Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Otava 2006, 221s.

Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Minä taas tunnistan kirjailijan heti. Kieltämättä joskus lämpenen hitaammin, mutta toisten kanssa se on menoa ensimmäisestä lauseesta saakka. Olen mennyttä ellen pääse tämän sielunkirjailijaksikin siteeratun taidonnäyttäjän maailmoihin, uudelleen ja uudelleen. Koska hän on onnistunut pukemaan sanoiksi jotain sanomatonta. Epämääräistä, josta en oikein saa itsessäni kiinni. Ja hän on hyvä, kerta toisensa jälkeen hän tekee minulle saman. Yllättää, riemastuttaa, näyttää millaista on, kuin kaipuu iskee elinhermoon.

Luettuani Luvatun, Vieraan miehen, ja Dora, doran, meinasi tulla jo hätä. Enää kaksi Köngästä lukematta! Aikomukseni oli säästellä tätä Hyväntekijää ja vielä kirjastossa kutsuvasti huhuilevaa Jokin sinusta -romaania. En malttanut. Kaipasin jälleen Köngäksen kerronnan pariin, tarinoihin, jotka ovat arkisuudessaan lähes ylimaallisia.

Heidillä on sana ja viisaus hallussa tälläkin kertaa. Siinä missä Luvattu ja Vieras mies antoivat vain kaikuja mahdollisesta romanssista, ja keskittyivät pureutumaan ikävän varsinaiseen olemukseen, Hyväntekijässä on läsnä niin roihuava rakkaus kuin se ikäväkin.

Kirja on tarina kahdesta varsin erilaisesta hyväntekijästä. Alma tekee kahta työtä kyetäkseen pärjäämään yksinhuoltajana, tarjotakseen teinipoika Sakulle mahdollisimman hyvän elämän. Alma auttaa myös vasta sairastunutta äitiään, jonka kunto rapistuu silmissä. Pohjalainen isä ei ota oppiakseen uutta rooliaan pasattavasta passaajaksi, ja soittelee jo valmiiksi töihin hukkuvaa tytärtään tuon tuostakin hätiin. Almassa elää menetyksen pelko, koska se kirjan toinen hyväntekijä lähettää hänelle viestin joka menee "Alma, hengität mukanani kuin toinen keuhko. J." Juhanin hyvän teko on  näkyvämpää sorttia, hän kun työskentelee Afrikassa Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Välillä Juhani poikkeaa Suomessa vain lähteäkseen jälleen työkentälle. Ja Almalle jää kaipuu.

Oi että, koen itseni jälleen hemmotelluksi. Olen saanut nauttia niin suurista tunteista tässä melko tavanomaisessakin tarinassa kaukorakkaudesta. Köngäs on nostanut minussa esiin kadoksissa olleen romanttisen puolen ehkä juuri siksi, että hänen kirjoissa rakkaus ei koskaan ole vaaleanpunaista höttöä. Enemmänkin se on sydänverta. Hyväntekijässä kirjailijasta paljastuu myös humoristinen puoli, joka tekee romaanista vain entistä täydellisemmän.

Kirjasta ovat postanneet ainakin ihanat P. S. Rakastan kirjoja Sara  (jonka kanssa olemme näemmä napanneet saman sitaatin heti postauksen alkuun :) ja Poplaarin Pekka

Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen ja Kustannusosakeyhtiö Avain, 2005, 157s.

Lautasellani on puolikas mokkaruutu ja kahvikupin jättämä rengas. Viereisen pöydän mies tuijottaa tyhjyyteen ja raitiovaunu kolisee ikkunan ohi. Suljen kirjan ja silitän karheaa kantta. Tekisi mieli pyytää kirjan ihmisiltä anteeksi.

Oi pieni keltainen kirja, missä oletkaan piileskellyt kaikki nämä vuodet? Missä olet ollut, kun olen kaivannut luettavaksi sormenpäät verillä hakattua tarinaa, vertaistukea kipuun jolla ei ole järkevää muotoa? Miten olen voinut ohittaa sinut kirjastossa, blogeissa liian tutun kantesi perusteella? "Kaikkihan" ovat jo tämän lukeneet, miten moisesta edes postausta tekisi, ohi vain ja kiireellä.

Ja kuitenkin, viimein purjehdit luokseni ja kiedoit verkkoosi jo ensimmäisellä sivulla. Lauseet pistivät kuin jäinen lumisade, veivät sakeaan myrskyyn mutta kun päästivät viimein lingostaan, jäi puhtaus. Lumi, jolla aurinko leikkii, helpotus. Vapaus? Minulle ja kirjan henkilöille?

No joo, salittakoon taas pieni heittäytyminen Että hän muistaisi saman edessä. Kirja on kuin runo, alusta saakka ruman kaunis yhden päivän tarina Annasta ja hänen muistoistaan. Annan elämässä on kaksi merkityksellistä miestä. Oikeastaan kolme. Lähdetään liikkeelle Joona veljestä, läheisimmistä kaikista. Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään. Mutta Annan on muistettava, on palattava takaisin lapsuuden pimeille käytäville, joilla kummittelee myös toinen merkityksellinen mies, äkkipikainen pastori isä. Isä, joka rikkoo Joonan, eikä Joona ole enää koskaan sama. Nyt Anna on menossa tapaamaan veljeään sairaalaan, mutta lamaantuu muistojen painosta.

Ihmiset puhuvat tästä sairaalasta. "Kohta mä oon siinä kunnossa, että joudun sinne", he sanovat tietäen, että eivät tietenkään joudu. Tämä sairaala ei ole kenenkään mielessä paikka, jossa oikeasti vietetään viikkoja, kuukausia tai vuosia. Paikka, jonne mennään katsomaan maailman rakkainta ihmistä. Tästä sairaalasta voivat puhua ääneen vain ne, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Annan elämään kuuluu myös Yhdysvalloista Suomeen muuttanut Ian ja hänessä Anna peilaa jotain tärkeää itsestään. Ian ja Anna, molemmat lapsuutensa vankeja, kaksi rikkoutunutta, jotka ovat löytäneet kodin toisissaan. Äidit jäävät tässä tarinassa isien varjoon. Ianin isä on päätynyt myös psykiatriseen sairaalaan rajujen sotatraumojensa myötä.

On koulukiusaamista, perheväkivaltaa mutta myös rakkautta, huolehtimista, uskollisuutta. On anteeksiantamus, joka vain ja ainoastaan voi nämä ihmiset vapauttaa.

Hirvosen teksti on niin vahvaa, että se tekee kipeää. Lauseisiin ja niiden väliin mahtuu sellainen tunnelataus, että ainakin minä tunsin sen paineena rintakehällä. En olisi ikinä uskonut tämän pienen teoksen tekevän minuun näin suurta vaikutusta! Kirjaa voisi kokonsa puolesta verrata Kuin jokin päättyisi -romaaniin, joka myös on lyhykäisyydessään yksi ytimekkäimmistä muisteloista, joita kirjallisuudesta löytyy.

Muistakaa tämä kirja!

Kuten tuossa jo tokaisin, moni on tämän mahtavan teoksen lukenut. Mainitsen Lumiomenan Katjan, jonka blogista löydätte lisää linkkeä ja P. S. Rakastan kirjoja Saran.

Äiti
Olen ulkona ja en tiedä koska tulen.

Faija repi tiedevihkot palasiksi kun riideltiin. Anna yrittää liimata niitä jollain.

En ehkä tule ikinä takaisin.

Joona
PS Älä huolehdi. Olen tehnyt läksyt.

Milja Kaunisto; Synnintekijä

Gummerus Kustannus Oy 2013, 308s.

Tarinani kuultuanne en usko teidän oppineen virheistäni muuta kuin hairahtumaan. En kutsu teitä kuulemaan sanaani kuten kunnioitettu isäni teki lausuessaan "anna minun kertoa teille tarina", vaan annan tarinan kertoa minua. Annan sen paljastaa minusta kaiken, levittää kirkkaaseen keskipäivän valoon jokaisen karvan ja ruhjeen, taudin ja syöpäläisen. Tarina kertoo minua eikä paljasta yhtään sankarillista, uljasta, arvon ansaitsevaa ja hurskasta tekoa tai jaloa luonteenpiirrettä.

Synnintekijä on suomalaisen naiskirjailijan, Milja Kauniston esikoinen, juuri synnytetyn tuoksuinen tulokas, joka kantaa varsin uljasta kantta. Bongasin teoksen kevätkatalogista ja jäin tähyilemään kirjataivaalle kiikarit kädessä koska teos luokseni lennähtäisi. Takakantta en tullut lukeneeksi, mutta sen verran kirjasta tiesin, että se on historiaan nojaava, sijoittuu 1420-luvun pariisiin ja kertoo kielletystä intohimosta. Jostain syystä sain mielleyhtymän Kirjeitä kiven alle -romaaniin, johon hullaannuin täysin.

Jo kirjaa aloittaessa tajusin olleeni näiden teosten löyhän samankaltaisuuden suhteen täysin väärässä. Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyy runsautta pullisteleviin lauseisiin ja upeaan juonenkuljetukseen. Kaunisto kirjoittaa koko sydämisesti synnintuskissa kouristelevan papin rooliin eläytyen. Tarina verrattuna edellä mainittuun kirjaan on tietysti eri. Se on miehen tarina, Olavi Maununpojan, myöhemmin Olaus Magnukseksi nimensä muuttavan nuoren papin kertomus oppivuosistaan Pariisista. Kun Olavi lähestyy tuota suurien lupausten kaupunkia ensimmäisen kerran, hän tyrmistyy hajusta ja hökkelikylästä, joka on rakennettu kaupungin helmaan. Irstaudet lyödään kasvoille saman tien.

"Pariisi on iilimato, joka imee ihmisestä ydinmehun. Se tarjoilee  maailman ihmeitä ja houkuttaa menestykseen lupauksilla, mutta imee palkakseen nuoruuden, uskon ja elinvoiman"... "Se houkuttelee luokseen etkä huomaa olevasi ansassa ennen kuin se on jo niskassasi, lupaa suurta mutta lytistää ja murskaa, kunnes sinusta on jäljellä vain kitkerä kuori."

Silti ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Opinahjossa viaton pappimme tutustuu Miracle de Serviéresiin, mieheen jonka äly lyö oppineetkin laudalta, mieheen joka kantaa mukanaan suurta salaisuutta.

Enempää juonesta ei voikaan kertoa, ellei sitten tahdo spoilta romaania ja pahasti. Sellaiseen en toki ryhdy mutta totean Kaunistolla riittävän näpeissään yllätyksiä.

Lopuksi on todettava, että Synnintekijä on teos, josta olisin niin kovasti tahtonut pitää. Valitettavasti en saanut siitä kuitenkaan oikein mitään irti. Ehkä syynä voisi olla päähenkilö Olavin nahjusmainen olemus, joka ei herättänyt minussa myötätuntoja. Vaikka kirja on nopealukuinen, olin väsyä sen parissa. Mutta hei, aina ei voi voittaa ja tämä on vain minun pikkuinen mielipiteeni. Jään odottelemaan miten muut bloggaajat teoksen kokevat, muistaakseni Synnintekijä komeili monen luettavien listalla.

Edit** Tässä näemme taas muistini... Olin unohtaa mainita, että osallistun teoksella Kiinteistöhaasteeseen, tarina kun sijoittuu moneenkin upeaan linnaan.

Lukuelämyksiä vuosien varrelta

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene K listasi viime vuoden parhaat lukukokemuksensa Top Ten Tuesdayssa. Kiitos Irenelle, hän palautti mieleeni muiston, jonka mukaan lupasin tehdä vastaavan listan kaikkein aikojan parhaista romaaneista. Koska olen ikuinen myöhästelijä, en taaskaan ennättänyt postata tätä virallisena "kolmen teen päivänä". Se, kuinka määrittelen kirjojen parhaimmistoa, on erittäin objektiivista, ja tiukasti sidoksissa eri elämänvaiheisiin.

Isojen poikieni ollessa taaperoita en lukenut juuri mitään. Ja jos luin, aiheen täytyi liittyä äitiyteen tai kiinnostus lässähti alkuunsa. Keskittymiskykyni oli kaksivuotiaan tasoa, mutta eräs kirja noilta ajoilta on jäänyt niin tiukasti mieleen, että se on otettava listalle. Jos lukisin kirjan nyt, en tiedä edes pitäisinkö.

Edelleen huomaan lankeavani niihin kirjoihin, joista löydän eniten samaistumispintaa. Aiheen ei tarvitse vastata enää nykyistä arkeani, mutta jos vaikkapa päähenkilön ajatusmaailma poikkeaa täysin omastani, se vie auttamatta pisteitä. Olkoonkin sitten itse tarina tai kerronta kuinka hyvää tahansa.

Kirjailijan tyylillä on myös suuri merkityksensä. En pidä liiaksi kikkailevasta tai rajoja rikkovasta kerronnasta, vaikka poikkeuksiakin on, esim. Katja Ketun Kätilö. Toisaalta jos kerronta on mitäänsanomattoman tavallista, saatan pitkästyä. Ristiriitaista, eikö totta? Yleensä jo kirjaa aloittaessa tiedän tulenko siitä pitämään. Poikkeuksiakin on - runsaasti. Saatan tuskailla alun kanssa ja suunnitella keskenjättöä, mutta yhtäkkiä tarina (tai kerronta, tai päähenkilöiden persoonallisuus) viekin mennessään. Jonkinlainen mututuntuma kuitenkin löytyy jo vaikkapa kevään uutuuksia tutkaillessa. Kirjan kannen tai takatekstin on herätettävä jonkinlaisia viboja tai sitten jätän teoksen huomioimatta. Luottoblogeissa vieraillessa innostun myös kirjoista, jotka olisin muuten skipannut alkuunsa. Jos blogikollega, jonka maun tiedän hipovan omaani ihastuu romaaniin X, saatan minäkin sen lukulistalle ottaa. Ja todennäköisesti otankin.

Hups, pieni alustuspuhe? Tässä tulevat siis kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat.

1. Neiti Etsivä -sarja (Carolyn Keene). Näitä rakastin lapsena.

2. Nummelan Ponitalli -sarja (Merja Jalo). Hevoshullulle pikkutytölle teokset tarjosivat ratsastuksen riemua ja jännitystä sopivassa suhteessa.

3. Pauliina Susi; Ruuhkavuodet. No, tämä on se ADHD äidin vertaistukiteos, joka sopi lukuhetkiseen elämäntilanteeseeni täydellisesti.

4. Anna-Leena Härkönen; Heikosti Positiivinen. Olen lukenut Härkösen synnytysmasennuksesta useita kertoja ja aina kirja on yhtä tuore sekä puhutteleva ironisuudessaan.

5. Liza Marklund; Uhatut. Jossain määrin kykenin samaistumaan teoksen vainotun äidin tuntoihin, vaikkei minulla koskaan ole perässäni ihan yhtä hullua miestä ollut...

6. Edith Södergran; kaikki tämän upean naisrunoilijan tuotokset. Rakastan Södergrania!

7. C. S. Lewis; Narnia -sarja. Olen lukenut Narniat niin lapsena kuin aikuisenakin, enkä voi olla vakuuttumatta Lewisin vertauskuvallisista kertojanlahjoista.

8. Deborah Spungen; Nancy. Luin kirjaa teininä ollessani sekä punkkari, että Sid-fanaatikko kuin nykyään Raamattua. Löysin Nancyn viime viikolla kirpparilta ja tahdon lukea sen taas ties monennettako kertaa, nyt äidin näkökulmasta. Hurja tarina, yksi elämäni kirjoista.

9. Herbjörg Wassmo; Lasi maitoa, kiitos. Rankka ja puhutteleva tarina naiskaupasta. Unohtumaton.

10. Tess Gerritsen; Jääkylmä. Jännäreiden aatelia. Useinhan genren teoksista käytetään sanaa "mukaansatempaava". No, Gerritsen näytti Jääkylmän myötä mitä sana äärimmäisyydessään voi tarkoittaa...

Kiinnostavaa olisi kuulla, teidän kaikkien aikojen suosikeista!

New Blog Love

Voi kun olen onnellinen, blogini kun sai tällaisen ihanan tunnustuksen Aili-mummolta! Kiitos!! ♥

Mukava Sydän kulkee sillä periaatteella, että sen saa jakaa eteenpäin viidelle itselle mieleiselle blogille, jolla on alle 200 rekisteröitynyttä lukijaa. En tiedä saako tunnustusta antaa takaisin samalle henkilölle, mutta Aili-mummo tietää minun rakastavan hänen blogiaan, eikös totta?! :)

Muut merkin saajat ovat

Lukutuulia
Pihi nainen
Autuas olo
La petite lectrice
Ajatuksia kirjamaasta

Sen verran tässä samalla päivitän haastetilannettani, että Mental cases ja Kiinteistöhaasteen lisäksi hyppään mukaan vielä Afrikan tähti 2013 -haasteeseen. Hullaannuin Afrikasta Sade lankeaa -teoksen ansiosta enkä tule mannerta enää unohtamaan. Haaste sopii siis minulle kuin nenä päähän! Saa nyt nähdä vuoden lopulla minkä verran saan haastekiintiötä täytettyä. Sinnehän on onneksi vielä aikaa...

Aurinkoisin kirjaterveisin,
Annika

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö!

Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s 2002, Otava 2013, 415s.

"Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on pian ulkona."
Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan mitään merkitystä.

Jennifer Worthin loistava, iloinen, kyynelkanaviakin koetteleva kirja on 50-luvulle sijoittuva tositarina kätilön työstä. Ammatissaan nunnien äitiyshuollossa Jennifer tapasi mitä erilaisimpia perheitä ja ihmiskohtaloita, hän kun työskenteli kaikkein köyhimpien joukossa.

Lontoon slummialueet betonirakennuksineen ja puuttellisine saniteettitiloineen tulevat lukijalle tutuksi. Kymmenhenkinen perhe asuu kaksiossa, kännäävää isää piilotellaan nojatuolin takana, eräälle perheelle on syntymässä 24. lapsi... Lontoon kadut peittyvät välillä niin sankkaan sumuun, että töihin on lähdettävä poliisisaattueen voimin, välillä taas poliisit on kutsuttava paikalle äidin turvallisuussyistä kun lapsen ihonväri ei vastaakaan odotettua. Miehiä ei muuten synnytyksissä näy.

Siinä missä Worth kertoo erilaisista synnytyksistä, hän kuvailee myös elämää nunnien parissa. Millaista on asua luostarissa ja lähteä töihin pyörällä, oli kellonaika mikä hyvänsä. Synnytykset kun yleensä tuppaavat lähtemään käyntiin juuri yöllä. Worthin kuva luostarista on hyväntuulinen ja suvaitseva, siinä missä sairaalassa vallitsee huomattavasti tiukemmat säännöt, ovat nunnat joustavia. Heidän inhimilliset puolensa ja heikkoutensa käyvät lukijalle tutuiksi, mutta myös valtavat voimavaransa. Aikana jolloin äitiyshuolto elää vielä lapsen kengissä, tarjoavat nunnat neuvolapalveluita ja pelastavat tiedoillaan monen äidin ja lapsen hengen. Ennen kun oli ihan tyypillistä kuolla synnytyksissä.

Teoksessa tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Maryn tarina vie meidät köyhän nuoren tytön siivin ilotaloon Gable Streetille. Jos prostituitu tulee raskaaksi, hänet seivästetään pitkillä metallipuikoilla tarkoituksena onkia sikiö ulos kohdusta. Mary päättää pelastaa vauvansa ja paeta parittajia. Rouva Jenkins taas on kaikkien tuntema kylähullu, joka ilmestyy omituisen vaistonsa perusteella synnyttävien naisten talojen läheisyyteen vauvan vointia tiedustelemaan. Hänen tarinansa on aivan järkyttävä. Sisar Monica Joan on ikäloppu nunna, jonka järjen valo alkaa jo hämärtymään, mutta Jennifer ei voi olla vakuuttumatta naisen elämänvaiheista. Monica on lähtöisin rikkaasta perheestä, mutta jätti yleillisen elämän seuratakseen kutsumustaan.

Kirjailijan äänessä on jotain yhtä viisikymmenlukulaista kuin teoksen kannessa. Hän kertoo asiat omalla tyylillään innostuneena, paheksuvana, hivenen naiivinakin. Worth on ehdottoman rehellinen. Hän ei kaunistele oloja, joissa perheet köyhyydessään elivät, mutta ei unohda mainita ihmisten pienistä iloista ja vankkumattomasta huumorintajusta. Erityisesti mieleeni jäi kirjan espanjalainen Conchita joka synnyttää romaanissa 24. ja 25. lapsensa. Perheessä ei turhia nahistella ja avioliitto kukoistaa, varsin erikoisesta syystä.

Len rupatteli onnellisena siemaillessaan teetä. Kerroin hänelle, kuinka paljon pidin hänen perheestään ja ihailin sitä. Hän oli ylpeä isä. Kerroin, kuinka vaikuttunut olin siitä, että he kaikki puhuivat espanjaa niin sujuvasti.
"Joo, mun tenavat on älykästä sakkia. Älykkäämpiä kuin isäukkonsa. Mä kun en koskaan oppinu espanjaa."
Ja sillä sekunnilla tajusin salamannopeasti, mikä heidän autuaan onnellisen avioliittonsa salaisuus oli. Conchita ei puhunut sanaakaan englantia eikä Len sanaakaan espanjaa.

Kuten kirjan liepeistä saamme lukea, Worth toimi kätilönä 1950-luvulta vuoteen 1973-asti. Sen jälkeen hän vaikutti musiikin alalla mutta menehtyi lyhyeen sairauteen vuonna 2011. Hänen teoksistaan kaikki ovat olleet bestsellereitä, joten innolla jään odottamaan uusia suomennoksia. Kätilö -kuumeeseen YLE TV1 esittää BBC:n kirjaan pohjautuvaa menestyssarjaa, jota aion alkaa seuraamaan.

Kuten jo olette huomanneet, kirja teki tällaiseen hyvin vähän tositarinoita ahmivaan lukijaan melkoisen vaikutuksen. Aihe on hurjan mielenkiintoinen ihan siitäkin syystä että olen äiti, ja omat synnytykset vielä tuoreessa muistissa. Toisaalta minua on myös aina kiinnostanut kätilön työ, joten eihän sitä koskaan tiedä, miksi alan "isona"...

Kirjan alussa kirjailija muuten valitteli kätilöiden puutetta kaunokirjallisuudessa. Meillä Suomessa on onneksi oma Katja Kettumme ja Kätilö.

Valkoista viikonloppua!

Auringon säteet paljastavat nurkissa piileskelevät pölypallot ja kadun likaamat ikkunat, mutta siitä viis, nautitaan nyt kaamossikkuraisin silmin valosta! Me lähdemme extemporereissulle viikonlopuksi ja bloggaamisriippuvainen puoleni jo hätäilee rästiin jäävistä postauksista...

Ensi viikolle siis siirtyy juttu Jennifer Worthin ihanasta Hakekaa kätilö! -teoksesta. Kirjassa Jennifer kertoo kätilön työstä 50-luvun Lontoossa, köyhyyden keskellä elävistä perheistä, joissa ihan normilapsiluku ylittyy kymmenellä. Kirjasta kiinnostuneet, muistakaa BBC:n sarja, joka alkaa TV1:ssä helmikuussa.

Call the Midwife, BBC

Juuri julkaistu Milja Kauniston Synnintekijä taas vie minut syvälle 1425-luvun Pariisiin ja teoksen myötä pääsen aloittamaan mielenkiintoisen Kiinteistöhaasteen. Näihin palaamme myöhemmin.

Pidemmittä puheitta toivotan kauneutta ja kirjoja viikonloppuunne!

♥ Annika

Etsi kuvasta koira :)

Véronique Ovaldé; Mitä tiedän Vera Candidasta

Ce que je sais de Vera Candida, Wsoy 2011 284s.

... Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita huomattavasti itseään vanhempi mies "koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi", hän ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente nosti katseensa taivaaseen, kohautti olkapäätään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.

Luin Véronique Ovaldén teoksen Leijapojan ja Sade lankeaa romaanien välissä tarkoituksenani haukata välipalaksi jotain kevyempää. Kirjailija oli peittynyt mielessäni mystiseen pimentoon enkä oikein takakannen perusteellakaan tiennyt mitä odottaa. Chick litiä? Fantasiaa? Romantiikkaa? Vaiko peräti draamaa? Kirjan luettuanikaan en ole varma, miten ryhtyisin teosta kategorioimaan. Ehkä se on ripaus noita kaikkia ja kuitenkin täysin uniikki.

Kieltämättä minulla oli alkuun vaikeuksia päästä kiinni Ovaldén tyyliin. Kilometrin mittaiset lauseet puuduttivat ja samalla teos tuntui turhan hattaraiselta. Pian kuitenkin jokin loksahti kohdilleen ja aloin nauttia kirjailijattaren humoristisesta ja kahdenlaisen todellisuuden surutta sekoittavasta kerronnasta.

Teos lähtee liikkeelle Rose Bustamentesta, miesten päät kääntävästä kaunottaresta joka asuu lievästi sanottuna eksoottisella Vatapuna -nimisellä saarella. Köyhä Rose hyödyntää ulkonäköään ja miesten heikkoutta prostituutiolla ja myöhemmin lentokalojen pyydystämisellä. Kaikki on hyvin, kunnes Vatapunaan muuttaa Jerome, oikea sika mieheksi. Vaikutusvaltaansa käyttämällä Jerome saa Rosen koukkuunsa ja tuloksena syntyy hiukan yksinkertaiseksi jäävä Violette.  Myös Violette saa tyttären, kirjan nimestä tutun Veran. Veran lapsuus sivutetaan lyhyesti, mutta lukijalle käy ilmi Violetten satuttaneen pikkuista Veraa. Helpon tien kulkijaksi ei siis hänkään päädy, ja ongelmat räjähtävän silmille Veran jouduttua käymään isoisänsä rappeutuneessa kartanossa...

Kuin kirous, menneisyys ei näytä päästävän näitä naisia otteestaan. Kaikki kolme tulevat raskaiksi, kohtalokkain seurauksin. Valta on kirjan teemoista räikein. Valta, ja taistelu siitä kuka sen kahvoihin pääsee. Roikkuuko kahvoissa miehen karvainen käsi, vai saako nainen päätää elämästään itse.

Minulle tuli tästä lievästi mieleen Katarina Wennstamin kirjat. Hänhän kirjoittaa myös voimakkaasti feministisiä ja kantaa ottavia teoksia vain eri nyanssein. Itselleni Wennstamin tyyli on maanläheisyydessään mielekkäämpi, mutta ei Ovaldékaan huono ole. Kun tarinaan pääsi sisälle, se alkoi soljua kuin vettä vain. Minusta insesti ja alistaminen ovat vain niin painavia teemoja, että niiden lähestyminen tältä kannalta etäännytti.

Tarinalla on kääntöpuolensa, Verakin löytää Ixtagansa. Ja tajuaa, etteivät suinkaan kaikki miehet ole samasta puusta veistettyjä. Onneksi.

Nähdessään Vera Candidan siinä Ixtagasta tuntui kuin veri olisi lähtenyt uudestaan kiertämään haamusormea myöten, Vera Candidan käsi, joka roikkui ranteesta karistaen huolimattomasti tupakasta tuhkaa pienellä etusormen napautuksella, oli kuin hänen maailmansa valtimo, Ixtaga ajatteli, Nyt kun hänen näkemisensä tuntuu hyvältä, lopetan sitten kun se tuntuu taas pahalta, mutta se oli juopuneen ja rakastuneen lupaus, mikä on se hetki jolloin ihminen vajoaa tuskaan ja riippuvuuteen, onko silloin olemassa tarkkaa hetkeä jolloin ilo katoaa?

Romaanin ovat lukeneet monet blogikollegat, joiden innoittamina minäkin kirjaan tartuin. Kiitos ja kumarrus! Tässä muutama blogi, joista löydätte lisää postauksiin vieviä linkkejä

Pihi nainen
Leena Lumi
Karoliina
Mari A

Ros Wynne-Jones; Sade lankeaa

Something is Going to Fall Like Rain, Like 2010, 366s.

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää.

Kun Lumen Leena vinkkasi minulle teoksesta ja kirjastosta romaanin jo seuraavalla käynnillä bongasin, tiesin odottaa erilaista lukukokemusta. Minulle Afrikka on - häpeällinen tunnustus - suuri tuntematon. Toki tiedän, että siellä soditaan lapsesta saakka, kärsitään kuivuudessa, kuollaan nälkään (aivan pullossa en siis ole elänyt minäkään) mutta aiheen tiimoilta olen lukenut hyvin vähän. Ennen Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Ja se lankeaa, voi sitä se todella tekee. Se pyyhkii mennessään länsimaalaisen pullamössöihmisen, se lyö totuuden päin naamaa niin että roiskuu. Luin teosta verenmaku huulilla, tuskaisen kuuman auringon repiessä hitaasti kuoriutuvaa nahkaa kasvoilta, nälän kouriessa vatsaa.

Kirjailija tietää mistä kirjoittaa. Hän on toimittaja, jolle teoksen maisemat ovat tuttuja. Omakohtaisen kokemuksen maku välittyy kirjan sivuilta ja tekee tekstistä elävän. Tarina kerrotaan lääkäriopiskelija Marian suulla. Äitinsä kuoleman jälkeen Maria tahtoo paeta suruaan täyttämällä äidin toive päästä matkustamaan Afrikkaan. Vastassa ei kuitenkaan ole rehevä viidakko, vaan kuivuudesta lohkeillut maa, kuolleet kasvit, jättimäisiksi paisuneet hyönteiset ja ihmiset. Ihmiset. Nälkäkuoleman partaalla horjuva dinkaheimo, joka ottavat tyynesti vastaan kaiken. Nälän, sodan, menetykset. Eivätkä unohda tanssia kiitokseksi niin hyvistä kuin pahoista päivistä.

Kirjan alussa on Marian matkasta ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Malarian jälkihuuruissa Maria palaa muistoissaan Adekiin, ystävyyteen ja rakkauteen, jota sai matkalla kokea. Sillä oli myös hyviä hetkiä, onnistumisen riemua.

"Hallitus tahtoo näiden ihmisten kuolevan", hän sanoi. "Meidän tehtävämme on saada se epäonnistumaan pyrkimyksissään. Kahdenkymmenen ihmisen hengen säästyminen on jo voitto."

Maria kärsii kuitenkin painajaisista, posttraumaattisesta sokista, jota ei ole aikanaan hoitanut. Ja kipu tragedian muistosta uhkaa viedä voiton. On olemassa valokuva, jossa Maria juoksee, sylissään nuori Adel, hiukset tulessa...

Länsimaisen silmin nähtynä ihmisen kärsimys tuo tarinan aivan iholle. Kirja kertoo avustustyöstä, sen raadollisuudesta ja toivottomuudesta olosuhteissa, joissa voi pelastaa muutaman, siinä missä sadat, tuhannet jäävät ilman apua. Myös dinkat itse suhtautuvat avustajiin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä vahditaan aseet kourassa, toisaalta tuhannet saapuvat kauemmista kylistä ruoka-apua hakemaan.

Suosittelisin romaania jokaiselle blogiystävälle ja vieraalle. Ainakin minun nyrjähtäneen asenteeni teos naksautti paikoilleen. Sade lankeaa luettua ei viitsi marista aivan pienistä. Siinä missä minä valitan väsymystä, poskiontelotulehdusta, lapsen uhmaa, elän kuitenkin kotihoidontuellanikin kuin ylhäisin prinsessa verrattuna Adekin kansaan. Heillä ei ole kuin rääsynsä. Ylpeytensä.

Vaikken aivan varauksetta ystävystynyt päähenkilö Marian kanssa, jää Sade lankeaa taatusti yhdeksi tämän vuoden parhaimmistosta. Siitä huolimatta, että elämme vasta tammikuuta.

"No, parempi tulla nöyryytetyksi kuin kuolla."
"Bol on eri mieltä."
"Hän on 13-vuotias poika.
"Hän on neljätoista", Adel korjasi, "Ja hän on mies."

Kirjan ovat lukeneet mm.
Elegia
Katja/Lumiomena 
Susa
Satu
ja moni muu.

Tommi Laurinsalo, Markus Hotakainen; Kuu taivaalta

Docendo Oy 2012, 161s.

Seison meren jäällä. On vuoden toisen päivän ilta. Pakkanen nipistelee varpaitani. Tuuleekin.
Katson kelloa kännykästä. Kymmenen minuuttia. Pystytän jalustan ja suuntaan kamerani idän ja koillisen väliin. Apunani on naarmuuntunut kompassi. 
Siinä me seisomme viisi minuuttia. 17 asteen pakkanen ja minä.
Kilometrin päässä olevan saaren kuusten latvoissa tapahtuu jotain. Punakeltainen hehku kasvaa nopeasti ja jo kohta pystyn erottamaan täysikuun. (97,9%)

Minua on aina kiehtonut Kuu. Ei niinkään romanttisessa mielessä, vaan enemmänkin sen ominaisuuksien takia. Kuuhan on kylmä, karu, kuollut taivaankappale, jonka näyttäytyminen  taivaalla eri muodoissaan on yhtä aikaa kiehtovaa kuin vähän pelottavaakin. Esikoiseni sai hysteerisen kohtauksen aina ulkoillessamme kuutamolla. Pikkuisen ensimmäisiä lauseentynkiä olikin "kuu hui". En myönnä "kuupelkoa" lapseeni istuttaneeni, vaan jakaneeni hänen tunteensa. Kuussa on jotain majesteetillista, kunnioitustaherättävää.

Siksi intoni oli suuri, kun bongasin tämän teoksen kotoisasti Kirjavinkeistä. Innolla odotimme teoksen saapumista, minä ja esikoiseni, joka nykyään jo äitinsä lailla on kuusta ihastuksissaan.

Samoin on kirjan kuvaaja, Tommi Laurinsalo, joka tahtoo teoksellaan; jakaa tietoa Kuusta, Kuun bongaamisesta ja Kuun kuvaamisesta. Tieteellisemmästä osuudesta saamme kiittää Markus Hotakaista, koko ikänsä avaruutta tutkinutta tietokirjailijaa.

Teos onkin varsin kattava paketti asiasta kiinnostuneille. Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, jotka kuuluvat mm. Superkuun metsästys, Kuun vaikutukset maahan, Kuukuvaajan painajainen - bemarin peppu, Myyttinen Kuu, Kuu ja malli, Lennot Kuuhun. Muutaman mainitakseni. Vaikka kirjan teksti on mielekästä luettavaa, eniten teoksessa kiinnosti - tietysti - itse valokuvat. Postaukseni ei tee oikeutta kuville vaan antaa vain viitettä niiden mahtavuudesta. Miten erilaisista kulmista, Kuun eri vaiheista, Kuusta ja mallista voikaan kuvita ottaa! Teos paljastaa myös, ettei jättikuun kuvan ottamista varten tarvitse matkustaa Afrikkaan asti, eikä se vaadi muutenkaan sen kummenpaa salatiedettä...

Suosittelen tutustumaan!

Khaled Hosseini; Leijapoika

The Kite Runner Khaled Hosseini 2003, Otava 2004, 349s.

Hän käänsi kirjaa niin että näin kannen. Humiseva harju.
"Oletko lukenut?" hän kysyi,
Nyökkäsin. Tunsin silmieni takana, miten kiivaasti sydämeni sykki.
"Murheellinen tarina."
"Murheellisista tarinoista syntyy hyviä kirjoja", hän sanoi.

Alkuun todettakoon, että kirjailijan toinen suomennettu teos, Tuhat loistavaa aurinkoa, on minulle jonkin sortin sielunkirja. Vaikka teos pakotti minut etenemään ahmimalla, on noloa miten vähän tarinasta muistan. Nyt, paneutuessani viimein Hosseinin esikoisteokseen, mieleeni palautui välittömästi Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanin tunnelma. Olo oli kuin tapaisi pitkästä aikaa vanhan ystävän. Afganistanilais-amerikkalaisen kirjailijamme tunnistaa siis varsin omanlaisesta tarinankuljetuksesta. Miehen äänessä on taianomainen kaiku, joka jää soimaan vielä pitkäksi aikaa viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin. Pidän, pidän, pidän!

Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa (jota ei valitettavasti tästä blogista löydy, vielä, suunnitelmissa on lukea kirja uudestaan) kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä hirviömäisen miehen aviovaimoina, on Leijapoika tarina poikien ystävyydestä. Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla. On Amir, joka asuttaa isänsä kanssa paikalliseen tasoon verraten hienoa taloa. Heillä työskentelee palvelijana Ali, polion runtelema mies, jolla on maailman ystävällisimmät silmät, sekä hänen poikansa Hassan. Hassan, uskollisuuden perikuva. Poikia yhdistää äidittömyys. Siinä missä Amirin äiti kuoli synnytykseen, lähti Hassanin äitin vieraan miehen matkaan. Pojat varttuvat yhdessä, saman imettäjän rinnoilla, ystävinä siitäkin huolimatta että toinen on arvoasteikossa selkeästi "ylempi". Juuri tämä vastakkainasettelu palvelijan/isäntäperheen pojan välillä luo tarinaan kihelmöivän paineen. Se myös provosoi lukijan sietokyvyn lähes äärimmilleen, mutta ei kuitenkaan yli.

Leijapoika on kuvaus kahden pojan lapsuudesta vielä rauhallisessa maassa. Rauha on kuitenkin pian mennyttä, kun Afganistan astuu sen historian raadollisimpaan aikaan. Poikien välinen välittäminen koskettaa, mutta myös herättää ärtymystä ylemmyydentuntoista Amiria kohtaan. Amirilla on oma painolastinsa, hän yrittää solmia yhteyttä hiukan pelottavaan Baba-isäänsä, mutta Baba tahtoisi pojan olevan toisenlainen. Urheilullisempi, rohkeampi, enemmän itsensä kaltainen. Ystävyyden lisäksi kirjan teemana on polttava kysymys siitä kelpaako, onko rakastamisen arvoinen omana itsenään.

Ja sitten tapahtuu käännekohta, jonka jälkeen mikään ei enää palaa ennalleen... Tarinasta tulee varttuneemman Amirin kamppailua syyllisyyttä vastaan. Hän menee naimisiin, mutta pari jää lapsettomaksi. Amir saa puhelinsoiton menneisyydestä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.

En ymmärrä syytä miksi olen jahkannut tämän teoksen lukemisen kanssa näinkin pitkään. Kirjahan on aivan mainio! Koskettava, raju, raakakin tarina, jota luin lähes itku kurkussa. Vaikka kirja on ääriään myöten surullinen, huomaa Hosseinilla kuitenkin olleen kirjoittaessa pilke silmäkulmassa. Teokseen mahtuu hienovaraista huumoria ja aivan varmasti myös Toivoa.

Sinä et ole tässä, Amir, osa minusta sanoi. Sinä olet jänishousu. Sellainen sinusta tuli. Eikä yhtään hullumpaa, koska onni onnettomuudessa on se, ettet ole koskaan valehdellut itsellesi. Et siitä asiasta. Pelkuruudessa ei ole mitään väärää niin kauan kuin sitä säestää varovainen harkinta. Mutta kun pelkuri lakkaa muistamasta, mikä hän on... Jumala häntä auttakoon.

Vaikkei Leijapoika enää uunituore olekaan, olen ilokseni bongaillut sen ihan viime aikoina eri blogeista. Linkitän tähän uusimmat postaukset, loput löydätte Googlesta
Pihi nainen
Pii 

Haasteita, teemoja, lukusuunnitelmia

Näin vuoden alussa moni hyppää mukaan erilaisiin haasteisiin taikka innostuu lukemaan kirjoja teemoittain. Olen ollut asian suhteen aiempina vuosina oikea vastarannan kiiski asenteella, "minähän luen mitä haluan". Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla samasta kaavasta veistettyjä, eikä lukemista saisi rajoittaa mikään muu kuin omat mielihalut. Ja kuitenkin. Tänä vuonna päätin varovaisesti osallistua ainakin yhteen haasteeseen, ja se löytyy juuri nimensä vaihtaneesta Kirjavalaasta (ex Mainoskatko)

Lyhyesti, haasteessa on tarkoitus lukea mielenterveysongelmista kertovista kirjoista mutta teokset eivät saa olla fiktiivisiä. Aikaa on vuoden loppuun ja

Saavutukset ovat:
Suljettu: 8 kirjaa
Osasto: 5 kirjaa
Terapia: 3 kirjaa
Avohoito: 2 kirjaa.

Uskoisin avohoidosta melko helpolla selviäväni, mutta noiden toisten löytäminen on jo haastavampaa. Haaste on mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että masennuksesta hitaasti toipuvana uskoisin löytäväni kirjoista vertaistukea, muistoja siitä millaista elämä on ollut... On hienoa, että haasteelle saa varata aikaa. Voisi käydä turhan rankaksi lukea teoksia putkeen aiheesta, tärkeästä sellaisesta.

Ja teemoista. Huomaan valitsevani jotenkin alitajuisesti kirjoja teemoittain. Vielä n. vuosi sitten luin lähes pelkästään dekkareita/psykologisia trillereitä. Genren parissa koukkuunnuin useisiin sarjoihin, joihin on tänäkin keväänä tulossa jatkoja. Nämä ovat luonnollisesti lukulistan kärkipäässä, samoin pari kiintoisaa uutuutta, mutta muuten pyrin lukemaan tänä vuonna vähemmän jännitystä. Viime aikoina erilaiset ihmiskohtalot ovat olleet kirjallisella pinnalla. Poltetut varjot, Dora, Dora, Harmaata valoa ja juuri lopettamani Leijapoika kertovat enemmän tai vähemmän elämän murjomista, sodan runtelemista lapsista ja aikuisista. Samalla linjalla jatketaan Sade lankeaa (Ros Wynne-Jones) romaanin myötä. Sen jälkeen ehkä jo jotain muuta...

Olen myös leikitellyt ajatuksella lukea aiheista dystopia, juutalaisvainot, vanhat suosikit uudella kierroksella. Viimeiseksi mainittuun on kirjakin ja lukukumppani valittu. :) Okei, hän on Sonja ja kirja Johan Theorin; Yömyrsky. 

Pääasia, että ote on rento ja asenne se, että paineita ei oteta. Luetaan sitä, mikä milläkin hetkellä eniten kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, jätetään kesken. Tätä taitoa olen itsessäni harjaannuttanut ja siinä jopa pienoista edistystä havainnut. Enää en tahkoa huonoa/keskinkertaista romaania "väkisin" loppuun.

Näissä merkeissä kaunista loppuviikkoa! ♥ ♥ ♥

Huom! Edit 4.1.

Tahaton huumori on aivan parasta! En tajunnut vielä tätä postausta oikolukiessanikaan, miten synkältä kirjavuoteni kuulostaa. Dystopiaa, juutalaisvainoa, mielenterveysongelmia... No, ettei meno äityisi liian melankoliseksi, päätin hypätä mukaan vielä yhteen haasteeseen. Koukkuuntuminen tapahtui näköjään välittömästi. Eli olen mukana Emilien Kiinteistöhaasteessa johon moni lukijoistani onkin jo liittynyt. Teille, joille aihe ei ole vielä tuttu, voitte käydä Le Masque Rougen sivustolla sääntöihin tutustumassa. En usko kovin suuria tälläkään haasteella saavuttavani, mutta jos jokusessa tönössä pääsisin vierailemaan.

Ruta Sepetys; Harmaata valoa

Between Shades of Gray, Wsoy 2011, 354s.

He veivät minut yöpaidassani.

Alkaa Ruta Sepetyksen teos Harmaata valoa. Kuten kannesta näkyy (jos näkyy, pahoittelen taas kerran kuvan laatua), teoksesta löytyy toivon pilkahdus. Valo on olemassa, olkoonkin harmaan sävyttämä. Keskeltä kylmyyttä versoo pieni taimi. Ja se rohkeus, jolla kirjailija sanoiksi pukee ihmiskohtaloista hirveimmät, teki tähän lukijaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että viivyttelin postaamisen kanssa. En usko voivani koskaan kirjaa unohtaa, sen henkilöitä, heidän ylimaallista haluaan selvitä hengissä olosuhteissa, joissa itse kuvittelisin heittäväni henkeni ensimmäisten joukossa.

Niin, 15-vuotias liettualaistyttö Lina viedään yöpuvussa. Neuvostoliiton salainen poliisi antaa perheelle aikaa kaksikymmentä minuuttia kerätä mukaansa kaiken tarpeellisen, kaiken mitä kykenevät matkalaukkuun tunkea, ja sitten lähtö kohti totaalista tuntemattomuutta. "Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina", äiti sanoi.
"Kaksikymmentä minuuttia - tai ette näe enää aamua", virkalija sanoi.
"Olkaa kiltti ja puhukaa hiljempaa. Minulla on lapsia", äiti kuiskasi.
Lina, äiti Jelena ja pikkuveli Jonas sullotaan ruuatta pelokkaiden ihmisten täyttämään junaan, täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Junassa on teksti, kenelle se on tarkoitettu; varkaille ja huorille. Perheen isä on hävinnyt, mutta pian Linalle käy ilmi, että isä matkustaa miehille tarkoitetussa junassa kohti....

Kirja on kerrottu Linan, inhimillisissä rajoissa rohkean nuoren tytön, taiteilijan näkökulmasta. Lina nimittäin piirtää, piirtää vaikka ilman paperia ja kyniä, oman henkensäkin uhalla. Että jotain heidän kokemista kauhuista tallettuisi, tulisi muun maailman tietoon. Jos Hitler oli hirviö, sitä oli myös Stalin.

Harmaata valoa pohjautuu Sepetuksen isosedän perheen omiin kokemuksiin, ja juuri se tekee tekstistä painavan. Painavan, muttei liian raskasta. Se ei ole vain yksi kertomus salaisista karkoituksista, työleirien kautta vielä hirvittävämpiin olosuhteisiin, vaan kirjassa on voimakas elämisen maku. Koska kääntöpuolelle mahtuu niin paljon. Siinä missä sotilaat yrittävät viedä vangeilta ihmisarvon ja järjen, Lina, muutamien tutuksi tulleiden henkilöiden kanssa pyrkii järjestämään elämästään edes rahtusta paremman. Vietetään joulua. Sipaistaan hylsystä huulipunaa. Pestään lumella kasvot. Rakastutaan. Pysytään hengissä - vaikka väkisin.

Monta järkyttävää kohtaloa mahtuu tämän äärettömän arvokkaan teoksen sivuille. Kirjan lopussa kirjailija lausuu näin. "Jotkut sodat ratkaistaan pommein. Baltian maiden ihmisille sodassa on kyse uskosta. Vuonna 1991, viidenkymmenen vuoden julman miehityksen jälkeen, kolme Baltian maata saivat takaisin itsenäisyytensä rauhanomaisesti ja arvokkasti. He valitsivat vihan sijasta toivon ja näyttivät maailmalle, että pimeimmänkin pimeyden jälkeen löytyy valoa. Pyydän, että tutkitte tätä. Kerrotte jollekulle."

Ja nyt pyrin omalla hapuilevalla äänelläni teille kirjasta kertomaan. Vetoamaan, että lukisitte tarinan itse. Se on taatusti sen arvoinen.

"Missä sinun nukkesi on?" kysyin.
"Kuollut", tyttö sanoi silmissään ontto katse.
"Voi."
"NKVD tappoi hänet. Muistatko kun he ampuivat naisen, jolla oli vauva? Niin he tekivät Liallekin, paitsi että he viskasivat hänet ilmaan ja ampuivat pään irti. Vähän niin kuin kyyhkysen."
"Ikävöit häntä varmaan kovasti", sanoin.
"No, aluksi kyllä ikävöinkin. Itkin ja itkin. Vartija käski minun lopettaa itkemisen. Yritin, mutten pystynyt. Hän pamautti minua päähän. Näetkö tämän arven?" hän sanoi ja osoitti paksua punaista poimua otsallaan.
Paskiaiset. Hänhän oli vasta lapsi.

Toisaalla;
Leena Lumi
Elma Ilona
Norkku
Mari A
Anneli
Alatheia

Heidi Köngäs; Dora, Dora

Otava 2012, 333s.

Kaiken unohtaminen on yhtä tuskallista kuin kaiken muistaminenkin.

Heidi Köngäs on minulle tuttu Luvatusta ja Vieraasta miehestä, joiden myötä Köngäs nousi yhdeksi sieluni kirjailijoista. Hän on minulle tulkki, valo, häivähdys jostain syvältä sisimmästäni. Nainen joka pukee sanoiksi sanattoman. Tunnelman, jota voi hengittää, johon upota, johon jäädä...

Tiesin siis jo ennakolta odottaa tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Romaani on hurja, niin aiheeltaan kuin pohjavireeltään, ja se vie lukijan alas helvetin porteille.

Kirjassa on neljä henkilöhahmoa, joiden myötä saamme samasta asiasta varsin valaisevasti usean näkökulman. Toimii. On Albert Speer, todellinen henkilö, joka oikeasti on tehnyt kirjan kuvaileman matkan Lappiin. Minkä verran sitten fiktio ja fakta kohtaavat, jää lukijalle hämärän peittoon. Näin sen kuuluu ollakin, vaikka välillä tuskastutti, kun en tiennyt mikä lopulta on totta... Joka tapauksessa Speer on herra iso herra. Aivan puskista Hitlerin yhdeksi läheisimmäksi henkilöksi noussut arkkitehti, jonka kanssa Führer Kolmatta valtakuntaa suunnitteli. Kiitos Speerille, tälle ulospäin moitteettomalle, työhönsä maanisesti suhtautuvalle arjalaiselle juutalaiset saivat lähteä kodeistaan, tehdäkseen tilaa hulluutta hipoville rakennuksille. Mutta ilman Hitleriä Speer ei ole mitään. Koko teoksen ajan hän vaikeroi katkenneita välejä herraansa, jumalaansa, jonka vuoksi mies on valmis uhraamaan mitä tahansa. Kaiken loppuminen ei tarkoita minulle liittoutuneiden pommituksia, joilla he moukaroivat Saksan kaupunkeja tulimereksi yö yön jälkeen, ei masentavia sotatapahtumia itärintamalla, vaan yksinkertaisesti meidän välejämme.

Kirjan omatunto, Annemarie tuo teokseen naisellisen tuulahduksen Speerin sihteerinä. Siinä missä Speer palvoo Hitleriä, on Annemariellakin hiukan vinksahtanut suhde pomoonsa. Annemarie kaipaa miestään Hansia takaisin kotiin rintamalta. Kirjoittihan Hanks hänelle kerran; Rakkaus sinuun on matka perille... Myös Annemarielle työ on kaikki kaikessa, mutta siinä missä into ennen roihusi, on tilalle astunut epävarmuus. Mihin leirien valtavia uunia oikein käytetään...? On katsottava pois päin jaksaakseen. Kunpa Hans tulisi pian, saisi lomaa, pääsisin hetkeksi lähelle, lähemmäksi kuin koskaan ennen. Niin lähelle kuin voi päästä, sittenkin vain kädenmitan päähän.
Sillä kaikkein lähimpänä minua on hiljaisuus. Tai sen ihmisen hengitys, jonka minä aina kuulen.

Matkalle Lapin armottomiin oloihin tulee mukaan myös rehti ja reilu suomalaismies Eero, tulkki. Ja kun Eero näkee Annemarien, hän on mennyttä miestä. Ja lopulta myös Annemarie on kyvytön vastustamaan vetoa.


Olen täällä lähempänä kuuta kuin koskaan ennen, se näyttää kirkkaalta, mutta on vain pimeä taivaankappale, joka peilaa toisen taivaankappaleen valoa. Mitään omaa sillä ei ole, se on itsessään sammunut ja mykkä ja näyttää rokonarpiselta. Kuu on kuten minä; falski, tyhjä ja eloton.

Neljäs kuvakulma tähän pimeään, kiihkeään tarinaan tuo Taikuri. Ulospäin ironinen huumorimies kantaa sisällään pelkoa ilmitulosta; Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta.

Meillä on siis eräänlainen road trip -tarina, joka nojaa vahvasti historian synkimpään aikaan. Siinä missä suomalaiset ovat saksalaisille yhteistyökumppaneita, he saavat myös jatkuvasti muistaa olevansa alempaa rotua. Ali-ihmisiä verrattuna arjalaiseen vereen. Matkalla Jäämeren rantaan poiketaan tutustumaan muutamiin vankileireihin, joissa vangit työskentelevät täysin vailla ihmisarvoa pimeissä tunneleissa. Omatunnoton Speer on henkilöistä se kaikkein vastenmielisin, vaikka hänkin oireilee sentään psykosomaattisesti. Eerosta tuli minulle kaikkein läheisin, vaikka olen muista blogeistä kritiikkiä persoonan heiveröisyydestä lukenutkin. Minusta hänet oli hyvin rakennettu ja mies sai sympatiani.

Mitä sitten jäi käteen? Olen haluton lopettamaan postausta, koska teos teki niin rajun vaikutuksen. Dora, Dora vain yksinkertaisesti on upea kirja, joka pitää sisällään aivan mielettömän imun. Voi, lukekaa niin tiedätte!

Näin ovat tehneetkin ainakin
Sara
Tuulia
Erja
Nanna
Katja

Ps. Uuden vuoden myötä osallistun ainakin yhteen haasteeseen, joka löytyy Marielin blogista. Tarkoitus on lukea kirjoja aakkosten mukaan ja tässä kohta D.

Kamila Shamsie; Poltetut varjot

Burnt Shadows,  2009 Gummerus 461s.

Oli hämähäkki ja sen oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit - heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina. Tarina siitä, miten maailman mahtavinta valtiota paettiin ypöyksin. (Raza)

On kirja, josta olen kuullut paljon. Niin kiehtovia tarinoita, että tahdoin itsekin sukeltaa sisään näiden arvoituksellisten kansien sisään. Haistella ja maistella miltä tuntuu olla teoksen johtotähti, Hiroko. Vierauden tunne on minun kotini.

Kirjan alussa on vain japanilainen Hiroko ja hänen rakastettunsa, saksalainen Konrad. Mutta heidän maailmansa repeää, räjähtää valkoisuuteen. Jää Hiroko, mustat linnut selässään. Myöhemmin Hiroko matkustaa Konradin sukulaisille Delhiin. Siellä hän tutustuu Sajjadiin, jonka elämän yläluokkainen perhe on radikaalisti muuttanut. Myös Sajjadin elämä hakee nyt uutta muotoaan Hirokon astuttua mukaan kuvioihin. Sajjad, komistus, jolle sukulaisuus merkitsee niin paljon... Ja toisaalta, kuinka hän saattaisi lähteä pois yksin, kun yksinäisyys ei ollut koskaan merkinnyt hänelle muuta kuin välitilaa, odotusta että pääsisi takaisin kumppanuuden maailmaan?

Hiroko asuu aikansa tässä yläluokkaisessa perheessä ja ystävystyy lämpimästi James Burtonin vaimon, Elizabethin kanssa. Mutta myös brittiläisten Burtonien elämä ui muutoksen virroissa. Avioliitto muistuttaa nuukahtanutta kukkasta ja Elizabethin veri vetää kohti uusia seikkailuja. Haluan. Elizabeth kuuli sanan toistuvan yhä uudelleen ja arveli tietävänsä, miltä uskonnollinen kääntymys tuntuu. Haluan. Hän muisti hämärästi tunteen. Jossakin. Haluan. Missä vaiheessa hänen omasta elämästään oli tullut liuta asioita, joita hän ei enää halunnut?

Kirjan alkupuoli on kuin kirjallinen taideteos. Jotain sellaista osasin taannoin lukemieni arvosteluiden perusteella odottaakin. Minua oli kuitenkin varoitettu, että romaanin keskivaiheilla tapahduu notkahdus ja ote herpoaa niin kirjailijalla kuin lukijallakin... Valitettavasti näin kävi. Kun Elizabethin ja Jamesin poika Harry astuu varttuneena miehenä tyttärineen mukaan kuvioihin hämärän sotilaallisen toimenkuvansa kanssa, aloin vaipua tylsyyteen. Edes Hirokon ja Sajjadin pojan Razan mukana olo ei jaksanut viedä kiinnostusta takaisin siihen, millä kirja aloitti. Voi harmi! Olisin kovasti tahtonut juuri tähän teokseen rakastua, koska kirjailijan toinen, Kartanpiirtäjä on aivan omaa luokkaansa. Yksi parhaita lukemistani kirjoista! Kyllä tästäkin huomasi, että kyseessä on sama kirjailija, mutta Poltetut varjot on tungettu aivan liian täyteen eri teemoja. On toki perheiden väliset lujat siteet kuten Kartanpiirtäjässä, mutta myös pommia, CIA:ta, WTC:n pommi-iskua... Tarina rönsyää joka suuntaan ja lukeminen oli aika työlästä. Kuitenkin, kun suunnittelin jo murska-arviota teoksesta, otti Shamsie aivan viime metreillä ohjat jälleen käsiinsä, ja kirjoitti mitä mahtavimman loppuratkaisun...

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Norkku
Leena Lumi
Aili-mummo
Minna Jaakkola
Mari A
Katri
Sanna
Susa P

Blogistanian Finlandia

Ensimmäisen kerran minäkin olen mukana Blogistanian Finlandia äänestyksessä, jonka ohjeet löytyvät täältä.

Omat ehdokkaani ovat

1. Petri Karra; Pakenevat unet  (3p.)

2. Satu Grönroos; Lumen syli (2p.)

3. Ulla-Lena Lundberg; Jää (1p.)

Mia Vänskä; Saattaja

Atena Kustannus Oy 2011, 308s.

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?
- Fredrika Runeberg, "Manalan neito"

Tahdon. Tahdoin, joulunpyhinä, jolloin olo oli kuin pahasti mukiloidulla Manalan neidolla, kiitos vatsataudin, josta jo aiemmin marmatin. Olin kaavaillut lukevani jouluna jotain syvällisempää, mutta sairaus otti päähän niin mahdottomasti, että päätin vielä skipata Poltettuja Varjoja. No, nyt sekin teos on luettu, siitä myöhemmin lisää.

Mia Vänskä on minulle tuttu Mustasta kuusta, mutta esikoinen oli jäänyt väliin. Nythän Saattajasta on otettu jo toinen painos, ja sen myötä teos eksyi minunkin kirjahyllyyn. Onneksi. Täytyy nimittäin sanoa, että pidin Saattajasta vielä enemmän kuin Mustasta kuusta.

Saattaja on kauhutarina, ilman muuta, mutta se on myös perheväkivallan uhriksi jääneiden naisten ääni. Naisten, jotka ottavat viimein vastuun omasta elämästään. Saattaja on kertomus Liljasta, joka palaa lapsuutensa kotiin erottuaan takkuisesti miehestään. Liljan Jouko ei ole mätkinyt turpiin samalla tavalla fyysisesti, kuin Liljan parhaan ystävän Kristiinan mies, mutta vuosia jatkuneesta henkisestä väkivallasta hän on saanut kärsiä. Ei siis ihme, että Lilja kaipaa uutta alkua, vaikkapa palaamalla menneeseen. Kotitalon entiset asukit ovat muuttaneet melkoisella kiireellä juuri hyvään saumaan, joten Lilja ostaa rintamamiestalon. Pian käy ilmi, ettei vanha koti olekaan onnenpesä, vaan kellarista löytyy huone, jonne Liljalla ei ollut lapsena lupa mennä... Sitten naapurissa tapahtuu murha ja Liljan oma äiti vaipuu koomaan.

Kharon. Lautturi. Tuonen tytti. Entä jos ne olivatkin vain erilaisia nimityksiä samalle asialle? Jollekin todelliselle.

Siinä vaiheessa kun Liljalle selviää, mitä talo hänestä lopulta haluaa, kirja painelee jo syvälle mielikuvituksen heteikköön. Alkaa retki tuonpuoleiseen, kuten takateksti lupaa. Kuitenkin psykologiset siteet nykyisyyteen ovat olemassa, henkilöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin Liljan kuin Kristiinankin elämiin.

Minusta teoksen parasta antia oli kirjan alkupuoli, jossa vasta vihjailtiin, mitä tuleman pitää. Kuten Mustassa kuussa, tässäkin tunnelmaa kasvatettiin hienosti, mutta kertoo ehkä amatöörimäisyydestäni suhteessa kauhukirjallisuuteen, että kun varsinainen "action" alkoi, aloin etääntyä tarinasta. Kuitenkin, koska vastustan sydämestäni perheväkivaltaa ja sympatiani on aina murjottujen naisten puolella, luin Saattajasta kaikkein mieluiten aihetta koskevat kuvaukset. Kokonaisuutena kirja on oikein passeli ja toimiva teos. Olen iloinen, että meillä on kotimaassa nainen, joka omistaa näin terävän kynä!

Lilja heräsi kärpäsen surinaan. Hetken ajan hän tunsi olevansa puolittain jossain muualla, aivan kuin osa hänestä olisi vielä unimaailmassa ja yrittäisi jäädä sinne.
Kärpänen pörräsi pitkin päivähuoneen ikkunaa. Ikkunan ulkopuolella istuva pikkulintu seurasi sitä kiinnostuneena.
Jokin musta. Aivan pinnan alla.

Teoksen ovat lukeeneet ainakin  Satu, Laura, Susa, Marjis, Booksy.