Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa

Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.

En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.

Arttu Tuominen; Leipuri

Myllylahti Oy 2018, 351s.

"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?

Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre

Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.

"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.

Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu

Tammi 2017, 457s.

Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.

Marja Björk; Posliini

Like 2008, 265s.

- Äläkä sä näistä välitä, mitä nyt tapahtuu. Nää ikään kuin kuuluu avioliittoon. Sä olet vain niin pieni ettet ymmärrä vielä. Lupaatsä nyt pitää kaikki omana tietonas? Ettei mee mönkään meidän naimisiinmeno. Lupaatsä?
- Lupaan.


Missä: 60-luvulla Lieksassa ja Helsingissä

Miksi: Koska Prole.

Kenelle: Kasvukertomuksista pitäville lukijoille, jotka eivät kavahda shokeeraavia aiheita. Myös ajankuvauksena Posliini toimii.

Anita-täti oli kirjoittanut äidille, että hän oli löytänyt miehen, jolla oli ruotsinkielinen nimi. Mies oli ihana.
- Niinhän ne on kaikki. Sen ensimmäiset puoli vuotta, äiti sanoi.


Stoori: Posliini on hämmentävässä määrin samanlainen kuin Prole. Eletään samaa aikakautta, liikutaan samoilla kulmilla. Myös posliiniperheessä äiti on vahva, vahvin. Niin vahva, että hän jättää perheensä miehen takia, pirstoaa pojat isälleen, huolii mukaansa tytön ja pikkuveljen. Perheen puolikas muuttaa Ruotsiin, äidille jäänyttä Jaana-tytärtä pallotellaan paikasta toiseen. Helsingissä asuvalla tädillä ja hänen miehellään tuntuu olevan kodissaan juuri pienen tytön kokoinen rako.

Jaana on aina tervetullut pääkaupunkiin pitämään yllä kulissiliittoa Anitan ja Kurren välillä. Kurre, Nuutti-sedäksikin kutsuttu aikuinen mies, opettaa Jaanalle temppuja, jotka tuntuvat pahalta ja vähän hyvältä ja se että se tuntuu hyvältä, tuntuu pahalta... Pieni tyttö jää riipivien olosuhteiden armoille. Miehen armoille, joka on ainoa välittävä aikuinen. Miehen, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen toisen pienuutta, toisen hätää.

Tunnelma: Kertakaikkisen painostava. Marja Björk hivuttaa aiheensa salakavalasti lukijan iholle, ihon alle. Niljakkuus ja hämmennys saavat kaipaamaan suihkua.


Kun tulin koulusta, kysyin Lahjalta mitä huora tarkoittaa.
- Taasko täällä on tapeltu.


Plussat: Posliini on ruma kirja, siitä emme mihinkään pääse. Se ei kaunistele, peittele, kiertele. Ja juuri siksi se on äärimmäisen rohkea romaani aina tärkeästä aiheesta. Tämä teos paljastaa hienosti sen minkä muut vastaavat kertomukset sivuuttavat; hyväksikäytetyn tytön ristiriitaiset tunteet, tyttö vihaa, häpeää mutta myös rakastaa.

Miinukset: Romaani vilisee niin runsaasti ällöttäviä yksityiskohtia, että lukiessa ei voi välttyä likaisuuden tunteelta. Ellei teos olisi ollut näinkin lyhyt, olisin saattanut jättää sen kesken. Toisaalta pakkohan minun oli saada tietää, mitä Jaanalle tapahtui. Inhottava tunne jäi elämään vielä kansien sulkemisen jälkeenkin (pitkään), eli herkät lukijat jättäköön kirjan suosiolla väliin.

Yleistä: Okei, olen nyt lukenut kaksi teosta Marja Björkiltä. Pidän hänen omalaatuisesta ja jäljittelemättömästä tyylistään. Posliinin jälkeen tuli kuitenkin sellainen olotila, että nyt on saatava jotain Ihan Muuta.

Muualla: Teosta on luettu paljon, katsokaapa esim.  Jane, Aletheia, Mari A, Vinttikamarissa, Anun ihmeelliset matkat

Olen ruuvien ja rautojen häkissä, olen mustaksi hiiltyneiden puunrunkojen keskellä. Minun lihaani kiertyy ruuveja, olen ruosteista rautaa. Minä palan. En pääse nuotiosta pois. Haisee palanut ihmisliha, haisee samalle kuin silloin, kun naapurissa oli tulipalo jaa paareilla kannettiin ruumista.

***
Helmet-haaste kohta 6. Kirja, jonka nimi on yksi sana

Erik Axl Sund; Varjojen huone

Pythias Anvisningar 2014, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 364s.

"Varjojen kodin ulkopuolella sinun täytyy olla vaatimaton niin hengeltäsi kuin ruumiiltasikin", hän sanoo. "On ihmisiä jotka eivät ymmärrä sinua ja tahtovat sinulle pahaa, he haluavat panetella sinua ja sitten vangita sinut."


Varistyttö-trilogian kolmas osa, Varjojen koti on minulle syksyn odotetuin kirja. Kun sain teoksen käsiini, luin sen (miltei) yhdeltä istumalta. Puhutaan kirjoista, jotka naulitsevat lukijansa nojatuoliin. Juuri sellainen tämä on. Mutta vaikka fyysisesti romaania ihan kotisohvalla luinkin, vei tarina minut niin pimeälle matkalle kammottavien tekojen syihin ja seurauksiin, että olo oli kuin naulojen lävistämällä. Mikään aiemmin luettu ei valmistanut lukukokemuksen raakuuteen. Lyheysti, itkin romaanin parissa. Ja samalla pelkäsin henkeni edestä sen loppuvan.

Teoksella on oma raju filosofiansa. Se kertoo asioista, joita ei ikinä saisi tapahtua punkrokahtavalla tyylillä (kts. Kirjamessuesite), tavalla joka saa lukijan vihaamaan, mutta myös rakastamaan. Ja juuri siksi päähenkilöistä olikin niin kivuliasta erota.


Hän tietää, että Jeanette on kova, mutta kuinka kova täytyy olla, ettei luhistu ihan kokonaan?


Kirjaa aloitellessa olin hetken iloisesti pihalla siitä kuka taas on kuki ja kuka mitäkin teki, mutta pienen alkukankeuden jälkeen tapahtumat palautuivat mieleeni. Varjojen huone, ja koko kirjasarja koostuu lyhyistä luvuista, pienistä palapelin palasista, joista nyt kootaan ymmärrettävä ja lukijaa tyydyttävä kokonaiskuva. Mutta miten hirvittävä se onkaan! Kirja sitoo yhteen edelliset osat ja lyö vielä löylyä päälle.


Yhdessä he muistelevat aikaa Tanskassa ja juttelevat tapahtumista sikolätissä niin kuin muut, normaalit ihmiset juttelevat lomamuistoistaan. Mutta kauniiden auringonlaskujen, hienon hiekan ja mukavien ravintoloiden sijaan he puhuvat pojista, jotka oli huumattu ja lietsottu taistelemaan keskenään, miehistä jotka hikoilivat nuorten tyttöjen päällä ja naisista, jotka kutsuivat itseään 
äideiksi ja jotka katselivat kiihottuneina vierestä.

En koe mielekkääksi kertoa juonesta tämän enempää (siis mitään). Lukekaa itse ja lukekaa koko sarja Varistytöstä alkaen. Sillä näistä aiheista ei saa vaieta. Silmiä ei saa sulkea. Vaikka teos sukelluttaa, hukuttaa lukijansa hulluuteen, lopussa odottaa katharsis. Odottaa se siellä kuitenkin.

Kaikki kunnioitus ja arvostus komeille kirjailijoille, joita lähdemme joukolla Helsingin Kirjamessuille 24.-25.10 kuuntelemaan. Niinhän?



And she gave away the secrets of her past, and said I've lost control again.

Erik Axl Sund; Unissakulkija

Hungerelden 2011, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 400s.

Hänen isänsä oli iskenyt veitsen hänen lapsuuteensa, ja terä väpättää vieläkin iskun jäljiltä.
Victoriassa ei ole mitään mikä hymyilee.

Luettuani trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, jäin janoamaan jatkoa siitäkin huolimatta, ettei teos minua täysin vakuuttanutkaan. Siinä missä pisteyttäisin Varistytön luokkaan 3,5, saisi sarjan toinen osa, Unissakulkija täydet 5 pistettä. Varistyttö antoi ikään kuin haikuja, aavistuksia siitä painajaisesta, mitä lopulta oikein tapahtui. Tule tapahtumaan. Nyt Unissakulkija kuljettaa tarinaa yhä syvemmälle pimeyteen. Samalla täydentäen, korostaen, ja herättäen yhä suuremman janon.


Kirja jatkuu luontevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg, henkilö jonka toimintaa ohjaa oikeudenmukaisuudesta kumpuava paatos, on keskeisin hahmo yhdessä psykologi Sofia Zetterlundin kanssa. Vaikka lapsenmurhien tutkimukset ovat rahallisista syistä, kuka nyt kaipaisi tuntemattomia pakolaislapsia, lopetettu, jatkaa Jeanette yhdessä parinsa Hurtigin kanssa mysteerin selvittelyä. Murhia tulee lisää, tosin nyt aikuiset ihmiset piinataan hirvittävillä tavoilla hengiltä. Yhtymäkohtia Varistyttöön löytyy, samat nimet nousevat tutkinnassa esiin uudestaan ja uudestaan. Mikä on se sairas kudelma, joka Jeanetten pitäisi havaita? Victoria Bergman tuntuu olevan koko jutun avain, mutta häntä on mahdotonta enää löytää. Vai onko?

Ruotsin Dekkariakatemia on myöntänyt Erik Axl Sund -nimellä kirjoittaville (rikollisen komeille) Jerker Eriksonille ja Håkan Axlander Sundquistille vuoden 2012 parhaan rikosromaanin palkinnon kuvaamalla kirjaa; "hypnoottisen vangitsevaksi psykoanalyysiksi rikoskirjallisuuden muodossa." Amen! Tuohon olikin kiteytetty oikeastaan kaikki, mitä kykenen kirjasta kertomaan. Teos ei ole missään nimessä tyypillinen dekkari. Ei, se on vahva psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa syvälle hulluuteen. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on nimellisen helppoa luettavaa. Kuitenkin juuri tämä kakkososa sai minut miltei vainoharhaiseen tilaan. Kirjassa on kaikki julmalla tavalla kohdillaan.

Ja kuitenkin siitä on löydettävissä myös yksinkertaista kauneutta:

Sofia vetää syvään henkeä, ja tuoksut täyttävät hänen keuhkonsa. Jeanetten hengitystä säestää sade joka lyö ikkunapeltiä vasten.

Ehkä eniten minua kosketti se, kuinka raavaat, rokahtavat miehet kirjoittavat miltei feminiinisesti. Ymmärtäen. Naisia kunnioittaen. Vaikka toisaalta myös teoksen naiset osaavat olla julmia...

Vielä erityismaininta näistä kansista. Ne ovat ihan mielettömän hyvin sarjaan sopivia! Shokeeraavia, provoisoivia, pelottavia. Varsinkin sarjan päätösosan kannet aiheuttavat jo valmiiksi puistatuksia. Varjojen huonehan ilmestyy lokakuussa, ja voitte olla varmoja siitä, etten meinaa pysyä nahoissani kirjaa odotellessa...

...oikeastaan se taitaa olla vähän kuin sulkisi silmänsä ja pidättelisi henkeään ja olisi kuin sitä ei olisi ulkopuolella, aivan niin kuin kylmyys on olemassa, vaikka ovi pitää sen ulkona, ja voi tehdä olonsa kotoisaksi sohvalla takkahuoneessa, jossa on puupaneelit ja popcornia ja Rose's Lime -nimistä mehua, joka on oikeastaan mikseri...


***

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi  ja Krista

Erik Axl Sund; Varistyttö

Kråkflickan, Otava 2014, suom. Kari Koski, 415s.

Kärpäsen siivet ovat juuttuneet toivottomasti purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle.

Varistytön kansikuva on varsin onnistunut. Se viestii taidokkaasti sairaalloisesta pelosta. Pysäyttää. Ja toisaalta myös houkuttelee tempaisemaan teoksen hyppysiinsä ja antautumaan varjojen kodin vietäväksi.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg joutuu kinkkisen paikan eteen. Metroasemalta löytyy muumioitu poikalapsen ruumis. Ruumis, jota on pahoinpidelty erittäin raa'asti, aina sukuelinten poistamiseen saakka. Eikä ruumis jää viimeiseksi. 

Toisaalla Saippuapalatsissa Sofia Zetterlund hoitaa psyykkisesti sairaita ihmisiä yksityisvastaanotollaan. Hän kärsii omista traumoistaan, samalla kuin auttaa lapsisotilasta pääsemään jälleen kiinni elämänsyrjästä. Ja tietysti Sofian hoidokkina toimii myös salaperäinen Victoria Bergman, Victoria, jonka ympärille koko kolmiosainen sarja rakentuu. Victorian puistattavaan lapsuuteen pääsemme kurkistamaan takautumien muodossa. Hyväksikäytetty nuori nainen on löytänyt keinonsa selviytyä. Keinot, jotka kuten takakansi lupaa "uhmaavat mielikuvituksen rajoja".

Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?

Varistyttö avaa jo etukäteen runsaasti kohua herättäneen sarjan, jonka kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Kirjan teemat eivät taatusti jätä ketään kylmäksi, joten osasin jo etukäteen odottaa rajua lukuelämystä. Ja hmm. Rajuksi teos osoittautuikin. Siis aiheethan ovat aivan järkyttävät! Kuitenkaan en liiemmin teoksen parissa ahdistunut, koska kerronta jätti tarinan minulle melko etäiseksi. Vaikka kyseessä olivat mitä hirvittävämmät rikokset, päähenkilöt eivät juurikaan tunteitaan näyttäneet.

Toisaalla olen kuullut monen blogikollegan loppuratkaisun etukäteen arvanneen, mutta minua kirjailijapari vei kuin pässiä narussa! Ei harmainta hajuakaan ollut siitä, kuinka kaikki tulisi päättymään. Ja lopultahan kaikki vasta alkoikin. Alkoi jotain pelottavaa, sellaista, joka sai ainakin tämän lukijan napakasti koukkuunsa.

Jatkoa odotellessa!


"Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?
"Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet... loput voit jättää laskuista."

***

Toisaalla:
Also Sparch Jussi
Kirjasfääri
Leena Lumi
Kirsin kirjanurkka
Kirjavalas
Kuuttaren lukupäiväkirja

Marko Leino, Saasta

Teos 2013, 515s.

Kuinka vähän minä silloin tiesinkään pimeydestä, vaikka luulin tietäväni kaiken. Vasta nyt minun silmäni ovat tottuneet pimeään.

Täytyy myöntää, että minua jännittää. Tämä on ensimmäinen naputtelemani kirja-aatosarvio sitten viime syksyn. Ja millainen kirja, millainen tunnelataus, millainen tarina! Teos ansaitsee saastastaan huolimatta vain puhtainta mahdollista blogitekstiä.

Saasta on sydäntäriipivän surullinen tarina niin rahanhimosta kuin lihanhimostakin. Aikuisen miehen himosta nuoreen lihaan. Vihasta, sen erilaisissa ilmenemismuodoissa, aina verenpunaiseen raivoon. Kostosta, joka ei lopulta muuta mitään, vai muuttaako kuitenkin?

"Kaikilla oli ongelmia, oli vain erilaisia tapoja elää niiden kanssa, antaa niiden kahlita koko olemassaoloa tai hoitaa ne tuoreempien alta pois."

Mikko ja Tiina ovat eron partaalla huojuvua pariskunta, jolta elämä kiskoi maton alta siinä vaiheessa, kun tytär Saana katosi. Molemmat omaavat erilaiset tavat toipua järkyttävästä tuskasta, Mikolla ne ovat vain hiukan radikaalimmat. Suru ja viha johdattavat miehen hyvin vastenmielisten miesten jalanjäljille.

Toisaalla häärii salaperäinen, äärimmäisen kieroutunut Kuningas Narreineen. Lukija saa enemmän selkoa puistauttavasta Narrista, siitä, kuinka pitkälle kulissit ja hyväksikäyttö voivat lonkeronsa ulottaa:

Narri oli läpinäkyvä, paljastava kuin valo, hän taas oli läpitunkematon, sysimusta pimeys. Ja kun valkeus väistyi, pimeys otti vallan.

Ja kaikkein lohduttomimmalta vaikuttaa nuoren Anzalikan kohtalo. Tyttö päätyy ihmiskaupan uhriksi, tyydyttämään itseään kymmeniä vuosia vanhempien asiakkaiden himoja. Hänellä on huone, hänellä on vartalo, joka imee rahaa omistajalleen Markkolle.

Marko Leinon teosta on hyvin vaikea, suorastaan mahdotonta lukea kirjakirjana. Se imeytyy lukijansa ihon alle niljakkaana, koko karun totuuden hyväksikäytön erimuodoista paljastaen. Se vie pimeyteen, pitkään ja matalaan tunneliin, jossa lukija odottaa henkeään pidätellen josko valo kuitenkin, jossain vaiheessa koittaisi. Ja lopulta, siellä se on. Siellä se kuitenkin on.

Kiitos, Marko!


"Aina on mahdollisuus toipua, kun sen antaa vain tapahtua. Se ei tarkoita unohtamista."

***


Katso myös Kirjavalaan arvio teoksesta