Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre

Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.

"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto

Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.

Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.

Holly Bourne; Oonko ihan normaali?

Am I Normal Yet? 2015, suom. Kristiina Vaara ja Gummerus 2017, 412s.

Seuraavana vuonna minä sairastuin.
Sitten minä sairastuin pahemmin.
Sitten minä sairastuin pahemmin kuin pahemmin.


Mitä tarkoittaa olla normaali? Onko se abstrakti käsite, miten sen voi määritellä, onko sitä edes olemassa? Vaikka kirjailija Holly Bournen Normaali-trilogia (Luojan kiitos, näitä on lisää!) on suunnattu nuorille aikuisille, ei naisena oleminen liene sen helpompaa. Pohjimmiltaan. Eikö meissä kaikissa elä epävarmuus omasta itsestämme, voimmeko välttyä vertailulta? Puhumattakaan siitä, voimmeko käydä naisporukan kesken yhtä ainutta keskustelua jossa ei käsitellä miehiä. Hmm?

Oonko ihan normaali? kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, OCD:n kanssa pitkällisen kamppailun käyneestä, ja urheana voittajana selviytyneestä teinitytöstä. Eviellä on nyt mahdollisuus aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa kukaan ei tiedä Evien taustoja eikä heidän tarvitsekaan tietää. Evie on valmis kokeilemaan jopa deittailua sillä... niinhän normaalit tekevät?


PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.


PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle joka oli tullut lehdistä.


Epäonnistuneet deitit kotibileissä ovat alkusoittoja tuleville pahoille ajatuksille. Evien suurin pelko on, että ongelmat palaavat. Että hän sekoaa jälleen. Piilottaakseen pikku hiljaa pintaan pulpahtavat pakko-oireet ihanan feministisiltä ystäviltään Lottielta ja Amberilta, huolehtivasta perheestä puhumattakaan, ottaa Evie avukseen salailun. Tämä on luonnollisesti tuhon tie.


Täytyy sanoa, että tykästyin ihan hirmuisesti niin Holly Bournen hauskan napakkaan tyyliin, kuin itse tarinaankin. Mieleltään sairaita ei säälitellä, päinvastoin, heitä kohdellaan ymmärtävällä lämmöllä. Mitä minulle on tapahtumassa? Ihastun näemmä entistä lujemmin YA-genreen?!


Huomion sananen: tämä bloggaja on nyt kesälomalla. Tarkoittaa sitä, että luen, kirjoitan lukemastani, mutta en ota paineita tekstin pituudesta/laadusta. Otetaan rennosti, annetaan aikaa auringolle ja hyville kirjoille.



Kuten sanoin aiemmin - me helvetti soikoon tiedämme sanat mielisairaudelle, mutta emme silti osaa kokea sympatiaa mielisairasta käytöstä kohtaan.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Mai, Heidi P, Suketus.

Pierre Lemaitre: Verihäät

Robe de marié 2009, suom. Kaila Holma ja Minerva 2018, 363s.

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.



Eikös se niin mennyt, haasteeseeni liittyen, että trillereitä saa lukea jos, kyseessä arvostelukappale...? Kun Pierre Lemaitren, nimenomaan kirjailijan, jota jossain määrin palvon, uusin putkahti postiluukusta, aloitin teoksen välittömästi. Tässä tarinassa häämekko tietää kuolemaa.


Tummasävyinen Verihäät on nopealukuinen ja äärettömän koukuttava romaani. Samalla se on nerokkaan yksinkertainen ja jäätävän vaikea. En muista milloin viimeksi kirja olisi tullut painajaisina uniini. Minäkin kuvittelin menettäneeni Sophien tavoin muistini, putoavani mielen mustiin aukkoihin. Verrattuna Alex -trilogiaan ja toisaalta viimeksi suomennettuun Silmukkaan, Verihäät sijoittuu brutaaliusasteikolla näiden kahden väliin. Alex ja seuraavat osat sisältävät fyysisiä kidutuskohtauksia. Silmukassa kiduttajana toimii syyllisyys, voi kuinka raskas taakka se voikaan olla. Verihäät puolestaan näyttää mitä tapahtuu, kun mielenterveys systemaattisesti murskataan.


Hänen sekoamiseensa meni vain kaksi vuotta, ja vain yksi yö, niin hänestä tuli rikollinen. Vain kaksi tuntia ja hänestä oli tullut etsintäkuulutettu nainen, jota pelot, epäilykset, valheet, huolet ja tyhjiin raukeavat suunnitelmat vainosivat.



Muistinmenetykset, katoilevat, ja mitä kummallisimmista paikoista löytyvät tavarat eivät ole mitään verrattuna hetkeen, jolloin Sophie Duguet havahtuu unesta vieressään kuollut kuusivuotias poika. Sophien hoitolapsi. Eikä nainen, tietenkään, muista mitään. Mieli on räjähdyspisteessä, todellisuuden rajat hapertuneet niin ohuiksi naruiksi, ettei niistä meinaa saada kiinni. Sophie sytyttää surun vallassa tupakan, sellaisen surun, jonka olemassa oloa ei voi edes kuvitella.

Ja niin Sophie pakenee. Vauhkon ja sekavan eläimen tavoin hän lähtee, vain vaivoin tässä hetkessä pysyen. Kuin ihmeen kaupalla tämä järkytyksestä suunniltaan oleva nainen saa luotua itselleen uuden identiteetin. Ulkonäön muuttamiseen tarvitaan sakset, hiusväri, meikkiä. Uusi aviomies kuolleen tilalle. Mutta voi Sophie, kunpa tietäisit, mikä sinua odottaa...


Turtumus kätkee sisäänsä jotakin muuta. Sophie erehtyy luulemaan niitä jälleen löydetyn mielenrauhan ensimmäisiksi merkeiksi, vaikka kyseessä ovat vain entistä rajumman masennuksen alkutahdit.



Verihäistä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, jottei tule paljastaneeksi liikaa. Ranskan suosituin dekkaristi ei tingi tasosta millin vertaa, hän pitää otteessaa, hän murtaa ja hän kokoaa. Suosittelen romaania erityisesti heille, jotka eivät perinteisistä dekkareista välitä.

Katharine McGee; Tuhat kerrosta

Tuhat kerrosta, Pudotus


Kirjat ovat sitten merkillisiä aarreaittoja. Ne osaavat yllättää. Jonkun suuresti odotetun, entuudeltaan tunnetun tekijän teos saattaa osoittautua pettymykseksi. Sitten on näitä kirkkaita tähtiä, tässä tapauksessa suorastaan säkenöiviä, jotka osuvat, uppoavat, vievät mennessään. Vaikka yleensä vierastan glamouria niin omassa elämässäni, kuin kirjallisuudessakin, Katharine McGee vetää nyt täydet pisteet kotiin.

En tiedä voiko Tuhat kerrosta -sarjaa edes nimittää dystopiaksi. Ennemminkin nämä menevät kategoriaan utopia. Eletään vuotta 2118 aivan New Yorkin sydämessä, tuhat kerroksisessa luksustornissa, jossa eliitti asuttaa tietysti ylimpiä kerroksia. Mitä alemmaksi rakennuksessa mennään, sitä keskinkertaisemmiksi olot muuttuvat. Pohjalta löytyy pohjasakka", raskaimman työntekijät ankeissa kämpissään.

Mutta me liikumme aivan huipulla. Siellä missä glitter kiiltää, sampanja virtaa toinen toistaan upeammissa juhlissa. Siellä missä kaikki on mahdollista - ainakin melkein. Tutustumme Averyyn, täydelliseksi suunniteltuun nuoreen naiseen ja hänen ylelliseen ystäväpiiriinsä. Averyllä on vain yksi salaisuus, se suurin, se kipein. Ja lumipalloefektin tavoin salaisuudet alkavat nousta pintaan myös lähipiirissä. Pinta rakoilee, julkisuudenkuvaan tulee ensimmäinen särö. Sitten toinen...

Voisi sanoa, onneksi, tutustumme myös alemman kerroksen väkeen. Kokonaisuuskuva upeasta tulevaisuudesta hahmoittuu lukijalle. Onko mikään sittenkään muuttunut? Ainakaan paremmaksi?

Luettuani sarjan ensimmäisen osan, minun oli välittömästi napattava seuraava. Nämä nuoret osaavat totisesti koukuttaa, kirjailija McGee viedä niin että korot kopsuvat, helmat hulmuavat. Ja heti seuraavan kulman takana voi odottaa pudotus.

"Voittajan kirous", Nadia kuiskasi hänen korva-antenneihinsa, ja ihan selvästi hän kuuli huvittuneisuutta Nadia äänessä. "Se iskee kun voittaja saa täsmälleen sen mitä haluaa, vain huomatakseen, ettei se vastannutkaan odotuksia."

Tuhat kerrosta, Huipulla

Pudotuksen jäljiltä päähenkilöiden paniikki valtaa myös lukijan. Nyt uhan tuntu kiristää otettaan, hetkeksikään ei saa antaa huomion herpaantua. Kuka haluaisi tornin alimpiin kerroksiin? Kuka haluaisi vankilaan? Putoamisesta puhumattakaan.

Mahdottomat ihmissuhteet kaikkine kiemuroineen pyörittävät tarinaa kiihtyvällä vauhdilla. Ystävyyssuhteita puretaan ja solmitaan. Luvut on jaoteltu samoin kuin edeltäjässä, jokainen viisi nuorta saa oman äänensä kuuluviin. Jokainen heistä on tavalla tai toisella syyllinen. Tuleeko nuorten elämät romahtamaan korttitalon tavoin? Valta on aina sillä, joka tietää eniten.

Huipulla esittelee myös uuden mysteerikaunottaren, hänet, joka sekoittaa pakkaa entisestään. Calliope ei, tietenkään, pelaa puhtain kortein, kaikkea muuta.

Ja vaikka voisi kuvitella, että kaikki tämä dramaattisuus aiheuttaisi jo sokerihumalatilan, asia on kuitenkin päinvastoin. Kirjailija on antanut hahmoilleen tärkeän ominaisuuden, omantunnon. Hän kieputtaa vastahankaisenkin lukijan sormensa ympärille, ja näin me jäämme odottamaan, kuumeisina, jatkoa.

Tuntui melkein kuin olisi katsonut itseään etäisyyden päästä: tavallinen Avery olisi itkenyt sitä pyhäinhäväistystä, että huippusuunnittelijan morsiuspuku revittiin rikki. Mutta toisaalta tavallinen Avery olikin paennut kuorensa alle, ja jäljellä oli vain tämä järjetön Avery, räjähdysherkkä ja äärimmäisen arvaamaton.

Hyvänen aika sentään miten hienoja romaaneja nuorille kirjoitetaan! Minähän alan pääsemään kunnolla vauhtiin... Suosituksia vastaavista vastaanotetaan!

Kesähaaste

Hei! 



En olekaan elämöinyt täällä pitkään aikaan muista aiheista kuin kirjoista. Viime yönä valvoessani (ei, kesäöitä ei ole tehty nukkumista varten), sain idean haastaa itseni lukemaan tänä kesänä jotain aivan muuta, kuin mitä tapana ollut on. Eli, dekkarit/trillerit pannassa pienellä varauksella - arvostelukappaleita sentään on lupa lukea :) Mutta koska niitä ilmestyy nyt harvakseltaan, voin aivan hyvin hurvitella rakkaassa kirjastossamme. 

Mikä on se genre, jota sinä vieroksut? Voisitko kuvitella antavasi sille mahdollisuuden?

Olenhan minä jonkin verran lukenut nuorten aikuisten kirjallisuutta, NA:ta taikka YA:ta, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Historiallinen kirjallisuus hiipii myös melko vastentahtoisesti lukulistalleni. Kokeilen nyt alkuun mennä näillä, haastaa ennen kaikkea itseni. Jos sinä haluat hypätä kyytiin, ilmoita ihmeessä siitä kommenttiosiossa ja jompaa kumpaa kuvista saa tietysti käyttää.



Aloitetaanpa sitten...

Ayòbámi Adébáyò; Älä mene pois

Stay With Me 2018, suom.Heli Naski ja Atena 2018, 300s.

Miehellä voi olla monta vaimoa tai rakastajatarta, mutta lapsella vain yksi äiti.



Älä mene pois kuuluu jälleen niihin teoksiin, jotka olisin saattanut huoletta ohittaa ilman rakkaiden kirjabloggaajien suosituksia. Lapsettomuus tuntuu olevan nyt pinnalla, mutta verrattuna saman aiheen ympärillä pyörivään Vilpittömään sydämeen, tarina on täysin eri. Toki erilaisuutta korostaa se, että tällä kertaa liikumme tulikuumassa Nigeriassa, sen alati vaihtuvissa poliittisissa tuulissa ja lisääntyvässä väkivallassa. Nyt lapsettomuus tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että ellei ensimmäinen vaimo tule raskaaksi, otetaan toinen. Ehkä vielä kolmas ja neljäskin. Mutta Akin nimenomaan vannoi Yejidelle haluavansa vain hänet ainokaisekseen.


Sitä paitsi, mitä rakkaudesta jäisi jäljelle ilman rajojen yli venytettyä totuutta, ilman noita parempia versioita itsestämme, joita esittelemme ainoina olemassaolevina?



Kampaajana toimiva Yejide on kipakka tapaus, hänen varpailleen ei niin vain astutakaan. Ja kuitenkin eräänä kohtalokkaana päivänä, vuosien lapsettomuuden jälkeen, tuo sinnikäs anoppi taloon Funmin. Tuon kauniin ja viattoman kieron kakkosvaimon, jonka Akin painostuksen alaisena on suostunut ottamaan. Täytyyhän perheeseen lapsia saada! Mikä Yejide luulee olevansa vastustaessaan suvun perintöä? Nainen, joka uskoo rakkauteen. Äitiyteen. Hänellä on nyt vain yksi päämäärä; tulla raskaaksi keinolla millä hyvänsä saadakseen Akin jälleen itselleen. Palatakseen luottamuksen ja hyväksynnän aikaan.


Katsellessani maitoläiskän leviämistä alaspäin tajusin, että maa oli juuri vedetty jalkojemme alta, me seisoimme ilmassa, eivätkä sanani kyenneet estämään meitä putoamasta kuiluun, joka oli juuri avautunut alapuolellemme.



Ayòbámi Adébáyò kirjoittaa viekkaan oivaltavasti traagisesta rakkaustarinasta vailla säälin häivääkään. Sen sijaan hän suhtautuu päähenkilöihinsä lempeällä huumorilla. Sivu sivulta juoni onnistuu yllättämään kuin parhain trilleri. Surullinen ja silti toiveikas sellainen. Vallan ihanaa lukea vaihteeksi jotain näin kevyen vakavaa!



Ystävä hyvä, me emme voi aina tietää tämän päivän perusteella, millainen huomisesta tulee.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Omppu, Laura ja Anneli.

Essi Tammimaa; Isän kädestä

Otava 2018, 319s.

Niin avuton, niin kutsuva. Kukaan ei uskoisi, jos hän kertoisi töissä siitä, mikä häntä kotona odottaa. Naurahdukset ja silmien pyöritykset pukuhuoneessa, parempi puolisko, pirttihirmu odottaa, parasta kiirehtiä, ja Luukasta odotaa tämä nukketyttö, joka tekee mitä käsketään.

Alku noudattaa normikaavaa; nuori kaunis nainen tapaa nuoren kauniin miehen säkenöivällä tanssilattialla. He huumaantuvat toistensa hikisistä vartaloista, he lähtevät samaa matkaa kotiin. Yhdessä vietetty yö johtaa pian parisuhteeseen, parisuhde avioliittoon ja talonhankintaan. He omistavat kodin. Se on heidän näköisensä. Lamppu on Ikeasta, kukkamaljakko Alkosta, Luukas varmaan taivaasta.

Entäpä... seksi? Niin. En tiedä kuinka tavallista alistaminen, alistelu, kuten Ruut ja Luukas toimiaan keventäen nimittävät, parisuhteissa on. Varmaankin aika yleistä. Mutta siitä vain ei puhuta. Ei puhuta tunteesta, joka säkenöi koko kropassa, varsinkin kohdussa, kun kumppani vääntää hiuksista miltei niskat nurin. Lyö suoraan kasvoille. Antaa toisen hengittää yhdynnän aikana vain silloin kuin itse haluaa. Työntää sormet syvälle kurkkuun. Ja tämä toinen, Ruut, on mennyttä. Myös Luukas on mennyttä, odottaahan häntä kotona epätoivon vimmalla alistettavaksi haluava pikkuvaimo, joka kykenee luottamaan olevansa rakastamisen arvoinen vain antaessaan toiselle aivan kaiken.

Myöhemmin jopa päätäntävallan vartalostaan, elämästään. Viimein paljastamalla todellisen halunsa: Ruut tahtoo olla Pikku-Ruut, Pikku-Ruut tahtoo tulla Luukas-isin hoivaamaksi. Paijaamaksi. Raiskaamaksi.

Kuulostaako hurjalta? Jokaisella on toki oikeus toteuttaa fantasiansa kahdestaan kumppaninsa kanssa silloin, kun kumpikin on juonessa mukana, kun kumpikaan ei tee mitään vastoin tahtoaan. Ja silti jälkipuinti, omien tunteiden, ja etenkin toisen, voi olla vaikeaa. Varsinkin alisteisessa suhteessa, jossa valtaa pitää lopulta alistettu.

Sanat iskevät koukun Ruutin sisuksiin. Koukku kalastaa totuuden esille nopeammin, kuin Luukas ehtii puheensa loppuun. Ruut tunnustaa totuuden, välittömästi hänet valtaa arvottomuuden tunne. Hän ei osaa antaa mitään. Riittämättömyys avautuu ammolleen Ruutin rintaan. Hän tiesi sen. Hän on kokonaan huono. Jos hän hetken näki itsessään hyvää, se on nyt mennyt, eikä tee ole vielä edes jäähtynyt.

Kirjailija Essi Tammimaa nostaa uutuusromaanillaan esiin hurjan tabun; insestiset seksifantasiat. Teos on kuumottavan hämmentävä. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua kirjailijaan, ja tämän uusimman idea; rajojen venyttäminen parisuhteessa äärimmilleen, herätti pelon sekaisen kiinnostuksen. Isän kädestä osaa kujeilla sanoilla ja herkistää kauneudellaan, mutta erityisesti sen suoruus puhuttelee. Teksti on kuin isku vasten kasvoja. Käsi joka läimäyttää voidakseen seuraavassa hetkessä silittää. Nyt rikotaan atomeiksi naiseuden kerrostumat ja mennään täysillä ytimeen.

Anna minun hukkua, Ruut rukoilee. Hän painii pimeän kanssa. Kirkkaat pisteet ovat alkaneet kieppua näkökentässä, se on vaaran merkki. Sen pitäisi säikäyttää hänet. Mutta hän painaa itsensä vasten pimeää.

Susanne Jansson; Uhrisuo

Offermossen 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2018, 314s.

Se, mitä hän oli pitänyt todellisuutena, avautui kahtia, ja hän putosi väliin, luisui ajattomaan avaruuteen, jossa ei ollut hänelle entuudestaan tuttuja sanoja. Kuin rakennelma olisi hajonnut ja hän olisi oivaltanut olevansa itse asiassa yhtä hetken ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Että hän oli hetki. Samassa hänen mieleensä nousi ajatus, kuin heijaste: Mitä on tapahtumassa, mitä minä olen kokemassa?



Laakean, sammaleen peittämän maaston yllä lepää sakea usva. Vielä äsken täällä riehui myrsky, paukutti raivoisalla nyrkillä suljettuja ikkunoita. Mutta kuin silmänräpäyksessä tuuli tyyntyy. Suo tyyntyy. On aaveiden aika.

Ja tämä kaikki muistuttaa biologi Nathalieta lapsuudesta, erityisesti kauhujen kesästä, jonka jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteminen. Menneisyys, oma ja vuosisatojen taakse ulottuva jää kuitenkin nuorta naista piinaamaan samalla puoleensa vetäen. Ei kai hän muutoin olisi palannut juuri Mossmarkenin suomaille kokeita tekemään?


Nathalie ei saanut unta. Yötuuli vinkui savupiipussa, oksat raapivat ikkunaa ja pimeys vaani kaikkialla. Kaikki se mitä nyt tapahtui - mitä hän oikein ajatteli siitä?
Kaikki kuolleet ruumiit.
Kaikki mikä nousi pintaan.



Suolla alkaa tapahtua. Juuri Nathalie löytää tajuttoman Johanneksen avoimeksi kaivetun haudan partaalta. Johanneksen, jonka taskut on tungettu täyteen kolikoita, aivan kuin uhrilahjaksi. Myös poliisit kiinnostuvat tapauksesta, varsinkin kun ruumiita ilmestyy, luonnollisesti, lisää. Maya Lind on oikeastaan ammatiltaan valokuvaaja, mutta taitojensa ja intuitionsa takia poliisit käyttävät naisen kykyä hahmottaa tilannetta kuvien kautta. Ja millaisia kuvia niistä tuleekaan...


Itsekin valokuvaajana toiminut kirjailija Susanne Jansson antaa kalmanhajuisen, pahaenteisen äänettömyyden upottaa lukijansa suoraan suon silmäkkeeseen hivenen vielä omaa ääntä hakien, mutta hyvää lupaillen. Huumorin hauraita kukkia kasvava rikosromaani vie rauta-aikaisiin uhrimenoihin samalla ikiaikaisia salaisuuksia henkien. Olevan ja ei-olevan aavemainen väreily kantaa lävitse tarinan puistatellen, ei kuitenkaan täysin jalkojani alta vieden. Ehkä sen tekee jo seuraava Janssonilta tuleva romaani?




Tule, hän ajatteli. Tule vain.

Anna pisaroiden pudota.

Pudotaan yhdessä.


***


Soilla on samoillut ainakin Henna.