainen viineritarjoilu. Teillä vissiin sama homma?"

Heti ensimmäisen kerran kun kirjan kansi jostain (mitä ilmeisimmin) blogista vastaan pomppasi, päätin teoksen lukea. Kansi on kertakaikkisen suloinen, kuten myös teoksen kuvitus! Valitettavasti ajoitus ei ole tämän kirjan kanssa päivän sana. Kuopuksen vauvavuosi oli ja meni, toisaalta Vuoden mutsi olisi ollut parhautta aloittaa jo kuuluisan kahden viivan jälkeen. Toisaalta eipä tuo mitään, että vähän jälkijunassa kauhistunutta mammamaatuskaa tutkailin, sen verran on vielä tuoreessa muistissa nämä jutut. Parhaimmat tehot teoksesta toki olisi saanut irti jo esikoista odottaessa. Silloinhan se järkytys ja epätieto pahimmillaan päälle puski.

Satu Rämö ja Katja Lahti tapasivat blogimaailmassa nauraen, tykäten ja toistensa tekstejä kommentoiden. Molemmat kokivat olevansa äitiyden suhteen "yhtä kuistilla". Koska moni ensiodottaja elää samoja, naistenlehtien "photoshoppaamia" tunteita, he päättivät julkaista tämän kirjan. Tsemppaukseksi, iloksi, imetyslukemiseksi.

Kirja tarjoaa naurunpyrskähdykset miltei joka sivulla. Kaikkia sivuja ei suinkaan ollut täytetty, vaan teos toimii vastavuoroisesti kysyen "miltä asia susta tuntuu"? Tyhjät rivit on tarkoitus täyttää omilla muistiinpanoilla. Hauska idea, vauvaväsymyksen huuruissa tuhrattuja tekstejä olisi hulvatonta lueskella jälkikäteen. Ajatuksena myös tietysti se, ettei vauvavuosi kestä ikuisuutta - vaikka siltä se tosiaan voi tuntua. Aika kuluu, vaikeista vaiheista mennään eteenpäin, elämä jatkuu. Ehkei samanlaisena kuin ennen äitiyttä mutta kuitenkin mielekkäänä. Esikoisen kanssa kuvittelin, etten ikinä tule selviämään koko rumbasta. Tokan kanssa kaikki oli helpompaa, koska takaraivossa oli jo oma kokemus siitä, että vaihe kuin vaihe, kaikki on ohimenevää. Myös ne kaikkein kurjimmat "vaiheet".

Otsikolla Takaisin kotona. "Toinen viikko. Totean olevani toista viikkoa putkeen maistissa.Olotila muistuttaa nimittäin juuri sitä: tukevaa humalaa. Tässä humalassa ei tosin ole kuin se laskuvaihe. Väsymys, epätoivo, tärinä ja päänsärky seuraavat toisiaan."

Tämä on ehkä paras lukemani kiteytys infernaalisesta väsymyksestä, joka paljastaa kyntensä heti vauvan synnyttyä. Minulle esikoisen syntymän jälkeen (ja toki kaikkien kolmen lapseni, mutta ekalla kerralla kaikki tuntui kaatuvan silmille) se hirvein asia oli omien yöunien menetys. Pariin viikkoon en nukkunut juuri ollenkaan ja tästä uuvuin sen verran rankasti, etten lopulta enää saanut unta. Monille juuri tämä on kipukohta. Niin myös kirjan Katjalle.

"Ihmiset voidaan perstuntumalta jakaa kahteen kastiin: niihin jotka eivät kestä nälkää ja niihin jotka eivät kestä unettomuutta. Toivoisin kuuluvani ensimmäisiin. Olisi tosi paljon helpompaa, jos kiukutteluni olisi kuitattavissa karjalanpiirakalla. Minusta tulee väsyneenä suohirviö, joka poistuu persoonastani vain 8 tunnin yöunilla. Ja nimenomaan yöunilla, sillä käpyrauhaseni määrää niin. Vartin silmien ummistus keskellä päivää rasahteleva itkuhälytin korvalla vain pahentaa tilannetta."

Näillä naisilla on tosiaan sana hallussa, pilke silmäkulmassa niin itseä kuin koko pyhää äitiyden myyttiä kohtaan. Oma kappaleeni menee ehdottomasti jakoon, kun vain keksin kenelle sen antaisin. Teksti on sen verran roisia, etten ihan jokaiselle vastaantulevalle pallomahalle sitä käteen lätkäisisi. Kirjasta puutuu lähes kokonaan äitiyden hyvät puolet, se että nämä "kirkuvat apinat" ovat myös sydäntäsärkevän hellyyttäviä. Ei kai kukaan muuten äidiksi ryhtyisikään. Paitsi vahingossa. Ja silloinkin, vaikka kuinka synkältä näyttäisi, äitiydestä voi selvitä. Omalla tyylillä ja mieluiten tietysti niin, että lapsukainen jää myös henkiin. Ainakin mustan huumorin ystävät voivat tämän mukaansa poimia, olivatpa sitten raskaana, mammalomalla tai vaikka jälkikasvua suunnittelemassa.

Vuoden mutsit muissa blogeissa

Amma

Maria

Susa

Katja

Linnea

Villasukka

Ja tietysti kirjailijoiden omat blogit

Vuoden mutsi

Salamatkustaja

Project Mama 

Minna Havukainen; Puerperium

Puerperium koostuu Minna Havukaisen Gravitest+ ja Puerperium-näyttelyiden valokuvista, vastasynnyttäneistä äideistä vauvoineen. Synnytysosastolla otetuissa muotokuvissa kohtaavat synnyttäjien intiimi ja kollektiivinen kokemus. Jokainen synnytys on erityinen, ja samalla osa sairaalan arkisena toistuvaa järjestystä. Realistiset mutta kunnioittavat kuvat tallentavat ainutkertaisen tapahtuman ja tarjoavat ajateltavaa myös niille, jotka eivät ole itse synnyttäneet.

Valokuvien lisäksi teoksessa on kaksi esseetä, joissa analysoidaan Havukaisen valokuvia ja pohditaan niiden yleisempää kulttuurista merkitystä. Äänessä ovat VB-valokuvakeskuksen johtaja, FT Johanna Frigård, kuvataiteen professori Teemu Mäki sekä äidit, joiden haastatteluista on koottu kuvatekstejä valokuvien yhteyteen. Kirjan graafisesta suunnittelusta vastaa Erkki Tuomi.

***

Koska itse olen synnyttänyt, ja (toivottavasti pian) tulen taas synnyttämään, teki mieli lainata tämä valokuvateos.

Synnyttäminen on äärimmäinen extreme-kokemus jossa hirvittävä kipu yhdistyy euforiaan. Joku runollinen tyyppi on sanonut, että vauvat on haettava kuoleman rajalta. Kieltämättä osuva ilmaus. Ja kun vauva viimein syntyy ja hiukan sen jälkeen napataan valokuva, on tulos paljaan intiimi. Äidit ja vauvat ovat omassa kuplassaan, taikapiirissään, joten kuvissa on jotain todella maagista. Äitien ilmeistä kuvastuu hämmennystä, ylpeyttä, uhmaa ja pelkoa. Ulkonäkö on mielessä viimeiseksi, joten kuvia on moitittu myös rumiksi. Se on voi voi, jos joku realistiset ja kauniit otokset niin kokee.

Kirjassa on äitien kommentteja ja tekstiviestejä aiheeseen liittyen tyyliin "Hei Minna. Pieni tyttöni syntyi 4,29 viimeyönä. Laita viesti koska haluat tulla kuvaamaan? Nyt nukkuu ekaa sikiuntaan meidän maailmassa. Oon vielä vähän sekaisin. että olen sekaisin."

Kaikki kunnia rohkeille naisille, jotka antoivat kuvata itseään ns. välitilassa! Suosittelen vaikkapa vauvakuumeisille!