Kati Hiekkapelto; Tumma

Otava 2016, 300s.

- Kuka hänet olisi voinut tappaa? Ja miksi? Me haluamme selvittää tämän asian.
Mies tuhahti pilkallisesti ja pyyhki valuvaa räkää ja kyyneleitä likaisilta kasvoiltaan.
- Ette te saa sitä ikinä selville.
- Miksei saataisi? 
Mies katsoi Annaa kuin vähäjärkistä.
- A kurva életbe, koska meidän elämämme ei ole minkään arvoista. Meitä syytetään ja tuomitaan rikoksista, joita me ei olla tehty, mutta jos meille tehdään vääryyttä... Paskanko väliä. Ketään ei kiinnosta.


Tisza, tuo villinä virtaava, kukinnoilla koristettu joki. Miljoonat sudenkorentomaiset hyönteiset valtaavat vedenpinnan pariutuakseen, muniakseen, kuollakseen pois. Kukinta on ihmeellinen elämän ja kuoleman karnevaali, jota kaupungissa odotetaan ja johon osallistutaan ilolla. Hetken maisema on kuin satukirjasta reväisty, siitä saavat nauttia niin rikkaat kuin köyhätkin.

Paitsi että nyt rannalla makaa nuoren miehen ruumis.

Tänä keväänä Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja saa tuoksuisan jatko-osan, jossa sankarimme jättää Suomen aina yhtä hyisen kesän vieraillakseen kotiseudullaan Serbiassa. Ongelmat eivät valitettavasti (tai lukijan onneksi) jätä Annaa kesälomallakaan, vaan heti reissun alussa naisen käsilaukku varastetaan. Nuoren tumman miehen nähdään pakenevan mustalaisalueelle. Ja jossain, näkökentän rajamailla häivähtää pieni punainen hame.

Pian varas löydetään mystisen Tisza-joen rannalta, kuolleena. Paikallinen poliisi ei syystä tai toisesta tahdo ottaa tapausta vakavasti, ja on aika Annan, joka ei sattumiin usko, aloittaa omat salaiset tutkimuksensa.

- Kuulostaa tylsältä. Ja ankaralta. Sinähän olet kuitenkin lomalla.
Anna mietti miehen sanoja. Péter oli onnistunut kiteyttämään kahteen sanaan jotakin olennaista hänen elämästään: tylsä ja ankara.


Anna huomaa kuitenkin jonkun hengittävän niskaansa, olevan koko ajan askeleen häntä edellä. Ja jollain kummallisella tavalla koko hässäkkä tuntuu liittyvän Annan kuolleeseen poliisi-isään...


Kuka minä olen? Mistä ihmisen minuus koostuu? Kielestä, minulla on niitä kaksi. Kodista, niitäkin on kaksi. Työstä, ystävistä, harrastuksista - aivan liian pinnallista. Suvusta, juurista. Mitä niistä on minulla jäljellä? Isän muisto. Muisto, jota oli yllättäen sohaistu hehkuvalla raudalla, painettu poltinmerkki niin, että siitä nousi haiseva käry.

Hiekkapellon kaksi edellistä romaania, Kolibri ja Suojattomat edustavat minulle suomalaista jännityskirjallisuutta parhaimmillaan. Myös Tumma käsittelee viihdyttävyytensä ohessa vakavia aiheita vierauden- ja kodittomuudentunteesta kärjistyneeseen pakolaistilanteeseen. Silti mielestäni tämän kertainen Hiekkapelto jää otteeltaan liiankin kepeäksi. Romaanista saa oivallista auringonpalvontaseuraa, vaikkei se edellisten osien huiman korkealle tasolle yletäkään.


***

Romaanista on blogannut ainakin Kirja hyllyssä ja Ulla.

Kati Hiekkapelto; Kolibri

Otava 2013, kannen suunnittelu Timo Tervoja, 381s.

Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan.
- Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky.
- Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi.
- Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile...
Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään.
- Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta.

Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt - näin liputetaan Kolibrin takakannessa, ja tämä dekkariahmattihan tarttui koukkuun välittömästi. Koska luen genreä laajaalti, kuten moni on jo huomannut, en osannut odottaa ennakkoon oikein mitään. Ajattelin vain, että katsotaan, katsotaan...

Jos laatisin kuumia listoja, kuten blogiystäväni Leena Lumi, olisin nyt kirjan luettuani valmis siirtämään Kati Hiekkapellon viiden kovimman trillerikirjailijan joukkoon. Hänessä on jotain uutta ja tuoretta, ja silti riittävästi kypsyyttä selättääkseen muutaman aikansa eläneen dekkarikirjailijan. Tänä keväänä on ilmestynyt niin paljon jatkoa vanhoihin, tuttuihin sarjoihin, että on erittäin mukava saada nyt pisara uutta verta joukkoon. Joudunpa ehkä jatkossa karistelemaan joitain, jo elähtäneen tuntuisia kyydistäkin...

Joka tapauksessa tätä Anna Fekete -sarjaa, jos kirjaa sillä nimellä nyt kutsuisimme, alan seuraamaan! Annahan on mitä mahtavinta seuraa! Häntä painaa oma, vielä lukijalle hämäränpeitossa piileskelevä menneisyys, jota vain pikaisesti vilkuiltiin. Anna ei ole perinteinen pohjoismaalainen, viinaan menevä, eronnut miespoliisi, tietenkään, mutta toisaalta ei hänkään kuppiin sylje, ja ihmissuhdekuviot tuntuvat vähintäänkin sekavilta. Toisaalta Annassa on jotain helposti samaistuttavia piirteitä, mutkattomuutta ja viisautta. Anna pärjää, vaikka saa työparikseen vihamielisen rasistin, Eskon.

Anna on muuttanut Suomeen lapsena Jugoslaviasta, ja hän puhuu täydellistä suomea. Silti "mamutausta" pistää vanhempaa poliisia vihaksi, eikä hän epäröi piilottaa kiukkuaan. Kuten kuvitella voi, Annan onnistuu säilyttää kasvonsa miehen edessä, mutta silti arvostelu vihloo. Piilossa traumat nousevat pintaan, suru, tuska. Koska tutkintakaan ei ole mikään helppo. Anna on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan pohjoissuomalaisessa kaupungissa, ja pääsee välittömästi ratkaisemaan raakaa murhaa.

Murha tapahtuu lenkkipolulla, ja uhrina on nuori, vasta poikaystävästään eronnut nainen. Myöhemmin toinenkin lenkkeilijä kuolee, tällä kertaa mies, jonka vaimo on raskaana. Uhreja yhdistää vain atsteekkijumalaa esittävä koru, jollaiset löytyvät tuulipukujen taskuista. Mitä ihmeen merkitystä korulla oikein on? Piileekö taustalla hämärä lahko, vai onko koru viesti murhaajalta?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Anna ryhtyy tutkimaan kaiken kiireen keskellä hätäkeskukseen saapunutta puhelua, jonka kurdityttö Dijar soittaa kuolemanpelossa. Onko tyttö sukulaistensa taholta uhkaavan kunniaväkivallan takia oikeasti hengenvaarassa? Myöhemmin Dijar peruu puheensa mutta Annapa ei suostu uskomaan tyttöä...


Kolibri on niittänyt heti ilmestyttyään mukavasti blogisauhuja. Kritiikkiä en ole teoksesta juuri lukenut, eikä minullakaan ole syytä marmattaa. Päinvastoin. Ymmärrän Kolibrin suosion. Kulunut sanonta; kirjassa on kaikki kohdallaan, pitää paikkaansa Hiekkapellon kirjan kohdalla. Dekkarissa ei sorruta turhiin takaa-ajokohtauksiin, eli toiminnallisia jännäreitä pelkäävät voivat turvallisesti heittäytyä Hiekkapellon käsivarsille. Kerronta on kuvailevaa niin henkilöiden, kuin maisemien kohdalla, turhaa kiirettä ei pidetä. Ja kuitenkaan jännite ei herpoa hetkeksikään. Nam!

Romaanin ovat ehtineet lukea ainakin jo Elegia Mariel Kirsi Kuutar ja Minna