Arttu Tuominen; Silmitön

Myllylahti 2017, 424s.

"Ei sellaista voi selittää. Isäni ehkä osaisi laittaa sen sanoiksi. Hän oli parempi sellaisessa. Miten muka voi selittää että meri, jonka on aina tuntenut ja joka on tuonut leivän pöytään, on yhtäkkiä muuttunut myrkyksi? Kun yhtäkkiä kaikki sanovat, ettei kalaa saa syödä, että se tappaa."


Silmät ovat sielunpeili. Ne voivat nähdä liikaa, toisaalta ne voivat katsoa aivan väärään suuntaan. Ne voidaan kaivertaa irti. Liian suuret tunteet voivat myös ihmisen sokaista. Silmitön viha.


Kaikki alkaa kesän 1977 silmättömistä silakoista. Tuo aikanaan paljonkin palstatilaa mediassa niittänyt tapaus on vaarassa toistua jälleen. Näin pelkäävät ainakin paikalliset kalastajat sekä ympäristöaktivistit. Kyllähän alkavaa merisoran ruoppaushanketta vastustettiin rajustikin, mutta sieltä alus kúitenkin Porin edustalle lipuu, varsinainen merihirviö, ja ihan lupien kanssa.

Samoja aikoja, niin ikään merestä, löytyy ruumis vailla silmiä. Kalat eivät ole tuhojaan ehtineet tehdä, ei, murhaaja on ensin ampunut uhrinsa, ja sen jälkeen kaivertanut häneltä silmät irti. Toivottavasti tässä järjestyksessä, tuumivat tutkimuksen harteilleen saaneet poliisit.

Silmät ovat siis kaiken avain, mutta muutoin palapelin palaset tuntuvat karkailevan käsistä. Jälleen Labyrintti -sarjan aiemmista osista tutut poliisit joutuvat turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (ihanan) Janne Rautakorven apuun. Rikkinäinen Rautakorpi on ehdottomasti sarjan sydän ja aivot, vaikka huomaan kiintyneeni (melkein) koko kaartiin. Hän puolestaan haluaa työparikseen viimeisen kuviteltavissa olevan henkilön. Greenpeace-aktivisti Venla toki tietää aiheesta yhtä ja toista, onhan hän omistanut asialle koko elämänsä. Mutta suostuuko median tunnetuksi tekemä, venäläisestä vankilasta vapautunut Venla avustamaan "vastapuolta"?



Äkkiä hän tajusi olevansa niin yksin kuin ihminen vain voi olla. Hän seisoi sillalla sumun keskellä vapaana, mutta silti hän tunsi olevansa enemmän vanki kuin koskaan Murmanskissa. Vankila oli hän, hän oli muurit. 




Sarja vilauttelee tutkijoiden elämiä niin realistisen tuntoisesti, että lukiessa jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Salaisuuksien verhoa raotetaan sopivissa määrin, jättäen kuitenkin sijaa seuraavalle osalle. Ihmismieli, tuo trillereiden varsinainen lähde...


Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos? Lukiessa sain useita mielleyhtymiä suuresti rakastamaani kirjailijaan, itseensä Henning Mankelliin. Ja loppuratkaisu, ah, kuinka maltan odottaa...  Seuravaa osa tulee taatusti lyömään edeltäjänsä laudalta!
  


Jokainen hetki, jokainen hengitetty minuutti oli elämää.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Luetut.net, Amma, Jonna, Kirjan vuoksi, Elegia. 
 

Iida Rauma; Seksistä ja matematiikasta

Gummerus 2015, 474s.

Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat, miten muka-persoonallisia ja motivoituneita, vailla sitä epämääräistä tylsää ja kummallista ainesta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievillä kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla.


Seksistä ja matematiikasta? Seksi aiheena - kiinnostava. Matematiikka - suuri inhokkini kouluiässä. Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja - ehdottoman pysäyttävä.

Joten nikotellen, empien ja kirjakavereilta varmistusta hakien (tykkäänkö mä tästä aivan varmasti, onko tämä nyt minun juttuni) kirjailijan toiseen romaaniin tartuin. Ja en kestä, minä en kestä sitä tunnevyöryä, jonka teos aiheutti. Ihan mieletön lukuflow! Ihan mielettömän lihaisan hekumallinen tunnelma.

Ja ahdistus. Erilaisuus. Vieraus jopa omassa vartalossa. Outous oman pään sisällä.

Seksistä ja matematiikasta kuljettaa lukijansa kappaleen matkaa Erikan ja Tuovin rinnalla.


Ehkä oikea Erika oli mennyt jonnekin muualle. Niin hyvään piiloon, ettei häntä voinut löytää.

Tai ehkä oikeaa ei ollut koskaan ollut. Se tuntui ikävältä mutta todennäköiseltä vaihtoehdolta. Ehkä Erika oli ollut täsmälleen yhtä väärä, ohut ja epämääräinen jo ennen onnettomuutta.


Erika on mysteeri itselleen, mysteeri vähiin käyneille läheisilleen. Hän, ammattimatemaatikko, kehitysvammaisen sisarensa varjossa kasvanut, jotenkin kieroon vääntynyt, kohtaa pimeässä porraskäytävässä sen kaikista pahimman. Aaveet, elävät kuolleet, piinaavat hajut eivät sen koommin nuorta naista otteestaan päästä. Viisas ja traumatisoitunut Erika pakenee matemaattisiin kaavoihin kaikkea sitä, mitä paeta ei voi.

Ja Tuovi, vähän syrjemmässä seisova, hiljainen nuori kirjastonhoitaja etsii elämäänsä rakkautta. Mutta löytyykö netin deittisivustoilta romantiikkaa? Kaipaako kukaan enää sellaista ulkonäkökeskeisessä seksin kyllästämässä maailmassa?

Tiede on korvannut uskonnot, mutta ihmiselle, sielulliselle olennolle se ei ikinä tule riittämään. Sillä Suomenlahdella öljytankkeri vuotaa, rappukäytävässä ei ole enää turvallista, ikkunan takana väijyy jotakin määrittelemätöntä.


Kirjoista sanotaan usein, että ne pitää lukemisen lisäksi joko kokea tai elää. Rauman teos menee tässä vielä pidemmälle. Se herättää uinuvat pelkosi, kiihkeät himosi, halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää paremmin. Se on selkeä, samalla mysteeri itsessään. Raju, rosoinen, piittamaton. Juuri sellainen, joihin minä lankean.



"Ehkä mää yritän sanua ettei sun tartte selittää. Että ei kaikki järjesty eikä kaikki ole hyvin mutta tässä sitä ollaan haluttiin tai ei."


***

Linkitän tähän tällä kertaa vain Arjan arvion, jonka perusteella teoksen kirjastosta viimein lainasin.

Arttu Tuominen; Muistilabyrintti

Myllylahti 2015, 448s.

Missään ei ollut enää järkeä, maailma oli hajonnut - muuttunut lasiseksi patsaaksi ja särkynyt asfalttiin. Kolme viikkoa poliisina, kolme ruumista, kaksi viimeisintä samana päivänä. Montako niitä vielä tulisi?


Paahteista Poria koetellaan Arttu Tuomisen esikoisjännärissä oikein urakalla; leikkipuiston viemärikaivosta löydetään rajusti runneltu ruumis, joka kuten myöhemmin käy ilmi, kuului kauniille toimittajanaiselle. Samanaikaisesti Liisantorilla kuohuu. Nuoret mielenosoittajat ovat vallanneet alueen palvotun johtohahmonsa kannustamana, aikeina saada teollisuusneuvoksen patsas muualle maisemaa pilaamasta. Rähinöidenkään uhalla kaupungin johto ei moiseen suostu.

Toisaalla terveystarkastaja Jarkko Kokko elää elämänsä kokoista painajaista. Avioeron jälkeen mies ei ole malttanut pitää korkkia kiinni, ja laahustaa päivästä toiseen krapulaisessa masennushuurussa. Nyt on kuitenkin viimeinen aika Jarkkomme ryhdistäytyä, sillä Ulvilan uimarantoja piinaavat tuhoisat kalakuolemat. Vesi on kuin myrkkyä, myrkytettyä, mutta kenen toimesta?


Pelko oli selittämätön tunne. Se nukkui jossain ihmisen sisällä, mutta kun se heräsi, se täytti koko ruumiin. Se oli kuin sairaus, joka tarttui kiinni hampaillaan, eikä halunnut päästää irti.


Muistilabyrintti on jälleen niitä kirjoja, joita en välttämättä olisi tullut löytäneeksi ilman blogistaniaa. Takakannen perusteella en osannut odottaa muuta kuin keskinkertaista suomalaista dekkaria. Mutta sitten tulivat Kirjamessut, ja muutama ihana suorastaan pakotti minut tähän tarttumaan. Kiitos vain ystävät, sillä synti ja häpeä olisi ollut kirja missata!

Nostan hattua Tuomiselle, joka on kirjoittanut näin elävän, realistisen romaanin poliisin arjesta, mutta vielä suuremman kiitokseni annan päähenkilöiden persoonille. On vaikeaa, uskaltaisinko sanoa mahdotonta, keksiä dekkarihahmo, joka ei väkisinkin muistuttaisi jo jota kuta toista genren laajassa säleikössä. Mutta Janne Rautakorpi on aivan omaa luokkaansa! Tehän tiedätte kuinka paljon luen jännäreitä, eikä koskaan aiemmin vastaani ole marssinut mitään vastaavaa. Tuo kivulias mies saattaa nousta kaikkein aikojen suosikikseni tällä saralla - no, Wallanderin jälkeen.

Jannen lisäksi myös muut henkilöt kimurantteine kemioineen ansaitsevat pelkkää plussaa. Tuntuu, että romaanin myötä heistä tuli kuin vanhoja ystäviä, jotka joutui viimeisellä sivulla nieleskellen hyvästelemään. Onneksi erosta ei tule pitkä, sillä romaanille on tulossa jatkoa ensi vuonna. Sitä odotellessa!

Arttu Tuominen on ansainnut paikkansa maamme huippudekkaristien joukossa tyyliin Marko Leino ja Marko Kilpi. Minä kiitän!


"Vielä yksi askel Janne, vielä yksi askel. Älä jumalauta jätä hommaa kesken!"


***

Romaanista ovat postanneet myös Amma, Krista, Norkku, Jonna, Elegia.

Antti Tuomainen; Kaivos

Like 2015, 325s.

Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi ihmistä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.


Iki-ihanan Antti Tuomaisen uusin romaani, Kaivos, on kuin kirpeän kylmä talvi, virkistävä lumisade. Välillä hiutaleet laskeutuvat kasvoille kiusoittelevan kevyesti, kuin suudelmina. Välillä räntää ropisee niskaan lailla märkien rättien. Ja kaikki tämä elegantisti, maltillisuudella, jonka vain Kirjailija osaa.

Myönnän vitkastelleeni teoksen aloittamisen kanssa. Siis Tuomaisen kirjat on luettava, kaikki ja aina, mutta uusimman aihe oli hiukan... Sanotaanko vaikka itselleni etäinen. Ymmärsin romaanin painottuvan isä-poika -suhteeseen, ja tuo kaivoshässäkkäkään ei varsinaisesti mukavuusalueeseeni kuulu. Kuitenkin osasin odottaa laatua, koska kyseessä Tuomainen.

Ja laatuahan me saimme! Itse tarina tuli hämmästyttävän lähelle, se hurmasi jo ensimmäisillä sivuilla. Luin kirjaa pakotetun hitaasti: muuttokiireessä ehdin vain vähän, puolikuolleena iltaisin. Huomasin kuitenkin tarinan hiipivän mieleen kesken laatikoiden kantoa (Niissä laatikoissa oli muuten kirjoja. Ja ne painoivat. Mutta se on toinen tarina).


Olin isäni. Yritin palata sellaiseen, mitä minulla ei ole. Hänellä aikajänne oli kolmekymmentä vuotta, minulla tunteja. Yritimme saada tehtyä tekemättömäksi. Emmekä kumpikaan tulisi onnistumaan. Vertauskuvaakaan ei tarvinnut hakea kovin kaukaa: olimme molemmat kaivaneet itse kuoppamme.


Romaanin päähenkilö on Janne Vuori, joka ryhtyy salamyhkäisen sähköpostin innoittamana tutkimaan erästä Pohjois-Suomessa sijaitsevaa nikkelikaivosta. Mies on toimittaja, kunnianhimoinen jopa siihen pisteeseen saakka, että perhe jää sopivan työkeikan tullessa aina toiseksi. Kaivosta kiertää villit huhut rankoista ympäristöpäästöistä, joiden seuraukset tulisivat olemaan mittaamattomat. Miestä hämmentää entisestään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen isän ilmaantuminen sympaattisella tavalla takaisin maisemiin.

Mutta miten käy Jannen avoliiton, pienen tyttären? Toistaako mies isänsä virheen uhraamalla perheensä työalttarille?


Ihmissuhteen pilaamiseksi ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Emme me olleet Pauliinan kanssa varsinaisesti vahingoittaneet toisiamme tai tehneet mitään peruuttamattomia. Silti katsoimme toisiamme kuin raitiovaunussa yskijää.


Kaivos ei ehkä vaikuta takakannen perusteella niiltä kaikkein kiinnostavimman oloisimmilta kirjoilta, mutta uskokaa minua, romaani on kuin taideteos. Se sisältää nikkeliä ja lyijyä, mutta ennen kaikkea kultaa.


Ehkä niin, että nuoruudessa lasi oli ollut jatkuvasti puolityhjä, siihen oli aina kaivannut enemmän. Tänään tuntui hyvältä ajatella, että tuossa teoreettisessa lasissa sentään oli vielä jotakin, ja jos se todella oli puolillaan, oli se ehdottoman puolitäysi. Tämä oli ikääntymisen hyviä puolia: kaikkea alkoi olla enemmän kuin kylliksi - kaikkea paitsi aikaa. 


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Katja/Lumiomena ja Krista.