Hanna-Riikka Kuisma; Kerrostalo

Like 2019, 332s.

"Tämä on sellainen villi länsi, täällä on tuo korttelipoliisikin", pieni vanhus kommentoi kirjaston edessä. "Sanotaan, että tilanne on hallinnassa, mutta kyllä minua pelottaa käydä kaupassa."



Hanna-Riikka Kuisma on jo vuosikaudet lukeutunut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Rakastan hänen ravisuttavia aiheitaan, tyyliä, jossa todellisuus pysyttelee hiuksen hienosti realismin puolella. Värejä, hajuja, makuja, äärimmäisiä tunnetiloja.

Arki iskee tässä uusimmassa lukijalta hampaat kurkkuun. Aikoinaan mahtava lähiö, oma uljas maailmansa, on riisuttu loistostaan. Lamakauden lapsista on kasvanut uuden lamakauden nuorisoa. Leikkikentät ovat tyhjentyneet, huumekauppa ja rikollisuus kukoistaa. Ja tietysti vitsauksista se yleisin; alkoholismi.


Silloin kun hän saa nukuttua, hän näkee unia kapakoista, ruotsinlaivoista, diskojen värivaloista ja ennen kaikkea kimaltelevasta nesteestä, joka maistuu suussa samaan aikaan suloiselta ja kirpeältä. Unia siitä, miten kauniilta sirpaleet näyttävät, kun pullo särkyy pirstaleiksi sateen kastelemaan asfalttiin, miten nyrkki osuu kasvoihin ja kallossa kuuluu luun särkymisen rahina, kuinka pitää puukkoa tytön kurkulla samalla kun panee tätä perseeseen, miltä tuntuu herätä kädet veressä muistamatta, kuka on.



Siinä missä Kuisman aiemmat teokset ovat keskittyneet vain muutamiin henkilöihin, kurkistellaan Kerrostalossa monenlaisiin ihmiskohtaloihin. On asukkaita kaikista ikäryhmistä. On onnen hetkiä, mutta myös valtaisasti inhimillistä hätää. On arkea harmaan kaikissa sävyissä, krapulan heikentämiä aamuja tai jos hyvin käy, nousuhumalaan voi päästä jo ennen aamukahvia.


Betonibunkkeritarina huumaa kuin parhain dekkari nostattaen esiin dystopisia kauhuja. Alueella sijaitsevassa tornitalossa joku vahtii Sauronin silmän lailla; pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa, vai onko lopulta kuitenkin kyse vain rahasta?


Kerrostalo edustaa raikkaasti uudistunutta Kuismaa ja suosittelen teosta koko sydämestäni.



Jami ojentaa heille pari pamia. Jessica huuhtelee omansa alas lämpimällä kaljalla ja jää tuijottamaan leskenlehteä, joka on murskannut asfaltin ja työntynyt näkyviin kuin pieni aurinko. Hän hoitaisi vielä asiat kuntoon, tavalla tai toisella ennen kuin poika menisi kouluun. Hän on päättänyt niin.

Pekka Hiltunen; Varo minua

WSOY 2015, 446s.

"Herrajumala."
"Äiti? ÄITI MÄ KUOLEN!"


Pekka Hiltusen Studio-sarjaan palaamisessa on jotain suloisen kotoista. Turvallista. Ei tarvitse jännittää etukäteen tuleeko pitämään, kantaako tarina, voi vain heittäytyä vahvan kerronnan vietäväksi. Jännittää, kun teos siihen aihetta antaa. Tavata taas suomalainen naiskaksikko, Lia ja Mari ystävineen, katsella heidän parissaan kaunista Lontoota kuin pinnan alta. Sillä kaikki on mahdollista niin kauan kun valta on Studiolla. Marilla.

Ihminen on houkka ja luulee saavutettujen asemiensa pysyvän, vaikka jokainen hetki vie häntä aina lähemmäs niistä luopumista, antautumista ajalle.

Mutta nyt vaara vallanvaihdokseen on suurempi kuin koskaan. Nyt kiinnostuu eräs itsepintaisen kova poliisi Liasta ja hänen kytköksistään Studioon, tarkoituksena kaivaa naisten touhu päivänvaloon vaikka väkisin. Tilannetta varten etukäteen koulutettu Lia joutuu ahdistaviin kuulusteluihin. Poliisi ei aio luovuttaa, vaan hengittää niskaan aina vain lähempänä... Kuten myös eräs toinen, vielä suurempi paha.

On aika tarttua toimeen. Ryhtyä kamppailuun itselle tärkeimpien asioiden puolesta, sillä sitähän Studio tekee; auttaa hädässä olevia laillisin tai laittomin keinoin.

Mitä syvemmin tuntee toisen ihmisen, sitä enemmän häntä voi hallita, Lia mietti joskus. Se on itsekästä. Ja samalla rakastamista.

Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne. Jokaisella on omansa. Myös piinaavalla poliisilla. Gerrishin jälkiä seuraamalla Marin tie vie pimeimpään - graffittien täyttämille slummikujille, jossa jengisodat riehuvat. Jossa teloitetuksi tuleminen on arkipäivää.

Ja juuri kun alat tuntea olosi liian turvalliseksi, lyö Hiltunen suuremman vaihteen silmään. Tapahtuu odottamaton käänne, joka saa sydämesi takomaan, kätesi hikoamaan, koska päähenkilöt ovat jo sympatiasi varastaneet ja heidän varalleen on luvassa ehkä pahempaa kuin koskaan...

Varo minua määritellään genreltään epäilemättä jännäreihin, mutta kirjassa on kaikki syvyydet, jota kaunokirjallisuudelta vaaditaan. Teos on niin tätä päivää, se ei ainoastaan viihdytä, se suorastaan pakottaa ajattelemaan. Upea romaani, viisas ja lämmin, luja ja pelottava. Uskon Studio-fanien tulevan uusimman myötä täysin tyydytetyiksi, mutta toivon koko sarjalle vielä suurempaa näkyvyyttä. Koska se on sen arvoinen!


Vastuksia, niitä Mari ei kaipaa yhtään enempää. Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta ei se ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy. Vaarat ja vastoinkäymiset saavat ihmisen keskittymään olennaiseen, mutta jos niitä kohtaa usein, ne hivuttavat kenen tahansa hengen ohueksi.

***

Romaanista on postannut ainakin ystäväni Krista

Karin Slaughter; Näkymätön

Unseen 2013, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2015, 358s.

Sara lähti jälleen Willin perään. Tämä oli pitkästä aikaa taas huippuvireessä, tilanteen tasalla. Jopa hirveässä huoltomiehen asussakin hän vaikutti omalta vanhalta itseltään. Sara katseli Willin vaivattoman urheilullista askelta ja lihaksikkaiden hartioiden ääriviivoja. Hänen iso, kova poliisinsa. Jos Sara juoksikin poliisien perässä, hän ainakin valitsi parhaat päältä.


"No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua)." Näillä sanoilla aloitin vuosi sitten postaukseni kirjailijan edellisestä suomennoksesta, Rikollisesta. Näillä sanoilla passaa polkaista tämänkin bloggaus käyntiin. Slaughter ja jäätävä kesäkuu näyttävät vain kuuluvan yhteen.

Jäätävä on tarinakin - jälleen. Verrattuna kirjailijan aiempaan tuotantoon, hänen teoksensa näyttävät menevän sivumäärän lyhetessä yhä toiminnallisempaan suuntaan. Onko shokeeraavana tunnettu murhamami kadottamassa potkunsa? Joko Willin ja Saran rakkaustarina alkaa puuduttaa?

Ei ja ei. Vaikka Näkymättömässä liikutaan inhokkiaiheessani, huumepiireissä, on Slaughter loihtinut jälleen rajusti tajuntaa raatelevan tarinan, jossa Sara ja Lena kohtaavat. Sarjaa seuranneet tietävät naisten vihasta toinen toistaan kohtaan, Sara kun syyttää Lenaa miehensä kuolemasta. Ja nyt edesmenneen miehen poikaa ammutaan hänen omassa kodissaan, jonka hän jakaa aviopuolisonsa kanssa. Tämä puoliso sattuu olemaan Lena.

Saralta salaa Will puolestaan pyörii samoilla kulmilla rikollisen roolissa, Bill Blackina. Mies on ujutettu Amandan toimesta peitetehtävään tarkoituksena napata huumeparoni, jonka olemassa oloa jopa Will itse epäilee. Luvassa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita, varsinkin kun mukaan mahtuu järkyttävästi kohdeltuja lapsia.

Muuta en oikeastaan romaanista osaakaan sanoa. Olihan tämä jälleen kerran tunteisiin vetoava ja rankka tarina, mutta teos jäi nyt kyllä erään toisen vahvan naiskirjailijan jalkoihin... Tai oikeastaan kahden. Mutta heistä enemmän lisää vähän myöhemmin.

Muuten. En ole varma olenko tehnyt tunnustustani aiemmin, mutta minä jotenkin pidän Saran arkkivihollisesta, Lenasta. Lenasta joka yrittää parhaansa, mutta kaikki mihin hän koskee, tuntuu murskautuvan... Tunnen myötätuntoa hänen rosoisuuttaan kohtaan. Vaikkei Sara mikään nössö ole, Lenalta löytyy sitä kaivattua Luonnetta. Ja Will on tietysti aina yhtä suuri kirjallinen rakkauteni.

Will pudisti edelleen päätään. "Kunpa et olisi kertonut."
"Niin, no, kunpa minäkään en olisi menettänyt neitsyyttäni Die Hardin yönäytöksessä. Ei voi mitään." Faith työnsi oven auki.

Teoksesta on postannut ainakin Leena Lumi ja kirjakirppu

Kati Hiekkapelto; Suojattomat

Otava 2014, 298s.

- Pakkaapa huulipuna ja tampoonit, täytyy lähteä tsekkaamaan se onnettomuuspaikka, Esko sanoi.
- Keksi jo jotain uutta, Anna vastasi.
- Yritetään, Esko murahti. - Sitähän tässä koko ajan yritetään, hän mutisi kuin itselleen.

Vaikka Kati Hiekkapellon toinen jännitysromaani kantaa nimeä Suojattomat, nousee minulle kirjasta mieleen sana turvallisuus. Nousi heti, kun ensimmäisen sivun läpäisin. Hiekkapelto todella kannattelee lukijaansa kuin kukkaa kämmenellä. Niin juoni kaikkine käänteineen, kuin humoristisen viisas kerrontakin takaavat täydellisen lukuelämyksen. Pahoittelen jälleen ylenmääräistä hehkutusta, mutta uskoisin Suojattomien olevan minulle se vuoden Kirja.

Missä kulki se hiuksenhieno raja epäonnistumisen ja onnistumisen välillä, mikä sysäsi ihmisen rajan yli tai kannatteli sen paremmalla puolella? Minun on opittava rakastamaan rutiinejani, sillä oikeastaan juuri ne mahdollistavat elämän, eivät tukahduta sitä, Anna ajatteli ja päätti pyöräillä poliisitalolle.

Metsästä löydetään verinen puukko. Toisaalla vanhus jää auton alle. Kuulostaako köykäiseltä? Näistä aineksista kirjailijamme on kuitenkin kääräissyt kokoon koskettavan tarinan, joka ulottuu psykologisella tasolla huimasti normidekkarin yläpuolelle. Kirjan henkilöt ovat ääri-inhimillisiä. Ne puhuttelevat. Jäävät mieleen kummittelemaan.

Kolibrista tuttu Anna Fekete on ihanan traumatisoitunut ja helposti samaistuttava henkilö kipeän yksinäisyytensä kanssa. Kodittomuuden. Esko Niemi taas edustaa rasistista ja sovinistista näkökantaa teoksessa, jossa maahanmuuttajat nousevat kärkihahmoiksi. Kuitenkin, Hiekkapelto on onnistunut luomaan Eskostakin tyypin, josta ei voi olla pitämättä. Edes ihan vähäsen:

- Pizzeria Hazileklek, Maalik puhelimessa.
- Mitä vittua, Eskolta pääsi.
- Anteeksi, kuka siellä?
- Tässä on Esko Niemi rikospoliisista päivää.
- Päivää, Maalik sanoi varovaisesti.

Kolibrin luettuani jäin odottamaan kaiholla jatkoa sarjalle, jonka uhkasin nousevan yhdeksi rakkaimmista trillerisarjoista ikinä. Suojattomat täyttivät korkeat odotukseni mennen tullen. En osaa oikein määritellä syytä miksi teos upposi tähän lukijaan kuin häkä päähän, mutta myönnän teoksen lopulla tirauttaneeni parit kyyneleet. Ihan vain siksi, koska jouduin taas Annan hyvästelemään.

Romaanin ovat lukeneet ainakin ystäväni Krista. ja Elegia

***

Itseään toistavat, jokapäiväiset rutiinit, ne alkoivat usein ahdistaa Annaa, saivat päivät tuntumaan yllätyksettömiltä ja tyhjiltä eilisen kopioilta, elämän ennaltamäärätyltä kuviolta, joka puudutti aistit ja tylsistytti ajatukset. Aamutoimet, töihin, kauppaan, kotiin, ruokaa, iltatoimet, nukkumaan. Miksi niin usein tuntui siltä, ettei se riittänyt?

Siina Tiuraniemi; Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi ja Minerva 2013, 256s. (arvostelukappale)

Tunsin, kuinka minusta näki kilometrin päähän, että kävin kamppailua itsehallinto-oikeudestani, mutta en jaksanut välittää siitä. Se olisi kuitenkin hoidettava jossain vaiheessa: asunto. Olin varmaan tiennyt sisimmässäni jo tovin, mutta asia kirkastui todella vasta nyt. Minun olisi kohta asuttava jossain muualla. Jos ottaisin vastaan Birgitan rahat, en joutuisi Vantaan perukkaakin perukkaampaan opiskelijasoluun, vaan minulla olisi mahdollisuus hyvään asuntoon kantakaupungissa. Tuntui vahvasti siltä, että minut oli ahdistettu nurkkaan. Tuntui myös aika huoralta. Huoralta nurkassa.


Kukkia Birgitalle on Miskan tarina. Elämäänsä eksyneen Miskan, joka omien sanojensa mukaan on hiukan autistinen epäsosiaalisuudessaan ja ihmispelossaan. Miska asuu kodikkaan epähygieenisesti lapsuudenystävänsä Villen kanssa. Ville on Miskalle rakkain, ei rakkain kuitenkaan siinä mielessä, sillä Miska on myös epäseksuaalinen. Omien sanojensa mukaan. Pääasiassa Miska makoilee sängyllään, unohtaa syödä, käydä suihkussa mutta ei juoda kaljaa.

Eräänä päivänä Miskan äiti, joka oli aikoinaan hyvinkin huolissaan pojastaan, kehoittaa nuorta miestä viemään kukkia Birgitalle. Birgitta asustaa Aurinkoisessa hoitokodissa, ja ilmenee jo alkumetreillä sekä rammaksi, rikkaaksi että vihaiseksi. Birgittaa harmittaa mm. se, ettei hoitokodissa saa juoda viinaa. Muutenkin kaikki ilot elämästä on viety, jäljellä vain sänky ja television iltapäiväohjelmat.

Kunnes saapuu Miska. Birgitta näkee tilaisuutensa tulleen selkärangattomanoloisen nuorukaisen muodossa, ja pyytää Miskaa tuomaan seuraavalla kerralla tullessaan jotain tulpaaneja vahvempaa. Rahaa kyllä löytyy. Mutta onko Miska ostettavissa?

Onhan toki. Koska Villen on vienyt Manalan portto Emma, äiti on ulkomailla, viina kallista ja rahat lopussa. Aina vain hurjemmiksi käyviin kuvioihin astuu pian homoseksuaali, teatraalinen huumekuningas herra Kurttu, sekä joukko hoitokodin hilpeän sekavaa sakkia.

Hyvänen aika millaisen esikoisteoksen Siina Tiuraniemi onkaan loihtinut. En muista koska viimeksi olisin kirjan parissa näin paljon nauranut... No muistanpas, en koskaan. Teoksen huumori ja samalla energisesti kerrottu vakavampi tarina nivoutuivat niin saumattomasti yhteen, etten osannut tämän vihreän romskun parissa muuta kuin nauttia.

Tosin välillä teki mieli tanssia villisti. Sen verran hyvä, parempi, paras lukuelämys.

Kiitos Siina <3>

Antti Tuomainen; Veljeni vartija

Antti Tuomainen & Myllylahti 2009, 223s. (kirjastosta)

Lukurintamalla ruuhkaa. Olin juuri lopettelemassa varsin kiintoisan ruotsalaisdekkarittaren ennakkopainosta (johon palaamme syksyllä), kun postiluukusta kolahti John Verdonin Murhakierre. Kahden paksukaisen väliin halusin ottaa jotain nopealukuista. Ja Veljeni vartija, jonka kanssa olen jahkannut jo pitkään, sopi mainiosti juuri tähän elämän rakoseen.

Veljeni vartija ilmestyi ensimmäisen kerran Myllylahden kustantamana vuonna 2009, ja nyt sitä on saatavilla Liken uunituoreena pokkariversiona. Romaani on järjestyksessä kirjailijan toinen, ja tälläkin kertaa keskiössä rikos. Kuitenkin, uhmaisin Antti Tuomaisen kirjojen kohdalla genrelajitelmia. Rikosromaanina toki Veljeni vartijan voi lukea, mutta minulle se oli paljon muuta. Oikeastaan kaikkea muuta.

Naislukijalle Parantaja sekä Synkkä niin kuin sydämeni, olivat tätä teosta helpommin lähestyttäviä. Parantajassahan etsitään kadonnutta vaimoa, kastutaan dystopisen ikuisessa sateessa, romantisoidaankin. Uusin romaani tuo esiin pojan ja äidin suhteen, joka on kaunis kuin rikki lyöty kuva. Veljeni vartija taas... no, pelkäsin etukäteen romaanin olevan niin voimakkaasti mieheltä miehelle -tarina, etten itse löytäisi teoksesta minkäänlaista samaistumispintaa. Pelkoni, kuten peloilla usein on tapana, osoittautui turhaksi. Ihan mainiosti onnistuin näiden epäonnisten miesten nahkoihin itseni sujauttamaan.

Kuten sanottu, kyseessä on kertomus isistä ja pojista. Tragediasta, joka monistaa itseään sukupolvelta toiselle. Ikävien sattumusten takia niin isoisä, hänen poikansa, ja vielä pojanpojat elävät kuin valmiiksi suunnitelluissa muoteissa. Kaikki lähtee liikkeelle huonon onnen korttipelistä ja seuraamuksista kärsivät Haapalan miehet yksi toisensa jälkeen.

Romaani alkaa päähenkilön ja minä-kertojana toimivan Klasun potkuista. Hän kun tahtoo työpaikkansakin hinnalla olla rehellinen kiinteistövälittäjä, ja kieltäytyy jääräpäisesti allekirjoittamasta eräitä papereita. Tästäkös Klasun melko... paperinen vaimo kimmastuu. Vaimo, joka tekee selväksi, että työttömyydestä huolimatta on pysyttävä totutussa elintasossa. Asiasta ei tingitä, ei tuumaakaan! Eivätkä vastoinkäymiset tähän lopu. Klasulle ilmoitetaan pikkuveljen sekaantumisesta huumekauppaan. Onni, joka on aina ollut luonteeltaan veljeksistä se eläväisempi, on nyt jäänyt kiinni. 

Onni oli kauan kaivattu toinen lapsi. Isä ja äiti olivat jo menettäneet toivonsa, ne olivat jo siirtymässä seuraavaan elämänvaiheeseen, kun Onni yhtäkkiä ilmoitti tulemisestaan. Siksi siitä tuli Onni. Onnin piti tuoda onni tullessaan, ja ajoittan se niin tekikin. 

Mitä tekee Klasu nyt, elämänsä peruspilareiden murtuessa?

Klasun huoli pikkuveljestään, sekä halu toimia oikein tuovat tarinaan harvinaista lämpöä. Lämmin tämä kertomus on, täynnä keskinäistä välittämistä, vaikka lämpö on useinmiten luettava rivien välistä. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin menneisyys on kohtalaisen verisenä läsnä. Se huokuu pieleen menneitä ratkaisuja, mutta myös tragikomiikkaa. Tulehdus on vielä katkaistavissa, jälkipolvet pelastettavissa, vai onko?

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, tykkään aivan hulluna Tuomaisen kirjoitustyylistä. Kirjailijan teksti on karuudessaan lyyristä. Tarina on Veljeni vartijassa melko suora, mutta pienen pohdiskelun jälkeen siitä löytää monia kerrostumia. Vaikka teoksen miehet ovat enemmän tai vähemmän rikollisia, ovat he ennen kaikkea sympaattisen inhimillisiä. Ihmisiä.

Veljeni vartija onkin sellainen romaani, jonka voisin kuvitella ostavani niin omalle isälleni, kuin (sitten joskus) pojillenikin.

Mutta ennen kaikkea ja kaiken yli, minä kaipaan sinua niin paljon. Näiden muurien yli ja läpi kaipaan. Onneksi aika kuluu. Se kuluu silloinkin kun sen luulee seisovan paikallaan. Minä pyydän sinua kestämään ja olemaan vahva ja luja.

Teoksen ovat lukeneet ainakin 
Mimu 
Jori 
Minna Jaakkola 

Karin Slaughter; Yli rajan & arvonta

Fallen 2011, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2013, 419s. (arvostelukappale)

"He kiipesivät ruumiiden yli, ja niitä oli paljon. Surullisinta kaikessa on, että hekin olivat joskus ihmisiä. He olivat mukavia, tavallisia miehiä, jotka kävivät kirkossa sunnuntaisin ja laskivat arkisin tunteja työpäivän loppumiseen... Alamaailma on se yhteiskunnan osa, jota valtaväestö ei näe. Siellä kulkevat kuitenkin myös yhteiskunnan heikoimmat, joita riivaavat riippuvuudet, ahneus, köyhyys ja epätoivo." (Amanda)

Faith Mitchellillä, Will Trentin työparilla on kiire. Hän on jo myöhässä. Työasiat viivästyivät, ja nyt äiti Evelyn odottaa tytärtään kotiin yhdessä Faithin nelikuisen vauvan kanssa. Faithin diabetes muistuttelee itsestään – on kiljuva nälkä. Ja miksi ihmeessä Evelyn ei vastaa puhelimeensa? Tuskaisen matkan jälkeen perillepääsy ei tuo helpotusta, ei sinnepäinkään. Stereoista raikuu raaka musiikki kadulle saakka. Vajassa itkee vauva. Ovessa verinen jälki. Ja sisällä yllätykset jatkuvat aina vain makaaberimpiä muotoja saaden. Valtavia määriä verta. Miehen ruumis. Panttivankitilanne.




Mutta Evelyn puuttuu.

Näin alkaa Karin Slaughterin uusin teos, Yli rajan. Kovasti etukäteen tätä jo hehkutinkin, koska vielä tähän päivään mennessä Slaugter ei ole minua lukijana pettänyt. Hänellä on niin mahtavia tyyppejä kirjoissaan, hurja imu ja mukana ripaus shokkia, ettei dekkarifriikkien kannata kirjailijalle olkiaan kohauttaa.

Yli rajan ei vie lukijaa yli rajan, vaikkei Karinin kyydissä koskaan täysin turvallista olekaan. Mitä vain voi tapahtua, sen jo päättynyt Grant County -sarja osoitti.

Kuten aiemmat Slaughterin kirjat lukeneet tietävät, Triptyykillä käyntiin polkaistu Will Trent -sarja yhdistyi aiemmasta sarjasta tuttuun päähenkilö Saraan Kivun jäljet -kirjassa. Siitä lähtien Willin ja Saran välillä on säteillyt ja räiskynyt niin lujaa, että lukija on ollut vaarassa polttaa omatkin sormensa. Kuumaa tekstiä, vaikkei suudelmaakaan ole vaihdettu. Ennen Yli rajan. Vai vaihdetaanko vieläkään?

Willin ajatukset harhautuivat hetkeksi Saraan. Totuuden nimessä tämä oli jatkuvasti hänen mielessään. Sara oli kuin uutisteksti, joka kulki televisioruudun alareunassa Willin elämän pääuutislähetyksen aikana.

Vaikka kirjan juonikin on Leena Lumia lainaten hothothot, minusta Saran ja Willin suhde, sen eteminen turhauttavine takapakkeineen, on nyt kaiken ydin. Will on maailman sympaattisin poliisi, johon olen itsekin vähän lääpälläni. Hänellä oli järkyttävä lapsuus ja hän kärsii edelleen mitättömästä itsetunnosta sekä dysleksiasta, eräänlaisesta lukihäiriöstä. Will on kuitenkin fiksu, hänellä on oikea poliisinvaisto. Kuitenkin Slaughter on kirjoittanut monet naiset Will-parkaa piinaamaan. Ärsyttävin kaikista on Willin vaimo Angie, joka hiihtelee omia latujaan käyden välillä vain tarkistamassa, että Will pysyy edelleen hänen talutusnuorassaan. Entäs sitten Amanda, Willin pomo, joka saa nyt elämänsä rankimman jutun selvitettäväkseen. Missä on Amandan vanha ystävä, Evelyn? Faithin äiti, poliisi itsekin. Poliisi, joka kuulemma otti vastaan lahjuksia...?

Mukana on (valitettavasti) huumevyyhti, erilaisia korruption muotoja, väkivaltaisia jengejä. Mutta onko totuus kuitenkin jotain... yksinkertaisempaa? Arkisempaa?

Slaughter pitää yllä jännitystä vauhdin ja vaarallisten tilanteiden voimalla, mutta myös psykologisin väreilyin. Kuten Leena jutussaan kirjoittaa: "Tämä kirja on niin syvällisen rankka, että vatsanpohjasta ottaa vieläkin…hyvällä tavalla." Aamen! Kirjailijan vahvuus on iholle pyrkivät ja pääsevät henkilöt, heidän elämäntarinansa, joista tulee miltei lukijan omia. Vahva ja upea teos - I like!

Seuraava romaani, Criminal on jo ilmestynyt englanniksi, ja nyt peukut pystyyn, että se suomennettaisiin pian.

Kirjan ovat lukeneet ainakin edellä mainitut  Leena Lumi sekä Norkku

***

Koska sain kustantajalta kaksi kappaletta tätä romaania, pistetäänpäs pystyyn pienet arpajaiset. Tekstiä kommentoivien kesken arpaisen toisen kipaleen Yli rajan -kirjaa viikon kuluttua 26.6. Ilmoitathan kommentissasi jos syystä tai toisesta et tahdo osallistua arvontaan, vaan lörpötellä muuten vain kirjasta - sekin on ihan mahdollista ;)

Asiasta vielä toiseen. Nyt-liitteen saaman "kirjablogikohun" innoittamina kirjabloggaajat ovat laatineet selkeän lausunnon ASML:n mainontaohjeisiin. Asiakirja on luettavissa ainakin Taikalla.

Unni Lindell; Sokerivalhe

Sukkerdöden 2010, suom. Päivi Kivelä ja WSOY 2013, 413s.

Kari Helene vääntäytyi hitaasti istualleen, kääntyi puolittain mutta jäi istumaan leveä selkä isään päin. Hänen pupillinsa laajenivat. Tulipunaiset läikät kohosivat poskille. Hän tunsi oman hajunsa, makean ja kitkerän. Siksi sanat olivat kadonneet, valheen takia.

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Kari Helena (ei Katri Helena, kuten itse harhauduin nimen lukemaan) muistaa. Kun Kari oli pieni tyttö, tapahtui jotain järkyttävää, jotain sellaista, josta hän ei ole vielä parikymppisenäkään toipunut. Karin pikkuveli, vain kymmenen kuukauden ikäinen vauva kuolee. Tapaus luokitellaan kätkytkuolemaksi ja that´s it. Vauvahan löydetään omasta sängystä vatsallaan asennossa, jossa pieniä ei nykyään suositella nukutettavan. Valhe! Kari nimittäin muistaa, että vauva olikin lattialla. Suruunsa itsensä muodottomaksi syönyt Kari ottaa yhteyttä poliisipäällikkö Martiniin jakaakseen syvältä alitajunnasta pintaan nousseet muistot. Ennen kuin tapaaminen järjestyy, Martin kuolee.

Eniten poliisipäällikköä jää suremaan Cato Isaksen työtoveri, aiemmistakin osista tuttu Maria Dahle. Maahanmuuttaja Maria, jolla on toisia tarkemmat vaistot mutta alhainen työmoraali. Maria kun on tottunut toimimaan oman päänsä mukaan. Näin tälläkin kertaa. Lapsuuden traumoissa yhä elävälle Dahlelle Martin oli kuin oma isä, eikä miehen kuolema jätä Mariaa rauhaan ennen kuin hän on selvittänyt asian pohjia myöten.

Hän nukahti hetkeksi ja tiesi jo ennen heräämistään, että jotain hirveää oli tapahtunut. Tuntui kuin käyrä pedonkynsi olisi tökkinyt tajuntaa. Se työntyi yhä lähemmäksi, ja äkkiä hän heräsi. 
Häntä kylmäsi. Martin oli kuollut. Kuollut.

Myös Martin teki Kari Helenen vanhempiin ja heidän ystävärinkiin liittyviä tutkimuksia, ja nyt näitä jatkaa Maria. Cato Isaksen puolestaan tietää aavistuksen vähemmän kuin Maria sekä lukija, mikä tuo tarinaan oman viehätyksensä.

Sokerivalhe on Norjan toiseksi myydyimmän dekkaristin, Unni Lindellin seitsemäs Cato Isaksen -trilleri. Eniten norjassa dekkareita myy, yllättäen, varsin taitava herra nimeltä Jo Nesbö. Olen lukenut kaikki Isaksenit ja ihastunut Lindellin omaperäiseen tyyliin. Unnin kirjat eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan hän leipoo pienin erin tarjoilluista palasista varsin mehevän kakun. Sokerisen. Vaikka totuus onkin karvas. Näkökulmien vaihtelut poliiseista epäilyksen alaisiin sekoittavat sopivan kihelmöivästi lukijan mieltä, eikä ennen viimeistä kappaletta voi koskaan täysin tietää, kuka lopulta on syyllinen. Harhautuksen mestari tämä Lindell!

Mutta toisaalta, siinä missä aiemmat osat käsittelivät varsin ravisuttavia aiheita perheväkivallasta koulukiusaamiseen, Sokerivalhe jää minusta pikkuisen aiempien osien jalkoihin. Lindell ei ole enää aivan yhtä terävän runollinen, kuin olin odottanut. En myöskään lämmennyt kirjalle varauksetta koska jo romaanin alussa kävi ilmi, mitä "sokeri" pitää sisällään. Huumeita tietysti. Huumetarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Kuitenkin, kun alkuharmistuksesta pääsin, aloin nauttia vanhojen tuttujen henkilöiden tapaamisesta sekä tietysti Lindellin kerronasta.

Ei paha, mutta ei paraskaan!

Kuolleet eivät kaivanneet takaisin. Sen nimeä en tiedä, mutta kutsun kuolemaksi. Kuolema odotti kaikkia jossakin, jokainen päivä oli lähtölaskentaa. Missään ei ollut sanottu että hän itsekään eläisi pitkään, mutta kesä tulisi kuitenkin taas.


Sarjan aiemmat blogistani löytyvät arviot täältä ja täältä

Perti Karra; Pakenevat unet

Gummerus 2012, 286s.

Olen mykistynyt. Olen turta. Olen kuolemaan asti järkyttynyt. Ilahtunut. Toiveikas, ehkä turhaan. En ole varma olenko lukenut tänä vuonna, minään vuonna mitään tämän kaltaista. Joskus muistan sanoneeni (ja varmasti moni muukin on sanonut) että toiset kirjat luetaan, toiset eletään. Pakenevat unet kuuluu jälkimmäiseen. Jokainen painajainen, jokainen unelma. Kun Karra kerran vie menessään, paluuta ei enää ole. Pelastakaa minut tältä kirjalta. Jättäkää minut riutumaan. Lukekaa, jos uskallatte.

Ulkona sataa, kylmenee. Aika hupenee. Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit. Kyläilisipä enkeli, rakkaudettomuuden rampa, kahden valtakunnan siivekäs suojelija.
Ajattele kaikki näkyväksi Nadjan puolesta. Ajattele olosuhteet, ajattele kaikki mahdollisuudet. Tämän lokakuun jälkeen tulee marraskuu niin kuin aina ennenkin. Siihen voi luottaa. Siihen että selvitään jotenkin. Vai voiko sittenkään enää?

Nasta, sinä olet kirjan enkeli. 14-vuotias päähenkilö, joka elät kuin yksinhuoltajaisä. Hoidat pikkusiskoasi rakkaudella, joka nielee itse kuoleman. Hoidat amfetamiiniriippuvaista äitiäsi, mutsia, joka pilaa jälleen yhden sossotätikäynnin loistamalla poissaolollaan. Tämä kerta on erilainen. Tästä ei ole paluuta. Sijaisperhe, nuorisokoti, huostaanotto? Ei, te pakenette, sinä ja siskosi. Alkaa hengästyttävä pakomatka, jolla saat lohtua teinirakkaudestasi Veerasta ja piirtämistäsi manga-sarjakuvista. Sarjakuvamaailmassakaan ei mene hyvin. Paha Valve varastaa köyhien kyläläisten unet. Ihmiset sekoavat unenpuutteeseen, kuolleita tulee niin paljon, ettei kaikille riitä hautapaikkoja. Poltettujen savu kirveltää silmiä. Ja toisaalla parempiosaiset kyläiset säästyvät kiduttavalta valvomiselta. Parempiosaiset...

-Täälläkö me ollaan matkalla? Nadja kysyy.
- Ei, me lähdetään mun isän luo Ruotsiin, ku mä saan lisää rahaa.
- Mä en oo ikinä tavannu sun isää.
- Emmäkään oo sitä nähny, vuosiin. Se varmaan yllättyy, Nasta toteaa.
- Niin varmaan. Se ei tunne mua, Nadja tuumaa.
- Ei tunne muakaan. Samalla viivalla ollaan.

Petri Karra on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänen esikoisromaanista tehdystä Haarautuvan rakkauden talosta (2008) kuullut. Seuraavaksi Karralta on ilmestynyt Kohtalonohjaaja (2011), josta ilmestynee myös leffa. Pakenevista unistakin on tulossa niin ikään elokuva syksyllä 2013. En vain ole varma, tahdonko sitä nähdä. Koin kirjan niin voimakkaasti, että hirvittää, "pilaako" elokuva valmiit mielikuvat Nastasta, Nadjasta ja Veerasta. Teos on voimakas kannanotto lastenpahoinvointiin, siihen, kun aikuisista ei ole vastuuta kantamaan. Jonkun on kuitenkin vastuu otettava. Sydäntäsärkevän usein se lankeaa lapsen harteille. Valitettavasti Nastan ja Nadjan tarina toteutuu suomalaisperheissä - aivan liian monessa. Kuitenkaan teos ei ole pelkkää synkkyytä. Se on vahva ja runollinen kuvaus arkipäivän sankaruudesta, rohkeudesta. Välittämisestä, huolenpidosta. Mutta myös periksiantamattomuudesta.

Niinpä niin, päivät lyhenevät, päivä päivältä on yhä enemmän tilaa. Maailma vuosimallia 2011. Ihan sama, mitä mallia. Koska se on aina samalla mallilla.

Jo Nesbø; Aave

 

Gjenferd 2011, Johnny Kniga 459s.

"Yksi sorsista uiskenteli häntä kohti, kenties leipäpalan toivossa. Ei siksi, että se uskoi saavansa jotain, vaan koska ihmeitä tapahtui. Se katsoi, että vaivannäkö oli suhteessa palkkion todennäköisyyteen. Toivo. Musta jää."

Millä todennäköisyydellä Aaveesta lumoudun? Taikka joku blogivieraista? Jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että suurin osa täällä kävijöistä jättää tämän arvostelun lukemisen suosiolla väliin, kirjasta nyt puhumattakaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Miksi näin?

Kirjan kansi ei ole kaunokirjallisuuden ystäville paras mahdollinen. Se ruokkii mielikuvaa väkivaltaisesta tarinasta (mikä pitää paikkaansa), miehisestä uhittelusta (pitää paikkaansa osittain) sekä tekstin laadun puutteellisuudesta (ei pidä lainkaan paikkaansa). Koen siis olevani haasteen edessä, kuinka saisin edes yhden lukijan teoksesta kiinnostumaan. Minä nimittäin lumouduin tästä. Edellä mainituista ennakkoluuloista huolimatta.

Nesbø on minulle uusi tuttavuus, toki nimenä tuttu mutta kirjailija, jota olen vilkuillut kaukaa. Kun sain arvostelukappaleen romaanista, tartuin siihen hiukan vastahankaisin mielin. Kuvittelin, että teos olisi selkeästi miespuolisille lukijoille suunnattua testosteronin kyllästämää tekstiä. Kaiken lisäksi tässä on huumetarina- ja minä olen aina ollut allerginen huumetarinoille. Kuitenkin, jo ensimmäisten sivujen jälkeen Nesbø oli herättänyt mielenkiintoni. Kirjalle lämpeneminen tapahtui hitaasti mutta varmasti, ja kun sarjan aiemmista osista (joita siis itse en ole lukenut) päähenkilö Harry Hole astui areenalle, olin mennyttä naista. 

Kirja alkaa siitä, kun rotta nakertaa ruumista, joka on pahaksi onneksi päätynyt retkahtamaan juuri koto-ovelle, jonka toisella puolen nälkäiset poikaset kiljuvat. Siinäpä ongelma rotalle. Toisaalla Oslon kaduilla pyörii uusi megasuosittu huume, viulu, jonka ympärille tarina rakentuu. Sarjaa seuranneille aiemmista osista tuttu Oleg on epäiltynä nuoren narkkarin, parhaan ystävänsä murhasta. Harry on seurustellut Olegin äidin kanssa, ja poika on hänelle kuin oma. Mutta onko Oleg syyllinen ja kuka on hiuksia nostattavan raaka Dubai. Siinäpä ongelma Harrylle.

Teos on kiihkeydessään jotenkin liikuttava paketti. Vauhti ei hellitä hetkeksikään. Sivumäärästä tai paremminkin pienestä printistä huolimatta kirjan luki ahmimalla, lukulasit huurussa... Juonen käänteiden vilkas mutkittelu harhautti taidokkaasti ainakin minut. Vanha sanonta, viedään kuin sikaa säkissä sopii romaanin kuin nenä päähän. Ja yllättävän syvälliseksi, jopa pohdiskelevaksi Nesbø tekstiä paikoin vei. Hienoa.

Aivan takuuvarmasti kirjasta olisi saanut enemmän irti, mikäli sarjassa olisi edennyt kronologisesti. Valitettavasti näin ei nyt kohdallani käynyt, mutta aion lukea aiemmatkin osat, ainakin jonkinmoisessa järjestyksessä. Kerronnassa ja huumorissa on niin hurjasti samaa kuin Henning Mankellin Wallander-sarjassa (joka on minulle se kaikkein paras dekkarisarja ever), etten voi kuin kuiskata; antakaa kirjalle mahdollisuus.

Näin ovat tehneet ennen minua ainakin Päkä Unni  ja Margit