Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa

Fiona Barton; Lapsi

The Child 2017, suom.Pirkko Biström ja Bazar 2019, 428s.

Joskus toivon, että he vain tulisivat. Päästäisivät minut tuskistani. Mutta ketään ei tullut. Seison ikkunassa yritän pakottaa itseni palaamaan työhön yläkertaan. Ruumiini ei tottele. Olen juurtunut tähän paikkaan. Häpeään. Takaisin alkuun.

Kolme naista, yhdistävänä tekijänä vastasyntyneen vauvan luut.

Emma on nainen joka pelkää. Itse asiassa hän on pelännyt koko elämänsä ajan, ja nyt uutinen ilkkuu tässä, hänen edessään, lehdessä. Rakennustyömaata möyhittäessä on löydetty lapsen ruumis, mitä ilmeisimmin jo pitkään haudassa maannut. Tältä painajaiselta Emmaa ei pelasta edes hänen aina kadoksissa pysytellyttä isäänsä iältään muistuttava aviomies.

Angela on nainen joka suree. Millainen määrä huolta ja tuskaa mahtuukaan tuohon perheeseen, jonka vauva varastettiin suoraan synnytysosaston sängystä. Kukaan ei tiedä tekijää, kukaan ei tiedä mitä tapahtui pienelle tytölle. Vielä vuosienkin päästä musertava kaipuu syö äidin sydäntä


Monesti sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Niin sanotaan silloin, kun ihminen on kokenut jotain kauheaa. Äidilläni Judella oli tapana sanoa niin. Mutta ei se vahvista. Se rikkoo ihmisen luita ja ytimiä myöten, pirstaleiksi, jotka pysyvät koossa nuhruisilla siteillä ja teipillä.



Toimittaja Kate Waters puolestaan ryhtyy metsästämään mehukasta tarinaa. On hänen missionsa selvittää vauvan kohtalo ja kirjoittaa siinä sivussa elämänsä uutinen. Juuri Katen mukana kuljemme läpi tarinan, välillä vieraillen tapaukseen liittyvien henkilöiden mietteissä.


Kirjailija Fiona Bartonin esikoisteos Leski nosti ihoni kananlihalle. Lapsi ei aivan samoja sfäärejä tavoita, vaikka loppuratkaisu tyydyttää vaateliaankin lukijan. Välillä rönsyilevä paketti on hajota käsiin, välillä tarina tuntuu liian ilmeiseltä. Ja kuitenkin Barton pysyy vahvasti ohjaksissa suunnaten lukijansa huomion juuri sinne minne haluaa... Välipalatrillerinä varsin mainio.



Tunnen itseni gnuuantiloopiksi, joka hiipii rantaan sillä välin kun krokotiilit odottavat joenmutkan takana kita valmiiksi auki. Mietin lähtisinkö pakoon. Piiloon. Pysäytän kuitenkin itseni heti. Tässä iässäkö? sanon itselleni. Älä ole naurettava. On aika katsoa totuutta silmiin.

Teen aikuismaisen suunnitelman. Tämän nukkuvan karhun minä herätän.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä.

Katarina Wennstam; Hämärän tyttö

Skymningsflickan 2015, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2018, 460s.

En halua, mutta minun on pakko.
Kukaan ei varmaan usko minua.


Näemmä useimmat bloggaukseni alkavat nykyään valituksella. Pahoittelen tätä selittelyä, mutta kohdelkaa minua armollisesti. Olen näet toipumassa rajusta flunssasta, kuten varmasti moni muukin tänä julmana vuodenaikana. Silti koen pakottavaa tarvetta kertoa juuri lukemastani teoksesta, vaikkakin kipein käsin ja särkylääkkeiden sumentamin aivoin.


Sillä turbofeministiksi kutsuttu journalisti, kirjailija ja luennoitsija Katarina Wennstam teki sen taas! Hän on niin aseista riisuvan omistautuneesti heikoimpien puolella, silti käyttäen juuri aseenaan sanan mahtia. Hän paljastaa naisen erittäin kyseenalaisen aseman tämän päivän Ruotsissa. Ja vaikka Hämärän tyttö on romaani, liian monen naisen kohdalla kyse ei ole fiktiosta.


"Raiskaus ei ole seksiä", Elena Magan jatkaa. "Seksuaalinen väkivalta ei ole yhdyntä. Se suuntautuu seksuaalisuutta vastaan ja vaikuttaa siihen."



Tällä kertaa astumme nuorten alati julmemmaksi käyvään maailmaan. Millaista häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa kokevatkaan Molly ja Miranda, nuo kaksi aiemmin niin elämäniloista teinityttöä. Koska kun maineensa kerran menettää, koulumaailmassa se tarkoittaa maailmanloppua.

Hämärän tyttö huutaa, kiljuu, ulvoo äänensä kuuluville. Mutta tätä kerrostaloa ei piinaa öisin eläin vaan eläimeksi kipunsa tähden muuttunut, itseään viiltelevä teinityttö. Voisi sanoa Mollyn onneksi samassa talossa asuu myös aiemmista kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lung. Hänen päivänsä kuluvat pimennetyssä asunnossa sairauslomalla ja vasta Mollyn tuska havahduttaa Lungin jälleen mukaan toimintaan.

Samoihin aikoihin paikallista lukiota uhataan veriteolla. Onko kyse puhtaasti häirinnästä, vai aikooko tuo tuntematon ryhtyä sanoista tekoihin?

Myös asianajaja Shirin Sund astuu mukaan Charlottan omiin tutkintoihin. Vapaalla jalalla kulkee teineihin mieltynyt raiskaaja, eivätkä nämä kaksi tarmokasta naista voi ummistaa moiselta silmiään. Vaikka aiemmassa tutkinnassa näin onkin käynyt.


"Sain tietää eräältä kollegalta, jonka tunnen hyvin, että Tukholmassa ilmoitettiin viime vuonna yli tuhannesta raiskauksesta. Rikosteknikot kutsuttiin paikalle tuskin joka viidennessä tapauksessa."



Hämärän tyttö on verkalleen etenevä trilleri aina päivänpolttavasta aiheesta. Ehkä olisin toivonut enemmän sivutilaa juuri nuorille. Nyt keskitytään seuraamaan Charlottan ja Shirin henkilökohtaisia kipupisteitä jotka toki pitävät mielenkiintoa yllä, mutta pieni sivumäärän karsinta olisi saanut paketista vieläkin napakamman. Hieno, tärkeä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani tällaisenaankin!



Kylmyys ei enää tuntunut. Sen sijaan tuli se toinen. Se, jota hän ei ikinä saanut loppumaan.

Kädet, jotka eivät enää olleet siellä, mutta jotka hän silti tunsi. Sormet, jotka olivat jättäneet hänen iholleen jälkiä, joita ei ikinä voinut pyyhkiä pois.

Vartalolla muistot, joita hän oli yrittänyt pestä suihkussa pois, hangata, hangata kunnes iho hilseili. Veri joka valui rikkiraavituista huokosista.

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

I See You 2016, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2018, 413s.

Kaikkialla on silmiä. Ne katsovat minua. Seuraavat minua. Ne tietävät työmatkani jokaisen vaiheen. Juna pysähtyy, ja yritän nousta pois, mutta joku työntyy minua vasten ja painaa minut junavaunun seinää vasten.


Kulkea joka päivä samaa reittiä paikallisjunasta toiseen, metrosta seuraavaan. Katsoa saaliseläimen silmin ympärilleen vaivihkaa, sydän säikähdyksestä hakaten. Tuijottaako tuo mies hiukan liian pitkään? Onko hänen olemuksensa röyhkeän flirttaileva vai pelkästään maanantai-aamun turhauttama? Entä tuo harmaatukkainen tuolla, hän ei ole kääntänyt koko matkan aikana katsettaan sivuun, ja nyt hän nousee jäädäkseen pois samalla pysäkillä kuin minä. Nuo askeleet, normaalin, junasta toiseen kiiruhtavan työläisenkö, vai yrittääkö hän saavuttaa minua, on jo saavuttamassa, sillä en voi olla juoksematta...

Annoin sinun mennä näytti lapsensa menettäneen äidin hädän. Minä näen sinut tuo pelon vielä lähemmäksi.


"Työmatkalaiset ovat niin tyhmiä. He tulevat vastaan päivittäin eivätkä ymmärrä mitään tästä maailmasta. He kuuntelevat iPodejaan, tuijottavat puhelimensa ruutua tai lukevat lehtiä. He kulkevat joka päivä samaa reittiä, istuvat samalla istuimella ja seisovat asemalaiturilla samassa kohdassa."

"Ihmiset ovat menossa töihin", sanon. 



Kun lontoolainen, työstä kotiin palaava perheenäiti Zoe Walker selailee hajamielisesti paikallisjulkaisua, hänen silmänsä pysähtyvät erääseen seuralaispalvelu-mainokseen. Seuraavaksi pysähtyy Zoen sydän. Kuvahan esittää häntä itseään! Joku on ottanut Zoesta kuvan ja laittanut sen seksiseuraa hakevien joukkoon. Kuka? Siinä samassa naisen maailma nyrjähtää sijoiltaan. Kanssamatkustajiin ei voi enää luottaa, mutta voiko keneenkään muuhunkaan? Sillä Zoe löytää vanhemmista vastaavista lehti-ilmoituksista jopa sittemmin murhattujen naisten kuvia...


Brittiläinen, poliisinakin toiminut kirjailija Clare Mackintosh on nyt kuuma nimi maailmalla. Enkä suoraan sanottuna lainkaan ihmettele hänen suosiotaan. Kirjailijalla on kyky loihtia tavallisten ihmisten elämiin pelko alkaen hämmennyksestä, kiristäen sitten otettaan siihen pisteeseen, että päähenkilön ohessa kauhuun on tukehtua myös lukija. Minä näen sinut on vainoharhoja lietsova, erittäin uskottava ja hyytävä kirja. Aivan mahdottoman hyvä!



Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotakin lyhytkestoisempaa.
Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.
Lyhyen suhteen.
Yhdenillan jutun.
Takaa-ajon.

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä

Kaninjägaren 2016, suom. Kari Koski ja Tammi 2017, 577s.

- Minä olen Joona Linna ja olen Ruotsin keskusrikospoliisin NOA:n rikoskomisario.


No niin. Lukujumin raatelema bloggariraukka on täällä kansikuvatytön tavoin vedellyt viimeisiään. Ei nyt sentään aivan yhtä konkreettisesti, kirjallisesti kylläkin. Parin romaanin parissa on junnattu viikkotolkulla ja meinannut (lyhyt) hermo palaa jo koko harrastukseen. Ei maistu. Ei kiinnosta.

Mutta kun näyttämölle astelee Joona Linna, silmät rävähtävät selälleen, sivut kääntyvät ennätysvauhtia, sydän jyskyttää pelosta. Ja riemusta. Kirjat eivät olekaan hylänneet minua! I'm back!


Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to...


Tällaisella lastenlorulla lähestyy tämän kertainen murhaajamme uhrejaan. Kanit yrittävät päästä taivaaseen, mutta joutuvatkin helvettiin. Aivan samalla tavalla käy eläimen raivolla metsästettyjen ihmisraasujen, joita jahtaa harvinaisen kylmähermoinen, ammattimainen spree killer.

Tarina starttaa itse ulkoministerin teloituksesta, jota todistaa väkivallan kohteeksi joutunut prostituoitu. Hämmästyttävää kyllä, murhaaja ei ole lainkaan kiinnostunut silminnäkijästä. Vailla kiirettä hän päättää raa'an työnsä häipyen viimein paikalta. Vain jatkaakseen missiotaan. Sillä lorun kymmenestä kanista on vielä yhdeksän jäljellä...

Tapausta epäillään terrorismiksi, mutta aiemmista osista tuttu Saga on kuitenkin aivan toisilla linjoilla.


- Minä en piru vie anna yhdenkään murhaajan jatkaa vain siksi että se hyödyttää Säpoa, Saga päättää lauseensa.
- Siksi me maksammekin sinun matkasi Kanariansaarille.
- Otan mieluummin niskalaukauksen, Saga vastaa.


Edellisessä osassa vankilaan joutunut Joona Linna on turvallisuuspoliisin ainoa toivo. Joona, tuo suomalainen, hiljainen sankari, jota kohtaan on mahdotonta olla tuntematta sympatioita. Kinkkiset käänteet saavat nyt jopa komisarion varuilleen.

Wau. Mikään ei rentouta paremmin kuin kunnon dekkari. Lars Kepler nimimerkkiä käyttävän ruotsalaisen kirjailijaparin Kaniininmetsästäjässä on kaikki ainekset kohdallaan, eikä ote herpoa edes sen kuuluisan keskivälin kohdalla, jolloin jännäreissä yleensä tempo laskee. Upea lukunautinto, jonka tähden luovuin ilolla yöunistani!

Ahnhem; Yhdeksäs hauta

Den nionde graven 2015, suom. Outi Menna ja WSOY

Moni tulee kauhistumaan teoistani. Jotkut tulkitsevat ne kostoksi tapahtuneista vääryyksistä. Toiset taas leikiksi, jonka tarkoitus on huijata järjestelmää ja näyttää, kuinka pitkälle on mahdollista mennä. Mutta suuri enemmistö ajattelee liikuttavan yksimielisesti, että tekojen takana on varmasti erittäin sairas ihminen.

He kaikki ovat väärässä...


Virtaviivaiseksi hiottu rikostrilleri - näin lupaa takakansi. Osuvammin Ahnhemin uutta Fabian Risk -romaania tuskin voisi kuvailla. Jokainen juonenkäänne, joita totisesti riittää, jokainen arvoituksellinen yksityiskohta, paljastaa veitsenterävällä älyllä laaditun tarinan. Verta, ruumiita, silpomista, niillä pelaa kirjailija tietäen tarkasti, kuinka lukija sekä koukutetaan, että kuinka hänet saadaan pelkäämään.


Hän ei nähnyt muuta kuin aukot. Tyhjät aukot, jotka tuijottivat häntä. Fabian ei kyennyt hallitsemaan katsettaan, joka hakeutui väkisinkin kuvissa oleviin reikiin ja hukkui niihin aivan kuin ne olisivat olleet puoleensa vetävää pimeää massaa. Reikien paikalla olisi kuulunut olla silmät. Silmät jotka näkivät, avautuivat ja sulkeutuivat, pohtivat ja heijastivat ihmisen persoonallisuutta. Ihmisen sielu.
Niiden paikalla ei ollut mitään.


Rikostarkastaja Fabian Riskin oma elämä nitisee ja notkuu työelämän paineissa. Avioliitosta ei ole jäljellä kuin satunnaiset post-it lappuset jääkaapin ovessa. Tyttären opettaja on huolissaan lapsen väkivallan sävyttämistä piirrustuksista. Poika puolestaan meinaa hävitä kokonaan suljetun ovensa taakse, onhan hän jo pahimmassa teini-iässä. Mutta Riskin täyden huomion vie silti tutkinta.

Tukholman valtiopäivien yhteydessä katoaa itse oikeusministeri. Tapaus on osastoa hyshys ja sitä tutkitaan alkuun vain epävirallisesti. Kuitenkin, niin Ruotsissa kuin Tanskassakin alkaa tapahtua heti katoamisen jälkeen harvinaisen kammottavia murhia.

Mitä hirvityksiä vainoharhaisen salaliittoteorian takaa oikein paljastuukaan?


Yhdeksäs hauta jatkaa Ahnhemin esikoisteoksen, Pimeään jäänyt -kirjan viitoittamaa tietä. Tapahtuu paljon pahaa, mutta ensi alkuun häilyvistä palasista muodostuva kuva kokoaa kaiken lopulta ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Kyllä, kirjailijamme tietää mikä myy. Tässä sarjassa pääpaino ei ole niinkään sympaattisissa tai tutunoloisissa henkilöhahmoissa, Fabian Risk -sarjassa mennään eikä meinata. Ja viihdyinhän minä kyydissä, pakko se on myöntää näinkin hurjan tarinan ollessa kyseessä, vaikka vähemmilläkin suolenpätkillä olisi pärjätty.



Se saa minut siirtämään vuoria. Sen avulla pystyn tekemään
mahdottomiakin asioita. Kamalia, mutta silti välttämättömiä. Se saa
minut tekemään mitä vain. Ja vielä vähän enemmän.
Rakkaus, jota tunnen sinua kohtaan.

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Kautokeino, en blodig kniv 2012, suom. Salla Korpela ja Minerva 2014, 382s.

Täällä laaksossa oli aivan tyyntä. Ei tuulen henkäystäkään. Tummanharmaat pilvet riippuivat matalalla ja liikkumattomina lähimmän tunturin kupeessa. Tuntui kuin koko luonto olisi ollut varuillaan ja odottanut jotakin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä. Tunsin kuitenkin kasvavaa levottomuutta. Jotakin oli tapahtumassa.

Koutokeino, kylmä kosto ei ole tapahtumarunsas actionpläjäys. Se ei mässäile, ei pelottele. Sen tenho nojaa suorastaan ylimaalliseen pohjoiseen maisemaan. Tapahtumapaikkana kun on yhäinen lumimaa, suoranainen villi länsi, jossa elävät omat, rikkumattomat sääntönsä. Koutokeino tuoksuu sulalle lumelle, pakkasen kuivattamille jäisille hiutaleille. Kaikki siinä elää ja on, leppoisan hyisellä tavalla.

Kirja kertoo Tukholmassa asuvasta Annasta, jonka edesmennyt saamelaisäiti vaihtoi aikoinaan lapsuudenkotinsa, ja sen myötä koko pohjoisen kulttuurin täysin toisenlaiseen maailmaan. Kaupunkilaiseen, sivistyneeseen elämään, elämään ruotsalaisen miehen kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Annan isoäiti ottaa nuoreen apulaissyyttäjään yhteyttä, perheellä kun on velvoitteensa, ja se on toisen perheenjäsenen suojeleminen. Nyt Annaa tarvitaan auttamaan raiskaussyytteen saanutta serkkuaan, perheen porotalous kun nojaa pitkälti Nils Mattisiin. Hänen työpanoksensa on ankarissa olosuhteissa perheen ainoa mahdollisuus pysyä kiinni elannossa.

Anna lähtee matkaan kohti jääkylmiä mutta jylhiä maisemia, hän palaa sinne, mistä äitinsä kerran lähti. Norjan Finnmark näyttää naiselle aivan toisenlaisen elämäntyylin. Riisutun, alkukantaisen, askeettisuudessaan kauniin. Mutta pohjoisessa pätevät myös toisenlaiset säännöt. Lainkoura lipeää siinä missä eletään tarpeeksi eristyksissä kaikesta.

Ihmiset tekevät sen, mikä on perheen ja siidan parhaaksi. Toisinaan se ei käy yksiin esivallan säätämien lakien kanssa. Voitko silloin sanoa, onko vika omissa käsityksissäsi vai laissa? Kuka sen ratkaisee?

Anna joutuu melkoiseen ristipaineeseen sekä sukunsa, että omatuntonsa taholta. Nils vaikuttaa selvästi syylliseltä raiskaukseen ja nuoren naisen viiltelyyn. Kuinka ja miksi auttaa omaa sukulaistaan, vaikka hän on selkeästi tehnyt väärin? Pian tulee lisää ruumiita ja kokonaiskuva vaikuttaa Annasta yhä enemmän usvaiselta.

Siinä missä äitiinsä tullut Anna (- Tietäisitpä miten paljon muistutat Anna Marjaa sinun iässäsi. Olette samasta puusta veistetyt. - Niinpä, luoja yksin tietää, mistä se puu on peräisin.) valvoo jutun parissa öitä, on jäätyä ja palaa kuoliaaksi, nauttii melkoisen runsaasti alkoholia, lepää luonto näytöksen tapahtumapaikkana kauniina, rauhallisena, uhkaavana...

Voi miten hieno teos tämä Koutokeino! Bongasin kirjan Leena Lumin blogista, ja olihan romaani luettava. Kirja sopii mainoisti rauhallisten dekkareiden ystäville, jotka nauttivat taidokkaasta luontokuvauksesta. Teksi on suloisen huumorintajuista ja sykähdyttävän kaunista. Saamelaisten elämäntyylistä kiinnostuneet eivät voi jättää Koutokeinoa väliin. Varoituksen sanana kuitenkin: kannattaa varata viltti lukukaveriksi, välillä kyyti on sen verran kylmää!


Me emme ole edes statisteja tässä valtavassa näytelmässä. Ja kuitenkin me kuvittelemme juopuneen muurahaisen tavoin esittävämme pääosaa ja yritämme hallita sitä, mikä tapahtuu silmiemme edessä.

***

Ps. Tällä viikolla blogini elää varsin aktiivista elämää. Päätin ottaa käsittelyyn postaamattomien kirjojen pinon. Tervetuloa tekemään löytöjä!

Mons Kallentoft; Viides vuodenaika

Den femte årstiden 2011, suom. Laura Beck ja WSOY 2014, 495s.

Hän elää omaa vuodenaikaansa.
Vuodenaikaa jossa kaikki on mahdollista eikä kuitenkaan mikään. Sisäänpäin kääntyneiden tunteiden vuodenaikaa. Kuolleiden tunteiden.
Sillä vuodenajalla on nimi, Malin ajattelee.
Viides vuodenaika.


Ruotsalaisesta Mons Kallentoftista on tullut yksi suosikkikirjailijoistani niin jännitys- kuin kaunokirjallisuudenkin saralla. Trillereitähän nämä ovat, erittäin synkkiä sellaisia, mutta kirjoitettu runollisella temmolla. Inhimillisyydellä, herkkyydellä. Kun sain käsiini Monsin uusimman, jalat olivat lähteä alta jo pelkkää kantta katsellessa. Miten kaunista, miten järkyttävää! Ja nyt teoksen luettuani olen vahvasti sitä mieltä, että tässä lepää herra kirjailijan paras romaani. Samalla rumin, vimmaisin, kuin verellä kirjoitettu. Kaikkien kautta aikojen kidutettujen, raiskattujen, sorrettujen naisten verellä.

Ja tuo, Malin ajattelee, on itsekkäiden ihmisten mantra.
Pahuuden tärkein liittolainen.
En tahdo tietää.
En tahdo nähdä.

Jo aiemmista osissa vilahdellut Maria Murvall nousee nyt pinnalle. Maria, jonka ratkaisematta jäänyt tapaus piinaa maanista rikoskonstaapelia, Malin Forsia. Entinen sosiaalityöntekijä Maria elää laitoksessa omissa maailmoissaan, täysin kommunointikyvyttömänä, itsensä metsän, pahuuden, pimeyden raiskaamana. Mutta nyt Marian olisi murtauduttava ulos mykkyydestä. Nyt Mariaa tarvitaan Malinia auttamaan, koska samanlaisia tapauksia on tullut lisää. Osa naisista löydetty kuolleina, osa sisäiseen pimeyteen vajonneina. Mikä on se hirvittävä voima, joka naisten kimppuun hyökkäsi?

Sinä Malin istut autossa Zeken kanssa. Te liikutte kohti tulevaa yötä, kohti käsittämätöntä pimeyttä.
Käärmeet ovat täällä.
Tuhatjalkaiset.

Malin Fors ja sarjan aiemmista osista tutut poliisit käyvät läpi oman elämänsä solmuja samalla kun ratkovat näitä puistattavia rikoksia. Eivät kuitenkaan häiritsevässä määrin. Tarina pysyy runsaasta sivumäärästä huolimatta taidokkaasti kasassa, etualalla, päähenkilöiden kannattelemana.

Meidän naisten, Malin ajattelee, meidän naisten kamppailu kieroutunutta miehisyyttä vastaan ei ikinä lopu, meidän täytyy taistella sitä vastaan aina kun sitä kohtaamme, muuten olemme tuhoon tuomitut.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Viides vuodenaika on parasta Kallentoftia. Herkille lukijoille en teosta taaskaan suosittelisi, vaikka se lyyrisyytensä puolesta genrerajat ylittääkin. Kuten myös rajat elävien ja kuolleiden välillä. Upea, upea teos!


Me synnymme silmukka kaulassa. Ja sitten tunnemme kuinka se kiristyy.
Luulen hengittäväni, mutta itse asiassa minä haukon henkeä.

Erik Axl Sund; Varistyttö

Kråkflickan, Otava 2014, suom. Kari Koski, 415s.

Kärpäsen siivet ovat juuttuneet toivottomasti purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle.

Varistytön kansikuva on varsin onnistunut. Se viestii taidokkaasti sairaalloisesta pelosta. Pysäyttää. Ja toisaalta myös houkuttelee tempaisemaan teoksen hyppysiinsä ja antautumaan varjojen kodin vietäväksi.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg joutuu kinkkisen paikan eteen. Metroasemalta löytyy muumioitu poikalapsen ruumis. Ruumis, jota on pahoinpidelty erittäin raa'asti, aina sukuelinten poistamiseen saakka. Eikä ruumis jää viimeiseksi. 

Toisaalla Saippuapalatsissa Sofia Zetterlund hoitaa psyykkisesti sairaita ihmisiä yksityisvastaanotollaan. Hän kärsii omista traumoistaan, samalla kuin auttaa lapsisotilasta pääsemään jälleen kiinni elämänsyrjästä. Ja tietysti Sofian hoidokkina toimii myös salaperäinen Victoria Bergman, Victoria, jonka ympärille koko kolmiosainen sarja rakentuu. Victorian puistattavaan lapsuuteen pääsemme kurkistamaan takautumien muodossa. Hyväksikäytetty nuori nainen on löytänyt keinonsa selviytyä. Keinot, jotka kuten takakansi lupaa "uhmaavat mielikuvituksen rajoja".

Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?

Varistyttö avaa jo etukäteen runsaasti kohua herättäneen sarjan, jonka kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Kirjan teemat eivät taatusti jätä ketään kylmäksi, joten osasin jo etukäteen odottaa rajua lukuelämystä. Ja hmm. Rajuksi teos osoittautuikin. Siis aiheethan ovat aivan järkyttävät! Kuitenkaan en liiemmin teoksen parissa ahdistunut, koska kerronta jätti tarinan minulle melko etäiseksi. Vaikka kyseessä olivat mitä hirvittävämmät rikokset, päähenkilöt eivät juurikaan tunteitaan näyttäneet.

Toisaalla olen kuullut monen blogikollegan loppuratkaisun etukäteen arvanneen, mutta minua kirjailijapari vei kuin pässiä narussa! Ei harmainta hajuakaan ollut siitä, kuinka kaikki tulisi päättymään. Ja lopultahan kaikki vasta alkoikin. Alkoi jotain pelottavaa, sellaista, joka sai ainakin tämän lukijan napakasti koukkuunsa.

Jatkoa odotellessa!


"Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?
"Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet... loput voit jättää laskuista."

***

Toisaalla:
Also Sparch Jussi
Kirjasfääri
Leena Lumi
Kirsin kirjanurkka
Kirjavalas
Kuuttaren lukupäiväkirja

Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen ja Avain 2010, 239s. (kirjastosta)

Hän oppi kaiken sinä yönä, kun täti oli kuollut ja setä painoi hänen selkänsä raapivaa kaislamattoa vasten, avasi lantiolle käärityn kankaan solmun ja sanoi: "Sinä olet nyt minun vaimoni." Hän oppi,  että se mikä tapahtui, oli hänen syytään. Että hänessä asui jokin paha ja holtiton, joka sai miehet raiteiltaan. Että hänen ruumiinsa sai miesten silmät kiiltämään ja housut pullottamaan, hien nousemaan heidän iholleen. Hän oppi, että sellaiselle ruumiille saa tehdä mitä tahansa.

Hänen nimensä on Bessy ja kerran hän teki valinnan, valitsi käppyräisen käärmeennahan, isoäitinsä siskon jättämän taikuuden kuoren. Sillä isoäidin sisko oli noita, ainakin noitana pidetty. Sama kohtalo on nyt Bessyllä, Bessyn päällä lepää kirouksen aura, vai onko aura vain tuhkaa niiden miesten hartioilla, jotka käyttävät Bessyä hyväkseen? Viisitoistavuotias Bessy, kaunis ja juuri kauneutensa tähden kaikkien sylkykuppi. Tai pikemminkin sperman.

Esther, afrikkalainen nainen, Bessyn läheisin ystävä. Esther, joka ei lakannut etsimästä kylästä karannutta Bessyä. Syytä tytöllä olikin lähteä, kyläläiset olivat nimittäin kyllästyneet hänen kasvoihinsa, vartaloon, joka imi miesten katseet. Tuomio; viilletään kasvot. Mutta Bessy karkasi, eikä Esther unohtanut häntä koskaan. Myöhemmin, jo elämänsä tuskaisuuteen kyllästynyt Esther jätti kotikylänsä ja rakastui Mieheen. (Olin hullu, kun uskoin siihen. Että sinä olit totta. Sellainen onni. Olin hullu, hullu, hullu nainen, että päästin itseni onnen lämpimään, käärmeettömään metsään, ja minua pitäisi lyödä, viiltää kasvot veitsellä ja iskeä pää seinään siitä hyvästä, että täällä, tämän kaiken keskellä olin niin omahyväinen, niin itseäni täynnä että voin mennä sellaiseen halpaan.)

Kuitenkin, mies palasi takaisin kotimaahansa ja makaa siellä nyt koomassa. Ainoa asia, joka linkittää Estherin tähän pölyn ja kurjuuden tuoksuiseen maahan on pieni tyttö. Tyttö, Susan, jota Esther on luvannut suojella omalla hengellään. Hyväksikäytön uhri hänkin, hän, jolla on uskomattoman kauniit kasvot...

Tarinaan mahtuu myös Paul, mies joka haluaa kuolla. Paulilla oli onnensa, joka lipui ohi aivan hänen omaa huolimattomuuttaan. Exvaimo ja oma natsihenkinen poika, isästään täysin vieraantunut. Ja on eräs tapahtuma, pojan lapsuuden Afrikassa, joka nitoo myöhemmin Paulin ja Estherin polut yhteen. Afrikan armottoman auringon alla, jossa lapsikauppa kukoistaa, ihmiset ovat köyhiä ja elävät nälässä.

Aiemmin lukemani Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ei valmistanut minua tämän toisen teoksen raakuuteen. Eikä kirja oikeastaan edes ollut raaka muutoin kuin aiheeltaan. Hirvonen kirjoittaa tällä kertaa pikkuisen edellistä romaania epätasaisempaa proosaa kuitenkin lähes runollisin äänenpainoin. Kerronta on kaunista mutta kyynistä. Ehkä on mahdotonta kirjoittaa rankoista aiheista, joita näin lyhyeen kirjaan mahtui muutama liikaa, vaipumatta vihamielisyyteen. En ihastunut kirjaan yhtä paljon kuin Että hän muistaisi saman, jossa oli jotain hyvin sympaattista. Silti Kauimpana kuolemasta -teoksessa on sydäntäsärkevä ja aina ajankohtainen aihe, joten olen tyytyväinen siihen, että sain viimein kirjaan tartuttua.

Viime aikoina Afrikka on ollut esillä blogissani (ei vähiten Afrikan tähti -haasteen vuoksi), voisinpa sanoa mantereen vasta nyt löytäneeni. Kauneudessaan ja hirvittävyydessään. Jos joku ei ole tätä vielä lukenut, uskallan suositella!

 Hän tiesi, että hyppäisi lapsensa puolesta ihmisten, norsujen ja autojen eteen, tappaisi jos niin pitäisi tehdä. Hän levittäisi itsensä siiviksi lapsen ylle ja suojelisi tätä kaikelta mitä maailmassa voi tapahtua, kaikelta mitä hänelle oli tapahtunut. Se oli ehdotonta, viiltävää, kaikkinielevää rakkautta, joka sai kaiken aikaisemman hänen elämässään muuttumaan haaleaksi. Ja se oli rakkautta, joka herätti hänessä ennenkokemattoman, puhdistavan vihan.

Katarina Wennstam; Alfauros

Alfahannen 2010, Suom. Laura Beck ja Otava 2013, 398s.

- En tiedä. Mitä raiskaus oikein on?
- Tarkoitatko juridisessa mielessä?
- Tai miten sen nyt sanoisi? Hän painoi sen sisääni ja minä makasin siinä. Minä en huutanut, vaikka se sattui niin hemmetisti, että luulin meneväni halki. Muistan että näin hampaitteni jäljet päiväpeitossa kun nousin. Minä purin hammasta. Niin minä tein.


Hänen nimensä on Jack Rappe, ja hän on Ruotsin kuuluisimpia näyttelijöitä. Hollywoodissakin tämä komea poikamies tunnetaan. Ei ihme, että alfauroksen maineessa olevan miehen ympärillä on aina pörrännyt naisia. Nuoria sellaisia. Nyt Rappella ei kuitenkaan mene lujaa. Hänet löydetään nimittäin hulppean kartanonsa pihasaunasta vatsa auki viilleltynä. Lyömäaseena on käytetty rikottua pulloa, ja Rappea on lyöty sokean vihan vallassa. Onko kyse tapon yrityksestä vaiko sittenkin itsepuolustuksesta?

Aiemmista kirjoista tuttu syyttäjä Madeline Edwards ryhtyy metsästämään syyllistä poliisi Mats Hjörnen apuna, mutta heille käy heti selväksi vastauksien löytyvän Rappen menneisyydestä. Huhut lukuisista seksuaalisista väkivallan teoista leijuu synkkänä pilvenä näyttelijän yllä. Epämääräisenä ja vaikeasti hahmoteltavana. Sitten Rappen viimeisin valloitus tunnustaa tekonsa, ja asetelma kääntyy päälaelleen.

Enää ei kysytä kuka, vaan miksi.

Ja siinä sitä selvitettävää sitten riitääkin.

Jos olet lukenut Katarina Wennstamin, ruotsalaisen journalistin, kirjailijan ja näkyvän mediapersoonan aiemmat teokset, Tahran ja Turman linnun, osaat jo odottaa laatua. Osaat odottaa tiukan kantaaottavaa tekstiä, Wennstam kun on vahvasti naisten asialla. Tämä trilogian kolmas osa nitoo aiemmat sievästi nippuun. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu, vaikka kaikki osat ovatkin erillisiä tarinoita. Kuitenkin Tahrasta tuttu Emma, josta on kasvanut nyt upea nuori nainen, ottaa Alfauroksessa päähenkilön roolin. Uskallan tehdä näitä paljastuksia, koska ne käyvät lukijalle ilmi jo alkumetreillä.

Siinä missä Tahrassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja pornoriippuvuutta, Turman linnussa pureuduttiin perheväkivaltaan, Alfauros marssittaa nyt näyttämölle filmiteollisuuden raadollisuudessaan. Mutta ennen kaikkea kirja nostaa esille raiskauksen. Mitä raiskaus pohjimmiltaan on ja miten sen erittäin häilyvät rajat ovat piirrettävissä? Vai onko niitä olemassakaan? Hyvin rankkoja aiheita, joita kirjailija mietiskelee dekkaripohjalta. Ja hyviä jännäreitä nämä ovatkin kaikki, huiman koukattavia ja kerronnaltaan psykologisesti vahvoja. Uskallan sanoa myös nopealukuisia, tämäkin oli tahkottava miltei yhdeltä istumalta läpi.

Alfauros on siis kaikkea muuta kuin perusdekkari. Alkuvaiheissa se saattaa vaikuttaa siltä, mutta tarinan toisessa kappaleessa, kun aikajanalla harpataan taaksepäin, kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi. Viimeinen kappale huipentuu oikeussalidraamaksi, ja ainoastaan siihen kohtaan olisin kaivannut vähäistä karsimista. Viimeisillä sivuilla mennään nimittäin jo saarnaamisen ja sormella osoittelun puolelle. Toisaalta kyllä minä sen ymmärrän. Lukija on yhtä raivostunut aiheesta kuin kirjailija itse, joka onneksi taas loppuratkaisussa kokoaa itsensä.

Kirjaa ei kannata vieroa sen genren puolesta, vaan ehdottomasti suosittelen Alfaurosta jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ihan jo naisten oikeuksien tähden.


Siellä hän kohtaa herran
selässä tuuheaharjaisen hevosen
ja mies sanoo: olen kuninkaan mies
ja otan mitä haluan
ja sinä olet liian kaunis
ilman miestä kulkemaan
joten tule mukaani metsään
niin näytän mitä osaan

Björn Afzelius, En kungens man

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Sara Blaedel; Nimimerkki Prinsessa

Kald mig Prinsesse 2005, Suom. Elina Uotila, Kariston Kirjapaino Oy 2013, 369s.

Hän itki kivusta ja häpeästä. Hautasi kasvonsa ja vartalonsa märkään peittoon ja toivoi, että se imaisisi hänet sisäänsä. Kyyneleet sekoittuivat vereen, kun mies kiskaisi hänet sängyn laidan yli niin, että vain ylävartalo oli enää patjan päällä. Maailma ja todellisuus räjähtivät, kun mies tunkeutui valtavalla voimalla häneen.

Kiinnostuin tästä juuri suomennetusta Sara Blaedelin jännäristä sen aiheensa puolesta. Itse en ole nettideittailua harrastanut mutta moni ystävistäni on – osa jopa löytänyt aviopuolisonsa joltain deittipalstalta. Olen siis asian suhteen noviisi, mutta Nimimerkki Prinsessa herätti mielenkiintoni asettaessaan lukijan kiperän kysymyksen äärelle. Entä jos... Entä jos tapaisit netissä täydellisen oloisen miehen? Kirjoittelisitte. Tapaisitte ensin kahvin merkeissä, sitten ruuan, sitten... Makuuhuoneessa silmille rävähtäisikin todellinen painajainen. Raiskaus raaimmasta päästä, jopa murha. Entä jos netissä vaanisikin todellinen peto? Kysymys on retorinen, koska totta kai niiden lukemattomien joukosta, jotka etsivät seuraa netistä, löytyy myös todella sairaita tyyppejä. Tietysti. Ehkä seuraukset eivät aina ole näin dramaattisia kuin Nimimerkki Prinsessassa, mutta valitettavasti vastaavista tapauksista saamme liian usein lehdistä - tai netistä lukea.

- Ei ihmisten tapaamisessa netin kautta ole mitään vikaa. Tarkoitin vain, että pitää olla varovainen kun päättää tavata jonkun, josta on nähnyt vain profiilin.
- Äh, nyt sinä kuulostat sellaiselta tylsältä kansalaistiedotteelta, jossa varoitetaan vesillä liikkumisen riskeistä.

Sara Blaede esittelee teoksessaan kööpenhaminalaisen etsivän, Louise Rickin, jonka persoona on ehdottomasti romaanin parasta antia. Louise on äksy, tuon tuostakin tuiskahteleva nainen, josta maalautuu mukavan inhimillinen. Rick ryhtyy selvittelemään raiskaustapausta ja päätyy luomaan oman profiilin eräälle deittailusivustolle, tarkoituksena houkutella ansaan naisia saalistava psykopaatti. Mutta homma on kuin etsisi neulaa sieltä kuuluisasta heinäsuovasta. Vai onko?

Kirjailija on tuottelias tapaus, häneltä kun on ilmestynyt jo seitsemän osaa Louise Rick -sarjaan. Takalärpäkkeistä saamme lukea, että sarja todellakin nauttii suursuosiota. Sitä on julkaistu 16 maassa, Blaede on Tanskan myydyin kirjailija ja hän on voittanut Det Danske Kriminalakademinin esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2004. What?? Olen erittäin hämmentynyt.

Nythän vaikuttaa siltä, että nämä tämän kevään uutuudet paljastuvat toinen toistaan karmivimmiksi pettymyksiksi. En tiedä onko tällä kertaa vika tekstin suomennoksessa, ehkäpä tämä toimisi, on pakko toimia, paremmin tanskaksi. Minusta kun kieli oli karmean pelkistettyä, tönkköä ja täysin toimintaan keskittyvää. Edes säätä ei (muistaakseni) taidettu kuvailla, muista miljöön yksityiskohdista puhumattakaan. Myönnän tarinan olevan koukuttava ja viihdyttäväkin, mutta miksi toteutus on näin huono? Kerronta mennä paukutti eteenpäin kuin juna, ja tämän luettuani ymmärrän täysin miksi dekkarikirjallisuutta toisinaan kritisoidaan ankean ilmaisunsa takia... Aion kuitenkin todistaa teille, rakkaat lukijani, että jännäritkin voivat olla kauniin runollista proosaa pian julkaistavien suosikkieni myötä. Watch me!

Ja arvaatkaapa miten ihanalta on tuntunut lukea Susan Fletcherin Meriharakoita Prinsessan jälkeen. Täydellistä hemmottelua!