Stephen King; Viimeinen vartio

End Of Watch 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2018, 402s.

"Mitä tuumit?"
"En tiedä. En ihan oikeasti. Juttu on... taaskin himputin omituinen. Eikö sinustakin? Vai ylireagoinko minä? Joskus käy niinkin."
Älä muuta sano, Hodges ajattelee, mutta tällä kertaa hänestä ei tunnu, että Holly ylireagoi, ja hän toteaa sen ääneen.



Kirjavuoden 2018 - erittäin tenhoavan tekstipitoista vuotta jokaiselle lukijalleni - starttaa Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösosa. Tadaa, meillä on käsissämme se kuumeisesti odotettu Viimeinen vartio, joka alkaa kätevästi siitä, mihin Etsivä löytää lukijansa kyydistä pudotti.

Tällä kertaa painopiste on jälleen pienen etsivätoimiston perustaneessa vanhassa kunnon Bill Hodgesissa ja ihanan omalaatuisessa Holly Gibneyssä. Nämä kaksi nappasivat kuusi vuotta sitten pahamaineisen Mersumiehen. Brady Hartsfield kylvi tuolloin nasta laudassa tuhoa, mutta sittemmin nuori mies on maannut vihannes-kuntoisena aivovammaosastolla.

Vai onko?

Hodges ja Holly tempautuvat kuin huomaamattaan mukaan tutkintaan, jossa itsemurhia tekevät jollain tapaa Mersumieheen liittyneet henkilöt. Tapaukset olisi helppo kuitata olan kohautuksella, ja kuitenkin, molempien vaistot ennustavat jotain hyytävää. Rikospaikoilta kun löytyy omituisia Z-kirjaimia ja jo aikansa eläneitä pelikonsoleita.


"Kyllä minä pärjään. Ja vedän todennäköisesti vesiperän. Me olemme lapsia, jotka pelkäävät, että kadunkulman autiotalossa kummittelee. Jos puhuisimme tästä Petelle, hän toimittaisi meidät laitoshoitoon."



Juonesta en uskalla paljastaa yhtään enempää. Tietotekniikan puolelle mennään, paikoin uuvuttavissakin määrin, ja silti Kingille ominaiset yliluonnolliset keinot ovat nyt vahvoina mukana. Koska tarina kilpeytyy aina vain Brady Hartsfieldiin, häneen, jonka pahuudelle vain mielikuvitus on rajana.


Viimeinen vartio tarjoaa mustan huumorin sävyttämän, mahtipontisen päätöksen kiehtovalle sarjalle, mutta samalla sen sanoma vetää hiljaiseksi:


Ja ajatus joka, joka hänelle juolahtaa mieleen, on liian monimutkainen pukea sanoiksi, siinä on liian paljon vihan ja surun pelottavaa sekoitusta. Ajatus siitä, miten jotkut ihmiset haaskaavat huolettomasti sen, mistä toiset olisivat valmiit myymään sielunsa: terveen, kivuttoman kehon. Ja miksi? Koska ovat liian sokeita, emotionaalisesti liian arpeutuneita tai liian itsekeskeisiä nähdäkseen maapallon hämärän kaaren takana odottavan auringonnousun. Joka tulee aina, jos ihminen jatkaa hengittämistä.


Juuri näin.

Carl-Johan Vallgren; Varjopoika

Skuggpojken 2013, suom. Maija Kauhanen ja Otava 2015, 348s. (ennakkokappale)

Koko se kummallinen, kadonnut aika, kun hän eli pohjalla vaikka oli vasta lapsi. Hän oli tehnyt ankarasti töitä päästäkseen siitä pois, ei ollut ikinä katsonut taakseen, ja nyt kaikki oli tullut takaisin.

Missä: Tukholmassa ja Karibialla

Miksi: Uudet jännärit kiinnostavat aina. Välillä ne lumoavat, koukuttavat jälleen kerran uuteen sarjaan. Välillä jättävät täysin kylmiksi. Varjopojan juoni vaikuttaa jokaisen äiti-ihmisen painajaiselta...

Stoori:... kirja kun alkaa metrohallissa, jossa eräs isä kadottaa poikansa. Kuopus istuu vielä rattaissa, isompi (ja rakkaampi) lapsonen haluaa mennä liukuportaita. Sen kummempia miettimättä (myös alkoholilla osuutta asiassa) isä antaa pojan mennä tuntemattoman naisen mukaan päästäkseen itse rattaiden kanssa hissiin. Kysehän on vain sekunneista. Mutta kun isä pääsee ulos laiturille, on jo myöhäistä. Poika on kadonnut kuin maan nielemänä. Eikä häntä enää ikinä löydetä.

Teos esittelee meille  Danny Katzin, joka takatekstin mukaan on kuin yhdistelmä Harry Holea ja Lisbeth Salanderia. Eipäs nyt sentään liioitella. Vaikka Danny omaa narkkaritaustan ja kommunikoi keskivertokansalaista sujuvammin tietokoneiden kanssa, on hän melko kaukana meidän Harrysta (okei, tässä puhuu puolueellinen ääni).

Tarinassa Danny saa pyynnön epätoivoiselta naiselta, jonka aviomies on kadonnut. Nyt, 40 vuotta myöhemmin kuin isoveljensä, jonka varjossa mies on saanut koko elämänsä elää. Katkeraa, kipeää mutta menestyksekästä elämää. Juoni kääntyy hyvin nopeasti takaa-ajoksi, kun Danny huomaa olevansa itse syytettynä asioista, joita ei ole tietenkään tehnyt.

Tunnelma: Synkeä, tarkoituksellisen pelottava.

Kenelle: Joistain dekkareista uhoaa testosteroni, mielestäni tämä on juuri sellainen miesten sarja. Action-painotteinen, vähemmän päähenkilöiden mieliin kaivautuvaa tekstiä.

Plussat: Huomasitte varmasti tässä vaiheessa, etten oikein kirjalle lämmennyt. Mutta hyvääkin tästä löytyy! Varjopoika lunastaa mennen tullen takakannen lupaukset koukuttavuudestaan. Lisäksi Dannyn juutalainen tausta tarjosi pikantin lisän tarinaan.

Miinukset: Voipi olla ihan henkilökohtainen ongelmani, mutta minä en jotenkin saanut missään vaiheessa kiinni päähenkilön ajatuksista. Kyllähän kirjassa hänen aivoituksiaan kuvaillaan, etäiseksi kuitenkin jäi tämä Danny. Kuten myös koko muu henkilökaarti.

Toisaalla: Lukekaahan murinani vastapainoksi Kirsin huomattavasti positiivisempi arvio kirjasta. :)


Tuo ei ole ihminen, hän ajatteli, vaikkei käsittänyt mistä ajatus tuli. Hän vain vaistosi sen: henkilössä, joka seisoi sängyn vierellä rautalangasta tehty silmukka kädessään, oli jotakin epäinhimillistä.