Elena Ferrante; Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Storia di chi fugge e di chi resta 2013, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2018, 447s.

Minä tiedän - ajatus kuului äänettömänä hänen päässään - minä tiedän, millaista on elää yltäkylläisyydessä ja haluta kaikille hyvää, sinä et pysty edes kuvittelemaan, mitä todellinen köyhyys merkitsee.



Napoli -sarja on edennyt kolmanteen osaan - luin sen loppuun viime yönä ja olen hämmentynyt, olen hengästynyt, päätäni on ravistellut tunteiden tsunami. Tutuksi tulleen betonisen kotikorttelin hiekkaan seikoittuu nyt verta, luokkataistelut räjähtävät käsiin siinä missä Elenan ja Lilan omat elämät eriävät tällä kertaa kuin toisensa ikuisesti kadottaen.

Siinä missä Elenan esikoisteos niittää suosiotaan myös maailmalla, ponnistelee Lila tehtaalla yhä sietämättömimmiksi käyvissä olosuhteissa. Eletään vuotta 1970, suurta muutosten aikaa. Elena menee "rikkaisiin naimisiin" ja pääsee vihdoin opettelemaan sivistyneistön käytöstä aivan uudenlaisissa piireissä. Tietysti myöhemmin syntyy lapsia, tietysti avioliiton pimeät puolet valkenevat naiselle kasvavien varjojen lailla. 

Olimme syntyneet samaan ympäristöön ja jättäneet sen onnistuneesti taaksemme. Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja? 



Mutta Lila. Tuo raivostuttava jästipää, tuo taitavasti sisimpänsä salaava, jäätävän kova nainen elää seksittömässä avoliitossa lapsuutensa aikaisen ystävän kanssa. Hän kasvattaa poikaansa ajautuen kuin virran viemänänä edistämään pian nousevaa kapinaa... Sillä ongelmat seuraavat Lilaa, vaikko hän niitä? Tiedämme naisesta vain kuulopuheiden kautta, Elenan äänen värittämänä, itse hän ei tahdo itsestään numeroa tehdä. Ja tekee silti.


"Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha."


Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät tulee voimalla kohti. Elena Ferranten kerronnan lahjat ovat käsittämättömän upeat. Tämä reilu 400 sivuinen kirja hulahtaa ohi kuin vettä vain, jättäen miellyttävän odotuksen tunteen. Vielä viimeinen osa tulossa ja sitten tiedämme, sitten viimein tiedämme kuinka näiden kahden, toisiinsa näkymättömin sitein sidotun naisen käy! Vaikka kirja käsittelee naiseuden aina ajankohtaisia kipukohtia, vihan ja rakkauden liitossa narisevaa ystävyyttä jossa kilpailuhenki ei laannu ikävuosienkaan myötä, osaa kirjailija ennen kaikkea viihdyttää. Uskotte varmasti kuka jättää lavasteissa vaanimisen ja saapuu jälleen näyttämölle? Tai paremminkin, ketkä...



Kävin ulkona joka päivä säällä kuin säällä, jotta tyttäreni saisivat raitista ilmaa ja aurinkoa. En koskaan lähtenyt kotoa ilman kirjaa. Luin aina kuin mahdollista, se oli tapa joka oli pysynyt, vaikka kunnianhimo oman maailmani luomisesta tuntui haihtuneen.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Carlos Ruiz Zafón; Henkien labyrintti

El laberinto de los espíritus 2016, suom. Antero Tiittula ja Otava 2017, 956s.

Barcelona, kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi...



Terveisiä Barcelonasta! Kuluneen viikon olen seikkaillut sen utuisen mystisillä kaduilla, jahdannut maskia kantavia aaveita, punannut huuleni karmiinilla mutta piilotellut mukanani pistoolia. Olen ollut Alicia Gris. Olen ollut Daniel Sempere. Olen ollut Fermín. Olen lukenut Unohdettujen kirjojen hautausmaan viimeisen osan kyynelten sekaisella sielunpalolla, liki tuhat sivua liian lujaa silmien ohi soljuen. En olisi halunnut hyvästellä ystäviäni. En olisi halunnut paeta labyrintistä.


Kyse ei ole itse tarinasta, kuten sarjan The Kirjailijoiden Kirjailija Julián Carax sanoo, kyse on siitä, kuinka se kerrotaan. Carax lieneekin Barcelonassa syntyneen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin alter ego. Hän kirjoittaa vedoten sisimmässämme piileskelevään lapseen, siihen, joka haluaa nähdä arjen kyllästämän pinnan alla värisevän satumaailman.

Henkien labyrintti on niin henkeäsalpaavan voimallinen lukuelämys, etten oikein osaa kokemaani sanoiksi pukea. Se on itseironisen melodramaattinen ja samalla röyhkeän nerokas. Zafónin rytmi vie vaivatta, sanalliselle ilotulitukselle on vain antauduttava.


Sinä vuonna kun Alicia Gris tuli Madridiin, hänen mentorinsa ja nukkemestarinsa Leandro Montalvo opetti hänelle, että jos haluaa säilyttää järkensä, on huolehdittava siitä, että maailmassa on paikka, johon voi ja haluaa kadota. Tuo paikka, viimeinen pakosija, on pieni sielun lisäke, ja silloin kun maailma kariutuu absurdiin komediaansa, voi aina paeta sinne ja hukata avaimen.



Semperen perheen kirjakauppa sijaitsee jälleen labyrintin ytimessä, mutta tie sinne on petollisen mutkainen. Muistamme Daniel Semperen pienenä, äitinsä menettäneenä poikana Tuulen varjo -romaanista, mutta nyt hän on itse tullut isäksi. Perhettä lähestyy sodassa pahoin loukaantunut yön kuningatar, Alicia Gris. Jatkuvat kivut eivät estä kissamaista kaunotarta toimimasta 50-luvun lopun Barcelonassa, kaupungissa jonka kaduilla vaeltelee levottomia henkiä. Hänen tehtävänsä on selvittää mihin katosi Valls, tuo vihattu ministeri joka ei ikinä ole epäillyt vuodattaa viatonta verta

Henkien labyrintti on voimakkaiden naisten tarina. Taustalle jääväksi päähenkilöksi nousee Danielin murhattu äiti Isabella. On aika kuulla totuus tuosta mystisen kauniista naisesta, paljastaa viimein hänen hirmuinen salaisuutensa... Unohtamatta tietenkään romaanikirjailijoita, noita sieluraasuja, joita edes helvetti ei ota vastaan.



... sekä toiveella, jota jokainen tarinoiden tekijä kantaa sisimmässään: että lukija olisi avannut sydämensä jollekulle hänen paperiluomuksistaan ja antanut jotakin itsestään tehdäkseen siitä kuolemattoman, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. (Carax)



Voi kyllä, jo kirjasarja itsessään on kuolematon. Esiripun laskeuduttua joudun hurjan tunnemyrskyn valtaan. Tunne riipii kaihon sekaista riemua; voin palata Sempereiden pariin aina uudelleen! Astua labyrinttiin mistä osasta tahansa, vain nauttiakseni suuresta rakkaudestani; kirjallisuudesta.


***


Näin ovat tehneet ainakin Mummo matkalla, Kirja vieköön, Kirjaluotsi,

E. O. Chirovici; Peilien kirja

The Book of Mirrors 2017, suom. Inka Parpola ja Otava 2017, 264s. (ennakkokappale)

Matkalla lentokentälle muistin Flynnin kirjan nimen ja vääristävien peilien labyrintin, jollaisia tivoleissa aina oli lapsuudessani - kaikki, mitä sellaisen sisällä näki, oli samaan aikaan sekä totta että valhetta.


No niin. Tässä viimein lupaamani välipalakirja, joka "terminä" tuottaa helposti turhan negatiivisia mielleyhtymiä. Jotakin kevyttä, jotakin aivotonta napattavaa niiden kunnon lukukokemusten välille. Itse käytän nimitystä lyhyistä teoksista ja voivathan ne sisällöltään myös kevyttä olla, ollenkaan sen sortin kirjallisuutta väheksymättä. 

Peilien kirjan ollessa kyseessä ensimmäiseksi nousee kuitenkin sana älykkyys. Ja heti perään muistaminen. Tästä on karsittu pois kaikki epäoleellinen, tämä on sirpaleen terävä alusta loppuun saakka.


Kirjallisuusagentti Peter Katz löytää jo muun paperisälän alle hautautumassa olevan käsikirjoituksen, josta ammatti-ihmisenä aistii kaikki best-sellerin ainekset. Teksti käsittelee rouhevan mukaansatempaavasti ratkaisemattomaksi jäänyttä murhaa. 1980-luvulla Princetonin yliopiston psykologian professori Joseph Wieder löydettiin kotoaan kuolleena. Tapaus ei koskaan ratkennut, vaikka juuri muistia omalaatuisin keinoin tutkivan Wiederin ympärillä melkoinen huhumylly pyörikin.

Mutta Katzilla on pahanlaatuinen ongelma. Käsikirjoitus, jossa luvataan paljastaa, mitä tuona kohtalonyönä oikeasti tapahtui, päättyy kesken. Katz ottaa tietysti yhteyttä kirjailijaan, Richard Flynniin, vain kuullakseen hänen avovaimoltaan miehen juuri kuolleen. Se siitä sitten?

Onneksi Katz ei niin helpolla luovuta. Hän palkkaa toimittajaystävänsä selvittämään vanhaa mysteeriä. Peililabyrintin tavoin totuus näyttäytyy joka kulmasta katsottuna erilaiselta, se houkuttelee, hämää, hämmentää. Kuinka löytää murhaaja ristiriitaisten muistikuvien alati vaihtuvista versioista?


Yritin johdonmukaistaa henkilöhahmoja, jotka olin tutkimukseni myötä ruopannut menneisyydestä, mutta ne olivat pelkkiä ääriviivattomia varjoja lepattamassa tarinassa, jonka alkua, loppua ja merkitystä en kyennyt selvittämään. Edessäni oli palapeli, mutta yksikään pala ei sopinut toisiinsa.



Romanialaissyntyisen kirjailijan E. O. Chirovicin Peilien kirja houkuttaa katsomaan pintaa syvemmälle. Muistiin liittyvät aiheet kiinnostavat aina, varsinkin kun tarina soljuu eteenpäin näin helposti lähestyttävän ryhdikkäänä. Tyylillisesti kirjaa voisin suositella erityisesti nostalgisten arvoitusdekkareiden ystäville. Hämäännytään yhdessä!



"... Muistimme ei ole videokamera, joka tallentaa kaiken linssin eteen osuneen, Richard, vaan pikemminkin kuin käsikirjoittaja-ohjaaja, joka valmistaa omat elokuvansa todellisuuden katkelmista."


***

Kirjaa on luettu ihailtavissa määrin, tässä muutama postaus:
Tuijata,
Kirja vieköön,
Luetut.net,
Kulttuuri kukoistaa.

Anna-Leena Härkönen; Valomerkki

Otava 2017, 252s.

- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Stephen King; Etsivä löytää

Finders Keeper 2015, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 389s.

Lukijoille yksi elämän sykähdyttävimmistä löydöistä on se, että he huomaavat olevansa lukijoita - eivät ainoastaan kykeneväisiä lukemaan (kuten Morris jo tiesi olevansa) vaan myös lukemiseen rakastuneita. He retkahtavat siihen. Hullaantuvat. Emme unohda koskaan ensimmäistä kirjaa, jonka kohdalla tämä tapahtuu, sitä kun jokainen sivu tuntuu tarjoavan uuden oivalluksen, kuumottavan ja riemastuttavan: Juuri niin! Noin se on! Minäkin olen huomannut sen! Ja tietenkin: Niin minä ajattelen! Siltä minusta tuntuu!


Mahdatko Sinä muistaa tämänkaltaista ajatusta, tunnetta? Parhaimmillaan sellaisen voi saavuttaa jokaisen, mikäli valitsee kirjansa oikein, lukemansa tekstin äärellä. Samaistumista. Rakastumista. Ja juuri siksihän me luemme, eikö? Stephen King kiteyttää tässä minusta aivan loistavasti harrastuksemme ytimen!

Mutta tiedätkö, että lukeminen voi olla myös vaarallista? Se voi aiheuttaa pakkomielteitä, se voi haihduttaa faktan ja fiktion rajat niin ytimiin pureutuen, että kirjasta voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Näin ainakin romaanissa Etsivä löytää.


"Maailma on kova. Se selvisi minulle, kun isä jäi auton alle City Centerin edessä."

Koska nyt tälle muistuttelulinjalle lipsahdin, kysyn vielä, muistattehan Mersumiehen? Kingin uusimmainen tarjoaa jatkoa kirjailijan palkitulle dekkarisarjalle, ja ei, kauhua tämä ei ole, vaan ehtaa jännärikamaa. Teoksen alkupuoli kertoo City Centerin mersumurhatapauksessa eloonjääneen miehen pojasta, Petestä. Kuten myös Morrisista, miehestä joka kirjaimellisesti sekoaa rakastamastaan kirjasarjasta. Sen kirjoittamasta menestyskirjailijasta, tietysti kohtalokkain seurauksin.

Vasta myöhemmin kuvioihin astuu Mersumiehestä tuttu Bill Hodges yhdessä Hollyn ja Jeromen kanssa. Entinen poliisi työskentelee nyt yksityisetsivänä. Monen mutkan kautta hänen, ja hengenvaaraan ajautuneen Peten polut risteävät.

Voi kuinka innolla (melkein pakkomielteisesti) tätä jatko-osaa ehdin jo odotellakin. Sarja saa päätöksensä ensi vuonna. Odotus jatkuu hiukan hämmentyneissä fiiliksissä. Etsivä löytää on takuuvarmaa Kingiä, se starttaa kiusoittelevan hitaasti, mutta ehdottoman tiukasti otteessaan pitäen. Loppuvaiheessa vauhti kiihtyy jo sen verran hurjaksi, että sain varoa viiltoja sivuja käännellessä. Ja sitten, itse loppuratkaisu! Pam, olet kiikissä! Tämän jälkeen sarjaa on mahdotonta enää jättää kesken.

Miksipä näin tehdäkään? Ihan Mersumiehen tasolle tarina ei ylety, mutta aivan huikeaa meininkiä silti!



Mutta nyt arvoisa yleisö: kytkekää puhelimet äänettömälle ja sammuttakaa piipparit. Pian katkaistaan valot ja aloitetaan tämän iltapäivän jakso sarjassamme Olemme korvia myöten kusessa.

Niina With; Lähettäjä tuntematon

Myllylahti 2016, 282s.

Ilmoitukset olivat sanomalehden Kuolleita-osastolla allekkain. En tiedä, miksi kiinnitin niihin huomiota, ehkä jokin niiden sommittelussa ja asemoinnissa sai minut havahtumaan. Tai syntymävuosi, molemmissa 1978. Eikö jokainen lue tarkemmin nuoren henkilön kuolinilmoituksen? Mihin kuoli, oliko onnettomuus vai vakava sairaus? Jäikö perhettä? Onko työnantajakin jäänyt kaipaamaan?


Kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä. Mystisen totuudenmukaiseksi käyvä käsikirjoitus. Toimeksianto, jolla palauttaa perheen talous jälleen raiteilleen, mutta joka aiheuttaa omantunnon tuskien lisäksi alati kasvavaa uhantunnetta. Kirja, joka aiheuttaa omaperäisen ideansa ja hurjan imunsa puolesta rajun lukuflown. Istuin yhden lauantain sohvaan liimautuneena Niina Within vietävänä tiuskien kaikille lähestyville, että ÄITI LUKEE NYT!

Tarina lähtee liikkeelle entisen asuinpaikkani maisemista, kun kustannustoimittaja Laura Sirola asioi heti alkajaisiksi Espoon keskustan kauppakeskuksessa. Sitten nainen pyöräilee viikonlopun viettoon rivitalokotiinsa, mukanaan Kolmastoista päivä -niminen käsikirjoitus. Onko Laura löytänyt uuden Finlandia-palkinnon voittajan? Ainakin teksti kiehtoo naista itseään, varsinkin kun salaperäisyyden verhon taakse jäävä kirjailija puhuttelee kustannustoimittajaa varsin tuttavalliseen sävyyn.

Seinäjoella pakertaa puolestaan toimittaja Sami Vilén, mies vaikeassa tilanteessa. Vaimo on jäänyt traumaattisen kokemuksen takia vuoteen omaksi, lapset ja koti riippuvat työstään väsyneen miehen harteilla. Millä maksaa laskut, kun tulot putoavat äkkiä puolella, ja se pesukonekin menee hajoamaan... Samin eteen pudotetaan kuin lahja taivaasta, vaiko sittenkin helvetistä, työtarjous, jossa niin ammattietiikan, kuin oman mielenrauhansakin saa unohtaa.


Kiehtovista asetelmista lähdetään liikkeelle tässä espoolaisen kirjailijan, Niina Within teoksessa, eikä juoni herpaannu hetkeksikään. Lähettäjä tuntematon tarjoaa hiipivästä uhantunteesta nauttivalle lukijalle aseistariisuvan maanläheisen romaanin. Trillerimaanikko oli hihkua ääneen innosta erityisesti taiturimaiselle juonenkuljetukselle. With on kirjoittanut aiemmin mm. chick lit -kirjoja, genrehän ei ole minulle mitenkään omin, mutta nyt kyllä jäi himo lukea lisää Niinaa.


Hetken ajan kaikki olikin hyvin, mutta sitten tajusin, ettei hän ollutkaan päässyt aiemmasta elämästään eroon avullani. Hän ei päihtynytkään minusta vaan niistä typeristä asioista, joita toiset tarjosivat. Syyssateen läpi näin savukkeiden hehkuvat päät, kuulin soraa raapivat renkaat ja haistoin alkoholin halvan lemahduksen. Ja sittenkin, jos kaikki olisi jäänyt tähän, olisin voinut hänet ehkä vielä pelastaa.

***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Lumiomena/Katja ja Mari A. Krista on myös haastatellut Niinaa.

Renée Knight; Kenenkään ei pitänyt tietää

Disclaimer 2015, suom. Arto Schroderus ja Otava 2015, 319s. (ennakkokappale)

Tämä on henkilökohtaista. Hän tarkistaa, onko arvioita julkaistu. Ei ole, ainuttakaan. Ehkä hän on ainoa, joka on lukenut kirjan. Ja vaikka muitakin lukijoita tulisi, he eivät saisi koskaan selville, että hän on nainen kirjan sivuilta. Mutta joku on saanut sen selville. Joku tietää.
Miten helvetissä kirja on päätynyt hänen kotiinsa?


Psykologisen trillerin lukeminen on minulle kuin kotiinpaluu, paluu suloiselle mukavuusalueelleni, jossa uskallan jo kirjan kansien perusteella heittää kaiken epäröinnin mielestäni -uskallan heittäytyä. Eihän kertomus naisesta, joka lukee kirjaa, ja tajuaa sen kertovan hänestä itsestään, hänen yhdestä, hirveästä salaisuudestaan, voi olla mitään muuta kuin nautintoa meille lukijoille.

Lontoolainen Renée Knight polkaisee kirjallisen uransa käyntiin timantin lujalla tyylillä. Hänen tekstinsä ei hoipertele, poikkea sivupoluille, hänellä on tarina kerrottavanaan ja hän kertoo sen. Kenenkään ei pitänyt tietää. Ja tietää kuitenkin.

Romaanimme päähenkilö, dokumenttialalla työskentelevä uranainen Catherine, on jo vuosia sitten rakentanut sielunsa ympärille piinkovan kuoren. Ihmiset näkevät hänessä työlleen ja perheelleen omistautuneen keski-ikäisen kaunottaren, mutta pinnan alla Catherine kantaa riipivää salaisuutta. Salaisuutta, joka nakertaa naisen suhdetta teini-ikäiseen poikaansa, ja mutkien kautta myös rakkaaseen aviomieheensä. Sillä voiko liitto, jossa toiselle ei kerrota sitä kaikkein hirveintä, kuitenkaan elää ja hengittää.

Kauhu alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin kirjan lukemisesta. Hän ei edes tiedä, kuinka teos yöpöydälle on päätynyt. Teos on jätettävä kesken. Haukottava henkeä. Menetettävä yöunet. Mielenrauha. Sillä kirja kertoo hänestä itsestään. Kuka Vieras mies -romaanin on kirjoittanut? Kuinka kukaan voi tietää, mitä tapahtui niin monia vuosia sitten? Hänenhän pitäisi olla jo kuollut...

Catherinen on selvitettävä salaperäisen kirjan salaisuus. Itsensä tähden. Perheensä tähden.


En tiedä olenkohan lukenut jo liikaakin tämän kaltaisia kirjoja, sillä loppuratkaisu ei tullut minulle yllätyksenä. Aloin aavistella pahinta onneksi vasta hieman ennen kuin kaikki paljastui. Eikä tämä lukunautintoa pilannut, päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea lisää Knightiä. Naisella on kaikki mahdollisuudet kohota uudeksi Karin Fossumiksi!


Nancyn käsikirjoitus myllersi mielessäni, ravisteli minua ja sytytti minuun jälleen jonkinmoisen elämänhalun. Se muistutti minua asiasta, josta olimme aina olleet Nancyn kanssa yhtä mieltä: kaunokirjallisuus on paras tapa selvittää päänsä.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Susa , Lukuneuvoja ja Krista.

Herman Koch; Naapuri

Geachte Heer M. 2014, suom Sanna van Leeuwen ja Siltala 2015,  515s.

Kuvittelen usein mielessäni, että hän vain istuu - nainen tuolissa, elämä kulkee eteenpäin kuin kellon viisarit ilman että kukaan koskaan katsoo, kuinka myöhä jo on.


Hollantilaisen Herman Kochin kirjat kuuluvat niihin, jotka rynnivät röyhkeästi heti ilmestyttyään lukulistani ensimmäiselle sijalle. Jotain röyhkeää näissä onkin. Kirjailijan älyä ja mielikuvitusta on turha kyseenalaistaa, se käy ilmi jokaiselle teoksiin tarttuville jo ensisivuilta. Nämä ovat hyvällä tavalla häijyjä, tekstiltään nerokkaan koukuttavia. Koch todistaa, kuinka miljoonat kerrat kuultuihin tarinoihin voi oikealla katsantokannalla tuoda täysin uusia tuulia.

Ajatellaanpa vaikka mustasukkaisuutta, kateutta, ystävyyttä ja rakkautta, joita takakansi mainostaa. Näihin ihmiselämän peruselementteihin Naapuri porautuu ja tekee sen ihailtavan tuoreesti.

Tarina kertoo Herra M:stä, kitkerän katkerasta miehestä, jolla on hieno koti, nuori ja kaunis vaimo, sekä takanaan ura kansainvälisestä kirjallisesta menestyksestä. Nimenomaan takana. Nykyään hän tuntuu jumittuneen iänikuiseen sota-aiheeseen, joka puuduttaa jo lukijoita... Onko vanhuuttaan rapistuva mies kirjoittanut mitään yhtä iskevää sitten läpimurtoromaaninsa? Ei ole, ei ainakaan yläkerran mystisen naapurin mielestä, joka, kuten teoksen nimestä voi päätellä, tuo mukaan tarinaan hiipivää uhkaa. Onhan naapuri tarkkaillut kirjailijan elämää ja uraa kenenkään huomaamatta. Hän jos kuka osaisi kertoa, millainen mies kirjailijasta kuoriutuu kulissien takana. Tai niiden kaatuessa.

Palataanpa vielä herra M:n läpimurtoromaaniin. Se liittyy löyhästi erääseen tosielämän katoamistapaukseen, jossa pitkä hampainen, mutta itseään komeana pitävä historianopettaja arvoituksellisesti katoaa. Jan Landzaat. Jan, josta liikkui ennen kouluun saapumistaan kiihkeitä huhuja, joiden mukaan mies olisi kiinnostunut naispuolisista oppilaistaan. Olisipa hänelle ollut vielä suhteitakin avioliittonsa ulkopuolella. Huhut laantuvat hiljalleen, mutta sitten Jan rakastuu oppilaista kauneimpaan. Suhteesta tulee lyhyt, ja mies miltei sekoaa sen katkettua... Ainakin hänestä kuoriutuu oikea stalkkeri. Kaunista tyttöä ei saa päästää otteestaan, ei, vaikka tytöllä on jo uusi suhde, tällä kertaa ikäisensä nuorukaisen kanssa.


Lukija lukee kirjan. Jos kirja on hyvä, hän unohtaa itsensä. Se on kirjan ainoa tehtävä. Jos lukija ei pysty unohtamaan itseään vaan ajattelee lukiessaan jatkuvasti kirjailijaa, kirja on epäonnistunut. Lukuilon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Joka tahtoo kokea iloa, ostakoon lipun vuoristorataan.


Vuoristoratalippua en Naapuria lukiessa todellakaan kaihonnut. Kuten Kochin aiemmat suomennokset, myös tämä nappasi rajuun syleilyynsä, josta tipahdin takaisin omaan elämääni vasta viimeisen sivun jälkeen. Olo jäi tyhjäksi. Ei kirjan takia, vaan epätoivon - kuinka kauan seuraavaa Kochia joutuu odottamaan?


"Minä tiesin sen heti", Herman sanoi. "Heti niissä Davidin bileissä, kun tapasimme ensi kerran. Tiesitkö sinäkin, Laura? Jo niissä bileissä?"
Hän ei vastannut, hän ei nyökännyt eikä pudistanut päätään. Hän vain katsoi suoraan kameran linssiin.
Kyllä, hän ajatteli, tiesin minäkin.

***

Kirjasta on postannut ainakin Leena Lumi